Giuseppe Tomasi di Lampedusa: Tiikerikissa (1958; suomeksi 1963)
Usein on oivallista toimia omia periaatteitaan vastaan. Näin tapahtui, kun kirjahyllystä pölyjä pyyhkiessä käteen osui vuosikymmeniä sitten luettu Tiikerikissa, Giuseppe Tomasi di Lampedusan ainokaiseksi jäänyt romaani, joka oli vähällä myös jäädä koskaan julkaisematta. Onnellisen sattuman kautta unholaan joutunut romaanikäsikirjoitus sai arvoisensa kohtalon, kun se julkaistiin vuonna 1958 - postuumisti, sillä kirjailija oli kuollut edellisenä vuonna. Ilmestyttyään Tiikerikissaa kohtasi lähes jättimäinen menestys, joka huipentui romaanin saadessa vuonna 1959 Italian korkeimman kirjallisuuspalkinnon, Stregan. Habent sua fata libelli...
Kirjahyllyn uumeniin pölyttymään unohtunut kirja romutti löytyessään myös pölyttyneen periaatteen olla lukematta samaa kirjaa kahdesti. Kirja ontologisena olentona korreloi Herakleitoksen ajatukseen mahdottomuudesta astua kahdesti samaan virtaan, koska sen enempää virtaan astuja kuin virtakaan eivät pysy samoina. Tämän ajatuksen mukaisesti sama kirja tulisi lukea uudestaan vähintään kymmenen vuoden välein, koska vuosien vieriessä sekä lukijan habitus että myös kirjan sisällön habitus on muuttunut. Niin kirja kuin sen lukijakin kuuluvat osasina suurempaan kokonaisuuteen, jatkuvaan muutokseen, joka itsessään on ainoa pysyvä tila.
Vuosikymmenien jälkeen uudelleen löydetyssä ja lukijan nyt paremmin ymmärtämässä di Lampedusan mestariteoksessa Herakleitoksen ajatus kaiken virtaamisesta tulee esiin korostetun eksplisiittisenä. Tuskin on kertomus Sisiliaan sijoittuvasta Tiikerikissasta päässyt alkua pidemmälle, kun yksi sen vahvoista perusteemoista, dikotomia pysyvyys/muutos, kohoaa näköpiiriin catanialaisessa maaperässään eloon heränneen tulivuori Etnan lailla, ja alkaa kylvää vuosisataiseen elämänjärjestykseen purkauksia ja kaaosta. Muutoksen konkreettisena airuena toimii romaanin hurmaavin hunsvotti, nuori don Tancredi Falconeri: Jos tahdomme kaiken pysyvän ennallaan, kaiken on muututtava, kuuluu nuoren ylimyksen lakonisen argumentaation ydinajatus.
Toista ääripäätä edustaa Salinan ruhtinas don Fabrizio, suuri aristokraatti ja viimeinen suvussa, jonka vaakunaeläimenä on tiikerikissa. Kuvitelmissaan myös don Fabrizio esiintyy mahtavana, sileäkarvaisena tiikerikissana, jonka kohtaloksi on koitunut varttua mieheksi kahden kauden murrosvaiheessa ja olla viimeinen suvussa, joka vuosisatoihin ei ole osannut edes laskea yhteen omia tulojaan ja vähentää niistä velkojaan. Tiikerikissana don Fabrizio on valmis repimään kappaleiksi luimistelevan sakaalilauman, joka janoaa entisen yhteiskuntamallin tuhoa. Rationaalisena ihmisenä hän kuitenkin alkaa tajuta entisen, muutokseen kykenemättömän aristokraattisen maailman kulkevan vääjäämättä kohti rappiotaan.
Tarina alkaa toukokuussa 1860 Palermon ulkopuolella sijaitsevan Villa Salinan rokokoosalongissa, jonne isäntäväki palveluskuntineen on kokoontunut isä Perronen pitämään iltapäivän hetkipalvelukseen. Myöhemmin tarjoillaan illallinen öljylampun valossa hohtavan hienon pöytäliinan peittämän mahtavan pöydän ääressä istuvalle neljäntoista hengen seurueelle, johon kuuluvat isäntäväki, lapset, kotiopettajat ja -opettajattaret. Valtavan hopeakylkisen liemikulhon kannessa on tanssiva tiikerikissa. Tiikerikissa don Fabrizio silmäilee lapsiaan lähes kehräten: tyttäret pyöreähköjä, terveitä ja kukoistavia [...] Pojat hoikkia, mutta voimakkaita, kasvoilla muodinmukainen surumielisyys. Yksi puuttuu joukosta, Giovanni, joka on lähtenyt Lontooseen, pakoon Palermon kahlehdittua elämää - nyt ruhtinaan sydäntä pistää ilkeästi, hän synkkenee. Palvelija saa saman tien käskyn valjastaa hevoset; ruhtinas on päättänyt lähteä illallisen jälkeen Palermoon.
Illalliskohtauksen valokeila siirtyy ruhtinattareen, Maria Stellaan, jonka silmät kyyneltyvät ja jonka hysteeriset kirkaisut kiirivät hetken kuluttua yläkerran ikkunasta don Fabrizion läimäyttäessä vaunujen oven kiinni. Don Fabrizio on matkalla bordelliin, tapaamaan Marianninaa, suurisilmäistä talonpoikaistyttöä, nöyrää ja palvelevaista, joka ei kieltäydy mistään ja joka "erikoisen antaumuksen hetkenä" saattaa huudahtaa "Mutta ruhtinas!" Maria Stella, sen sijaan, jonka kanssa 20-vuotias don Fabrizio vihittiin avioliittoon, tekee vuoteessa ristinmerkin ennen jokaista syleilyä eikä sitten korkeimman kiihtymyksen hetkinä osaa muuta sanoa kuin: Jeesus Maria! Seitsemän lasta on don Fabrizio, Tiikerikissa, Maria Stellansa kanssa saanut, eikä ole koskaan nähnyt hänen napaansa.
Tancredi Falconeri, hurmaava hunsvotti, sitoo kertomuksen ajankohdan historialliseen kontekstiinsa. Hurmaava Tancredi on don Fabrizion sisarenpoika ja holhokki, jonka tuhlailevan isän on ennen kuolemaansa onnistunut hävittää koko omaisuutensa lukuunottamatta puoleksi raunioitunutta Villa Falconeria. Tancredin äidin kuoltua kuningas on määrännyt nelitoistavuotiaan pojan holhoojaksi eno Salinan, jolle siihen asti lähes tuntematon poika on käynyt hyvin rakkaaksi, jopa siinä määrin, että hän pitää tätä oikeana poikanaan. Lähes hellyyttä äänessään don Fabrizio puolustaa kapinallisia sympatioita omaavaa sisarenpoikaansa kuninkaan audienssissa: Teidän Majesteettinne, eihän Tancredi välitä muusta kuin naisista ja korttipelistä.
Tosiasiassa salaliittoja ja vallankumouksellista toimintaa sympatiseeraava sisarenpoika liittyy kapinallisiin kaatamaan hallitsevaa kuningasta sekä rientää myöhemmin toukokuussa 1860 Marsalassa maihinnousun tehneen Giuseppe Garibaldin, italialaisen nationalistin ja vallankumouksellisen punapaitojen matkaan. Vaikka tapahtumaketjulla, johon myös Tancredi pienenä lenkkinä kuuluu, on tärkeä sija niin Sisilian kuin koko Italiankin historiassa, di Lampedusa ei viivy taistelujen, marssien ja mielenosoitusten kuvauksissa. Lukijan huomio kohdennetaan sen sijaan historian vääjäämättömään kulkuun kohti yhteiskunnallista muutosta.
