Paulo Coelho: Alkemisti (1988, suomeksi 2002)
Brasilialaisen Paulo Coelhon romaani Alkemisti on outo kirja. Se piti lukea kahteen kertaan eikä vielä toisellakaan lukemisella oikein saanut tolkkua, onko tarina kokoelma eräänlaista kevytfilosofiaa, itsestäänselvyyksiä paukuttavan saarna-automaatin kliseisiä elämäntaito-oppeja vai narsistin toisille narsisteille kirjoittama "keisarin uudet vaatteet" -kyhäelmä. Kirjan johdannossa Coelho kertaa klassista tarinaa Narkissoksesta, joka hukkui lähteeseen omaa kuvaansa ihaillessaan. Oscar Wilden tarinasta kirjoittaman version mukaan lähde saa viimeisen sanan: se itkee, koska on menettänyt aiemmin näkemänsä oman kauneutensa kuvajaisen puoleensa kumartuneen nuorukaisen silmissä. Paulo Coelhon Alkemistin voi nähdä paitsi allegoriana kahden narsistin pelaamasta pelistä, myös symbolisella tasolla: onko Alkemistin kirjoittaja lähde, jonka kauneus - filosofia - kuvastuu lukijan silmissä aina siihen asti, kunnes tämä huomaa tarjotun filosofian katinkullaksi, jota ei edes alkemisti kaikkine salaviisauksineen ole pystynyt muuttamaan oikeaksi kullaksi. Pettynyt lukijaparka vetää johtopäätökset ja katoaa kuvioista, "hukkuu". Epäilemättä näitä narkissoksia, jotka ovat uupuneet kesken harhaillessaan "lähteen" filosofisissa syvänteissä, löytynee paljonkin turhautuneiden lukijoiden joukosta. Kuitenkin toisin kuin Coelhon tarinassa, "lähteen" osaksi ei suinkaan jää pelkkä itkeminen kadotetun kuvajaisen perään. Kouriintuntuvaa lohtua tarinan kirjoittajalle tuovat Alkemistin uskomattomat myyntiluvut ja sille myönnetyt merkittävät kirjallisuuspalkinnot. Yhtä kaikki, ehkä se mihin Paulo Coelho kajoaa, muuttuu kuin muuttuukin puhtaaksi kullaksi.
Alkemistin tarina pyrkii olemaan yleispätevä, ei mihinkään määrättyyn aikaan tai aikakauteen sidottu kertomus. Sen keskushenkilönä on Andalusiasta kotoisin oleva espanjalaispoika Santiago, pappisseminaarilainen, joka lapsesta lähtien on kiihkeästi halunnut päästä kiertämään maailmaa. Niinpä latinaa, espanjaa ja teologiaa opiskellut poika vaihtaa kauhtanan lammaspaimenen sauvaan ja lähtee vaeltelemaan laumansa kanssa Andalusian kukkuloille. Elämä on aluksi idyllistä, paimenen ja lauman elämät nivoutuvat toisiinsa, ja poika on varma, että lampaat ymmärtävät hänen puhettaan. Hän lausuu niille otteita lukemistaan kirjoista tai kertoo uusista asioista, joita on nähnyt kulkiesssaan kylien halki.
Idylli saa ensimmäisen särön, kun mustahiuksinen, lukutaidoton andalusialaistyttö järkyttää paimenen mielenrauhan, ja tämä alkaa ajatella elämäänsä erilaisessa, tytöstä säteilevässä valossa. Poika oivaltaa myös, että lampaat ovat niin kauan hänen ystäviään, kun hän löytää niille vettä ja ravintoa. Niiden päivät ovat kaikki samanlaisia eivätkä ne ole lyhyen elämänsä aikana lukeneet ainuttakaan kirjaa; niitä kiinnostaa vain vesi ja ravinto. Kun Afrikasta rajusti puhaltava itätuuli tuntuu voimakkaana Santiagon kasvoilla ja tuo mukanaan aavikon ja huntuihin verhoutuneiden naisten tuoksua, poika alkaa kadehtia tuulen vapautta - ja hän tajuaa että hänkin voisi olla kuin tuuli, yhtä vapaa. Santiagon unessa näkemä Egyptin pyramideille kätketty aarre olisi sekin lähempänä vapaana vaeltamaan lähtenyttä espanjalaisnuorukaista kuin niityllä lampaineen laiduntavaa paimenta. Lampaat, mustahiuksinen andalusiatar ja rinteiden laitumet olisivat pelkkiä haparoivia askelia hänen entisellä elämäntiellään - ja Afrikka vain parin tunnin päässä, toisella puolen kapeaa Gibraltarin salmea, jonka poikki laivat kulkevat tiuhaan.
