keskiviikko 1. heinäkuuta 2015


                       Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja (2009; suomeksi 2011)

Prologissa, jonka Esa Saarinen laati vuonna 1985 ilmestyneeseen  teokseensa Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin hän väittää Esa Saaris -tyylilleen uskollisena, että suurin osa traditiosta on täydellistä roskaa. Onko mitään masentavampaa kuin perinne? hän kysyy ja jatkaa vierastaneensa "viime aikoihin asti" historiaa - myös filosofian historiaa - koska perinne on jatkuvasti näyttänyt samaa vanhaa aamenta tulevaisuudelle. Tämä on Saarisen mielestä ilmiselvä virhe, koska historia on täynnä räjähteitä, joita jokainen tulevaisuus ja juuri tämä tulevaisuus tarvitsee avautuakseen eteemme. Esine-oleminen on iskettävä kaikkialla puhki: Filosofia, kirjallisuus! Kuulen riehakoivaa naurua, ilo koskettaa korviani.

Jollei tietäisi asioiden oikeaa laitaa, voisi vaikka vannoa, että Annabel Lyon on lukenut Esa Saarisen laatiman prologin ja ryhtynyt toteuttamaan, ellei aivan riehakoivasti nauraen, niin ainakin ilakoiden, kaunokirjallista projektiaan päämääränään sekä historian että filosofian räjähteiden tuleen tuikkaaminen. Näitä vanhoja luutuneita ikoneja Annabel Lyon ampuu taivaan tuuliin kirjassa, joka kaunokirjallisin keinoin yhdistää filosofian ja historian ja hylkää tummalla tuonen suulla kuiskivan perinteen, jollaisena Esa Saarinen historian ja filosofian ikiaikaisen liiton näkee. Annabel Lyonin romaanissa Aleksanterin opettaja makedonialainen valloittajakuningas Aleksanteri Suuri ja kreikkalaisfilosofi Aristoteles astuvat ulos tutkimuskirjallisuuden kuivakkailta sivuilta ja muuttuvat lihaksi ja vereksi.

Annabel Lyon, vuonna 1971 syntynyt, alkujaan nuorisokirjoja kirjoittanut kanadalainen kirjailija nousi ensimmäisen aikuisyleisölle kirjoittamansa kirjan, Aleksanterin opettajan, myötä kirjalliselle taivaalle kuin Saarisen peräänkuuluttama räjähdyspanos. Historiallis-filosofisesta romaanista tuli todellinen hitti niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin sekä nappasi vuonna 2009 tärkeän kirjallisuuspalkinnon Alice Munron nenän edestä.

Lyonin romaanin nimi kertoo sen päähenkilöt: kaksi mieshahmoa, Aristoteles ja Aleksanteri, joiden ympärillä koko muu silloinen universumi pyöri. Miesten elämäkerrat ovat historioitsijoiden todentamat: Aristoteles syntyi vuonna 384 eaa Khalkiin Stageirassa, etelä-Makedoniassa lääkärin poikana. Lahjakas poika lähti 18-vuotiaana Ateenan Akatemiaan Platonin oppilaaksi ja jäi lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, mutta säilytti yhteydet myös Makedoniaan. Kun Aristoteles ei Platonin kuoltua tullut nimitetyksi Akatemian uudeksi johtajaksi, hän siirtyi Vähä-Aasiaan, josta löysi vaimon, Pythiaan. Pariskunnalle syntyi tytär, äitinsä mukaan Pythiaaksi nimetty. Vaimo Pythias kuoli nuorena ja sureva Aristoteles etsi lohtua taloudenhoitajattarestaan Herphylliksestä, jonka kanssa sai pojan, Nikomakhoksen. Kirjassa kuvattu Aristoteleen elämän jakso päättyy hänen palatessaan Stageiraan: Pian olen yksin hiljaisessa huoneessa, jossa voin loppuikäni ajetehtia yhä kauemmas maailman ulapalle [...]