Tancredin myötä romaani myös saa sensuaalisen ominaisvärityksensä, jota jo kertomuksen alussa hienovaraisesti viritellään puutarhakohtauksen aisteja hellivässä kuvauksessa. Iltapäivän hetkipalvelun ja illallisen välisen puolituntisen ajan don Fabrizio vaeltaa Villa Salinan puutarhassa, jossa huokuvat uhkeat ja aistilliset tuoksut. Neilikkain maustelemu yhtyy ruusujen juhlavaan ja puutarhan nurkissa nuokkuvien magnolioiden öljyiseen tuoksuun; mintun tuoksu sekaantuu akaasian ja myrtin makeaan hajuun. Tiikerikissan itse Pariisista hankkimista ruusuista leviää sakea, melkein häpeällinen aromi, jonkalaista kukaan ranskalainen viljelijä ei olisi uskaltanut toivoa. Kun ruhtinas asettaa yhden niistä nenänsä alle, hän on tuntevinaan Oopperan tanssijattaren kyljen tuoksun.
Elokuussa koko Salinan perhekunta palvelijoineen matkustaa läpi auringonpaahteen ja tomupilvien neljän vaunun karavaanina kolmeksi kuukaudeksi Donnafugataan, suvun maaseudulla sijaitsevaan kesäpalatsiin, suihkulähteiden ja muistojen paratiisiin, jossa vallitsee tunne lapsuuden pysyvyydestä. Matkassa ovat ruhtinaan ja ruhtinattaren lisäksi tytöt väsyneinä ja pojat innoissaan kaikesta uudesta, ranskalainen kotiopettajatar neiti Dombreuil lopen uupuneena ja huokailevana, jesuiittaisä Pirrone rukouskirjoineen, kamarineiti ja kaksi palvelijaa, joita kaupunkilaisina maaseudun oudot näkymät ärsyttävät sekä koira Bendicó. Perille päästyä kaikki matkalaiset ovat valkoisina tomusta silmäripsiä, huulia tai häntää myöten. Keskeltä pölyä loistaa Tancredin virheetön eleganssi; hän on matkustanut ratsain ja on levähdyspaikalle tultuaan ennättänyt ravistaa tomut vaatteistaan ja vaihtaa ylleen valkoisen solmion.
Nuori Tancredi on kuin suoraan yltiöromanttisesta seikkailukertomuksesta lainattu yltiöromanttinen sankari. Oikean silmän päällä on musta side ja vasen silmä, tummansininen, veikistelee kummankin edestä. Solmion yläpuolella oleva punainen nauha viittaa hienovaraisesti punaiseen paitaan, jota romanttinen sankari on käyttänyt Garibaldin joukoissa. Hän hallitsee näyttämön suvereenin sankarin elkein: Hän auttoi ruhtinatarta laskeutumaan vaunuista, pyyhki hihallaan pölyä ruhtinaan silinteristä, jakeli karamelleja tyttöserkuille ja kokkapuheita pojille, melkein polvistui jesuiitan edessä, vaihtoi rajuja yhtävyyden osoituksia Bendicón kanssa, lohdutti neiti Dombreuil'tä, tervehti vuoron perään jokaista, hurmasi kaikki.
Perillä Donnafugatassa on vastaanottoväen joukossa myös don Calogero Sedara, keinottelulla rikastunut, juuri kaupungin pormestariksi valittu nousukas. Kun tervetuliaisseremonioista on selvitty molemmin puolin, Maria Stellalle kuiskataan määräys kutsua illan perinteisille päivällisille myös pormestari rouvineen. Koska kaikkien - mukaan lukien pormesteri itse - tiedossa on rouva pormestarin monestakin syystä sopimattomuus esiteltäväksi, don Calogero pyytää lupaa tuoda päivällisille tyttärensä Angelican.
Myöhemmin don Fabrizio tapaa kahdenkesken palatsin hoitajan don Onofrion, uskollisen palvelijan, joka tekee selkoa kylän ja palatsin asioista: alustalaisten vuokrasopimuksia oli ollut pakko uusia aikaisempaa huonommin ehdoin, vierasmajan katto on ollut pakko korjata suurin kustannuksin ja don Calogeron keinottelut ovat nostaneet tämän tulot miltei samalle tasolle kuin don Fabrizion. Ja kuinka he esiintyvät, don Onofrio jatkaa kiukustuneena, ei hän itse, siihen hän on liian ovela, mutta esimerkiksi hänen tyttärensä, joka on palannut koulusta Firenzestä ja kulkee ympäri pönkkähameessa, samettinauhat riippuen hatusta.
Ruhtinas on aina huolehtinut siitä, että ensimmäinen päivällinen Donnafugatassa on luonteeltaan juhlava: tarjotaan ranskalaisia viinejä, ennen paistia roomalaista punssia ja palvelijoilla on puuteriperuukki ja polvihousut. Hienostunut tunnelma särkyy sirpaleiksi, kun don Fabriziolle tullaan kertomaan, että porvarillinen vallankumous nousee palatsin portaita don Calogeron hahmossa yllään frakki. Ei riitä, että ruhtinas ei enää ole Donnafugatan suurin omistaja, vaan hänen on myös pakko iltapäiväpuvussa ottaa vastaan vieras, joka esiintyy iltapuvussa. Don Fabrizion masennusta hieman helpottaa hänen nähdessään, että don Calogeron frakki on räätälin suorituksena kaamea. Lisäksi - niin tuskallista kuin sitä onkin mainita - pormestarilla on jalassaan nappikengät.
Nappikengät ja girgentiläisen käsityöläisen kasaan ompelema frakki unohtuvat siinä hetkessä, kun tytär Angelica astuu sisään. Salissa odottava seurue kohtaa häikäisevän yllätyksen, Salinat ovat henki kurkussa, Tancredi tuntee ohimosuontensa tykytyksen. Angelican kauneuden aiheuttama järkytys saa miehet täysin tolaltaan: Firenzen koulima nuori nainen on pitkä ja hyvin muodostunut, hänen hipiänsä maistuu varmaan tuoreelta kermalta, hänen suunsa mansikalta. Yönmustan, lainehtivan hiusmassan alla hohtavat vihreät silmät liikkumattomina ja melkein julmina, kuin patsaiden silmät. Angelica kulkee hitaasti laajan valkoisen hameensa keskellä, esiintymisessään kauneudestaan varman naisen rauha ja voittamattomuus. Täystyrmäyksen kokenut Tancredi ei tämän näyn edessä kykene muuhun kuin väläyttelemään sinisiä silmiään ja hillitsemään haluaan suudella Angelican kättä. Don Fabrizio, vanha sotaratsu, sen sijaan kuulee naisellisen sulon kutsun.
Jumalaisen aterian kohokohta on kolmen vihreä- ja kulta-asuisen puuteroidun palvelijan valtavilla hopeavadeilla sisään kantama tornimainen makaronikohokas, jonka pinnan ruskea kulta, sokerin ja kanelin tuoksu, kuoren alta paljastuvat kanan ja maksan kappaleet, kovaksikeitetyt munat, liikkiön ja kananpaistin viipaleet sekä multasienet, tuntuu päivällisille osallistujista, don Fabriziota lukuunottamatta, valikoidun hienolta. Aistillinen ilmapiiri oli tunkeutunut taloon.
Päivällispöydässä Tancredi ja Angelica ryhtyvät eroottiseen peliin; Angelica nojaa kyynärpäitään pöytäliinaan ruusujen lailla hehkuvin poskin ja nauraa näyttäen kaikki nuoren suden hampaansa. Tancredin tulinen nuoruus joutuu kauniin naisen herättämän aistillisuuden pauloihin, mutta samanaikaisesti nuoren ja tulisen mutta köyhän ja kunnianhimoisen miehen aivolokeroissa rekisteröityvät nuoren ja rikkaan naisen myötä avautuvat mahdollisuudet.
