Michael Collins: Haudanryöstäjät (2002; suomennos 2002)

Minne se kaikki katosi, se Amerikka, jonka perustaja-esi-isämme loivat, he jotka olivat yhtä lailla pyhimyksiä ja poliitikkoja: Rehti Abe ja George Washington, joka ei saanut suustaan valheen sanaa, Johnny Appleseed ja Paul Bunyan? Miten se kaikki muuttui niin paljon, että saamme nykyisin kuulla vain psykopaateista: Charles Mansonista, Richard Speckistä?

Sanat lausuu Frank Cassidy, amerikkalaisen yhteiskunnan kapinallinen kriitikko, joka toimii kertojana Michael Collinsin romaanissa Haudanryöstäjät. Kapinallisuus onkin vahvassa roolissa kirjassa, jonka kirjoittaja on sukua Irlannissa 1900-luvun alkupuolella toimineelle, niin ikään Michael Collins -nimiselle kapinajohtajalle (s.1890). Amerikkaan jo varhaislapsuudessa emigroitunut ja useita kirjallisuuspalkintoja saanut nuorempi Michael Collins (s. 1963) tutkii vuonna 2002 ilmestyneessä kirjassaan kapinallisuuden lisäksi sitä prosessia, jonka myötä entinen, rehti Amerikka uutterine uudisasukkaineen, väkivahvoine tukkijätkineen ja rehellisine poliitikkoineen katosi. Tätä kadonnutta aikaa etsimässä on Frank Cassidy, kirjan 25-vuotias kapinallinen 1970-luvun nomadi, matkallaan esi-isien tavoin kohti parempaa yhteiskuntaa.

Kirja sanoutuu irti sovinnaisista konventioista heti alkusivuilta alkaen lukijan tutustuessa lähemmin paitsi Frankiin myös hänen laumansa kahteen muuhun jäseneen, Honey-vaimoon sekä tämän teini-ikäiseen, Robert Lee -nimiseen poikaan. Kolmikon kielenkäyttöä voisi eufemistisesti luonnehtia alatyyliseksi, mutta tosiasiassa Collins on ottanut käyttöön järeän patteriston kirosanoja, jotka täsmäohjusten tavoin lentelevät pitkin ja poikin kirjan sivuja ryydittämässä tekstiä ja luomassa ehtaa tunnelmaa. Siivotonta kieltä käyttävän lauman hännänhuippuna touhuaa dinosaurustensa parissa Frankin ja Honeyn yhteinen lapsi, leikki-ikäinen Ernie, toista maata oleva ainutlaatuinen ja älykäs lapsi, joka puhuu omaan pikkuvanhaan tapaansa. Alkusivujen ronskin kielenkäytön aiheuttamasta hetkellisestä huimauksesta toivuttuaan lukija tajuaa, että häntä odottaa nykyelämää mestarillisesti kuvaava hieno lukukokemus.

Kirjan alkuasetelmaa hieman pelkistäen eteen avautuu näkökulma Frankiin, joka päättää lähteä laumansa kanssa New Jerseystä kohti pohjois-Michigania kuultuaan, että hänen ankara ja synkkämielinen setänsä on ammuttu kuoliaaksi. Setä, Ward Cassidy, on kasvattanut Frankin suvulle kuuluvalla farmilla tämän vanhempien kuoltua kolmekymmentä vuotta aiemmin tulipalossa. Amerikkalaiseen köyhälistöön kuuluva, ns. paskaduunissa räytyvä Frank haistaa mahdollisuuden perintöön, koska sedän aikanaan hallinnoiman farmin omistussuhteet ovat epäselvät - ainakin Frankin mielestä. 

Ward Cassidyn murhan myötä Collinsin kertojanlaatu muuttaa alun lavean maalailun jälkeen muotoaan ja tarinasta sukeutuu vähin erin dekkari-genreen kuuluva jännitysromaani. Niinpä tarinan juoni alkaa mutkitella ja polveilla, yllättäviä käänteitä ja niiden vastakäänteitä rönsyää niin tiuhaan tahtiin, että kerronnallinen jännite pakostakin löystyy ja sirpaloituu. Kirjan puuduttavan jahkaava dekkariosuus alkaa toimia itseään vastaan, ja lukijan harhautukseksi aiotut episodit saavat tämän lähes harhautumaan pois kirjan äärestä jonnekin muualle. Kirjan kokonaispainoarvon kannalta paljon jännitystarinaa tähdellisempi on 1950-luvulta 1970-luvulle ulottuva amerikkalaisen yhteiskunnan syväluotaus, jonka kuvailussa Collins osoittautuu tyylilliseksi mestariksi.

