sunnuntai 1. marraskuuta 2015


                              Ali Smith: Oli kerran kello nolla (2011; suomeksi 2013)


          ...alkaisivatko sanat merkitä enemmän kuin ennen, alkasivatko niiden
          merkitykset sinkoilla joka suuntaan, heittää kuperkeikkaa ja syöksähdellä
          kuin raivoisa ilotulitus? 

 Lainaus on peräisin vuonna 2011 ilmestyneestä romaanista Oli kerran kello nolla, jossa sanat käyttäytyvät täsmälleen juuri kuten sanat edellä mainitussa sitaatissa. Raivoisan ilotulituksen lailla sinkoilevien sanojen kirjoittaja  on Ali Smith (s.1962), eräs Iso-Britannian tämän hetken arvostetuimmista ja suosituimmista kirjailijoista, jolle on sadellut koko joukko erilaisia kunnianosoituksia kuten jäsenyys korkealle arvostetussa Royal Society of Literature -järjestössä. Kun on tutustunut Smithin runsaaseen tuotantoon, tämä romaani mukaanlukien, alkaa olla vakuuttunut siitä, että jäsenyys osui oikeaan osoitteeseen.

Kirjan alkuun sijoittuva pitkä - ja kaikessa hirvittävyydessään herkullinen - kuvaus illalliskutsuista antaa olettaa, että romaanin keskeisenä teemana on vinoilla keskiluokalle vaikkapa Richard Yatesin mestarillisen klassikkoromaani Revolutionary Roadin tapaan, mutta ehtaan englantilaiseen maaperään istutettuna Smithin romaani sivaltaa siinä sivussa myös oikein kunnolla brittiläistä yhteiskuntaa.

Smithin kirjassa keskiluokan kulissit ovat kunnossa; illalliskutsujen tapahtumapaikkana on emännän luonnehdinnan mukaan vanha, aistikas ja historiallisesti arvokas Greenwichissä sijaitseva talo, jonne jokavuotisille vaihtoehtoillallisille on tavanomaisten vieraiden lisäksi kutsuttu "hiukan eilaisia" kuin ne, joita Genevieve ja Eric Lee yleensä kutsuvat. Ninpä edellisvuosien "erilaisten" muslimi-, palestiinalais- ja juutalaispariskuntien lailla tällä kertaa vieraiden joukossa on musta aviopari sekä homomies tuttavansa kanssa. Illan menu on aistikas tavalla, joka sopii yhteen talon eleganssin kanssa: alkuruuaksi paahdettuja kampasimpukoita chorizo-makkaran kanssa, pääruuaksi lammastaginea ja jälkiruuaksi crème brûleé kotona valmistetun chili-vaniljajäätelön kera.

Useimpien vieraiden ja isäntäparin ns. aistikkuudesta voi sen sijaan olla montaa mieltä. Kutsujen emäntä Genevieve (Gen) Lee hoitaa freelancerina henkilökunnan hyvinvointikoordinaattorin tehtäviä: kun työntekijöillä on taloudellisia, käytännöllisiä tai tunne-elämään liittyviä ongelmia, Gen selvittää millaista apua eri sektoreilla on saatavissa. Mittaus- ja säätötekniikan instituutissa työskentelevä kutsujen isäntä Eric Lee istuu tuppisuuna lähes koko illan mutta on kunnostautunut hankkimalla kahvin kanssa nautittavan "erittäin vivahteikkaan" Orange Muscat -viinin.

Hirviömäisten illallisvieraiden eräänlainen primus inter pares on Richard, kuivakalta vaikuttava mies, joka on kehittänyt aggressiivisuudesta hyveen. Mikrolennokkimiehen alaa ovat kauko-ohjatut tiedustelu- ja taistelukoneet, jotka muuttavat mies miestä vastaan käydyt taistelut totaalisesti: että voi tappaa joutumatta itse tappamaan. Kaikkiallahan täytyy jotenkin suojautua ihmisiltä, jotka tulevat ja menevät noin vain ja jyräävät maailman kaikki richardit terrorismillaan ja velkataakallaan.

Caroline puolestaan on ihastunut siihen, että voi mennä supermarketiin ja nähdä hammastahnat siellä rivissä - se tuottaa mielihyvää ja turvallisuuden tunteen. Elämä on todellista! A toothpaste is a toothpaste...is a toothpaste...is a toothpaste...is a ...etc etc. Hannahin mielestä todellisuuden totuusarvo löytyy sen sijaan internetistä: minulla on se kotona. Joten minulle se on totta.