Lampaansa myynyt Santiago joutuu salmen toisella puolen, Tangerissa, ryöstetyksi, mutta puhuu itselleen työpaikan kukkulalla sijaitsevassa kristallikaupassa. Kristallikauppias palauttaa Egyptin pyramideille matkalla olevan Santiagon todellisuuteen kertomalla, että Tangerin ja pyramidien välillä on tuhansien kilometrien aavikko. Silloin ilo kuolee pojan kasvoilta, poissa ovat basaarit, kinastelevat kauppiaat, helmin koristellut, kauniit miekat, miehet jotka nousevat minareetteihin laulamaan. Poissa ovat myös seikkailut, toivo, uudet elämäntiet, aarteet ja pyramidit. Kun Santiagoa säälivä kristallikauppias lupautuu antamaan tälle rahaa kotimatkaa varten, Santiago sanoo tulevansa kauppaan töihin, ja lisää uuden pitkän hiljaisuuden jälkeen: Tarvitsen rahaa ostaakseni pari lammasta. Työskenneltyään vuoden verran kristallikaupassa Santiagolla on sekä matkarahat Espanjaan että alkupääoma lampaiden hankkimista varten. Santiagon mielessä taistelevat lampaat, Andalusia sekä kristallikauppias, joka on vuosikymmenet unelmoinut matkasta Mekkaan, mutta ei ollut koskaan uskaltanut toteuttaa unelmaansa - koska sen jälkeen hänellä ei olisi enää mitään syytä elää: minä pelkään pettyväni ja tyydyn sen vuoksi unelmoimaan.
Toisin kuin kristallikauppias Santiago sen sijaan löytää oman tiensä, Elämän tien, johon eivät lampaat ja Andalusian pellot enää kuulu, vaan sitä tietä kulkiessaan ihmisen tehtävänä on unelmansa toteuttaminen. Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen, oli arvoituksellinen vanhus sanonut hänelle espanjalaisella torilla tarkoittaen ilmeisesti, että ihminen voi saavuttaa minkä tahansa päämäärän auttamalla itse itseään.
Tästä alkaa kirjan varsinainen teema, Santiagon tarina, joka on etsimisen tarina - maailmankaikkeuden kielen etsintä, Elämäneliksiirin etsintä, Viisasten kiven etsintä, alkemistin etsintä. Monia asioita on niin taiteessa kuin viihteessäkin aikojen kuluessa etsitty, Pyöreän Pöydän ritareiden Graalin maljasta Indiana Jonesin kadonneen aarteen metsästykseen asti, mutta kuitenkin viime kädessä on kyse aina ollut sen kuuluisan "oman itsen" etsimisestä. Alkemistin tähän osaan ilmestyy klassista Tuhannen ja yhden yön tarinoista lainattua rekvisiittaa, ja se tuo jonkin verran lisää substanssia Santiagon tarinan laihanlaiseen filosofiaan ja ohueen henkilökuvaukseen.
Kirjan sivuille ilmestyy nyt kameleja, karavaaneja, keitaita, hiekkamyrskyjä, arabien heimosotia, kuninkaita, kerjäläisiä, kaunis Fatima ja lopulta myös alkemisti. Kuitenkin ehkä kaikkein vahvin - ja kaikkein vähiten sadunomainen - kuva romaanin rakenteessa syntyy autiomaasta, tilan ja hiljaisuuden tyyssijasta, joka länsimaisessa kulttuurissa on perinteisesti mielletty mietiskelyn ja kilvoittelun paikaksi. Autiomaassa taivas on lähellä maata ja horisontti katoaa pehmeään utuun. Aavikkoa ei tarvitse ymmärtää, riittää kun ymmärtää sen sisältävän kaiken, ja antaa vain hiljaisuuden puhua: kun katsot yhtä hiekanjyvästä, niin näet luomakunnan kaikki ihmeet.