Aleksanteri Suuri syntyi Makedonian kuningas Filippoksen pojaksi vuonna 356 eaa. Kuuluisan soturikuningas Aleksanterin isäkin oli soturi, joka oli yhdistänyt alunperin eri etnisten ryhmien muodostaman hajanaisen valtakunnan voimakkaaksi, kreikkaa puhuvaksi kuningaskunnaksi sekä myös suunnitellut hyökkäystä Persiaa vastaan. Isän kuoltua nousi poika, Aleksanteri, voittamattomaksi koulutetun armeijan johtoon ja toteutti isän alkuperäisen suunnitelman Persian valtaamisesta. Mielenkiintoinen jakso soturikuninkaan elämässä on hänen ja Aristoteleen yhteinen taival, oppilas-opettaja -suhde, joka alkoi Aleksanterin ollessa kolmetoistavuotias pojankoltiainen. Historiankirjoitus ei ole kyennyt kovinkaan syvällisesti kuvaamaan tätä opettajan ja oppilaan suhdetta; tiedetään että Aristoteles - ainakin yritti - perehdyttää oppilastaan runouteen, kaunopuheisuuteen, etiikkaan ja filosofiaan. Bertrand Russell, eräs myöhempien aikojen filosofeista, ei puolestaan pystynyt kuvittelemaan Aristoteleen oppilaan pitäneen opettajaansa muuna kuin proosallisena vanhana pedanttina, jonka isä oli pannut varjelemaan häntä pahanteosta.

Kun Annabel Lyon sen sijaan kuvailee kummankin miehen elämää - yhdessä tai erikseen - hän tuikkaa ehtimiseen räjähteitä tuleen sekä käyttää ahkerasti taiteilijan vapautta: hänen toisinaan lähes rämäpäinen kertomuksensa siitä, miten kaikki olisi saattanut tapahtua, panee matalaksi historian ja filosofian tabuja kuin kevätmyrsky lahoa öljypuumetsikköä. Pelkästään taiteilijan vapautta ei kuitenkaan ole käytetty, kun Annabel Lyon rakentaa psykologista syväluotausta kahdesta miehestä, joita yhdistää levottomaan aikakauteen liittyvä sairaus, maailmantuska. Kumpikin mies pyrkii parantamaan sairauttaan itselleen luonteenomaisin keinoin. Aleksanteri ekstroverttinä ympäröivän maailman tuhoajana ja Aristoteles introverttina oman itsensä tuhoajana.

Jonain iltana, kun nuori mies ei ole isänsä mukana Traakiassa syöksemässä kuninkaita vallasta ja perustamassa kaupunkeja, hän ja häntä hieman vanhempi mies istuvat vastakkain keskustelemassa kirjallisuudesta. Aristoteles kertoo olevansa kirjoittamassa pientä tutkielmaa kirjallisuudesta ja ihmettelevänsä, mitä järkeä siinä on. Miksi emme voi vain kertoa historian tapahtumia sellaisena kuin olemme saaneet ne kuulla, ilman että yritämme täyttää aukkoja? Aristoteleen puheen läpi kuuluu kaikuja hänen vanhan opettajansa Planonin äänestä tämän paasatessa taiteiden yhteiskuntaa mädättävästä vaikutuksesta. Kuitenkin - Aleksanterin mielestä - Platon itse käyttää teatterin keinoja, keksittyä vuoropuhelua kahden ihmisen välillä, koska hän haluaa herättää lukijan mielenkiinnon. Platonin dialogeja on hauskempi lukea kuin kuivaa tutkielmaa, tokaisee Aleksanteri lopuksi ja naulaa sanoillaan Annabel Lyonin teesit kirjallisuuden linnankirkon oveen.

Niinpä Lyonin romaani kulkeekin vähintään 5000 stadion-mitan päässä siitä ylevyydestä, joka perinteisesti on liitetty paitsi antiikin kreikkalaisiin filosofeihin myös koko antiikin aikaan, jossa valkoisesta marmorista veistettyjen kuvapatsaiden kaltaisten jumalihmisten ja ihmisjumalien puhekin oli kuin pelkkää elegistä distikonia.

Romaanissa on riehakoivan riemastuttava kuvaus teatteriseurueen harjoituksista, joiden aikana klassis-ylevän kreikkalaisen näytelmäkirjallisuuden ja profaanin kreikkalaisen arkielämän valtava välimatka hyppää lukijan silmille. Sekalainen teatteriseurue harjoittelee Euripideen syvästi traagista näytelmää Bakkhantit, jonka jumalaisen subliimit vuorosanat huipentuvat lapsensa tappaneen äidin epätoivoiseen deklamointiin: Vie minut sisarteni luo. He tulevat kanssani maanpakoon, jakavat surun vuodet. Vie minut sinne, missä en voi nähdä Kithaironin vuorta, missä muratin peittämät oksat eivät muistuta näistä tapahtumista. Kun käy ilmi, että eräs näyttelijöistä ei ole saapunut paikalle, ohjaajan on pakko itse esittää poissaolijan osa: Jos se vittupää jättää yhdetkin harjoitukset väliin...Missä se mulkku on, hän jatkaa kiukkuisena ja saa tietää, että perseenpanija ei pysty syömään eikä paskantamaan eikä edes nousemaan sängystä. Äimistynyt lukija voi suorastaan kuulla seppelöityjen jumalihmisten nyyhkivän kulisseissa.