Myöhemmin, palattuaan rintamalle, Tancredi lähettää enolleen kirjeen, jossa sisarenpoika kertoo olevansa mitä kiihkeimmän rakkauden vallassa ja pyytää rakasta enoaan, että tämä hänen nimissään ja hänen puolestaan pyytäisi Angelica-neidin kättä neidin kunnianarvoiselta isältä. Kirjeessään Tancredi antautuu myös pitkiin pohdintoihin siitä, kuinka uusien sukujen tuoma uusi veri vanhoihin sukuihin tasaisi yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ja noudattaisi siten Italian poliittisen liikkeen päämääriä.
Don Fabrizion rationaalinen analyysi suunnitellusta naimakaupasta tuo siihen vielä toisenkin loppuun asti ajatellun näkökulman: Angelica on halukas menemään hyviin naimisiin; rahoja hänellä on, Tancredi taasen on kovasti rahan tarpeessa; avioliitto takaa hänelle ohimenevän lihallisen tyydytyksen ja pysyvän taloudellisen rauhan. Tancredi on herrasmies ja kunnianhimoinen, hänen käsissään ei mikään pysy, on don Fabrizion kyyninen mutta realistinen analyysi sisarenpojan luonteenlaadusta.
Sopimus varattoman aatelismiehen ja kuvankauniin (ja rikkaan) nousukkaan tyttären avioliitosta solmitaan don Fabrizion ja Calogero Sedàran kesken: Tancredi tuo liittoon olemattoman omaisuutensa, josta on jäljellä vain Villa Falconeri, kaunis rakennus portaineen ja koristelluine huoneineen, mutta nykykunnossa kelpaa tuskin lääväksi vuohille. Sen sijaan Tancredi itse - hän ei ole kuka tahansa poika, ei pelkästään vain ylhäinen ja hieno nuori mies, joka tuntee kaiken mitä pitääkin tuntea, miehet, naiset (varsinkin naiset), olosuhteet ja ajan värityksen. Hän on ennen kaikkea kunnianhimoinen ja hän tulee menemään pitkälle.
Koska don Calogero Sedàra on omien sanojensa mukaan asiallinen mies, hän haluaa lyödä korttinsa avoimina keskelle pöytää. Avioliittosopimukseen tytär Angelicalle kirjataan Settesolen läänitys 1010 hehtaaria, laaja Gibildolcen viinitarha ja oliivilehto sekä sulhaselle huikeat 200.000 unssin suuruiset käyttövarat. Ja näillä voi panna kuntoon kaikki Maruggian portaat ja Sorcionarion katot mitä maailmassa vain on. Angelican pitää saada hyvä asunto. Tämän kuullessaan don Fabrizio tarvitsee kaiken itsehillintänsä salatakseen hämmästystään: Tancredin tempaus on ollut huikeampi kuin mitä saattoi kuvitellakaan. Ruhtinaan tuntema inhon kaltainen tunne katoaa, kun Angelican kauneus ja Tancredin viehätysvoima verhoavat runoudellaan sopimuksen karkeuden.
Tulevat apet, don Fabrizio ja don Calogero joutuvat nuoren polven kihlauksen toteuduttua entistä enemmän tekemisiin toistensa kanssa. Kummastakin tulee, kuin C.G. Jungin arkkityyppejä ennakoiden, sisilialaisessa yhteiskunnassa käynnissä olevan yhteiskunnallisen muutoksen symbojeja ja arkkityyppejä, jotka omalta osaltaan jouduttavat tapahtumassa olevaa kehityskulkua.
Pikku hiljaa, melkein sitä edes itse huomaamatta don Fabrizio alkaa kertoa don Calogerolle asioistaan, jotka moninaisuudessaan ovat sekä sekavia että hänelle itselleen lähes käsittämättömiä. Ei ruhtinaalta järjen terävyyttä toki puutu - mutta ei myöskään eräänlaista ylikehittynyttä ja ylimielistä välinpitämättömyyttä rahvaanomaisina pitämiään asioita kohtaan. Pohjimmaltaan kyse on kuitenkin pelkästään viitsimisestä - ainahan voi päästä pälkähästä myymällä muutama sata omista tuhansista hehtaareista. Sisiliassa ei ole väliä sillä tehdäänkö hyvin vai pahoin: synti, jota me sisilialaiset emme koskaan anna anteeksi on se että yleensä "tehdään", don Fabrizio päättää jälleen yhden analyysinsä.
Hiljalleen don Fabriziossa alkaa myös herätä eräänlaista uteliasta ihailua don Calogeron ansioita kohtaan. Hiljalleen hän myös tottuu Sedàran huonosti ajeltuihin poskiin, rahvaanomaiseen puhetapaan, omituisiin pukuihin ja hienhajuun. Vähitellen hän huomaa myös don Calogeron harvinaisen älyn. Rahvaasta noussut mies on vapaa sadoista estoista, joita kunniallisuus, säädyllisyys ja hiottu kasvatus asettavat don Fabrizion yhteiskuntaluokalle. Tancredin ja Angelican liiton kautta kohtaavat paitsi kaksi miestä myös kaksi yhteiskuntaa ja kaksi kulttuuria.
Hiljalleen don Calogerokin alkaa oivaltaa hänelle aiemmin käsittämättömiä finessejä: ettei yhteisen aterian tarvitse olla maiskutusten ja rinnuksille lankeavien rasvatahrojen myrskyä, että keskustelun ei tarvitse muistuttaa rakkikoirien välistä riitelyä ja että naisille etusijan antaminen on voiman eikä suinkaan heikkouden merkki. Tuosta oivalluksesta saa alkunsa hänen ja hänenlaistensa, tuon erään ihmisluokan jatkuva hienostuneisuus, joka kolmessa sukupolvessa muuttaa talonpojat suojattomiksi herrasmiehiksi.
Sopivasti appi-isien solmiman avioliittosopimuksen tultua hyväksytyksi hurmaava Tancredi mahtavine piemontilaisine ratsuväen mantteleineen palaa rintamalta Donnafugataan. Samaan yleiseen hälinään saapuu don Fabrizion kesäpalatsiin myös Angelica, tuore kihlattu morsian, jota Tancredi, tuore kihlattu sulhanen syleilee, ja aistien kiihko vapisutti häntä, sali läsnäolijoineen tuntui olevan kaukana, ja näissä suudelmissa hän oli todella ottavinaan jälleen omistukseensa Sisilian, kauniin ja uskottoman maan, jonka Falconerit olivat vuosikausia omistaneet ja joka turhan kapinan jälkeen antautui uudelleen, ruumiin iloina ja kultaisina satoina, kuten aina hänen omilleen.
Tomasi di Lampedusan kuvaus Tancredi-Angelican aistihurmiosta on kuin kuvaus katoavan aikakauden ja kulttuurin viimeisen hurman henkäyksestä, joka konkretisoituu kihlaparin tehdessä tutkimusretkiä Donnafugatan valtavaan palatsiin. Tancredin tahtoessa Angelican tutustuvan koko palatsiin he kulkevat - eksytettyään ensin esiliinat - pitkin ja poikin sen sekavaa yhdistelmää vierashuoneita, edustushuoneistoja, keittiöitä, kappeleita, teattereita, taulukokoelmia, nahkalta tuoksuvia vajoja, talleja, kasvihuoneita, käytäviä, portaita, pengermiä, pylväskäytäviä.