Santiagon ensimmäiset askeleet Elämän tiellä vievät hänet karavaaniseraljiin, josta löytyy kymmenen vuotta alkemiaa opiskellut englantilainen mies matkalla El Faijumin keitaalle tapaamaan kaksisataavuotiasta kuuluisaa arabialaista alkemistia. Olen opiskellut kymmenen vuotta ja istun karjasuojassa, miettii mies, jonka koko elämän ja opiskelun tarkoitus on ollut löytää sekä kieli, jota maailmankaikkeus puhuu että mies, joka puhuu tuota kieltä. Hän on alkemisti, englantilainen jatkaa, ja kertoo haluavansa kirjoittaa paksun teoksen pelkistä sanoista "onni ja sattuma". Niillä kirjoitetaan yleismaailmallista kieltä, mystistä ketjua, joka liittää yhden asian toiseen. Paulo Coelho on rakentanut englantilaisesta faustisen hahmon, joka pyrkii puhdistamaan "metallit", kunnes mielestä on haihtunut maailman turhuus ja jäljelle jää puhdas tieto. Englantilainen muodostaakin coelholaisessa filosofiassa varoittavan esimerkin siitä, mihin tiedonjano voi johtaa: kymmenien vuosien opiskelujen jälkeen mies ei ole edes vielä Elämäntiensä alussa, saatikka saavuttanut tavoitettaan, sillä ilmeisesti hänellä on liikaa "tietoa" ja liian vähän "tunnetta". Maailmankaikkeus, jonka sanotaan auttavan tavoitteen saavuttamisessa, on sekin ilmeisesti jättänyt miehen oman onnensa nojaan ja siirtynyt muihin maisemiin.
Antamatta englantilaisen kirjoista ammentaman viisauden pelottaa itseään Santiago oppii omin avuin ymmärtämään, että yleismaailmallinen kieli tuntee jokaisen ihmisen menneisyyden ja nykyisyyden. Se auttaa sielua tekemään nopeita sukelluksia elämän virtaan, missä kaikkien ihmisten elämänvaiheet liittyvät yhteen, ja heidän kohtaloaan ja maailman kohtaloa ohjaa sama käsi. Aavikolla vaeltaessaan Santiago niin ikään oppii - toisin kuin rationaalinen englantilainen - alkemian salaisuudet: Minussa ovat tuulet, aavikot, valtameret, tähdet ja koko maailmankaikkeus. Meidät on luonut sama käsi ja meillä on yhteinen sielu. Panteismi on voimakkaasti läsnä Santiagon intohimoisessa rakkaudessa ja yhteenkuuluvuuden tunteessa luontoon ja maailmankaikkeuteen; hän kuulee, kuinka karavaanin sielu puhuu aavikon sielulle.
Panteistinen juonne tulee esiin myös keskusteluista, joita Santiago käy erämaavaelluksensa aikana sekä tapaamiensa ihmisten että kohtaamiensa luonnonilmiöiden kanssa. Näiden keskustelujen kautta Coelho julistaa maailmalle filosofiansa ilosanomaa, jossa toistuvat loputtomasti mystiset elementit Maailman sielu, Viisasten kivi, Elämän eliksiiri ja Elämäntie. Suppean filosofian ydin tiivistyy pariin peruskäsitteeseen, yksilön rajattomaan optimismiin sekä aivan yhtä rajattomaan luottamukseen omiin kykyihin. Santiago oppii, kuinka yksilö toteuttaa kohtaloansa olemalla olemassa kohtalossaan, elämällä hetkessä, sillä elämän salaisuus on nykyhetkessä ja jokainen päivä on jo itsessään ikuisuus: Jos pystyt elämään hetkessä olet onnellinen mies. Elämäsi on yhtä juhlaa, suurta karnevaalia, koska se sisältää vain sen hetken jota elät.
Hetkellä, jolloin Santiago on voimakkaasti olemassa kohtalossaan, hän tapaa Fatiman keitaan kaivolla, ja se hetki muuttuu suureksi juhlaksi. Aika pysähtyy ja Maailman sielu kohoaa auringon lailla aavikon hiekasta - Santiago on kohdannut rakkauden: Kun hän katsoi tytön tummiin silmiin ja näki epävarman hymyn tämän huulilla, hän ymmärsi mikä oli keskeisintä ja viisainta Maailman kielessä. Coelho analysoi tätä "maailman kielen keskeisintä ja viisainta" käsitettä, rakkautta, käyttäen esimerkkiparina Santiagoa ja Fatimaa. Jos kyseessä on ns. rakkaustarina, sen lähtökohta on kutakuinkin erikoinen. Santiagon ja Fatiman tarinassa romanttisen rakkauden idea katoaa jonnekin aavikon tuuliin, sillä Coelhon kertomus on lähinnä kuvaus länsimaisen miehen päiväunesta, täydellisestä rakkaudesta miehen silmin nähtynä.
Santiagon luennoitua keitaan helmassa tytölle viikkokaupalla yleismaailmallisesta kielestä ja Maailman sielusta, Fatima on sanojensa mukaan muuttunut osaksi Santiagoa. He alkavatkin suunnitella yhteistä tulevaisuutta, jossa Fatima määrittelee oman roolinsa: Olen aavikon nainen ja ylpeä siitä. Haluan että mieheni vaeltaa vapaana kuin hiekkakinoksia myllertävä tuuli. Myös tarinaan tässä vaiheessa ilmestyvä alkemisti kertoo, missä Santiagon elämäntie kulkee sen jälkeen kun Fatima on löytänyt oman aarteensa, Santiagon: Hän tietää, että miesten on lähdettävä jotta he voivat palata...nyt hän odottaa, että sinä löydät sen mitä etsit. Varmemmaksi vakuudeksi alkemisti maalaa kuvan tulevaisuudesta sellaisena kuin se olisi, jos Santiago menisi naimisiin Fatiman kanssa ja jäisi keitaalle: avioliiton neljäntenä vuonna Santiago havahtuisi siihen, että elämäntien seuraaminen olisi jo myöhäistä; hän oivaltaisi, että rakkaus ei koskaan kiellä miestä seuraamasta elämäntietään. Jos se kieltää, se ei ole oikeaa rakkautta, sitä joka puhuu Maailman kieltä. Niinpä mies lähtee ja nainen jää odottamaan urhoollista miestään joka etsii unelmaansa ja aarrettaan.
Kirjansa esipuheessa Paulo Coelho määrittelee alkemistin ihmiseksi, joka tietää mistä puhuu mutta samanaikaisesti tietää myös, että alkemistin on puhuttava kielellä, joka puhuu sydämelle eikä järjelle. Tavalla, jolla alkemisti ratsastaa Coelhon kertomukseen, ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, mutta ehkä lapset ja lapsenmieliset ymmärtävät sen sydämellään. Tarinan tässä kohdassa Santiago on palaamassa heimonjohtajien kokouksesta täysikuun valaisemassa hiljaisuuden maisemassa, kun hän yhtäkkiä kuulee jyrähdyksen ja voimakas tuulenpuuska paiskaa hänet maahan. Ilman täytää niin sankka hiekanpöly, että se peittää kuunkin. Jostakin hiekkamyrskyn keskeltä ilmestyy suuri valkoinen hevonen takajaloilleen kavahtaneena ja kauhistuttavasti hirnuen. Satulassa istuu mustiin pukeutunut mies metsästyshaukka vasemmalla olkapäällään. Turbaanin lisäksi miehellä on kasvot peittävä musta liina, joten vain silmät ovat näkyvissä. Satulaan kiinnitetystä tupesta Ilmestyskirjan ratsastajaa muistuttava mies vetää suuren sapelin, jonka terä välkehtii kuunvalossa. Siinä suorittaa repäisevän sisääntulon niin dramaattinen camp-hahmo, että sitä kadehtisi huikeinkin Yön Ritari. Dramatiikkaa on myös elämänohjeessa, jonka alkemisti antaa järjestämänsä näytöksen päätteeksi: Sinun täytyy rakastaa aavikkoa, mutta et saa koskaan luottaa siihen täysin, sillä se koettelee miestä jokaisella askelella ja tappaa sen joka ei ole varuillaan. Kelpo ohje Elämäntien kulkijalle, jota koko maailmankaikkeuskin auttaa.
Jos eksoottista maurilaispatsasta muistuttavasta alkemistista ja hänen opistaan tämän päivän rationalistinen ihminen jotakin pystyy suodattamaan, niin se voisi olla vaikkapa symbolien avulla ymmärretty ihmisen individualisaatio, ihmisen tuleminen kokonaiseksi ja omaksi itsekseen. Kun karkea metalli, "lyijy" jalostuu psyyken kehittyessä, lopputuloksena syntyy ehyt ihminen, syntyy "kultaa". Paradoksaalista kyllä, Coelho ei pysähdy vielä tähänkään lopputulemaan, vaan jatkaa vaellustaan pitkin ihmisen kehityksen polkua, sitä paljon puhuttua Elämän tietä, vielä hieman pidemmälle. Haaste on mittava: kykeneekö ihminen hallitsemaan omaa elämäänsä? Coelhon mukaan ihminen niin halutessaan pystyy hallitsemaan elämäänsä täydellisesti, koska alkemia tekee henkisestä täydellisyydestä aineellisen. Henkinen täydellisyys aineellistuu episodissa, jossa Santiago on joutunut hengenvaaralliseen tilanteeseen. Niinpä poika sukeltaa Maailman sieluun ja kokee psykedeelisen muuttumisen pyörremyrskyksi (sic!), joka vie hapen muilta, valaistumattomilta. Samumin rajusti puhaltaessa vihollisarmeija tuhoutuu ja tarina saavuttaa kliimaksinsa - kaikesta tulee niin täydellistä, ettei sen täydellisemmäksi mikään eikä kukaan pysty tulemaan. Ellei sitten muutu jumalaksi.
Kun Santiago on aikansa saanut kierrellä maita ja mantuja itseään toteuttamassa, hän palaa lähtöruutuun ja kuulee itätuulen kutsun: Idästä alkoi puhaltaa tuuli. Se ei tuonut viestiä aavikolta tai uhkaa maurien hyökkäyksestä. Sen sijaan sen mukana tuli tuoksu jonka poika tunsi hyvin... Olen jo matkalla Fatima, hän sanoi. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Kun Paulo Coelho vuonna 1988 julkaisi Alkemistin, maailma oli hyvin erilainen kuin tänään, vuonna 2013. Ongelmien määrä vuonna 1988 oli varmaan vähintään yhtä suuri kuin nykyään, mutta niiden laatu oli tyystin erilainen. Coelho ei - ehkä tarkoituksellisesti - määrittele romaaninsa tapahtuma-aikaa, vaan kirjan sanoma lienee suunniteltu yleispäteväksi mille aikakaudelle tahansa. Kuitenkin, kun lukee Alkemistia nykyajan taloudellisen ja sosiaalisen turbulenssin myllerryksessä, alkaa väistämättä ajatella, että Coelhon tekstissä sekoittuvat melkoisen onnettomalla tavalla henkilökohtainen matka ja laajemmat yhteiskunnalliset kuviot.
Romaanin Santiagon Elämäntietä reunustavat hänen tekemänsä valinnat, joista kaikki osoittautuvat myöhemmin oikeiksi. Alkemisti opettaa kädestä pitäen, että kaikki, joilla on mahdollisuus valintojen tekemiseen, myös tekevät valintoja. Vuoden 1988 Brasiliassa sen enempää kuin muuallakaan maailmassa ei osattu edes kuvitella, mitä 2000-luvun globaali finanssimaailman romahdus toisi tullessaan. Jos Santiago eläisi tämänhetkisessä Espanjassa, maassa jossa alle 25-vuotiaiden työttömyys on lähes 56%, hän varmasti kysyisi itseltään, mikä on se maktub ("se on kirjoitettu"), jota Coelho toistaa toistamasta päästyään. Kuka on kirjoittanut mitä, koska ja miksi? Alkemistin tarina ei kanna 2000-luvun maailmassa, eikä vähiten siksi että nykypäivän santiagojen mahdollisuudet tehdä valintoja niin Espanjassa kuin lukuisissa muissakin maissa ovat tulleet lähes mahdottomiksi. Valitseminen pysähtyy kuin seinään, jos/kun valintamahdollisuuksia ei edes ole olemassa eikä satu leikkimään samalla pelikentällä maailmankaikkeuden kanssa. Tulevaisuuden pitäisi olla kaikille - myös syrjäytyneille ja työttömille - muutakin kuin alkemistin näyttämötaiteellinen saippuakupla, joka puhkeaa, kun sitä sormella näpäyttää. Coelho syyllistää julmalla tavalla epäonnistuneita ja toivonsa menettäneitä korostaessaan voimakkaasti kovan työn ja peräänantamattomuuden osuutta elämäntien löytämisessä. Sen sijaan epäonnistuneille ja toivonsa menettäneille annetaan vain yksi lohduton ja kylmä mahdollisuus: syyttäkööt itseään!
Hyvälle filosofiselle oppirakennelmalle on luonteenomaista sen yleispätevyys ja kestokyky myös yhteiskuntarakenteiden muuttuessa. Kuka jaksaa vakavissaan uskoa Coelhon tarjoamaan itseapuun vaikkapa 2000-luvun Euroopassa?
Alkemistin lopussa on luettelo, jossa kuuluisat henkilöt ja instituutiot - joukossa myös suomalaisia - antavat ylistäviä lausuntoja kirjasta. Á chacun son goût - kullekin oman makunsa mukaan.
Hetkellä, jolloin Santiago on voimakkaasti olemassa kohtalossaan, hän tapaa Fatiman keitaan kaivolla, ja se hetki muuttuu suureksi juhlaksi. Aika pysähtyy ja Maailman sielu kohoaa auringon lailla aavikon hiekasta - Santiago on kohdannut rakkauden: Kun hän katsoi tytön tummiin silmiin ja näki epävarman hymyn tämän huulilla, hän ymmärsi mikä oli keskeisintä ja viisainta Maailman kielessä. Coelho analysoi tätä "maailman kielen keskeisintä ja viisainta" käsitettä, rakkautta, käyttäen esimerkkiparina Santiagoa ja Fatimaa. Jos kyseessä on ns. rakkaustarina, sen lähtökohta on kutakuinkin erikoinen. Santiagon ja Fatiman tarinassa romanttisen rakkauden idea katoaa jonnekin aavikon tuuliin, sillä Coelhon kertomus on lähinnä kuvaus länsimaisen miehen päiväunesta, täydellisestä rakkaudesta miehen silmin nähtynä.
Santiagon luennoitua keitaan helmassa tytölle viikkokaupalla yleismaailmallisesta kielestä ja Maailman sielusta, Fatima on sanojensa mukaan muuttunut osaksi Santiagoa. He alkavatkin suunnitella yhteistä tulevaisuutta, jossa Fatima määrittelee oman roolinsa: Olen aavikon nainen ja ylpeä siitä. Haluan että mieheni vaeltaa vapaana kuin hiekkakinoksia myllertävä tuuli. Myös tarinaan tässä vaiheessa ilmestyvä alkemisti kertoo, missä Santiagon elämäntie kulkee sen jälkeen kun Fatima on löytänyt oman aarteensa, Santiagon: Hän tietää, että miesten on lähdettävä jotta he voivat palata...nyt hän odottaa, että sinä löydät sen mitä etsit. Varmemmaksi vakuudeksi alkemisti maalaa kuvan tulevaisuudesta sellaisena kuin se olisi, jos Santiago menisi naimisiin Fatiman kanssa ja jäisi keitaalle: avioliiton neljäntenä vuonna Santiago havahtuisi siihen, että elämäntien seuraaminen olisi jo myöhäistä; hän oivaltaisi, että rakkaus ei koskaan kiellä miestä seuraamasta elämäntietään. Jos se kieltää, se ei ole oikeaa rakkautta, sitä joka puhuu Maailman kieltä. Niinpä mies lähtee ja nainen jää odottamaan urhoollista miestään joka etsii unelmaansa ja aarrettaan.
Kirjansa esipuheessa Paulo Coelho määrittelee alkemistin ihmiseksi, joka tietää mistä puhuu mutta samanaikaisesti tietää myös, että alkemistin on puhuttava kielellä, joka puhuu sydämelle eikä järjelle. Tavalla, jolla alkemisti ratsastaa Coelhon kertomukseen, ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, mutta ehkä lapset ja lapsenmieliset ymmärtävät sen sydämellään. Tarinan tässä kohdassa Santiago on palaamassa heimonjohtajien kokouksesta täysikuun valaisemassa hiljaisuuden maisemassa, kun hän yhtäkkiä kuulee jyrähdyksen ja voimakas tuulenpuuska paiskaa hänet maahan. Ilman täytää niin sankka hiekanpöly, että se peittää kuunkin. Jostakin hiekkamyrskyn keskeltä ilmestyy suuri valkoinen hevonen takajaloilleen kavahtaneena ja kauhistuttavasti hirnuen. Satulassa istuu mustiin pukeutunut mies metsästyshaukka vasemmalla olkapäällään. Turbaanin lisäksi miehellä on kasvot peittävä musta liina, joten vain silmät ovat näkyvissä. Satulaan kiinnitetystä tupesta Ilmestyskirjan ratsastajaa muistuttava mies vetää suuren sapelin, jonka terä välkehtii kuunvalossa. Siinä suorittaa repäisevän sisääntulon niin dramaattinen camp-hahmo, että sitä kadehtisi huikeinkin Yön Ritari. Dramatiikkaa on myös elämänohjeessa, jonka alkemisti antaa järjestämänsä näytöksen päätteeksi: Sinun täytyy rakastaa aavikkoa, mutta et saa koskaan luottaa siihen täysin, sillä se koettelee miestä jokaisella askelella ja tappaa sen joka ei ole varuillaan. Kelpo ohje Elämäntien kulkijalle, jota koko maailmankaikkeuskin auttaa.
Jos eksoottista maurilaispatsasta muistuttavasta alkemistista ja hänen opistaan tämän päivän rationalistinen ihminen jotakin pystyy suodattamaan, niin se voisi olla vaikkapa symbolien avulla ymmärretty ihmisen individualisaatio, ihmisen tuleminen kokonaiseksi ja omaksi itsekseen. Kun karkea metalli, "lyijy" jalostuu psyyken kehittyessä, lopputuloksena syntyy ehyt ihminen, syntyy "kultaa". Paradoksaalista kyllä, Coelho ei pysähdy vielä tähänkään lopputulemaan, vaan jatkaa vaellustaan pitkin ihmisen kehityksen polkua, sitä paljon puhuttua Elämän tietä, vielä hieman pidemmälle. Haaste on mittava: kykeneekö ihminen hallitsemaan omaa elämäänsä? Coelhon mukaan ihminen niin halutessaan pystyy hallitsemaan elämäänsä täydellisesti, koska alkemia tekee henkisestä täydellisyydestä aineellisen. Henkinen täydellisyys aineellistuu episodissa, jossa Santiago on joutunut hengenvaaralliseen tilanteeseen. Niinpä poika sukeltaa Maailman sieluun ja kokee psykedeelisen muuttumisen pyörremyrskyksi (sic!), joka vie hapen muilta, valaistumattomilta. Samumin rajusti puhaltaessa vihollisarmeija tuhoutuu ja tarina saavuttaa kliimaksinsa - kaikesta tulee niin täydellistä, ettei sen täydellisemmäksi mikään eikä kukaan pysty tulemaan. Ellei sitten muutu jumalaksi.