Hugo on ylpeä englantilaisuudestaan - on mahtavaa elää niin moniarvoisessa yhteiskunnassa. Hugo rakastaa myös sitä, että niin monista tietokannoista löytyy yhdellä napin painalluksella tieto juuri hänestä, kaikesta mitä hänestä voi tietää: - esimerkiksi milloin olen syntynyt, paljonko minulla on rahaa, mihin kulutan rahani, kenelle soitan, missä käyn. [...] Eliölajina me olemme todella käyttäneet lahjamme hyvin, mitä vapauteen tulee. 

Smithin kuvaus omahyväisen ja julman poroporvarillisuuden riemujuhlasta olisi kaikessa mehukkuudessaankin tylsää luettavaa, ellei hän samalla rakentaisi tarkkarajaista eroa henkilöhahmojensa välille tuomalla kutsuille myös normaaleja, täysjärkisiä ja empaattisia ihmisiä. 

Aivan romaanin alussa, osastossa "Oli" lukija tapaa kaksi jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvaa henkilöhahmoa, naisen, jonka nimi on Anna ja lapsen, joka on puoliksi poika, kauttaaltaan tyttö, nimeltään Brooke Bayoude. Jälkimmäinen on läsnä Gen Leen kutsuilla niiden alusta asti, edellinen saapuu vasta, kun tapahtumat ovat saaneet odottamattoman käänteen.

Brooke on Bernice ja Terence Bayouden tytär, joka on tullut eräänlaisena vanhempiensa liitännäisenä "vaihtoehtokutsuille". Bayoudien vaihtoehtoisuus johtuu paitsi siitä, että he ovat afro-brittejä myös heidän huomattavasta laadullisesta erostaan verrattuina lähes kaikkiin muihin näille vaihtoehtokutsuille osallistuviin. Hannahissa kiteytyy eräänlainen joukkostupiditeetti hänen kysyessään Bayoudeilta, ovatko nämä nähneet elävää tiikeriä kotiseudullaan. Ei niitä Yorshiressä ole - afro-britit ovat äskettäin muuttaneet naapurustoon Harrogatesta ja kävivät sitä ennen töissä Yorkin yliopistossa. Bernice toimii nyt opettajana humanistisessa tiedekunnassa ja Terence on saanut tutkimusapurahan. Bayoudien suurin synti on, että he ovat niin kovin high brow, joiden puheessa vilisevät Miltonin Kadotetut paratiisit, Walter Paterit, Sylvia Plathit, David Hockneyt, Francis Baconit.

Highbrowismilla on - tietenkin - myös hintansa, sillä sen osalle tulee se tavallinen kohtalo, sylkykupin rooli nykyisessä pintapuolisessa onttouden ja hetkellisen tekohurman maailmassa. Hannah kiteyttää seurapiirin tuntemukset valitukseen, että Bearnice käyttää puhuessaan sanoja, joita muut eivät ymmärrä ja yrittää siis olla olevinaan ja asettua muiden yläpuolelle. Syntitaakkaa lisää myös se, että Bayoudeilla on yliälykäs tytär, 9-vuotias Brooke, jonka läsnäolo Ali Smithin kirjassa lienee tarkoitettu jonkinlaiseksi parodiaksi, kuin Gulliveriksi lilliputtien maassa.

Brooke Bayoude on verbaaliselta lahjakkuudeltaan uskottavuuden rajoja hipova, eräänlainen jack-in-the-box, joka pomppaa odottamatta esiin, yleensä esitelmöidäkseen milloin mistäkin kutsujen muille osanottajille käsittämättömistä aiheista: Fakta on [...] että Bagdadissa, missä Irakin sota käytiin, oli astrolabiumia luultavasti ennen kuin missään muualla koko historiassa, ja varmasti ainakin jo vuonna 1294. Seuraavaksi Brooke selittää astrolabiumin tarkoittavan välinettä, jolla voidaan määrittää tähtien ja planeettojen asemat ja luettelee sitten kuuluvasti kuninkaallisten tähtitieteilijöiden nimet. Usein brooke-in-the-box pomppaa esiin myös heittäen ilmoille jonkin romaanin monilukuisista nokkelista sanaleikeistä tai kop kop -vitseistä. Itseymmärryksensä mukaisesti Brooke määrittelee olevansa nokkelikko.

Romaanin Oli-osan alussa, sen ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan yhdellä lauseella näiden narrien kutsujen synopsis: Kerran mies joka eräänä iltana päivälliskutsuilla pääruuan ja jälkiruuan välissä meni yläkertaan ja lukitsi itsensä vierashuoneeseen. "Mies, joka..." kuuluu Gen Leen kutsujen normaalien, täysjärkisten ja empaattisten - ja isäntäperheelle alunperin tuntemattomalle - vieraiden segmenttiin. Täten selitys miehen oudolta kuulostavaan käytökseen muuttuu ymmärrettäväksi - ellei peräti toivottavaksi. Tosiasiassa se onkin ainoa asia, joka lukijan mielestä saattanee olla ymmärrettävä Miles Garthissa, josta romaanin kulussa tulee eräs kirjan arvoituksellisimmistä hahmoista.