Kirjan alussa käy selville, että Aristotelesta ei alunperin palkattu opettajaksi Filippoksen kruununperilliselle Aleksanterille - sankarille, nuorelle jumalalle, nerolle ja tähdelle - vaan kuningas halusi filosofin katsovan "sitä toista", Aleksanterin vanhempaa veljeä. Ja sitten nähdään, osaatko mitään, oli Filippos jatkanut arvoituksellisesti. Kun Aristoteles saapuu katsomaan sitä toista, hän näkee 16-vuotiaan selvästi vähämielisen, pitkäksi venähtäneen pojan, joka kävelee holtittomasti ja vapisee kuin vanha mies. Poika on Arrhidaios, joka terveenä ja kauniina viisivuotiaana sairastui nykylukijan tekemän pikadiagnoosin mukaan aivokalvontulehdukseen. Tämä muutti kaikkien rakastaman poikasen olennoksi, joka aiheuttaa kauhun puistatuksia maailman loputtomasta kauneudesta ja järjestyksestä iäti ilahtuvassa Aristoteleessa.

Puistatuksista huolimatta filosofi on kuitenkin sitä mieltä, että vaikka lasta ei voi parantaa, hänen olemassa olevia kykyjään pitää harjoittaa - hän voisi olla enemmän kuin mitä on. Annabel Lyon on Arrhidaioksessa ja Aleksanterissa luonut jälleen romaaniinsa uuden ristivalotuksen kuuluisan filosofin ohjatessa kahta opiskelijaa, joista toisen tulisi saada olla enemmän kuin mitä on ja toisen oppia olemaan vähemmän kuin mitä himoitsee olevansa. Lukijankaan tehtävä ei ole helppo: kumman opiskelijan opettamisessa Arisatoteles tulee onnistumaan paremmin?

Kun kirjailija esittelee Aleksanterin ensi kertaa lukijalle, tapahtuma piiloutuu Bakkhantit-näytelmään liitettyyn episodiin. Tragedian harjoituksissa teatterin varjoista materialisoituu nuori poika tarjoamaan apuaan, kun näytelmässä tarvitaan rekvisiittana ihmisen irti hakattua päätä. Alunperin käytetyn, loppuun kuluneen riepupallon sijaan pojan mielestä tarvitaan jotakin, joka todella kohauttaisi yleisöä, saisi sen valtoihinsa. Näytelmän ensi-iltaan poika palaa mukanaan lupaamansa rekvisiitta, sairaalta ja jonkin verran avitettuna kuolleelta näyttelijältä irroitettu pää, joka jysähtää näyttämölle kuin antiikin ajan piiritystorni. Poika on Makedonian tuleva sankari, soturikuningas Aleksanteri, hallitsija, jota itseään on alusta asti hallinnut halu valtaan, mitään keinoja kaihtamatta. Bakkhantien esityksessä poikanen pitää kauhun lamaannuttamaa teatteriyleisöä hyppysissään: joitakin vuosia myöhemmin poikasesta on kehkeytynyt mies, jolle koko senaikainen maailma alistuu ja joka haluaa olla ihminen ja jumala samassa persoonassa.

Ennen Aleksanterin muuttumista voittamattomaksi jumalihmiseksi Aristoteleestä tulee myös hänen yksiyisopettajansa, sillä muiden kuullen Aleksanteri ei voi kysellä opettajaltaan mitään ja joutua näin paljastamaan, ettei aina ymmärrä Aristoteleen opetuksia. Kun olen kuningas, he muistavat sen eivätkä kunnioita minua, Aleksanteri jatkaa ja saa kuulla, että Aristoteleen antaman opetuksen perimmäinen tarkoitus onkin opettaa ajattelemaan eri tavalla kuin muut, avartamaan sitä maailmaa, joka ei ole Makedoniassa vaan Aleksanterin pään sisällä.