Kaikkein kiehtovin on kuitenkin kuin symbolina katoamassa olevalle aikakaudelle kihlaparin löytämä sarja hylättyjä ja asumattomia huoneistoja, jotka oli jätetty sikseen jo vuosikymmeniä sitten ja jotka muodostivat sotkuisen ja salaperäisen labyrintin. Vanhoihin huoneisiin menneiden vuosien aikana tiivistynyt sensualiteetti vaikuttaa kumpaankin tutkimusretkeilijään: Tancredi haluaa vetää tyttöä kohti aistien myrskyn salaista keskusta, ja Angelica tahtoi tähän aikaan sitä mitä Tancredi oli päättänyt. Kaikki on silkkaa euforista hurmiota, johon kätkeytyvä pidättäytymisen tuska terävöittää nautintoa; halusta tulee kidutusta ja hillitsemisestä nautintoa.
Tomasi di Lampedusa lopettaa kuvauksensa Angelican ja Tancredin eroottisesta tutkimusretkestä kuivaan toteamukseen: Nämä olivat Tancredin ja Angelican parhaat elinpäivät. Nämä päivät ovat kuitenkin myös valmistusta heidän avioliittoonsa, joka - yhtä kaikki - onnistuu huonosti, myös eroottisesti. Donnafugatan joka suhteessa riemullinen seikkailuretki muodostaa sinänsä silti eräänlaisen kokonaisuuden, kuin oopperan alkusoiton, hienon ja lyhyen, joka elää kauemmin kuin itse ooppera epäonnistuneine aarioineen.
Ennen kuin epäonnistunut ooppera pääsee kaunista alkusoittoaan pidemmälle, tapahtuu vielä eräs toinenkin vaeltelu eräässä toisessa palatsissa, Palermossa sijaitsevassa Ponteleonessa. On marraskuu 1862 ja meneillään on huvikausi; tanssiaisia pidetään vimmaisesti. Pahin uhka, omaisuuden riisto ja väkivallantekojen peikot on karkotettu. Ne parisataa henkilöä - aina samat - jotka muodostavat Palermon ns. hienon maailman, tapaavat väsymättömällä tarmolla toisiaan ja onnittelevat itseään ja toisiaan siitä että vielä olevat olemassa.
Palatsin porrastasanteella seisoo kaksi palvelijaa liikkumattomina puuteriperuukkiensa alla, kun kolme Salinan suvun naisen krinoliinia aaltoilee ylös portaikkoa silkkikenkien yllä. Tancredi on jo paikalla mustana ja hoikkana kuin tarhakäärme. Myös don Calogero saapuu, vaaleanpunaisen krinoliinin järjestettyjen pyörteiden vanavedessä. Angelican pää kohoaa pienenä ja ylimielisenä nuoren sileän kaulan yläpuolelle - tuleva ruhtinatar Falconeri.
Angelican hurmatessa, Maria Stellan juoruillessa ja don Fabrizion tyttärien hyydyttäessä paikallisten aristokraattinuorukaisten ihailua don Fabrizio harhailee salista toiseen. Hänen mielensä valtaa huonotuulisuus, hän huomaa palatsin sisustuksen ärsyttävän vanhoillisuuden, häntä ei miellytä tanssiaisissa läsnä olevat naiset, joista kaksi tai kolme vanhimmista on ollut hänen rakastajattariaan. Nuoremmista naisista taasen saattaa vain huomata, kuinka tiheät, seksuaalisen laiskuuden ja maanomistuslaskelmien sanelemat serkusavioliitot, tärkkelyksen ylenpalttisuus ravinnossa, täydellinen raittiin ilman ja liikunnan puute ovat täyttäneet salongit nuorilla neideillä, uskomattoman lyhytkasvuisilla, oliivinvärisillä, sietämättömän lepertelevillä.
Don Fabrizio astelee pitkää käytävää, jonne pyörösohville on kertynyt lukuisa siirtokunta noita otuksia, joita vahtimaan hänet on pantu kuin eläintarhan vartija pitämään silmällä sataa pikku apinaa. Tympeytyneenä ruhtinas siirtyy viereeseen saliin: sinne on leiriytynyt miesten erilainen ja vihamielinen heimo ja ilma on täynnä ylimalkaisuuksia ja latteita puheita. Varhaisen aamun tunteina, harhailtuaan loputtomalta tuntuvan palatsin saleissa don Fabrizio löytää vihdoin paikan, jossa hän saa olla rauhassa. Se on pieni hoitamaton huone soittolavan tasolla.
Pieneen huoneeseen on asetettu kauniiseen riviin parisenkymmentä yöastiaa, jotka nyt ovat melkein kaikki täynnä, jotkin jo tulvivat yli äyräiden. Uniset palvelijat, jotka ymmärsivät tanssiaisten olevan loppumaisillaan, eivät enää vaihtaneet kynttilöitä kruunuihin, ja lyhyet pätkät levittivät saleihin erilaista, käryävää, pahaenteistä valoa. [...] Aamun sarastus tunkihe rahvaanomaisena ikkunaluukkujen liitoksista. Juhlat ovat ohi, myös Sisilian entiseltä aristokraattiselta yhteiskuntajärjestelmältä.
Tanssiaiset Ponteleonen palatsissa päättyvät lopulta auringonnousun aikaan. Don Fabriziolle koittaa auringonlaskun aika pariakymmentä vuotta myöhemmin. Jo vuosikymmeniä ruhtinaasta on tuntunut siltä kuin elämän neste ja kyky olla olemassa samoin kuin kaikkinainen halu elämän jatkamiseen olisivat poistuneet hänestä. Tunne on jatkuvaa, yksityiskohtaista persoonallisuuden murenemista, jota kukaan muu hänen ympärillään ei näytä tuntevan. Vanha tiikerikissa on ylpeä ollessaan ainoa, joka huomaa elämänhalun alituisen paon - siitä hän saa aiheen halveksia toisia, kuten vanha sotilas halveksii alokasta, joka kuvittelee että ympärillä surisevat kuulat ovat viattomia kärpäsiä.
Ainoastaan Tancredi on kerran ymmärtänyt häntä, kun sisarenpoika on sanonut hänelle omalla ironisella tavallaan: Sinä, enopoika, liehittelet kuolemaa. Nyt liehittely on lopussa, kaunokainen on antanut myöntävän vastauksensa, pako on päätetty ja junavaunun osasto on varattu. Ruhtinaalle on koittanut lopullisen tilitaseen aika: Olen seitsemänkymmentä kolme vuotta, suurin piirtein olen elänyt, todella elänyt kaikkiaan kaksi...enintään kolme vuotta. Aktiivapuolella on Tancredi - tietenkin - mutta myös koirat Fufi, Mops, Tom, Svelto, Popi ja ehkä tärkeimpänä kaikista herttainen, kömpelö Bendicó, joka kasvaa kertomuksen kulussa kokoaan paljon suuremmaksi, jopa erääksi sen päähenkilöistä ja lopulta myös symboliksi kokonaisen elämänmuodon katoamiselle.
Bendicón tähtihetki koittaa kuitenkin vasta aivan kertomuksen lopussa, kun ikääntynyt Concetta, don Fabrizion vanhin tytär, istuu huoneistossaan sisäisesti tyhjänä ja tarkastelee ympärillään olevia esineitä ja pyhäinjäännöksiä. Esineet, jotka kerran olivat hänelle maailman rakkaimpia, muistuttavat nyt vanhaa naista vain elämästä, joka jäi elämättä. Lattialla, Concettan jalkojen juuressa, makaa Bendicón täytetty koiranruumis. Concetta soittaa kelloa: Anette, tuo koira on todellakin jo liian toukkainen ja pölyinen. Viekää se pois, heittäkää menemään. Muutamaa minuuttia myöhemmin se mikä Bendicósta on jäljellä, viskataan pihalle roskienkerääjän noudettavaksi. Lentäessään ikkunasta ulos Bendicó saa hetkeksi entisen muotonsa: oli kuin olisi nähnyt nelijalkaisen, pitkäviiksisen otuksen tanssivan ilmassa, ja oikeanpuoleinen etukäpälä oli kuin kohotettu manaukseen. Sitten kaikki sai rauhan kelmeässä tomukasassa.