Kun Gen Lee kirjoittaa tapahtumasta myöhemmin viikonloppulehdessä ilmestyvässä kolumnissaan "Tosielämää", hän kertoo, kuinka yksi kutsutuista toi mukanaan oman vieraansa, mukavalta ja normaalilta näyttävän vegaanin - tosin vegetarismikaan ei Genin mielestä aiheuttanut kerrassaan mitään ongelmia. Kesken päivällisten mies, jota Gen kutsuu Miloksi, nousee pöydästä ja menee yläkerran vierashuoneeseen eikä lähde pois. Eikä myöskään - yhtä poikkeusta, Brookea, lukuunottamatta - suostu kommunikoimaan kenenkään kanssa. Gen Leellä on käsissään ratkaisematon ongelma, koska ei tule kuuloonkaan särkeä huoneen kaunista, alkuperäistä 1700-luvun ovea. [...] en enää koskaan näe päivälliskutsuja aivan samassa valossa kuin ennen.

Gen Lee osuu arviossaan oikeaan, sillä hän alkaa nähdä - ainakin nämä kutsut - aivan uudessa valossa, kun lehtipakinan innoittamat ihmislaumat telttoineen alkavat kansoittaa Genin (ja Ericin) Greenwichin talon edustaa. Talon ikkunoita tuijottavien ihmisjoukkojen lisäksi myös Neloskanava sekä kaikki muutkin kanavat ja mediat ovat paikalla; kaikki haluavat nähdä Milon ikkunassa, tai ainakin hänen kätensä, ottamassa vastaan ruokaa, jota nostetaan hänelle korissa.

Gen Lee haistaa bisneksen: hän pitää Milo-matkamuistojen kojua, t-paitoja, rintamerkkejä ja pienoislippuja MILO-tekstein ynnä muuta ynnä muuta. Kynttilöitä sytytetään, nauhoja ja nalleja sidotaan puutarha-aitoihin Milon ikkunan alle. Banderolleja "Milo Palestiinan puolesta, Milo Israelin uhanalaisten lasten puolesta, Milo vaatii joukot pois Afganistanista"... 

Sitten - lopulta - tapahtuu jotakin, joka saa Gen Leen itkemään talonsa yläkerran portaissa. Vierashuoneen ovi on auki. Huone, jossa Miles Garth on viettänyt monta kuukautta, on tyhjä, Miles Garth on lähtenyt. Kaikki se sälä, johon Gen on sijoittanut tuhansia ja taas tuhansia puntia, ei pian olekaan enää rahan arvoista.

Miles Garth ei kuitenkaan ole lähtenyt romaanista, sillä hän esiintyy neljäksi jakautuvan romaanin jokaisessa osassa koskettaen poissaolevallakin olemassaolollaan muiden henkilöiden elämää, milloin enemmän milloin vähemmän. Kaikille Milesin koskettamille on yhteistä yksinäisyyden tunne, joskus latenttina, joskus pintaan selvemmin pulpahtavana. Eräs näistä on May Young, vuoteeseen sidottu, kuolemaa odottava vanhus, joka on omaehtoisesti lopettanut puhumisen ääneen.

May Young -jaksossa päivälliskutsujen irvokas karnevalismi muuttuu yhdellä iskulla poroporvarillisuuden irvailusta hiljalleen soljuvaksi kuvailuksi Mayn elämästä. Kun May Winch vuonna 1947 vihitään Philip Youngin kanssa, Philip kuiskaa hänen korvaansa: Nyt sinä olet aina nuori kun sinusta tuli Young. May on tavannut viikon lomalla ilmavoimista olevan Philipin koettuaan sitä ennen ilmapommitukset ja pelastuttuaan täpärästi V2:sta, joka on iskenyt odottamattomasti kuin salama kirkkaalta taivaalta. May ja Philip saavat kolme lasta, kaksi tyttöä ja pojan. Nuorempi tytöistä, Jennifer-niminen, yhtä eloisa ja mielikuvitusrikas kuin äitinsä, sairastuu kenenkään sitä tajuamatta sydänsairauteen kuusitoistavuotiaana.

Vuosien myötä Jenniferistä kasvaa synkeä nuori, joka pelkää ydinkatastrofia ja viettää aikaa pojan kanssa, jolla on liian pitkä tukka ja jonka vanhemmista May ja Philip eivät tiedä yhtikäs mitään. He kieltävät Jenniferiä enää tapaamasta poikaa, ja Jennifer lakkaa puhumasta vanhemmilleen. Jennifer kuolee 29.1.1979.