Aleksanterin pään sisällä on kuitenkin myös Persia ja maailma, joka hänen on tuhottava, jotta hän pääsisi siihen sisään. Aristoteles, länsimaisen tieteen ensimmäinen biologi, kertoo silloin oppilaalleen, kuinka hän kerran lapsena sai kalastaessaan mustekalan verkkoonsa. Innoissaan ajatuksesta päästä otusta tutkimaan hän toi sen rantaan hitaasti; hitaasti ja varovasti hän nosti sen vedestä; hitaasti ja varovasti laski sen hiekalle - se kuoli. Maailmaansa voi avartaa valloituksin, mutta silloin aina myös menettää jotakin. Voittamalla ei voi oppia, Aristoteles huipentaa kertomuksensa.

Aristoteleen filosofian mukaan pelkuruuden ja uhkarohkeuden - kahden äärimmäisen tunteen - välistä löytyy alue, josta on etsittävä keskitietä, tasapainopistettä. Ennen kuin filosofi saa ajatuksensa loppuun kehitellyksi, Aleksanterilla on jo vastaväite valmiina: Et voi tarkoittaa, että parasta on keskinkertaisuus. Sitä filosofi kaikkein vähiten haluaa; sen sijaan hän haluaa Aleksanterin ajattelevan ääripäitä pilakuvina, joiden joukkoon tasapainopiste ja etsitty keskitie, se kultaiseksikin nimitetty, eivät kuulu lainkaan.

Opettajan ja oppilaan pallopeli käsitteillä on hieno näyte Annabel Lyonin ironian tajusta: Lyonin Aristoteles on tunne-elämältään näivettynyt, lähes tunteeton mies, joka pyydystää mustekaloja leikelläkseen ne vivisektiolla kappaleiksi tai tappaa häkissä kolme viikkoa nälässä pitämänsä kameleontin kuristamalla, jotta verisuonet eivät vaurioituisi. Sama mies kertoo kirjan alussa vaimostaan, jonka vankkumaton arvokkuus ei vuoteessa järky hetkeksikään, ei edes silloin, kun hän makaa polvet levällään ja teen varovaisia tunnusteluja lisääntymistä käsittelevää teostani varten.

Oppilas, sen sijaan, on tunteikas poika, joka teatterin lavalla yksin ollessaan harjoittelee ilmeitä ikään kuin ei osaisi päättää millainen ilme sopisi eri tilanteisiin. Omalla oudolla tavallaan hän on kiintynyt parhaaseen ystäväänsä, sievään mustasilmäiseen Hafaistioniin ja samalla oudolla tavalla myös äitiinsä Olympiaaseen. Aristoteles on kuitenkin löytänyt oppilaastaan myös tämän Akilleen kantapään, sen ainoan asian, mitä Aleksanteri pelkää: että joku moittii häntä eikä suostu hillitsemään ääntään. Yhtä kaikki, Aleksanteri on myös poika, joka kuusitoistavuotiaana astuu riviin ja ratsastaa täysissä varusteissa hevosensa selässä sotaretkelle Maidiaan.

Palattuaan tältä voitokkaalta ensimmäiseltä sotaretkeltään Aleksanterissa alkaa ilmetä aina vain selvemmät merkit siitä, että kantapään lisäksi päässäkään kaikki ei ole oikealla tolalla. Kehitys, joka oli alkanut jo Bakkhantien teatteriesityksessä pojan tuodessa näyttämölle irtihakatun pään, rupeaa kulkemaan aina vain selvemmin suuntaan, johon Aleksanteri olettaa maailman haluavan sen kulkevan. Ja hän, valloittajakuninkaan valloittajapoika tulisi antamaan maailmalle sitä, mitä se häneltä haluaa.

Lääkärinäkin toiminut Aristoteles kutsutaan Maidiassa läydyn taistelun jälkeen Filippoksen palatsiin ja hän löytää sieltä verta vuotavan Hefaistionin, jonka käsivarteen Aleksanteri on lyönyt lihaveitsellä ilkeän ja syvän viillon. Vuolaasti itkevä Hefaistion itkee Aleksanterin takia: Tuleeko hän järkiinsä? Aleksanterille, joka yhä edelleen kuvittelee olevansa sodassa, on kehittynyt sotilaan sydän, posttraumaattinen paniikkihäiriö, jonka rautaisessa otteessa hän on myös tappanut taistelukentällä pojan, joka aseensa pois heittäneenä, äitiään polvillaan itkien yrittää antautua. Aleksanterin valloitukset jatkuvat ja sotilaan sydän muuttuu aina vain pahemmaksi.