Ohimenevää, kaikki
vai pysyvää
ja me
menemme ohi?
Lukianos Samosatalainen (n. 125 - n. 180)
Suomennos Pentti Saarikoski 1977
Kirjahyllyn uumeniin pölyttymään unohtunut kirja romutti löytyessään myös pölyttyneen periaatteen olla lukematta samaa kirjaa kahdesti. Kirja ontologisena olentona korreloi Herakleitoksen ajatukseen mahdottomuudesta astua kahdesti samaan virtaan, koska sen enempää virtaan astuja kuin virtakaan eivät pysy samoina. Tämän ajatuksen mukaisesti sama kirja tulisi lukea uudestaan vähintään kymmenen vuoden välein, koska vuosien vieriessä sekä lukijan habitus että myös kirjan sisällön habitus on muuttunut. Niin kirja kuin sen lukijakin kuuluvat osasina suurempaan kokonaisuuteen, jatkuvaan muutokseen, joka itsessään on ainoa pysyvä tila.
Vuosikymmenien jälkeen uudelleen löydetyssä ja lukijan nyt paremmin ymmärtämässä di Lampedusan mestariteoksessa Herakleitoksen ajatus kaiken virtaamisesta tulee esiin korostetun eksplisiittisenä. Tuskin on kertomus Sisiliaan sijoittuvasta Tiikerikissasta päässyt alkua pidemmälle, kun yksi sen vahvoista perusteemoista, dikotomia pysyvyys/muutos, kohoaa näköpiiriin catanialaisessa maaperässään eloon heränneen tulivuori Etnan lailla, ja alkaa kylvää vuosisataiseen elämänjärjestykseen purkauksia ja kaaosta. Muutoksen konkreettisena airuena toimii romaanin hurmaavin hunsvotti, nuori don Tancredi Falconeri: Jos tahdomme kaiken pysyvän ennallaan, kaiken on muututtava, kuuluu nuoren ylimyksen lakonisen argumentaation ydinajatus.
Toista ääripäätä edustaa Salinan ruhtinas don Fabrizio, suuri aristokraatti ja viimeinen suvussa, jonka vaakunaeläimenä on tiikerikissa. Kuvitelmissaan myös don Fabrizio esiintyy mahtavana, sileäkarvaisena tiikerikissana, jonka kohtaloksi on koitunut varttua mieheksi kahden kauden murrosvaiheessa ja olla viimeinen suvussa, joka vuosisatoihin ei ole osannut edes laskea yhteen omia tulojaan ja vähentää niistä velkojaan. Tiikerikissana don Fabrizio on valmis repimään kappaleiksi luimistelevan sakaalilauman, joka janoaa entisen yhteiskuntamallin tuhoa. Rationaalisena ihmisenä hän kuitenkin alkaa tajuta entisen, muutokseen kykenemättömän aristokraattisen maailman kulkevan vääjäämättä kohti rappiotaan.
Tarina alkaa toukokuussa 1860 Palermon ulkopuolella sijaitsevan Villa Salinan rokokoosalongissa, jonne isäntäväki palveluskuntineen on kokoontunut isä Perronen pitämään iltapäivän hetkipalvelukseen. Myöhemmin tarjoillaan illallinen öljylampun valossa hohtavan hienon pöytäliinan peittämän mahtavan pöydän ääressä istuvalle neljäntoista hengen seurueelle, johon kuuluvat isäntäväki, lapset, kotiopettajat ja -opettajattaret. Valtavan hopeakylkisen liemikulhon kannessa on tanssiva tiikerikissa. Tiikerikissa don Fabrizio silmäilee lapsiaan lähes kehräten: tyttäret pyöreähköjä, terveitä ja kukoistavia [...] Pojat hoikkia, mutta voimakkaita, kasvoilla muodinmukainen surumielisyys. Yksi puuttuu joukosta, Giovanni, joka on lähtenyt Lontooseen, pakoon Palermon kahlehdittua elämää - nyt ruhtinaan sydäntä pistää ilkeästi, hän synkkenee. Palvelija saa saman tien käskyn valjastaa hevoset; ruhtinas on päättänyt lähteä illallisen jälkeen Palermoon.
Illalliskohtauksen valokeila siirtyy ruhtinattareen, Maria Stellaan, jonka silmät kyyneltyvät ja jonka hysteeriset kirkaisut kiirivät hetken kuluttua yläkerran ikkunasta don Fabrizion läimäyttäessä vaunujen oven kiinni. Don Fabrizio on matkalla bordelliin, tapaamaan Marianninaa, suurisilmäistä talonpoikaistyttöä, nöyrää ja palvelevaista, joka ei kieltäydy mistään ja joka "erikoisen antaumuksen hetkenä" saattaa huudahtaa "Mutta ruhtinas!" Maria Stella, sen sijaan, jonka kanssa 20-vuotias don Fabrizio vihittiin avioliittoon, tekee vuoteessa ristinmerkin ennen jokaista syleilyä eikä sitten korkeimman kiihtymyksen hetkinä osaa muuta sanoa kuin: Jeesus Maria! Seitsemän lasta on don Fabrizio, Tiikerikissa, Maria Stellansa kanssa saanut, eikä ole koskaan nähnyt hänen napaansa.
Tancredi Falconeri, hurmaava hunsvotti, sitoo kertomuksen ajankohdan historialliseen kontekstiinsa. Hurmaava Tancredi on don Fabrizion sisarenpoika ja holhokki, jonka tuhlailevan isän on ennen kuolemaansa onnistunut hävittää koko omaisuutensa lukuunottamatta puoleksi raunioitunutta Villa Falconeria. Tancredin äidin kuoltua kuningas on määrännyt nelitoistavuotiaan pojan holhoojaksi eno Salinan, jolle siihen asti lähes tuntematon poika on käynyt hyvin rakkaaksi, jopa siinä määrin, että hän pitää tätä oikeana poikanaan. Lähes hellyyttä äänessään don Fabrizio puolustaa kapinallisia sympatioita omaavaa sisarenpoikaansa kuninkaan audienssissa: Teidän Majesteettinne, eihän Tancredi välitä muusta kuin naisista ja korttipelistä.
Tosiasiassa salaliittoja ja vallankumouksellista toimintaa sympatiseeraava sisarenpoika liittyy kapinallisiin kaatamaan hallitsevaa kuningasta sekä rientää myöhemmin toukokuussa 1860 Marsalassa maihinnousun tehneen Giuseppe Garibaldin, italialaisen nationalistin ja vallankumouksellisen punapaitojen matkaan. Vaikka tapahtumaketjulla, johon myös Tancredi pienenä lenkkinä kuuluu, on tärkeä sija niin Sisilian kuin koko Italiankin historiassa, di Lampedusa ei viivy taistelujen, marssien ja mielenosoitusten kuvauksissa. Lukijan huomio kohdennetaan sen sijaan historian vääjäämättömään kulkuun kohti yhteiskunnallista muutosta.
Tancredin myötä romaani myös saa sensuaalisen ominaisvärityksensä, jota jo kertomuksen alussa hienovaraisesti viritellään puutarhakohtauksen aisteja hellivässä kuvauksessa. Iltapäivän hetkipalvelun ja illallisen välisen puolituntisen ajan don Fabrizio vaeltaa Villa Salinan puutarhassa, jossa huokuvat uhkeat ja aistilliset tuoksut. Neilikkain maustelemu yhtyy ruusujen juhlavaan ja puutarhan nurkissa nuokkuvien magnolioiden öljyiseen tuoksuun; mintun tuoksu sekaantuu akaasian ja myrtin makeaan hajuun. Tiikerikissan itse Pariisista hankkimista ruusuista leviää sakea, melkein häpeällinen aromi, jonkalaista kukaan ranskalainen viljelijä ei olisi uskaltanut toivoa. Kun ruhtinas asettaa yhden niistä nenänsä alle, hän on tuntevinaan Oopperan tanssijattaren kyljen tuoksun.