Kun Mayn suru on kipeimmillään, hän saa kotitaloonsa odottamattoman vieraan, pojan joka jää kynnykselle seisomaan. Kumpikaan ei sano mitään, poika ojentaa Maylle paketin, poika katoaa pihapolulle. Paketissa on sellofaaniin kääritty sininen suklaarasia. Arvoituksellinen poika, jota May ei ensimmäisellä kerralla ollut päästänyt sisään, tulee joka vuosi tammikuun 29. päivänä. May ja poika istuvat aina vastatusten ja juovat teetä, ja poika tuo joka kerta jotakin mukanaan, suklaata, kukkia, kukkasipuleita, kerran myös pienen posliinipeipposen. Poika kasvoi, niin kuin hänen tyttönsäkin olisi kasvanut, siinä hänen silmissään. Ja tuli käymään yhtä varmasti kuin tammikuu.

Vuosia myöhemmin, eräänä tammikuuna, poika jättää tulematta, mutta lähettää Kanadasta kortin ja on maksanut erikseen, jotta posti toisi kortin täsmälleen oikeana päivänä: Rakas rouva Young, olen pahoilani, etten pääse tänä vuonna itse käymään, olen työkomennuksella Kanadassa ja palaan kotimaahan vasta helmikuun lopussa. Lähetän kuitenkin tervehdykseksi tämän kortin. Parhain terveisin. Hyvää vointia! Miles.

Yksinäisyyden lisäksi Ali Smith sivuaa kirjassaan muitakin painavia teemoja, joita hän upottaa tekstiin riemastuttavan epäsovinnaisissa kehyksissä, onhan kirjailijan äänitorvena usein nokkelikko Brooke. Kirja päättyy 56:n sivun pituiseen "Se" -osastoon, jossa Brooke pohtii tiedon olemusta ja ajautuu lopulta toteamukseen, ettei mikään tällä tietoisuuden tasolla ole "totta": Mutta fakta on: mistä voi tietää onko mikään totta? [...] mitä ilmeisimmin, asiakirjoissa sanotaan ja niin poispäin, mutta mistä voi tietää ovatko asiakirjat itse totta? Ei mikään ole totta pelkästään siksi, että internet väittää niin. Oikeasti sanamuodon ei pitäisi kuulua: fakta on, vaan: fakta näyttää olevan. Fakta on - kuitenkin - että opettaja Warburton ei pidä Brookesta, eikä varsinkaan siitä, että tällä on kaiken aikaa taskussaan Moleskin-muistikirja, johon hän kirjaa sivukaupalla aineistoa otsikolla "Fakta on".

Moleskin-muistikirja on Brooken taskussa myös silloin, kun hän ravaa Greenwichissä rinnettä ylös Charles Shepherdin galvanomagneettisen sähkökellon alle. Shepherdin kellossa ylimpänä, siinä missä pitäisi olla numero 12 tarkoittamassa keskipäivää ja keskiyötä, on numero nolla. Koululaisten jono kiemurtelee kohti nollameridiaania; Brooke kuulee erään heistä hihkuvan: Minä seison ajan päällä! Brooke itse tuntee voittaneensa ajan kilpajuoksussa rinnettä ylös.

Näin Brooken myötä kirjaan ilmestyy epistemologian ohella myös toinen filosofisesti painava teema, ajan käsite. Oli kerran kello nolla -kirjassa aika näyttäytyy suhteellisena käsitteenä, eräänlaisena yksinkertaistettuna tapana arvioida erilaisia avaruudellisia tiloja, joita ei ole olemassa ihmismielen tietoisuuden ulkopuolella. Tämän seurauksena romaanissa on lukuisa määrä aikanyrjähdyksiä, joiden loogisuutta saattaa ensi alkuun olla työlästä hahmottaa. Ali Smithin työkalupakkiin kuuluvat niin ikään aikaan ja olemassaoloon liittyvät tyrmäävän hienoilta kuulostavat, mutta yhtäkaikki täysin järjettömät työelämän nykyjargonista lainatut käsitteet "väliaikainen pysyvyys" ja "poissaoleva läsnäolo".

Kun aika on koittanut, romaani päättyy ajattomuuteen, aikaan ilman aikaa, mutta kuitenkin mitattavissa olevaan: Tänään Thames on ruskea ja vihreä. Se muuttaa muotoaan joka päivä. Ei:vaan joka minuutti. Joka sekunti. Joka sekunti se on uusi ja erilainen mahdollinen joki.