Tosiasiassa Frank, lähtiessään tutkimaan farmin hänelle tarjoamia taloudellisen statuksen parantamisen mahdollisuuksia, toteuttaa aitoa amerikkalaista peruspyrkimystä lunastaa lupaus amerikkalaisesta unelmasta, joka hänen mielessään väikkyy täytenä ja hyvänä elämänä sosiaaliluokasta ja syntymäolosuhteista huolimatta. Honeyn ihmetellessä, miksi Frank oikeasti on menossa takaisin lapsuudenkotiinsa, aviomies pelkistää Honeylle niin amerikkalaisen unelman kuin oman elämänfilosofiansa sisimmän ytimen: Rahan takia. Emmekö me sen takia tee suurinta osaa siitä mitä elämässä teemme, saatana rahan takia.

Nelikko lähtee kohti pohjoista ensimmäisellä Frankin monista varastamista autoista, upouudella mustalla vuoden -78 vuosimallia olevalla Cadillacilla, jolla Frank aloittaa setänsä kuolinmessun. New Yorkin liepeillä, kuolinmessun alkutahtien saattelemana, Frank ajaa tietulliin; kasvoton mies ottaa rahat, Cadillacissa istujat ovat vain varjoja auton sisällä - kaikessa Frankin mielestä on jotakin profeetallista, kuin alottaisi matkan Styx-joen poikki määränpäänä kuolleiden valtakunta. 

Ennen määränpäähän saapumista valtatien varrelle ennättää kasautua useita välietappeja, joilta löytyy kelpo otos amerikkalaisesta yhteiskunnasta sakeine  elämineen. Käydään Mc Donald'silla - vaahterasiirappiin upotettuja pannukakkuja, Holiday Innissä - paksuja teollisen värisiä kokolattiamattoja, uima-altaan terävä kemiallinen tekoraikkaus ja leffakanava. Ja lopulta tienvarteen ilmestyy myös The Well - niminen baari, jonne Frank menee yksin upotettuaan sitä ennen varastetun Cadillacin lampeen. Baarin ovessa lukee Happy hour koko yön, mutta kukaan ei näytä iloiselta, kaikkein vähiten keuhkosyöpää sairastava Melvin Johnson, josta Frank on pumpannut tietoja baarissa roikkuvalta ympäripäissään olevalta naiselta. Frankin aivoissa syntyy kelpo oivallus matkan loppuosan rahoittamisesta.

Melvin-episodi on On the Road -jakson huipennus, jossa vapauden metaforana perinteisesti toimiva valtatie muuttuu vastakohdakseen, ulkopuolisuuden ja kauhun ei-kenenkään-maaksi. Se on maa, jossa tämän maailman vanhoja ja sairaita melvineitä ryöstetään vahvemman ja härskeimmän oikeudella, melvineitä, jotka ryöstettyinäkin kuiskaavat Aamen saatuaan vapahduksen ja synninpäästön - rahoistaan.

Finanssitilanteen kohennuttua Frankin lauma jatkaa useiden varastettujen autojen ja yhden ryöstetyn vanhuksen viitoittamaa matkaansa kohti pohjois-Michigania, jossa maisemat jäätyvät hyytävässä kanadanarktisessa säässä ja lumisateet syntyvät suurten järvien kosteudesta. Seuraavan varastetun auton peruutuspeilistä Frankin silmät kohtaavat pohjoisen taivaan, kuin harmaan materian pimeän massan, kuin jonkin hirviömäisen alitajunnan. Lumi laskeutuu maahan harsona, matka jatkuu läpi kylmien, läpitunkemattomien ikimetsien hornamaisten seinämien. Frankin asennettua pyöriin lumiketjut auto siirtyy hitaasti nukkuvien kyläpahasten läpi kuin kahleitaan kalisutteleva aave. Jos Kanadassa voimajohdot menevät rikki, pienet kaupungit, jotka ovat irrallaan sivistyneestä maailmasta, jäävät oman onnensa nojaan.

Frankin lauman odysseian jatkuessa kanadalaiset voimajohdot pitävät kuitenkin kutinsa, ja retkikunta saapuu matkan päätepisteeseen, pohjois-michiganilaiseen Copperin pikkukaupunkiin, jossa Frank syntyi 1950-luvulla. Amerikan ja Kanadan välillä sijaitseva epäystävällinen ja kolkko kaupunki sijaitsee Frankin mielestä kuolleiden valtakunnassa eikä sillä ole mitään tekemistä ihmiselämän tai mielenterveyden kanssa. Kuitenkin ihmiset tarrautuvat tuohon pikkukaupunkiin; siellä on raivokkuutta, jota ei isoista kaupungeista löydä. Kun fiksuimmat ovat lähteneet tärkeimpiin collegeihin, jäljelle jää köyhien tyrannia, yhteen ääneen lausuttu toteamus, että tässä on oppimattomien tolvanoiden viimeinen pakopaikka aikavääristymään hylätyille ihmisille.