"Olen saastaa." Tieto siitä on minun säätilani, minun yksityiset pilveni. Joskus matalalla, mustia ja raskaita, joskus korkealla ja vinhasti kiitäviä, kauniin kesäpäivän huoleton hahtuvakatras. [...] Tälle sairaudelle ei ole nimeä, ei diagnoosia, ei hoitoa isäni lääkärikirjoissa. Minun vieressäni  voisi seistä tietämättä oireistani mitään. Metafora: minua kiusaavat värit - harmaa, kuuma punainen, kidanmusta, kulta. En aina tiedä, miten voisin jatkaa, miten voisin elää sellaisen taudin kanssa, jota en osaa selittää enkä parantaa.

Sanat lausuu mies, joka kärsii mustasta sapesta, sen kahdesta lajista, kylmästä tai kuumasta. Kylmänä se tekee ihmisestä velton ja typerän, kuumana hehkuvan, kyltymättömän ja kiihkeän. "Musta sappi" on antiikin ajan nimitys mielentilan häiriölle, josta Aristoteles kärsii ja joka nykyisin tunnetaan bipolaarisuutena, kaksisuuntaisena mielialahäiriönä. Opettaja ja oppilas, Aristoteles ja Aleksanteri. Taluttaako tässä kuviossa sokea rampaa?

Eräs sukulainen analysoi Aristoteleen sairautta sanoen, että jumalten keinussa ylös-alas kiikkuvalla filosofilla on aina parempi olla silloin, kun hänellä on joku uusi, jota voi rakastaa: Pythias, veljenpoikansa Kallisthenes, Aleksanteri, Herphyllis. Vaikka Aristoteleen rakkauslistaan sisältyy myös kaksi naista, romaani Aleksanterin opettaja on kuitenkin selväpiirteinen kuvaus antiikin maailmasta, miesten maailmasta, jossa orjien ja naisten tuli totella miehiä ja jossa rakkauden korkein muoto oli miehen rakkaus poikaan.

Niinpä romaanissa esiintyvät naiset ovat pakostakin sivuosassa, sekä Aristoteleen naiset Pythias ja Herphyllis että Aleksanterin äiti Olympias. Pythias ja Aristoteles käyvät kesklustelua orjan ja isännän suhteesta, joka tosiasiassa rakentaa kuvan miehen ja vaimon sijoittumisesta yhteiskunnallisen hierarkian porraspuille antiikin ajalla. On kyse palvelemisesta, tehtävästä, josta joko suoriudutaan tai ei. Kapinointi on aina hyökkäys luonnollista järjestystä vastaan, koska se loukkaa kaikkea, minkä varaan miehen järki on perustanut ajattelunsa ja maailmansa. Tältä osin myös Annabel Lyon käy kipakkaa keskustelua kirjassaan kuvatessaan maailmaa, jota miehet hallitsevat, oli sitten kyseessä filosofia, sodankäynti tai tappaminen.

Romaanissa esiintyy kuitenkin myös toisenlainen mies, alfauros Aleksanterin vanhempi veli Arrhidaios, jonka äly Aristoteleen arvion mukaan on villi-ihmisen älyä. Tämän pojan, villi-ihmisen, suhteen filosofi saa viikkojen ja kuukausien kuluessa aikaan Herakleen urotyön; Arrhidaios on paitsi ruumiillisesti siivompi ja vahvempi, myös hänen puheensa ja sorminäppäryytensä ovat suuresti kehittyneet. Lopulta hän jopa saa sormillaan lyyrasta ilmoille kelvollisen soinnun. Romaanin jälkisanoissa Annabel Lyon mainitsee, että Arrhidaioksesta tuli Makedonian sijaishallitsija Aleksanterin ollessa pitkillä valloitusretkillä mutta myös tämän kuoleman jälkeen.

Lopuksi jää lukijan vastattavaksi vielä kysymys: kumman opiskelijan, Aleksanterin vai Arrhidaioksen opettamisessa filosofi on onnistunut paremmin? Vastaus saattaa ehkä löytyä kirjan lopusta, aivan sen viime sivuilta, Aristoteleen ollessa aloittamassa matkaansa Stageiraan. Molemmat veljekset ovat tulleet hyvästelemään opettajansa, ja jäähyväisiksi Aleksanteri analysoi viimeisen kerran kolmen miehen, opettajan ja hänen kahden oppilaansa suhdetta: Ehkäpä olet sittenkin tehnyt minusta itsesi kaltaisen. Kaunis, kiihkeä pinta, sen alla valtava sekasotku. Niin kuin kiillotit veljeni ulkokuoren, opetit hänet puhumaan ja ratsastamaan. Sellainenhan sinä olet? Sinä, minä ja hän?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti