Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset (2004; suomeksi 2006)
Chileläinen Marcela Serrano julkaisi vuonna 2004 romaanin nimeltä Hasta siempre, mujercitas, joka paria vuotta myöhemmin käännettiin suomeksi nimellä Näkemiin, pikku naiset. Kirjan alkukielinen nimi on itsessään huikea kompa, joka on vaivalloinen suomeksi käännettävä sen sisältämien alluusioiden takia. Ehkä hurjin alluusiovitsi hasta siempreen rakentuu vuonna 1965 Kuubassa kirjoitetusta vallankumouslaulusta Hasta siempre, Comandante, jossa viitataan Che Guevaraan ja vannotaan, että ero on vain väliaikainen ja jälleennäkeminen koittaa ennen pitkää. Haluaako kirja alkuperäisellä nimellään toivottaa pikku naiset - ja heidän edustamansa vanhat arvot - aikojen tuolta puolen takaisin määrittelemättömiksi ajoiksi, hasta siempre - ?
Kirjan loppupuolella Ada Martinez, Marcela Serranon alter ego, kertoo, kuinka idea Louisa M. Alcottin Pikku naisten (1868) päivitettyyn, 2.0 -versioon syntyi eräässä miehisessä päässä: Loppujen lopuksi, Ada, ne tehtävät jotka jokainen teistä sai syntyessään 1950- ja 1960-luvun Santiago de Chilessä eivät poikkea suurestikaan niistä, jotka Marchin sisarukset saivat 1800-luvun puolivälissä Concordin kaupungissa. Tärkeintä on, että he seurasivat kirjaimellisesti saamaansa tehtävää, ja mitäs te teitte niille?
Tehtävän saanut Marchin sisarussarja on Serranon uusversiossa muuttunut neljän serkun muodostamaksi kvartetiksi - Nieves, Ada, Luz ja Lola kohtaavat elämässään kuitenkin samat ikiaikaiset haasteet kuin Meg, Jo, Beth ja Amy March omassa elämässään. Molempien kirjojen - ja naisten - tarina kiertyy kolmen "tehtävän", kotielämän, työn ja rakkauden ympärille, ja nämä naisten elämän kantavat rakenteet muodostavat kummankin kirjan perusteeman. Marcela Serranon romaanissa nämä teemat sulautuvat vähin erin yhdeksi kokonaisuudeksi, joka jokaisen pikku naisen kohdalla toimii kivijalkana kunkin identiteetin omanlaisekseen rakentumiselle. Näkemiin, pikku naiset -kirjaa voikin luonnehtia eräällä tasolla kaunokirjalliseksi tutkielmaksi siitä, miten identiteetti syntyy. Lukijalle juolahtaa kuitenkin mieleen väkisinkin ajatus, ettei Louisa M. Alcottin tarjoamia kainalosauvoja olisi välttämättä lainkaan tarvittu - uudemman ajan "pikku naiset" olisivat kyenneet yhtä kaikki seisomaan ikiomilla jaloillaan, oman identiteettinsä ja ainutkertaisten muistojensa tukemina.
Serrano on kuitenkin tehnyt ratkaisun, jossa Nieves, Ada, Luz ja Lola Martinez lapsuudessa omaksumiensa Pikku naiset -roolien kautta peilaavat omaa ja toistensa kehitystä Alcottin klassikossa tarjoilemien mallien kautta. Kvartetin vanhimman, Nievesin, mielestä kohtalo on muovannut serkuksista lähes sisaria, koska jokainen heistä perheidensä ainoana lapsena ei koskaan päässyt kokemaan täydellistä verisukulaisuutta.
Vuosien kuluessa ja tyttöjen omien luonteenpiirteiden vähittäin muovautuessa jokaiselle omanlaisekseen, esiin alkaa myös nousta samankaltaisuuksia, joiden perusteella syntyy kaksi ryhmää, Nievesin ja Lolan sekä Adan ja Luzin ryhmät. Näistä edellisen ryhmän pikku naiset ovat kauniita ja muita serkuksia viehättävämpiä; ikäeron perusteella sen sijaan jako kahteen muodostaa Nievesin ja Adan ryhmän sekä nuorempien serkusten Luzin ja Lolan kaksikon. Syntyipä pikku naisten ryhmädynamiikka sitten millaisia polkuja kulkien tai jaotteluja noudattaen tahansa, Lola kiteyttää tilanteen heidän yhteistä historiaansa myöhemmin analysoidessaan, että he kaikki olivat maailman omistajia: Silloin elettiin kuusikymmen- ja seitsemänkymmenlukua. Me kuvittelimme että maailmamme oli mittaamaton.
Se maailma oli etelä-Chilessä sijainnut Pueblon ("kylän") maailma, lämmin turvapaikka, jossa kaikki tuli kuin lahjana, iso siirtomaatyylinen kartano, takkojen ja hiilipannujen lämpö, kolme hehtaaria puistoa, jota poppelirivistöt reunustivat vartiomiesjoukkojen lailla. Näissä upeissa kulisseissa pikku naiset viettivät lapsina ja nuorina kesänsä, kolme ihanaa kuukautta, jolloin aurinko päivetti heidät moukkamaisen ruskeiksi, tuuli ahavoitti ihon, karhunvatukat raapivat polvet naarmuille, ja putoamiset hevosen selästä kirjavoittivat sääret mustelmille. He nauttivat jokaisesta hetkestä, ja paluu syksyisin Santiagoon oli kuin taivaasta karkotus.
Poppeleiden reunustaman puiston tuolla puolen sijaitsi saha, isoisän isä José Joaquin Martínezin perustama, josta, kuten myös sitä ympäröivistä metsistä, kaikki tulevat sukupolvet elivät leveästi. Lolan kertoman mukaan hänen isänsä ja äitinsä eivät tehneet päivääkään työtä, isä keinotteli New Yorkin pörssissä sahan rahoilla, äiti ei osannut edes pedata vuoteita - täysin hyödytöntä sakkia. Pueblon-talon palvelijat, samoin kuin sahan työläiset oli alistettu ikuiseen raadantaan, ah tuota kolmannen maailman feodaalijärjestelmää, huudahtaa Ada silloin, kun tuo kaikki on jo takanapäin, ja jatkaa kauhistelemalla, kuinka pikku naiset kasvatettiin perustalle, jota ei enää ole olemassa ja kuinka vanha suku tuhlasi kaiken omaisuutensa. Me entiset maanomistajat olemme nyt puilla paljailla.
Jo ennen sitä kun saha meni konkurssiin, Pueblon-talo joutui vasaran alle ja kaikki huomasivat yhtäkkiä olevansa puilla paljailla, pikku naiset olivat tutustuneet myös muunlaiseen todellisuuteen. Rautatien toisella puolella sijaitsi puusta rakennettu vaaleanruskea talo, jossa asui kylän lääkäri, alempaa keskiluokkaa oleva, kuten sahanomistaja, serkusten Casilda-täti, asian ilmaisee. Talossa asuu vanhempiensa kanssa Nievesin ikäinen Silvia, joka myös palaa koulusta pikku naisten tavoin kesälomillen kylään. Silvia on outo otus, tummaihoinen, hintelä tyttö, jolla on ruskeat, pienet, lähes ilmeettömät silmät ja arkipäiväiset kasvot. Jos Silvia olisi sattunut pistäytymään serkusten luokse kartanoon ruoka-aikaan, Casilda-tädille olisi tullut ongelma, kutsuuko hänet pöytään vai lähettääkö keittiöön.
Nieves sen sijaan kutsutaan lääkärin talossa "pöytään", jossa läsnä on usein myös Silvian serkku Eusebio, oikea elukka, joka tuskin ehtii niellä ruokaansa, kun jo mättää sitä suuhunsa aina vain lisää ja nopeammin. Leveälanteisessa Eusebiossa ei ole häivääkään siitä nöyryydestä, joka kuvastuu talonpoikien kasvoilta, sen enempää kuin lääkärin ja tämän perheen hillitystä kunnioituksesta. Koska Nieves pelkää kaikkea, mikä poikkeaa hänestä itsestään, myös Eusebion erilaisuus kauhistuttaa häntä. Luotaantyöntävä Eusebio on niin tyystin erilainen kuin Oliverio, Martínezien sukuun liitetty adoptiolapsi, josta tulee kaikkien pikku naisten varhais- ja myös myöhempien vuosien yhteisesti jaettu miesihanne.
Oliverion adoptiosisar Luz kuvailee Oliveroa mieheksi, josta ilman hänen omaa syytään kaikki ympärillä olevat naiset ovat muovanneet sankarin. Oliverio itse mielistyy suuresti rooliinsa, mutta yrittäessään toteuttaa sitä mahdollisimman uskottavasti joutuu maksamaan kalliin hinnan todellisen minänsä, antisankarin, tukahduttamisesta. Luzia piinaa ajatus, että veljeä ei ole olemassakaan naisten psyyken ulkopuolella, sillä tosiasiassa hän on sankari Johnny Guitarin tapaan, sankarin, jolla on tyhjä sielu.
Tyhjäsieluisuutensa vuoksi Oliverio menee tieten tahtoen mukaan sankariroolinsa ulkopuolella olevaan latteuteen: antautuu New Yorkissa sijaitsevalle lakiasiaintoimistolle, kuntosaliliikunnalle, hyvin leikatuille puvuille ja avioliitolle amerikkalaisen Shirleyn kanssa. Oliverion valitsema vaimo on pitkäveteinen aikuinen nainen, joka puhuu kuin pikkutyttö eikä ymmärrä mistään mitään - vaaleatukkainen ruipelo ja melkoinen kana, joka on iskostanut virallisuuden leiman aviomieheensä, ja kutsuu tätä typerällä, kimittävällä äänellään honeyksi. Adan mielestä Shirleyn aivoissa on jokin kummallinen häiriö, joka lähettää virheellisiä käskyjä niin että ihmisen fyysisen olemuksen muuttuessa ääni säilyy typerästi samana.
Vaikka Oliverio ei juurikaan puhu tarinassa omalla äänellään vaan konkretisoituu tarinaelementtinä ympärillään kieppuvien naisten puheissa, hän hivuttautuu kuitenkin vaivihkaa pikku naisista kertovan kirjan sen yhdeksi päähenkilöksi, ja tähän antisankari-sankariin kaikkien serkusten kohtalot sitten kietoutuvatkin voimakkuudeltaan vaihtelevilla intensiteeteillä. Oliverion suhde Adaan on kiinnostavin sidoksen äärimmäisen monivivahteisuuden takia, jonka eräänä katalysaattorina toimii Adan taipumus joutua jatkuvasti dramaattisten tapahtumien myrskynsilmään. Näistä hurjin kerrotaan kirjan alussa.
Eräänä unohtumattoman kesänä lääkäritalon Silvian serkku Eusebio on tullut taas Puebloon. Nievesin varoituksista huolimatta ikuisesti levoton ja kapinallinen Ada, joka kuuntelee ainoastaan Oliveriota, vähät välittää Nievesin puheista ja menee tapaamaan poikaa. Draama huipentuu kohtaukseen, jossa sahan herrasväki istuu ruokasalissa - ovi lennähtää paukahtaen selkoselälleen, ja he näkevät vain Oliverion ja Adan silmät. Kummat silmät olivat kuumeisimmat? Ada riippuu velttona Oliverion selässä, Oliveriolla on ratsastussaappaat jalassa ja nahkaruoska riippuu hänen vyötäisiltään. On tapahtunut jotakin peruuttamatonta, jonka heijastusvaikutukset ulottuvat jokaisen pikku naisen elämään, vielä vuosienkin taakse. Eniten kuitenkin ehkä Felipe-sedän varsakseen kutsumaan Adaan, joka lapsena kulki jatkuvasti Oliverio-serkkunsa perässä ketterillä, touhukkailla jaloillaan - onhan Oliverio-serkku aina ollut ainoa mies, jota touhukas varsa on koskaan rakastanut. Jo viisitoistavuotiaana Ada tietää, ettei halua koskaan mennä naimisiin, koska ei ottaisi miehekseen ketään muuta kuin Oliverion.
Sahan konkurssin jälkeen Ada, jota nuorena tyttönä eivät olleet koskaan kiinnostaneet naisille varatut tehtävät, joka käytti pitkiä housuja aikana, jolloin naiset eivät vielä käyttäneet niitä, joka osasi ajaa traktoria, korjata pistorasioita, kiipeillä puissa ja polttaa tupakkaa, valitsee nuorena, varattomaksi muuttuneena naisena kumppanikseen diplomaatin - ja erehtyy pahan kerran. Kukaan ei ole niin muodollinen, niin sovinnaisuuksia ja ammattiinsa kuuluvia hierarkioita rakastava kuin Adan valitsema Juan Carlos. Kun sekä diplomaatin asemapaikka Bryssel että myös diplomaatin itsensä harmaus alkaa olla enemmän kuin Ada jaksaa kestää, hän pakkaa pienen matkalaukkunsa, nousee junaan ja katoaa lopulta Tangeriin, Marokkoon. Takaraivossa Adalla jyskyttää tuskallinen pettymys, se että myös Oliverio on vähin erin avannut heidän välilleen syvän kuilun, sovinnaisuuden kuilun - Oliverio, hienostunut, hyvännäköinen mies, mutta sovinnainen.