Elokuussa koko Salinan perhekunta palvelijoineen matkustaa läpi auringonpaahteen ja tomupilvien neljän vaunun karavaanina kolmeksi kuukaudeksi Donnafugataan, suvun maaseudulla sijaitsevaan kesäpalatsiin, suihkulähteiden ja muistojen paratiisiin, jossa vallitsee tunne lapsuuden pysyvyydestä. Matkassa ovat ruhtinaan ja ruhtinattaren lisäksi tytöt väsyneinä ja pojat innoissaan kaikesta uudesta, ranskalainen kotiopettajatar neiti Dombreuil lopen uupuneena ja huokailevana, jesuiittaisä Pirrone rukouskirjoineen, kamarineiti ja kaksi palvelijaa, joita kaupunkilaisina maaseudun oudot näkymät ärsyttävät sekä koira Bendicó. Perille päästyä kaikki matkalaiset ovat valkoisina tomusta silmäripsiä, huulia tai häntää myöten. Keskeltä pölyä loistaa Tancredin virheetön eleganssi; hän on matkustanut ratsain ja on levähdyspaikalle tultuaan ennättänyt ravistaa tomut vaatteistaan ja vaihtaa ylleen valkoisen solmion.
Nuori Tancredi on kuin suoraan yltiöromanttisesta seikkailukertomuksesta lainattu yltiöromanttinen sankari. Oikean silmän päällä on musta side ja vasen silmä, tummansininen, veikistelee kummankin edestä. Solmion yläpuolella oleva punainen nauha viittaa hienovaraisesti punaiseen paitaan, jota romanttinen sankari on käyttänyt Garibaldin joukoissa. Hän hallitsee näyttämön suvereenin sankarin elkein: Hän auttoi ruhtinatarta laskeutumaan vaunuista, pyyhki hihallaan pölyä ruhtinaan silinteristä, jakeli karamelleja tyttöserkuille ja kokkapuheita pojille, melkein polvistui jesuiitan edessä, vaihtoi rajuja yhtävyyden osoituksia Bendicón kanssa, lohdutti neiti Dombreuil'tä, tervehti vuoron perään jokaista, hurmasi kaikki.
Perillä Donnafugatassa on vastaanottoväen joukossa myös don Calogero Sedara, keinottelulla rikastunut, juuri kaupungin pormestariksi valittu nousukas. Kun tervetuliaisseremonioista on selvitty molemmin puolin, Maria Stellalle kuiskataan määräys kutsua illan perinteisille päivällisille myös pormestari rouvineen. Koska kaikkien - mukaan lukien pormesteri itse - tiedossa on rouva pormestarin monestakin syystä sopimattomuus esiteltäväksi, don Calogero pyytää lupaa tuoda päivällisille tyttärensä Angelican.
Myöhemmin don Fabrizio tapaa kahdenkesken palatsin hoitajan don Onofrion, uskollisen palvelijan, joka tekee selkoa kylän ja palatsin asioista: alustalaisten vuokrasopimuksia oli ollut pakko uusia aikaisempaa huonommin ehdoin, vierasmajan katto on ollut pakko korjata suurin kustannuksin ja don Calogeron keinottelut ovat nostaneet tämän tulot miltei samalle tasolle kuin don Fabrizion. Ja kuinka he esiintyvät, don Onofrio jatkaa kiukustuneena, ei hän itse, siihen hän on liian ovela, mutta esimerkiksi hänen tyttärensä, joka on palannut koulusta Firenzestä ja kulkee ympäri pönkkähameessa, samettinauhat riippuen hatusta.
Ruhtinas on aina huolehtinut siitä, että ensimmäinen päivällinen Donnafugatassa on luonteeltaan juhlava: tarjotaan ranskalaisia viinejä, ennen paistia roomalaista punssia ja palvelijoilla on puuteriperuukki ja polvihousut. Hienostunut tunnelma särkyy sirpaleiksi, kun don Fabriziolle tullaan kertomaan, että porvarillinen vallankumous nousee palatsin portaita don Calogeron hahmossa yllään frakki. Ei riitä, että ruhtinas ei enää ole Donnafugatan suurin omistaja, vaan hänen on myös pakko iltapäiväpuvussa ottaa vastaan vieras, joka esiintyy iltapuvussa. Don Fabrizion masennusta hieman helpottaa hänen nähdessään, että don Calogeron frakki on räätälin suorituksena kaamea. Lisäksi - niin tuskallista kuin sitä onkin mainita - pormestarilla on jalassaan nappikengät.
Nappikengät ja girgentiläisen käsityöläisen kasaan ompelema frakki unohtuvat siinä hetkessä, kun tytär Angelica astuu sisään. Salissa odottava seurue kohtaa häikäisevän yllätyksen, Salinat ovat henki kurkussa, Tancredi tuntee ohimosuontensa tykytyksen. Angelican kauneuden aiheuttama järkytys saa miehet täysin tolaltaan: Firenzen koulima nuori nainen on pitkä ja hyvin muodostunut, hänen hipiänsä maistuu varmaan tuoreelta kermalta, hänen suunsa mansikalta. Yönmustan, lainehtivan hiusmassan alla hohtavat vihreät silmät liikkumattomina ja melkein julmina, kuin patsaiden silmät. Angelica kulkee hitaasti laajan valkoisen hameensa keskellä, esiintymisessään kauneudestaan varman naisen rauha ja voittamattomuus. Täystyrmäyksen kokenut Tancredi ei tämän näyn edessä kykene muuhun kuin väläyttelemään sinisiä silmiään ja hillitsemään haluaan suudella Angelican kättä. Don Fabrizio, vanha sotaratsu, sen sijaan kuulee naisellisen sulon kutsun.
Jumalaisen aterian kohokohta on kolmen vihreä- ja kulta-asuisen puuteroidun palvelijan valtavilla hopeavadeilla sisään kantama tornimainen makaronikohokas, jonka pinnan ruskea kulta, sokerin ja kanelin tuoksu, kuoren alta paljastuvat kanan ja maksan kappaleet, kovaksikeitetyt munat, liikkiön ja kananpaistin viipaleet sekä multasienet, tuntuu päivällisille osallistujista, don Fabriziota lukuunottamatta, valikoidun hienolta. Aistillinen ilmapiiri oli tunkeutunut taloon.
Päivällispöydässä Tancredi ja Angelica ryhtyvät eroottiseen peliin; Angelica nojaa kyynärpäitään pöytäliinaan ruusujen lailla hehkuvin poskin ja nauraa näyttäen kaikki nuoren suden hampaansa. Tancredin tulinen nuoruus joutuu kauniin naisen herättämän aistillisuuden pauloihin, mutta samanaikaisesti nuoren ja tulisen mutta köyhän ja kunnianhimoisen miehen aivolokeroissa rekisteröityvät nuoren ja rikkaan naisen myötä avautuvat mahdollisuudet.
Myöhemmin, palattuaan rintamalle, Tancredi lähettää enolleen kirjeen, jossa sisarenpoika kertoo olevansa mitä kiihkeimmän rakkauden vallassa ja pyytää rakasta enoaan, että tämä hänen nimissään ja hänen puolestaan pyytäisi Angelica-neidin kättä neidin kunnianarvoiselta isältä. Kirjeessään Tancredi antautuu myös pitkiin pohdintoihin siitä, kuinka uusien sukujen tuoma uusi veri vanhoihin sukuihin tasaisi yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ja noudattaisi siten Italian poliittisen liikkeen päämääriä.
Don Fabrizion rationaalinen analyysi suunnitellusta naimakaupasta tuo siihen vielä toisenkin loppuun asti ajatellun näkökulman: Angelica on halukas menemään hyviin naimisiin; rahoja hänellä on, Tancredi taasen on kovasti rahan tarpeessa; avioliitto takaa hänelle ohimenevän lihallisen tyydytyksen ja pysyvän taloudellisen rauhan. Tancredi on herrasmies ja kunnianhimoinen, hänen käsissään ei mikään pysy, on don Fabrizion kyyninen mutta realistinen analyysi sisarenpojan luonteenlaadusta.
Sopimus varattoman aatelismiehen ja kuvankauniin (ja rikkaan) nousukkaan tyttären avioliitosta solmitaan don Fabrizion ja Calogero Sedàran kesken: Tancredi tuo liittoon olemattoman omaisuutensa, josta on jäljellä vain Villa Falconeri, kaunis rakennus portaineen ja koristelluine huoneineen, mutta nykykunnossa kelpaa tuskin lääväksi vuohille. Sen sijaan Tancredi itse - hän ei ole kuka tahansa poika, ei pelkästään vain ylhäinen ja hieno nuori mies, joka tuntee kaiken mitä pitääkin tuntea, miehet, naiset (varsinkin naiset), olosuhteet ja ajan värityksen. Hän on ennen kaikkea kunnianhimoinen ja hän tulee menemään pitkälle.
Koska don Calogero Sedàra on omien sanojensa mukaan asiallinen mies, hän haluaa lyödä korttinsa avoimina keskelle pöytää. Avioliittosopimukseen tytär Angelicalle kirjataan Settesolen läänitys 1010 hehtaaria, laaja Gibildolcen viinitarha ja oliivilehto sekä sulhaselle huikeat 200.000 unssin suuruiset käyttövarat. Ja näillä voi panna kuntoon kaikki Maruggian portaat ja Sorcionarion katot mitä maailmassa vain on. Angelican pitää saada hyvä asunto. Tämän kuullessaan don Fabrizio tarvitsee kaiken itsehillintänsä salatakseen hämmästystään: Tancredin tempaus on ollut huikeampi kuin mitä saattoi kuvitellakaan. Ruhtinaan tuntema inhon kaltainen tunne katoaa, kun Angelican kauneus ja Tancredin viehätysvoima verhoavat runoudellaan sopimuksen karkeuden.
Tulevat apet, don Fabrizio ja don Calogero joutuvat nuoren polven kihlauksen toteuduttua entistä enemmän tekemisiin toistensa kanssa. Kummastakin tulee, kuin C.G. Jungin arkkityyppejä ennakoiden, sisilialaisessa yhteiskunnassa käynnissä olevan yhteiskunnallisen muutoksen symbojeja ja arkkityyppejä, jotka omalta osaltaan jouduttavat tapahtumassa olevaa kehityskulkua.
Pikku hiljaa, melkein sitä edes itse huomaamatta don Fabrizio alkaa kertoa don Calogerolle asioistaan, jotka moninaisuudessaan ovat sekä sekavia että hänelle itselleen lähes käsittämättömiä. Ei ruhtinaalta järjen terävyyttä toki puutu - mutta ei myöskään eräänlaista ylikehittynyttä ja ylimielistä välinpitämättömyyttä rahvaanomaisina pitämiään asioita kohtaan. Pohjimmaltaan kyse on kuitenkin pelkästään viitsimisestä - ainahan voi päästä pälkähästä myymällä muutama sata omista tuhansista hehtaareista. Sisiliassa ei ole väliä sillä tehdäänkö hyvin vai pahoin: synti, jota me sisilialaiset emme koskaan anna anteeksi on se että yleensä "tehdään", don Fabrizio päättää jälleen yhden analyysinsä.
Hiljalleen don Fabriziossa alkaa myös herätä eräänlaista uteliasta ihailua don Calogeron ansioita kohtaan. Hiljalleen hän myös tottuu Sedàran huonosti ajeltuihin poskiin, rahvaanomaiseen puhetapaan, omituisiin pukuihin ja hienhajuun. Vähitellen hän huomaa myös don Calogeron harvinaisen älyn. Rahvaasta noussut mies on vapaa sadoista estoista, joita kunniallisuus, säädyllisyys ja hiottu kasvatus asettavat don Fabrizion yhteiskuntaluokalle. Tancredin ja Angelican liiton kautta kohtaavat paitsi kaksi miestä myös kaksi yhteiskuntaa ja kaksi kulttuuria.
Hiljalleen don Calogerokin alkaa oivaltaa hänelle aiemmin käsittämättömiä finessejä: ettei yhteisen aterian tarvitse olla maiskutusten ja rinnuksille lankeavien rasvatahrojen myrskyä, että keskustelun ei tarvitse muistuttaa rakkikoirien välistä riitelyä ja että naisille etusijan antaminen on voiman eikä suinkaan heikkouden merkki. Tuosta oivalluksesta saa alkunsa hänen ja hänenlaistensa, tuon erään ihmisluokan jatkuva hienostuneisuus, joka kolmessa sukupolvessa muuttaa talonpojat suojattomiksi herrasmiehiksi.
Sopivasti appi-isien solmiman avioliittosopimuksen tultua hyväksytyksi hurmaava Tancredi mahtavine piemontilaisine ratsuväen mantteleineen palaa rintamalta Donnafugataan. Samaan yleiseen hälinään saapuu don Fabrizion kesäpalatsiin myös Angelica, tuore kihlattu morsian, jota Tancredi, tuore kihlattu sulhanen syleilee, ja aistien kiihko vapisutti häntä, sali läsnäolijoineen tuntui olevan kaukana, ja näissä suudelmissa hän oli todella ottavinaan jälleen omistukseensa Sisilian, kauniin ja uskottoman maan, jonka Falconerit olivat vuosikausia omistaneet ja joka turhan kapinan jälkeen antautui uudelleen, ruumiin iloina ja kultaisina satoina, kuten aina hänen omilleen.
Tomasi di Lampedusan kuvaus Tancredi-Angelican aistihurmiosta on kuin kuvaus katoavan aikakauden ja kulttuurin viimeisen hurman henkäyksestä, joka konkretisoituu kihlaparin tehdessä tutkimusretkiä Donnafugatan valtavaan palatsiin. Tancredin tahtoessa Angelican tutustuvan koko palatsiin he kulkevat - eksytettyään ensin esiliinat - pitkin ja poikin sen sekavaa yhdistelmää vierashuoneita, edustushuoneistoja, keittiöitä, kappeleita, teattereita, taulukokoelmia, nahkalta tuoksuvia vajoja, talleja, kasvihuoneita, käytäviä, portaita, pengermiä, pylväskäytäviä.
Kaikkein kiehtovin on kuitenkin kuin symbolina katoamassa olevalle aikakaudelle kihlaparin löytämä sarja hylättyjä ja asumattomia huoneistoja, jotka oli jätetty sikseen jo vuosikymmeniä sitten ja jotka muodostivat sotkuisen ja salaperäisen labyrintin. Vanhoihin huoneisiin menneiden vuosien aikana tiivistynyt sensualiteetti vaikuttaa kumpaankin tutkimusretkeilijään: Tancredi haluaa vetää tyttöä kohti aistien myrskyn salaista keskusta, ja Angelica tahtoi tähän aikaan sitä mitä Tancredi oli päättänyt. Kaikki on silkkaa euforista hurmiota, johon kätkeytyvä pidättäytymisen tuska terävöittää nautintoa; halusta tulee kidutusta ja hillitsemisestä nautintoa.
