lauantai 1. maaliskuuta 2014

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä (1938; suomeksi 1965)


Taidekriitikko ja maalaustaiteen asiantuntija Albert Albinuksen tapaus on satu, ja juuri siksi se on totta. Tämän satunäytelmän synopsiksen Vladimir Nabokov sijoittaa tarinasta kirjoittamansa Naurua pimeässä -romaanin alkuun: Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen: päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon. Satu on juuri niin häikäilemättömän kliseinen kuin sadun kuuluukin olla, ainakin Weimarin tasavallan Saksassa 1920-luvulla. Tarinassaan Nabokov hyödyntää tappiin asti satuun kuuluvan jokaisen hirviömäisen kliseen ja lisää vielä samaan hengenvetoon, että tarinan kertomisesta on sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita.

Näihin yksityiskohtiin kuuluvat ensisijaisesti tämän satunäytelmän henkilötyypit, jotka ovat nimenomaan tyyppejä, ja stereotyyppeinäkin niin kuluneita, että niistä muodostuu omanlaisensa huikea vitsi: on "tuhma tyttö", "kiltti tyttö", "aviomies", ja "roisto". He kaikki osallistuvat valtapeliin, joko uhreina tai tekijöinä, usein myös molempina. Aviomies alistaa kilttiä tyttöä, tuhma tyttö alistaa aviomiestä, aviomies alistaa tuhmaa tyttöä, roisto alistaa aviomiestä ja tuhmaa tyttöä, joka alistaa roistoa takaisin. Taistelu vallasta käy kiivaana, kun kaikki haluavat jotakin: käskeä ja komentaa, shampanjaa ja timantteja, seksiä ja valtaa. Ja joku haluaa myös nauraa - ilkeää naurua, joka kumpuaa mustan sielun pimeimmistä sopukoista. Niinpä edellisten lisäksi sadun henkilöluettelossa myös "nauru" ja "pimeys" saavat oman tärkeän sijansa. Tarinan kulussa ja nabokovilaisen sarkasmimankelin läpi kuljettuaan ne myös laajenevat satua suurempiin mittoihin.

Berliinissä, poroporvarillisessa saksalaisessa maailmassa elävällä Albinus-nimisellä miehellä on yleensä ollut huono onni sydämenasioissa, sillä häntä palvellut vasenkätinen, heikkoleukainen ja täysin mielikuvitukseton Cupido on tuonut Albinuksen elämään erehdyksiä, haparointia, pettymyksiä ja vain muutaman laimean romanssin. Väristyksiä elämäänsä turhaan kaivannut Albinus suostuu lopulta kompromissiin ja avioituu tai paremminkin "sattuu menemään naimisiin" Elisabetin kanssa, joka on takertuva pieni olento. Elisabet on tyyni ja sopuisa vaimo, jonka rakkaus on valjuhkoa liljamaista lajia ja joka kysyy jatkuvasti asioita, joista on jo perinpohjin keskusteltu. Kunnon poroporvarina Albinus rakastaa vaimoaan hellästi, mutta samaan aikaan jokin nimetön hullu pyyde ja unenomainen himo polttaa reikää hänen elämäänsä.

Eräänä tällaisena hulluuden hetkenä Albinus poikkeaa äkkinäisestä mielijohteesta elokuvateatteriin, jonka valot levittivät helakanpunaista hohdetta lumeen. Kun hän puolen tunnin kuluttua poistuu Arguksesta, hän astuu kadulla veripunaiseen lammikkoon, lumi oli nuoskaa, yö oli kostea, ja katuvalojen kaikki värit juoksivat ja liukenivat. Kahden eri lumikokemuksen välissä on tapahtunut niin täydellisen kauneuden kosketus, että Albinuksen on ollut pakko kääntää katseensa pois. Hän on ensi kerran tavannut Margot'n, elokuvateatterin paikannäyttäjätytön, ja nähnyt tämän silmien läpikuultavan hohteen. Paljon muuta Albinus ei tohtinut nähdäkään - poistuessaan teatterista hän ajattelee surkeasti: Voi, mutta kerran vielä katson. Edes veripunaiseksi värjäytynyt lammikko ei saa Albinusta kavahtamaan, vaan katsomisen lisäksi hän nyt uudelle raiteelle kääntyneessä elämässään tulisi tekemään tekoja, joita ei ollut pystynyt edes kuvittelemaan vaaleasilmäisen ja -kesakkoisen Elisabetin kanssa berliiniläishuoneistonsa sohvannurkassa istuessaan.

Siinä missä Albinus on Nabokovin herkullisesti piirtämä klisee poroporvarillisesta pönäkkyydestä, Margot on Albinuksen antiteettinen vastakappale, mestarillisesti konstruoitu klisee vulgaarista työläistaustaisesta berliiniläistytöstä, jonka isä on raivokohtauksia alinomaa saava talonmies ja äiti karkea, tunteeton nainen, jonka punainen kämmen oli todellinen iskujen runsaudensarvi. Kuusitoistavuotiaana Margot, josta on tullut korttelin kaunotar, muuttaa alivuokralaiseksi Frau Levandovskylle, joka myy hänet herra Millerille, tarinaan nyt ilmestyvälle uudelle kliseelle.

Mies, joka kulmikkaat olkapäät upeasti liikahdellen pujottelee plyysihuonekalujen lomitse Frau Levandovskyn olohuoneessa, on pitkä, hoikka ja mustahiuksinen. Miehen hieman myöhemmin vuokraamassa pienessä huoneistossa Margot'n ja Millerin romanssi kestää täsmällen yhden kuukauden, jonka jälkeen 16-vuotiaan tie vie kadulle, hänestä tulee prostituoitu, joka puolipukeissa, pienet jalat paljaina, istuu vuoteensa reunalla hämärissä ja polttaa loputtomasti savukkeita. Kun Margot'n haaveilema filmitähden ura loppuu jo ennen alkamistaan ja kohtalo vie hänet paikannäyttäjäksi Argukseen, Margot'n uusi ura Albinuksen rakastajattarena alkaa. Alusta lähtien  on selvää, että pelkkä katsominen ei riitä Albinukselle eikä pelkkä kauniina oleminen Margot'lle, joka suhteen alussa ostattaa auliilla Albinuksella itselleen asunnon - Albinuksen sanoin: Etsi itsellesi asunto, vaikka pari kolme huonetta ja keittiö - nimittäin sillä ehdolla että annat minun käydä luonasi silloin tällöin.

Sen lisäksi, että Albinus on rikas, hän myös suhteittensa kautta kuuluu maailmaan, joka tarjoaa helpon pääsyn näyttämölle tai filmiin - maailmaan, johon myös Margot himoitsee yhä edelleen. Niinpä Margot vuokraa huoneiston, johon Albinuksella on ns. nautintaoikeus, ja kun kaikki kalustamiseen tarvittavat hankinnat on tehty, Margot lähettää Albinukselle kirjeen, jossa on hänen uusi osoitteensa sekä viesti: Albert-kulta, pikku pesä on valmis ja pikku tipu odottaa sinua (...). Kirje saapuu määränpäähän, Albinuksen kotiin, ja hieman myöhemmin kotiinsa saapuu myös lähes hysteerinen Albert-kulta. Seuraa kohtaus, kuin suoraan 1920-luvun melodramaattisen mustavalkoisesta saksalaisesta mykkäelokuvasta: Elisabet tyttärineen lähtenyt, koti pelkkää sekamelskaa ja epäjärjestystä, Elisabetin iltapukuja lojumassa lattialla, lastenhoitaja pakkaamassa tyttären viimeisiä tavaroita matka-arkkuun. Näyttämölle saapuu lopulta myös Paul, Albinuksen lanko, jonka sanat ilmestyvät tarinaan kuin vuorosanat mykkäfilmin valkokankaalle: Totuus on, että te olette täydellinen konna, hyvä herra. Kun filmi kerran on lähtenyt pyörimään, sen meno on niin rajua, että Albinut lähes putoaa vauhdista - vielä kuusi kuukautta sitten hän oli malliaviomies margotittomassa maailmassa, mutta siinä, missä toiset miehet pystyvät yhdistämään onnellisen perhe-elämän ja pikku uskottomuuden, Albinuksen kohdalla kaikki luhistuu heti.

Pahimmasta sokista selvittyään Albinus kuitenkin tajuaa, että hänen on pyyhittävä perheensä kuva muististaan ja antauduttava kokonaan sille rajulle, sairaalloiselle intohimolle, jonka Margot hänessä synnyttää. Albinuksen hoteissa Margot'sta tulee eräänlainen Pygmalion, jonka Albinus opettaa kylpemään, hoitamaan käsiään, hankkimaan silkkisiä alusvaatteita - mutta kuitenkin juuri Margot'n karkeus ja rahvaanomaisuus kiihottavat Albinuksen kiihkoon, jota hän ei ollut koskaan kokenut siveän ja herkän vaimonsa kanssa. Pygmalionin rooliin pakotettu Margot sen sijaan ikävystyy iltaisin; hän kaipaa elokuvia, ravintoloita, neekerimusiikkia. Sen lisäksi häntä jäytää muisto ensimmäisestä rakastajastaan, upeasti liikehtineestä Milleristä. Olipa Albinus häntä kohtaan kuinka hellä ja huomaavainen tahansa, Margot tajuaa, että tästä rakkaudesta tulisi aina puuttumaan jotakin kun hänen ensimmäisen rakastajansa kosketus oli sisältänyt kaikkea.

Kohtalo puuttuu peliin, joskin Margot'n kylmällä laskelmoivuudella on myös ratkaiseva osuus siihen, millaiseksi kohtalottarien kutoma kolmen ihmisen kuvakudos alkaa hahmottua - myös tässä kuviossa Margot on primus motor; tapahtumien alullepanija. Hän saa erinomaisesti suunnitellun ja ajoitetun itkukohtauksen, jolloin nyyhkytysten lomassa hän kiristää Albinukselta lupauksen, että pariskunta siitä eteenpäin eläisi avoimesti yhdessä Albinuksen kodissa ja tapaisi ihmisiä - ja ennen kuin vuosi on kulunut, menet kanssani naimisiin, ellen jo siihen aikaan ole Hollywoodissa, ja siinä tapauksessa voit mennä helvettiin, juonii Margot mielessään, suuren kyyneleen väristessä hänen nenänpielessään. Albinuksen ja Margot'n näin alkanutta uutta elämänvaihetta juhlistetaan pitämällä suuret illalliset ja kutsumalla niihin kiinnostavia vieraita: näyttelijöiden, kirjailijoiden, laulajattarien ja aatelisten lisäksi myös eräs Saksaan New Yorkista palannut taiteilija -  pilapiirtäjä - on arvovieraiden joukossa. Hän on Axel Rex, Margot'n Albinusta edeltävän elämän kuukauden kestänyt ensirakkaus, jonka hän silloin tunsi Miller-nimisenä.

Juhlien alussa Albinuksen ja Rexin välillä käydään tyypillinen nabokovilainen sala-ivainen keskustelu, jossa kevyen small talkin keinoin paljastetaan niin suuri totuus, että siitä tulee suoranaista taidetta: Rex kertoo matkalukemisenaan laivalla olleesta, Albinuksen kirjoittamasta Sebastiano del Piombon elämäkerrasta, jossa kirjoittaja ei Rexin harmiksi kuitenkaan ollut siteerannut del Piombon sonetteja. Voi, mutta ne ovat hyvin kehnoja, Albinus vastaa. Niin ovat, vastaa Rex puolestaan, se niissä on niin viehättävää.

Juhlien jälkeen Rexistä tulee korvaamaton osa Albinuksen elämää, lähes päivittäinen gast, rahaton, kyyninen mies, jota huvittaa suunnattomasti nähdessään, miten elämästä tehdään pilaa ja joka ammatissaan pilapiirtäjänä ymmärtää elämän karikatyyrinä. Elämä, kuten karikatyyrikin, perustuu Rexin ymmärryksen mukaan julmuuden ja hyväuskoisuuden vastakohtaisuuteen. Rexin nauru onnistuneen pilan jälkeen ei ole onnellista ja iloista naurua vaan pikemminkin älyllistä, joka maaliin osuessaan on julmaa ironiaa ja mustaa huumoria, hänen itsensä sanoin ylihuumoria.

Kolmikko lähtee yhdessä seuraamaan jääkiekko-ottelua, josta Nabokov rakentaa hienon metaforan Albinus-Margot-Rex -joukkueiden pelaamalle pelille. Nähtyään katsomossa lankonsa yhdessä tyttärensä kanssa Albinus luovuttaa ja poistuu paikalta, ennen kuin peli on edes päässyt alkamaan. Margot ja Rex sen sijaan ottavat lujasti toisistaan mittaa; Rex hyökkää ja Margot torjuu. Kiekkona toimii Albinuksen mahdollinen avioero vaimostaan ja mahdollinen avioliitto Margot'n kanssa. Kina etenee nopeasti eipäs-juupas -asteelle: (...) näppärät mailat ahdistivat kiekkoa jäällä, iskivät harhaan ja toisiaan vasten nopeana ryöppynä. Margot kertoo tehneensä kuukausikaupalla työtä, jotta saisi Albinuksen kypsäksi; Rex on puolestaan vakuuttunut, ettei tämä mene Margot'n kanssa naimisiin. Meteli jäähallissa nousee kattoon, on tehty maali, vastapuolen maalivahti makaa pitkällään jäällä, ja maila joka on isketty hänen kädestään, kieppuu ympäri kuin karannut airo.

Margot ja Rex muodostavat yhdessä pian uuden joukkueen, joka pelaa vastassaan Albinus ja tämän rahat. Suunnitelmiin kuuluu varmistaa, että mentyään naimisiin Margot'n kanssa, Albinus ei helpolla pääsisi uudesta vaimostaan eroon; niin ikään myös Rex on varmistanut oman taustansa kertomalla hyväuskoiselle Albinukselle olevansa homoseksuaali, jolle nainen on vain harmiton nisäkäs, tai hauska seuralainen ... joskus. Margot'n tapaamista varten Rex on vuokrannut huoneen, jossa hän Margot'n tullessa iltapäivisin paikalle, piirtelee tussilla rakastajattaren ihaillessa rakastajansa liidunvalkoisia poskia, hänen paksuja huuliaan, silkkipaitaansa ja flanellihousujaan. Margot'sta tuntuu, että tämä mies merkitsee hänelle kaikkea - tämä mies, joka on kuin reväisty 1920-luvun saksalaisesta kauhuelokuvasta Tohtori Caligarin kabinetti.  Kun Margot'n oma ensiesiintyminen elokuvamaailmassa sen sijaan osoittautuu täydelliseksi fiaskoksi, uskollinen ja äärettömän naiivi Albinus lohduttaa rakastajatartaan ostamalla auton ja ehdottamalla etelänmatkaa. Rex ilmoittautuu mukaan autonkuljettajaksi.

Tilanne etelänmatkalla kehittyy Nabokovin orkestroimana juuri kuten banaalissa menneiden aikojen elokuvassa: kun rakastavaisten pelaama peli lopulta paljastuu Albinukselle äkkinäisesti kuin salamaniskun jysähdys siniseltä taivaalta, Margot kiistää hysteerisen kohtauksen säestyksellä kaiken; Rex tietämättömänä asiasta jatkaa kortinpeluuta sekalaisen seurueen kanssa hotellin terassilla.  Albinus pakottaa Margot'n autoon, joka kiitää vuoristotietä vetäen mutkat suoriksi nopeusmittarin osoittimen väristessä ja noustessa. Kiiltävä sinisen tien mutka, vasemmalla vihreä ja punainen kallio, oikealla valkoinen reunus ja edessä lähestyvät pyöräilijät. Seuraava otos tapahtuu sairaalassa Albinuksen tullessa tajuihinsa. Margot on selvinnyt törmäyksestä pelkin mustelmin, mutta Albinus tajuaa olevansa sokea. Uusi tilanne putoaa Margot'n ja Rexin syliin kuin lahja taivaasta, ja yhdessä he sommittelevat pirullisen juonen. Rex kirjoittaa Albinukselle kirjeen, jossa hän kertoo muuttavansa takaisin New Yorkiin. Kirjeessä hän myös solvaa Margot'ta huikentelevaisuudesta ja turmeltuneisuudesta sekä yltää huikeaan ironiaan syyttäessään Margot'ta itseensä kohdistuneesta kaunasta "luonnottomien taipumustensa" vuoksi. Tuo on homoseksuellin kirje, sanoo Albinus, Jumala on rangaissut minua siitä, että epäilin sinua.