Valtateiden varsille viskattujen motellien sijasta Copperissa Frank kirjoittautuu laumoineen rouva Brodyn matkustajakotiin, hieman rispaantuneeseen 1800-luvulta peräisin olevaan, vahatulta mahongilta, tammelta ja mausteilta tuoksuvaan kodinomaiseen majapaikkaan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin Frank tuntee olonsa hyväksi, sillä majatalon kodikas ilmapiiri saa jopa elämään pettyneen, kyynisen Frankin mielessä häivähtämään ajatuksen toivon ja hyvyyden mahdollisuudesta. Ehkä ihmiset sittenkin haluaisivat elää elämänsä muiden seurassa, ajattelee Frank, jonka rasitteena on elämän alkutaipaleella ollut joutuminen aikakauden - 1950-luvun - olosuhteiden uhriksi.

Koko tuon ajan amerikkalaista yhteiskuntaa leimasi yleinen vainoharhaisuus. Amerikkalaisten kollektiiviseen muistiin polttomerkitty kahden japanilaisen kaupungin tuhkaus ja siitä alkunsa saanut uuden ydinsodan mahdollisuus oli mahtava kasvualusta pelon aikakaudelle sekä maccarthyismiksi kutsutulle paranoidisuudelle. Pieni ala-asteikäinen Frank opetetaan koulussa suojautumaan ydinhyökkäykseltä pulpetin alle sekä oppimaan laulu Syöksy ja suojaudu ennen Amerikan lippuvalaa.

Iän karttuessa teini-ikäisen Frankin elämä rinnastuu yhä edelleen ajan poliittiseen ilmapiiriin: kun Frank on lukion viimeisellä, presidentti Kennedy murhataan, ja kaikki kiertyi spiraaliksi sen jälkeen, suoraan läpi Robert F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien, Vietnamin sodan protestien ja demokraattien Chicagossa pidetyn puoluekokouksen mellakoiden. Analysoidessaan myöhemmin tuota mennyttä maailmaa Frank palaa hetkeksi myös oman aikansa - 1970-luvun - vainoharhoihin ja epäluuloisuuteen kertoessaan, kuinka hänestä on vaikeaa uskoa, että Amerikan kansallinen turvallisuus perustuu sekä "meidän" että "heidän" - venäläisten - molemminpuolisen ja täydellisen tuhoamisen taktiikkaan. Olemassaoloamme tukee arsenaali, joka voisi tappaa jok'ikisen elävän olennon maan päältä, torakoita lukuun ottamatta.

Kirjan loppusivuilla Frank laatii eräänlaisen oman poliittisen testamenttinsa kertoessaan, kuinka entinen presidentti Richard Nixon aikoo polttaa takassa tukun papereita, joita ei antanut oikeudenkäynnissään syyttäjälle. Ei jälkipolvi voi koskaan täydellisesti ymmärtää sitä hetkeä historiassa ja niitä rikoksia, joista meitä syytetään, Frank toteaa lopuksi ja myöntää anteeksiannon sekä itselleen että ehkä myös Watergate-skandaalissa itsensä ryvettäneelle Richard Nixonille.

Siitä huolimatta, että Frank pitää rouva Brodyn matkustajakodin ulkopuolista Copperia junttilana, jossa rekkakuskit pukeutuvat tekojalokivillä koristeltuihin paitoihin, on junttilalla kuitenkin jotakin, joka herättää elähdyttävää riemua toivosta ja nuoruudesta, odotuksista ja rakkaudesta, opiskelijoissa olevasta kunnianhimosta - siellä on ehta-amerikkalainen college. Vaikka Frank on läpäissyt lukion  pitkän äidinkielen ja hänellä on matemaattisia taipumuksia, häneltä on kuitenkin jäänyt väliin Amerikassa tapahtunut muutos, massakoulutus, joka koski jopa kaikkein maalaisimpia kansalaisia, jopa niitä, joilla oli saakeli sahanpurua korviensa välissä. 