Sekoiltuaan Tangerissa hashiksen kanssa ja jouduttuaan ryöstetyksi Oliverio on kuitenkin se mies, jolle Ada soittaa hädissään ja pyytää apua - onhan Oliverio kuitenkin se ainoa, jota Ada tulee aina rakastamaan. Pelkkä ajatuskin avioliitosta jonkun muun kanssa on Adalle niin ikään myös mahdoton. Ei hän kestäisi avioliittoa kenenkään muun kanssa, eikä edes sellaista tarvitsisi. Kuitenkin Ada tajuaa elämän osoittavan hänelle kaiken aikaa, miten vaikeaa naimattoman naisen on saada osakseen arvostusta yhteiskunnassa.
Niinpä hän lopulta suostuu espanjalaisen Jaimen asuinkumppaniksi tämän eteläranskalaisessa kylässä omistamaan taloon. Yhtä kaikki: Ada pitää suuresti Jaimesta, mutta koskaan hän ei rakastunut mieheen. Eteläranskalaisessa kylässä Ada alkaa pohdiskella kysymystä, joka muodostaa kirjan ydinteeman: mitä tarkoittaa olla nainen? Naiset menettävät todellisuudentajunsa aina vain pahemmin huomatessaan, että reaalimaailman lait on sanellut mies, ja että mies sanelee ne edelleen. Vaikka Ada ymmärtää suhteessaan Jaimeen hylänneensä sovinnaisen riippuvuuden viimeisetkin rippeet, hän ei kuitenkaan ole varma, onko hän sittenkään saavuttanut uutta identiteettiä.
Nuorimman serkun, Lolan uusi identiteetti syntyy sen sijaan samaan aikaan kuin Chilen radikaalit, peruuttamattomat muutokset syyskuun 11. päivänä 1973. Lolan taidekoulu saa jäädä ja entiset yltäkylläisyyden ajat on pakko unohtaa, kun Lola lähtee lukemaan taloustiedettä ja raataa yötä päivää pystyäkseen opiskelemaan. Sahanomistajien aristokratia ja hienot sukujuuret kuuluvat menneeseen maailmaan, vannoo Lola ja jatkaa: Minusta tulee huippuluokan ekonomi ja rahaa virtaa joka suunnasta. Ennen kuin rahaa alkaa virrata ovista ja ikkunoista, Lola joutuu kokemaan Chilen kaikkien aikojen synkimmän diktatuurin, elämään jatkuvassa poikkeustilassa ja alistumaan siihen stressiin, että jokaisen on sulkeuduttava tiettynä kellonaikana kotiinsa. Minut pakotettiin hylkäämään kevytmielisyyteni, hän sanoo katkerana muistellessaan nuoruutensa vilkasta seuraelämää ja ympärillään pyörineitä kosijoita - Lola ja hänen suuri korppikotkalaumansa, kuten Oliverio heitä nimitti.
Lola on kaunis, hänellä on orvokinsiniset silmät, kuulas iho ja kullankeltaiset kiharat - ja koko Peublon heimo ajattelee, ettei ihmisellä voi olla aivoja, jos hän on kaunis, ihastuttava ja rakastettava. Kaunis orvokkisilmä pitää silmäpeliä jopa seinien kanssa ja tietää tarkkaan, kuinka keimailla ja hurmata kaikki. Niinpä miehet Lolan ympärillä pitävät hänestä huolta, hemmottelevat ja suojelevat häntä, koska saa heidät tuntemaan, että hän tarvitsee heitä.
Eräs näistä on Alfonso Molina, Lolan tavoin sotilasvallankaappauksen jälkeen ekonomiksi valmistunut ja muiden ajan miesten tavoin sitä mieltä, ettei naisten ole tarpeen ottaa ammattia turhan vakavasti - se on miesten heiniä. Vuosien kuluessa Lola nousee kuitenkin aina vain korkeampaan asemaan ja perustaa lopulta oman konsulttitoimiston. Hän alkaa herättää Alfonsossa epävarmuutta, hänellä on liian hyvät tulot ja miehet tuijottavat häntä ja pörräävät hänen ympärillään. Myöhemmin viisitoistavuotista avioliittoaan Molinan kanssa ajatellessaan Lola toteaa viileästi, että mielenterveytensä vuoksi naisella on oltava jossakin elämänsä vaiheessa aviomies ja pari lasta, ja kun se homma on hoidettu, hän voi antaa palaa.
Lolan henkilökohtainen tulipalo on tosiasiassa kytenyt hänen nuoruusvuosiensa Pueblon-ajoista alkaen, jolloin hän on vahingossa sattunut näkemään juuri suihkusta tulleen, alastoman Oliverion - ja rakastuu vanhempaan serkkuunsa päätäpahkaa. Oliverio suhtautuu nuoreen Lolaan aluksi yliolkaisesti, mutta Lola, jolla keimailu on muuttunut taiteeksi, tunnistaa ajan mittaan Oliverion silmissä halun. Tuollaisen halun herättäminen on Lolalle niin elintärkeää, että siitä tulee hänelle identiteettikysymys ja Oliveriosta se mies, jonka Lola haluaa. Lolan toive ei toteudu aivan kädenkäänteessä, mutta lopulta kaikki käy kuten eräässä tuon ajan viisussa lauletaan: "Whatever Lola wants Lola gets".
Luz, joka on aina ollut yhtä ymmärtäväinen, teki hänen veljensä Oliverio mitä tahansa, analysoi Lolan ja Oliverion avioliittoa näkemällä Lolan uuden roolin vastauksena Oliverion tyhjään sankarin rooliin. Wall Streetin lakimies on lopulta löytänyt Lolassa sen ainoan paikan maailmassa, jossa hän saisi olla oma itsensä vain siksi, että toinen on siinä hänen vierellään. Se paikka on Lola, joka puolestaan on aina ollut sitä mieltä, että raha on seksikästä.
Luzin, sisaruksista kaikkein suloisimman ja rakastetuimman oma paikka on täydellinen omistautuminen sen sijaan suurille ihmisryhmille, sillä jo varhain hän on ymmärtänyt, että toisten ihmisten palveleminen on hänelle ainoaa mielekästä työtä. Niinpä Luz hylkää tämän mailman arvot, kauneuden, lahjakkuuden, rikkauden ja valitsee hyvyyden. Punaisen Ristin kautta Luz saa yhteyden ranskalaisten lääkärien perustamaan ei-sotilaalliseen, hallituksista riippumattomaan järjestöön, joka on erikoistunut antamaan kiireellistä lääketieteellistä apua. Luz tuntee löytäneen identiteettinsä sekä tutustumalla fyysisesti köyhyyteen että nujertamalla perinnöksi saamansa pelon köyhyyttä kohtaan.
Luz liittyy Lääkärit ilman rajoja -järjestön ravitsemusohjelmaan Afrikan sisällissodan ja kuivuuden uhreille. Ugandassa Luz haluaa auttaa ihmistä, joka elää äärirajoillaan; samalla hän vie myös itsensä omille äärirajoilleen, mutta kuten Luz oman tilanteensa käsittää, jokaisella ihmisellä on oltava jokin vahvuus (...) joka luo ihmisen oman identiteetin ja tukee omaa minää kollektiivisen identiteetin sisällä.
Luzin ruumis on saanut kokea hyvin vähän nautintoa, mutta on kuitenkin tehnyt jotakin, mitä lukemattomat naiset ovat oman luhistumisensa kustannuksella tehneet ennen Luzia ja tulevat tekemään myös hänen jälkeensä: synnyttäneet jotakin sellaista, joka tappaa. Siinä on hyvyyden määritelmä. Tieto omasta lähestyvästä kuolemasta herättää Luzissa voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen. Eletty elämä on ollut mitäänsanomatonta, toiveet ovat valuneet hiekkaan, matkalaukku on lähdön hetkellä tyhjä. Kunpa olisin edes rakastanut, tehnyt edes sen. Sen sijaan kaikkivoivan ujoutensa sanelemana Luz on kätkenyt omat tarpensa, ajanut ne pois näkyvistä eikä niistä koskaan ole ollut hänelle mitään hyötyä. Ruumiini hivuttava hyvästijättö on neitseellistä hyvästijättöä.
Kun Pikku-Luz, lempein ja kiltein serkuksista, miettii sairasvuoteellaan, ettei koskaan mennyt esittelemään itseään markkinoille eikä myymään itseään lyhyen romanssin toivossa, vanhin serkku Nieves muistelee puolestaan kirjan alussa ensitapaamistaan Raúlin, tulevan aviomiehensä kanssa. Nievesin kasvoilla hehkuu suloinen kestohymy, koska hän näkee haaveissaan itsensä jokaisen tapaamansa miehen puolisona.
Nieves onkin kuin luotu avioliittoon, sillä hän on jo pikkutyttönä viisikymmenluvulla imenyt itseensä aikakauden arvot: amerikkalaiset kotirouvat odottamassa aviomiestään pöytä katettuna, kellohelmaisissa leningeissään, tärkätyissä alushameissa ja koko asetelma viimeisteltynä pienellä keimailevalla esiliinalla kuin osoittamassa, kuka määrittelee naisen roolin tässä avio-onnea tihkuvassa kodissa. Kun Ada kauhistelee Nievesin liian aikaista avioliittoa, tämä vakuuttaa, ettei koskaan ole liian aikaista mennä naimisiin: kuvittele jos minua ei kukaan muu enää kosi ja jään vanhaksipiiaksi. Avioliitto on Nievesin itselleen valitsema elämäntehtävä, ja hyvyys kuin lahja, joka on kääritty hänen viehätysvoimansa kelmuun. Nievesin maailma on pelkkää aurinkoista hymyä.
Joskus kun Nievesin valtaa alemmuuskompleksi toisten, häntä älykkäämpien serkusten rinnalla, hän muistuttaa itseään Raúlista, elämänsä miehestä, jonka kanssa hän on solminut ikuisen liiton, saanut neljä lasta. Hän muistuttaa itseään myös lapsistaan, joiden hyväksi hän on uhrautunut ja joista hän on tehnyt elämänsä keskipisteen, sydänasiansa. Välillä Nieves pelkää rakastavansa äitiyttä enemmän kuin lapsiaan, tosiasiassa hän on rakastanut alusta asti enemmän itseään äitinä kuin niitä olentoja, jotka hän on synnyttänyt. Kun itsetunto tuntuu olevan täysin hukassa, hän kostaa maailmalle kieltäytymällä lukemasta sanomalehtiä - jos jossain räjähtää pommi tai kun juna suistuu kiskoilta, siitä vain, älkööt odottako hänen murehtivan, ottavan kantaa asiaan tai osoittavan solidaarisuuttaan.
Kuitenkin, keskellä arkipäivän triviaa Nieves unelmoi suutelevansa supermarketin komeinta miestä ja joutuu siinä sivussa puistattavien bettyfriedanilaisten naisellisuusharhojen hyökkäysten kohteeksi. Mitä mieltä on saattaa lapsia maailmaan? Antaa heille elämänsä, mistä syystä? Minkä pakottamana? Vastikkeeksi mistä? Ei auta, vaikka pieni ääni Nievesin sielun syvimmässä sopukassa kuiskaa sanan omistautuminen, sillä sekin alkaa kuulostaa aina vain ontommalta - omistautuminen suuntautuu pelkästään itsestä poispäin. Nuorin serkku Lola kauhistuu Nievesin viettämää elämää ja vannoo, ettei hänelle saa käydä kuin vanhimmalle serkulle: sai lapset niin aikaisin, että ne imivät hänestä kaiken. Aloitekyvyn. Mahdollisuudet. Mahtaakohan hän miettiä asiaa hipaistessaan hellästi heidän poskiaan?
Kirjan loppupuolella Adan elämäntoveri Jaime Ortúzar haluaa Adan jättävän kirjalliset hanttihiommansa sikseen ja kirjoittavan romaanin. Samalla Jaime heittää ilmaan myös kysymyksen siitä, miten Martínezin serkukset ovat toteuttaneet ne tehtävät, jotka he saivat syntyessään 1950- ja 1960-luvun Santiago de Chilessä ja jotka eivät suurestikaan poikenneet niistä, jotka "Pikku naiset" saivat sata vuotta aiemmin Concordessa.