Margot vuokraa lepoa tarvitsevalle Albinukselle Sveitsin Alpeilla sijaitsevan kaksikerroksisen pittoreskin pikku huvilan, joka on erillään korkealla rinteellä keskellä tiheitä tummia kuusia; lähellä sijaitseva kylä ja hotellit ovat alhaalla rinteessä neljännestunnin kävelymatkan päässä. Myös Rex muuttaa huvilaan. Yhdessä juonikas pariskunta eristää Albinuksen täydellisesti kaikesta muusta maailmasta, ja ennen muuta Rexistä, joka läsnäolonsa salaten majailee yläkerran aurinkoisimmassa huoneessa. Kirjan seuraavat parikymmentä sivua ovat sen nimen mukaista Naurua pimeässä, jolloin "nauru" kuuluu Margot'lle ja Rexille, "pimeys" sen sijaan Albinukselle. Kun Margot kuljettaa sokeana haparoivaa Albinusta talossa, Rex istuu portaiden ylimmällä askelmalla "naurun kouristuksissa". Erityistä hupia kaksikolle tuottaa kolmen hengen ateriat, jolloin Rex syö "mestarillisen äänettömästi"  ja pureskeli kuin mykän filmin päivällisvieras täsmälleen samassa tahdissa kuin Albinuksen leuat liikkuivat. Pimeyden keskeltä kaikuu Margot'n ääni, joka peittää alleen kaikki muut äänet.

Tavoitteena kaksikolla on erottaa Albinus rahoistaan, joista Rex ja Margot ovat jo saaneet hyvän kokoisen osan; Albinus kirjoittaa sekit kuin kone, mutta valitettavasti pankkitili alkaa lopulta tyhjetä - vielä on saatava Albinuksen Pommerissa oleva maatila, hänen taulunsa sekä jokin niistä taloista, jotka hän omistaa Berliinissä. Samaan aikaan, kun kaksikko juonii uusia konnankoukkuja, tapahtuu kaksi ratkaisevaa asiaa: Rexin ylimielisen varomattomuuden takia Albinus alkaa epäillä, että talossa on kolmaskin henkilö hänen ja Margot'n lisäksi, ja Paul, Albinuksen lanko, alkaa epäillä pahinta nähdessään berliiniläisessä pankissa Albinuksen valtaville rahamäärille allekirjoittamat sekit. Paul matkustaa Alpeille, pieneen kylään, jonka yläpuolella Albinus asuu, ja jatkaa matkaa huvilalle.

Vuorenrinteen huvilassa tilanne kaikessa absurdissa hirveydessään paljastuu viimeistä piirtoa myöten Paulille: naurua pimeässä. Pienessä olohuoneessa istuu kaksi miestä, joista kumpikaan ei näe Paulia. Rex istuu kokoontaitettavalla tuolilla vastapäätä Albinusta ja huvittelee kiusaamalla miestä, joka on kuin personifioitunut kuuntelu. Albinus kuuntelee koko olemuksellaan, yrittäen kuulla kasvoillaan, jotka ovat kuin muuttuneet yhdeksi ainoaksi silmäksi sen jälkeen kun hänen todellinen silmäparinsa on mennyt. Sadistisesti Rex antaa hauskuuden kasvaa läimäyttämällä hiljaa polveaan, kutittamalla ruohonkorrella Albinuksen otsaa, sitten huulia. Rexistä on perin hauskaa katsella, kuinka Albinus yrittää turhaan hätistää olematonta kärpästä tiehensä. Kuin tarkemmin kuullakseen sokea kallistaa äkkiä päätään, Rex kääntyy ympäri ja näkee lasioven läpi Paulin. Rideau!

Tarina jatkuu Berliinissä, jossa esitetään sen viimeinen näytös, hirvittävän loppunousun näyttämölle sinkoama lopullinen, mykkä kohtaus. Mistään satunäytelmästä ei tässä vaiheessa ole enää jälkeäkään, sillä "tuhman tytön", "aviomiehen" ja "roiston" tarinasta on nyt tullut kuin Grimmin veljesten kirjoittama raaka kauhusatu, jonka huumori on niin mustaa, ettei se ole enää huumoria lainkaan. Sen sijaan näytelmällisyys on vahvasti yhä vielä mukana, sillä kirja loppuu Nabokovin laatimiin "lavastusohjeisiin":  ovi - selällään. Pöytä - työnnetty pois sen edestä. Matto - pöydän jalan vieressä poimuilla kuin jäätynyt aalto (...) Eteisestä porrastasanteelle johtava ovi on selällään (...) Näytelmä, kuten myös "nauru pimeässä" on lavastusohjeiden mukaisesti joidenkin kohdalla tauonnut, joidenkin kohdalla ne molemmat sen sijaan saattavat vielä jatkua, riippuen kulloisestakin pimeyden määrästä ja olomuodosta.