Sahanpurua tai ei, Frank hivuttautuu pikkuhiljaa collegeen saatuaan työpaikan - puhelimitse - tämän paikallisen alma materin yövartijana. Puhelinkeskustelun aikana collegen dekaani kertoo opinahjon olevan muutostilassa, matkalla kaksivuotisesta collegesta kohti neljävuotista kandidaatintutkintoon tähtäävää melkein-yliopistoa. Se on tarkoitettu opiskelijoille, jotka etsivät ainutlaatuista, erityisesti klassikkokirjoja käsittelevien seminaarien ympärille rakentunutta elämystä.

Niinpä Frank löytää itsensä jälleen nimikylttien maailmasta - tällä kertaa kyltissä lukee: Frank. Suojelemassa ja palvelemassa teitä. Kun myös Frankin vaimo Honey, Georgian osavaltion muinoinen konekirjoitusmestari, on saanut työpaikan samasta collegesta, alkaa Collinsin tarina jälleen muuttua, tällä kertaa kehitystarinaksi. Jokainen tämän vinksahtaneen perheen jäsenistä kasvaa ja kehittyy, Robert Lee aloittaa lukion ja kaksi häviäjää, Frank ja Honey, päätyvät loppujen lopuksi opiskelijoiksi collegeen, jossa he olivat aloittaneet hanttihommissa sosiaalisten tikapuiden alimmalta askelmalta. Entiset häviäjät oivaltavat kelpo kehityskertomukseen kuuluvan elämän perustotuuden: jumalattomassa maailmassa pelastuu vain pelastamalla itse itsensä. College - ja lukio - alkavatkin tuntua maalliselta uskonnolta, käytännöllisyyden yhteisöiltä, amerikkalaiselta valtatieltä.

Menetettyjen vanhempien aiheuttama traumakin lähes katoaa, kun luuserit kokevat yhteisöllisyyden parantavan kosketuksen: matkustajakodin rouva Brody on tiukasti juurtunut Frankin lauman päivittäiseen elämään ja hyvästelee heidät ovella kuin isoäiti aina nuorison lähtiessä omiin menoihinsa. Kehityskertomuksen juoni etenee lineaarisesti lopun huipennukseen Aristoteleen laatiman Runousopin mukaan; viimeinen näytös tapahtuu Frankin ja Honeyn valmistujaispäivänä, elämän upeimmaksi kutsuttuna, collegen jalkapallokentällä. 

Tilaisuutta juhlistaakseen opintonsa päättävä vuosikurssi heittää korkealle ilmaan eläviä valkoisia hiiriä, jotka mätkähtävät alas täyttäen jalkapallokentän pieninä verisinä läiskinä. Se saa kylmät väreet kulkemaan Frankin lävitse, Frankin joka ennen etenemistään kohti itsensä kehittämistä oli konna ja tiesi sen. Verenhimomme voittaa oppineisuutemme sivistäytymisyrityksistämme huolimatta. Emme ole juurikaan loitonneet esi-isistämme, turkispyytäjistä, jotka ensimmäisinä harhailivat tähän Amerikaksi kutsumaamme erämaahan.

Seuraava, nyt vielä lapsenkengissä touhuava sukupolvi saataa kuitenkin vartuttuaan tuoda mukanaan toivon muutoksesta. Dinosaurustensa seurassa jatkuvasti viihtyvä Ernie on yliälykäs lapsi, täydellinen miniatyyri-ihminen, jonka aivot luovat jatkuvasti paitsi historiaa ja merkityksiä myös paljon mahtavampaa maailmaa kuin se, joka on kaiken nähdyn ja tunnetun tasolla. Ernie tajuaa lapsen intuitiolla elämän mielettömyyden ja sen aiheuttaman, syvällä olevan tuskan, jonka hän pystyy ilmaisemaan vain esihistoriallisten olentojen, dinosaurusten, jättimäisyyden kautta.

 Ernien kohtalona on ollut joutua romaanin raakuuksien viattomaksi todistajaksi, joka pakenee parempaan maailmaan, dinosaurusten fantasiamaailmaan. Isoveli Robert Lee ymmärtää vaistomaisesti pikkuveljensä tuskan tämän nähtyä äitinsä pahoinpitelevän Robert Leetä. Lohduttavat kätensä pikkuveljen ympärillä Robert Lee sanoo sanat, jotka julistavat uuden ja paremman maailman syntymistä vanhan ja ahneen maailman verenhimoa vastaan: Sinä ja minä, koko maailmaa vastaan. Me olemme supersankareita, Ernie.

Nuorten optimismi on ehkä ylimitoitettua, ainakin niiden mielestä, jotka nyt tietävät, minkälaisia vaiheita amerikkalainen yhteiskunta tulisi kokemaan edessä olevien vuosikymmenien kuluessa. Mutta tärkeintähän on kuitenkin luja itseluottamus: olla supersankari, kaiken uhallakin.