Kun on lukenut loppuun Marcela Serranon /Ada Martínezin "Pikku naiset", lukija joutuu hämmennyksen valtaan saadessaan kokonaiskuvan Marchin sisaruksille/Martínezin serkuksille annetusta tehtävästä. Jaimen mukaan Marchin sisarukset Concordessa seurasivat kirjaimellisesti saamiaan tehtäviä - entäs Santiagon serkukset - mitäs te teitte niille? Samaan hengenvetoon Jaime maalailee Adalle mahdollisuutta esittää tulevassa romaanissaan itsensä 1800-luvun sankarittarena - vaikka tietää, että nyt eletään 2000-lukua (...) että maailmassa on nykyään aids ja että Berliinin muuri on kaatunut. Näin sekä Marchin sisarusten että Martínezin serkkutyttöjen maailmassa tuntuu olevan jotakin yhteistä: se sama ja muuttumaton perinaisellinen 1800-luvun sankaritarihanne, joka myös 2000-lukua elettäessä halutaan yhä edelleenkin nähdä läsnäolevana, entisten hyveiden ja arvojen lihaksitulemisena.
Serranon "pikku naiset" muodostuvat Martinezin suvun neljästä naispuolisesta serkuksesta, joiden elämänkohtalot kieppuvat kiertotähtinä mikrokosmoksen Auringon ympärillä. Keskiössä olevan Auringon identiteetti vaihtelee: joskus se on Oliverio, naisvaltaiseen sukuun aikoinaan adoptoitu poikalapsi, toisinaan taas joku muu miespuolinen keskipiste. Adalle se on Se Ainoa Oikea, johon hän on fiksoitunut koko elämänsä ajaksi, Oliverio, jonka rakkaus Adaan on muuttunut aikojen saatossa intohimosta hellyydeksi. Lolalla, jonka mielestä miehet haluavat meidän naisten pysyvän ikuisesti naiiveina, on nuorena ollut tusinoittain kosijoita, "korppikotkia", kuten Oliverio heitä aikoinaan nimitti. Korppikotkia seurasivat Alfonso Molina ja Osvaldo Goldberg, elegantti mantelisilmäinen argentiinalainen. Ja lopulta Oliverio, jota Lola on halunnut varhaisesta nuoruudesta asti ja jonka hän tahtoi riistää kaikilta lähellä olevilta naisilta.
Luz, lempein ja kiltein, tajuaa jo pikkulapsena, että kaikki hänen ympärillänsä on hieman puolinaista: ainoa veli, Oliverio, on oikeastaan velipuoli, äiti on puoliksi isän vaimo (koska on ollut aikaisemmin naimisissa) ja sisarina pitämänsä vain puoliksi sisaria, koska ovat serkkuja. Varhain Luz hylkää tämän maailman ohimenevät arvot ja valitsee hyvyyden, köyhien auttamisen Ugandan Kampalassa. Maatessaan kuolinvuoteellaan alkeellisessa sairaalahuoneessaan hän miettii jo kauan ennen sairastumistaan graniittimöhkäleeksi muuttunutta ruumistaan, jota kukaan ei ole koskaan himoinnut. Kun tyhjäseinäisessä, likaisessa sairaalahuoneessa koittaa Luzin lähdön hetki, hän kysyy enkeliltä vierellään: Millä hetkellä hyvyys ja katkeruus tekivät keskenään liiton?
Nieves, serkuksista vanhin, sen sijaan pelkää, että kateus iskee häneen armottomat kyntensä. Häntä kalvaa tunne, että kaikkien muiden elämä on arvokkaampaa ja antoisampaa kuin hänen. Kuitenkin Nieves, kodinlämpöinen, suloinen Nieves on saavuttanut juuri sen, mitä on halunnut; toteuttanut elämänsä haaveen ja mennyt naimisiin. Kuharruskuukausi on ollut taivaallisen ihana ja ensimmäinen kerta kaupungilla vihittynä vaimona unohtumaton. Kuvaus Nievesistä on paikoitellen niin yliampuva, että se alkaa maistua tarkoitukselliselta, varoittavalta esimerkiltä siitä, mihin ylenmääräinen "kiltteys" ja puhtaan valkoinen "hyvyys" voivat johtaa.
Näin toteutuu ja todentuu 2000-luvun pikku naisten tehtävä: kotielämä, työ, rakkaus - vanhat arvot on jälleen kohotettu kunniaan. Ja suurin niistä on rakkaus: hasta siempre mujercitas!