Tomasi di Lampedusa lopettaa kuvauksensa Angelican ja Tancredin eroottisesta tutkimusretkestä kuivaan toteamukseen: Nämä olivat Tancredin ja Angelican parhaat elinpäivät. Nämä päivät ovat kuitenkin myös valmistusta heidän avioliittoonsa, joka - yhtä kaikki - onnistuu huonosti, myös eroottisesti. Donnafugatan joka suhteessa riemullinen seikkailuretki muodostaa sinänsä silti eräänlaisen kokonaisuuden, kuin oopperan alkusoiton, hienon ja lyhyen, joka elää kauemmin kuin itse ooppera epäonnistuneine aarioineen.
Ennen kuin epäonnistunut ooppera pääsee kaunista alkusoittoaan pidemmälle, tapahtuu vielä eräs toinenkin vaeltelu eräässä toisessa palatsissa, Palermossa sijaitsevassa Ponteleonessa. On marraskuu 1862 ja meneillään on huvikausi; tanssiaisia pidetään vimmaisesti. Pahin uhka, omaisuuden riisto ja väkivallantekojen peikot on karkotettu. Ne parisataa henkilöä - aina samat - jotka muodostavat Palermon ns. hienon maailman, tapaavat väsymättömällä tarmolla toisiaan ja onnittelevat itseään ja toisiaan siitä että vielä olevat olemassa.
Palatsin porrastasanteella seisoo kaksi palvelijaa liikkumattomina puuteriperuukkiensa alla, kun kolme Salinan suvun naisen krinoliinia aaltoilee ylös portaikkoa silkkikenkien yllä. Tancredi on jo paikalla mustana ja hoikkana kuin tarhakäärme. Myös don Calogero saapuu, vaaleanpunaisen krinoliinin järjestettyjen pyörteiden vanavedessä. Angelican pää kohoaa pienenä ja ylimielisenä nuoren sileän kaulan yläpuolelle - tuleva ruhtinatar Falconeri.
Angelican hurmatessa, Maria Stellan juoruillessa ja don Fabrizion tyttärien hyydyttäessä paikallisten aristokraattinuorukaisten ihailua don Fabrizio harhailee salista toiseen. Hänen mielensä valtaa huonotuulisuus, hän huomaa palatsin sisustuksen ärsyttävän vanhoillisuuden, häntä ei miellytä tanssiaisissa läsnä olevat naiset, joista kaksi tai kolme vanhimmista on ollut hänen rakastajattariaan. Nuoremmista naisista taasen saattaa vain huomata, kuinka tiheät, seksuaalisen laiskuuden ja maanomistuslaskelmien sanelemat serkusavioliitot, tärkkelyksen ylenpalttisuus ravinnossa, täydellinen raittiin ilman ja liikunnan puute ovat täyttäneet salongit nuorilla neideillä, uskomattoman lyhytkasvuisilla, oliivinvärisillä, sietämättömän lepertelevillä.
Don Fabrizio astelee pitkää käytävää, jonne pyörösohville on kertynyt lukuisa siirtokunta noita otuksia, joita vahtimaan hänet on pantu kuin eläintarhan vartija pitämään silmällä sataa pikku apinaa. Tympeytyneenä ruhtinas siirtyy viereeseen saliin: sinne on leiriytynyt miesten erilainen ja vihamielinen heimo ja ilma on täynnä ylimalkaisuuksia ja latteita puheita. Varhaisen aamun tunteina, harhailtuaan loputtomalta tuntuvan palatsin saleissa don Fabrizio löytää vihdoin paikan, jossa hän saa olla rauhassa. Se on pieni hoitamaton huone soittolavan tasolla.
Pieneen huoneeseen on asetettu kauniiseen riviin parisenkymmentä yöastiaa, jotka nyt ovat melkein kaikki täynnä, jotkin jo tulvivat yli äyräiden. Uniset palvelijat, jotka ymmärsivät tanssiaisten olevan loppumaisillaan, eivät enää vaihtaneet kynttilöitä kruunuihin, ja lyhyet pätkät levittivät saleihin erilaista, käryävää, pahaenteistä valoa. [...] Aamun sarastus tunkihe rahvaanomaisena ikkunaluukkujen liitoksista. Juhlat ovat ohi, myös Sisilian entiseltä aristokraattiselta yhteiskuntajärjestelmältä.
Tanssiaiset Ponteleonen palatsissa päättyvät lopulta auringonnousun aikaan. Don Fabriziolle koittaa auringonlaskun aika pariakymmentä vuotta myöhemmin. Jo vuosikymmeniä ruhtinaasta on tuntunut siltä kuin elämän neste ja kyky olla olemassa samoin kuin kaikkinainen halu elämän jatkamiseen olisivat poistuneet hänestä. Tunne on jatkuvaa, yksityiskohtaista persoonallisuuden murenemista, jota kukaan muu hänen ympärillään ei näytä tuntevan. Vanha tiikerikissa on ylpeä ollessaan ainoa, joka huomaa elämänhalun alituisen paon - siitä hän saa aiheen halveksia toisia, kuten vanha sotilas halveksii alokasta, joka kuvittelee että ympärillä surisevat kuulat ovat viattomia kärpäsiä.
Ainoastaan Tancredi on kerran ymmärtänyt häntä, kun sisarenpoika on sanonut hänelle omalla ironisella tavallaan: Sinä, enopoika, liehittelet kuolemaa. Nyt liehittely on lopussa, kaunokainen on antanut myöntävän vastauksensa, pako on päätetty ja junavaunun osasto on varattu. Ruhtinaalle on koittanut lopullisen tilitaseen aika: Olen seitsemänkymmentä kolme vuotta, suurin piirtein olen elänyt, todella elänyt kaikkiaan kaksi...enintään kolme vuotta. Aktiivapuolella on Tancredi - tietenkin - mutta myös koirat Fufi, Mops, Tom, Svelto, Popi ja ehkä tärkeimpänä kaikista herttainen, kömpelö Bendicó, joka kasvaa kertomuksen kulussa kokoaan paljon suuremmaksi, jopa erääksi sen päähenkilöistä ja lopulta myös symboliksi kokonaisen elämänmuodon katoamiselle.
Bendicón tähtihetki koittaa kuitenkin vasta aivan kertomuksen lopussa, kun ikääntynyt Concetta, don Fabrizion vanhin tytär, istuu huoneistossaan sisäisesti tyhjänä ja tarkastelee ympärillään olevia esineitä ja pyhäinjäännöksiä. Esineet, jotka kerran olivat hänelle maailman rakkaimpia, muistuttavat nyt vanhaa naista vain elämästä, joka jäi elämättä. Lattialla, Concettan jalkojen juuressa, makaa Bendicón täytetty koiranruumis. Concetta soittaa kelloa: Anette, tuo koira on todellakin jo liian toukkainen ja pölyinen. Viekää se pois, heittäkää menemään. Muutamaa minuuttia myöhemmin se mikä Bendicósta on jäljellä, viskataan pihalle roskienkerääjän noudettavaksi. Lentäessään ikkunasta ulos Bendicó saa hetkeksi entisen muotonsa: oli kuin olisi nähnyt nelijalkaisen, pitkäviiksisen otuksen tanssivan ilmassa, ja oikeanpuoleinen etukäpälä oli kuin kohotettu manaukseen. Sitten kaikki sai rauhan kelmeässä tomukasassa.
Ohimenevää, kaikki
vai pysyvää
ja me
menemme ohi?
Lukianos Samosatalainen (n. 125 - n. 180)
Suomennos Pentti Saarikoski 1977