Kun Santiago on aikansa saanut kierrellä maita ja mantuja itseään toteuttamassa, hän palaa lähtöruutuun ja kuulee itätuulen kutsun: Idästä alkoi puhaltaa tuuli. Se ei tuonut viestiä aavikolta tai uhkaa maurien hyökkäyksestä. Sen sijaan sen mukana tuli tuoksu jonka poika tunsi hyvin... Olen jo matkalla Fatima, hän sanoi. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Kun Paulo Coelho vuonna 1988 julkaisi Alkemistin, maailma oli hyvin erilainen kuin tänään, vuonna 2013. Ongelmien määrä vuonna 1988 oli varmaan vähintään yhtä suuri kuin nykyään, mutta niiden laatu oli tyystin erilainen. Coelho ei - ehkä tarkoituksellisesti - määrittele romaaninsa tapahtuma-aikaa, vaan kirjan sanoma lienee suunniteltu yleispäteväksi mille aikakaudelle tahansa. Kuitenkin, kun lukee Alkemistia nykyajan taloudellisen ja sosiaalisen turbulenssin myllerryksessä, alkaa väistämättä ajatella, että Coelhon tekstissä sekoittuvat melkoisen onnettomalla tavalla henkilökohtainen matka ja laajemmat yhteiskunnalliset kuviot.
Romaanin Santiagon Elämäntietä reunustavat hänen tekemänsä valinnat, joista kaikki osoittautuvat myöhemmin oikeiksi. Alkemisti opettaa kädestä pitäen, että kaikki, joilla on mahdollisuus valintojen tekemiseen, myös tekevät valintoja. Vuoden 1988 Brasiliassa sen enempää kuin muuallakaan maailmassa ei osattu edes kuvitella, mitä 2000-luvun globaali finanssimaailman romahdus toisi tullessaan. Jos Santiago eläisi tämänhetkisessä Espanjassa, maassa jossa alle 25-vuotiaiden työttömyys on lähes 56%, hän varmasti kysyisi itseltään, mikä on se maktub ("se on kirjoitettu"), jota Coelho toistaa toistamasta päästyään. Kuka on kirjoittanut mitä, koska ja miksi? Alkemistin tarina ei kanna 2000-luvun maailmassa, eikä vähiten siksi että nykypäivän santiagojen mahdollisuudet tehdä valintoja niin Espanjassa kuin lukuisissa muissakin maissa ovat tulleet lähes mahdottomiksi. Valitseminen pysähtyy kuin seinään, jos/kun valintamahdollisuuksia ei edes ole olemassa eikä satu leikkimään samalla pelikentällä maailmankaikkeuden kanssa. Tulevaisuuden pitäisi olla kaikille - myös syrjäytyneille ja työttömille - muutakin kuin alkemistin näyttämötaiteellinen saippuakupla, joka puhkeaa, kun sitä sormella näpäyttää. Coelho syyllistää julmalla tavalla epäonnistuneita ja toivonsa menettäneitä korostaessaan voimakkaasti kovan työn ja peräänantamattomuuden osuutta elämäntien löytämisessä. Sen sijaan epäonnistuneille ja toivonsa menettäneille annetaan vain yksi lohduton ja kylmä mahdollisuus: syyttäkööt itseään!
Hyvälle filosofiselle oppirakennelmalle on luonteenomaista sen yleispätevyys ja kestokyky myös yhteiskuntarakenteiden muuttuessa. Kuka jaksaa vakavissaan uskoa Coelhon tarjoamaan itseapuun vaikkapa 2000-luvun Euroopassa?
Alkemistin lopussa on luettelo, jossa kuuluisat henkilöt ja instituutiot - joukossa myös suomalaisia - antavat ylistäviä lausuntoja kirjasta. Á chacun son goût - kullekin oman makunsa mukaan.
