Mara Lee: Ladies (2007; suomeksi 2008)

Mara Lee, varsinaiselta nimeltään Mara Lee Gerdén, on etelä-Koreassa vuonna 1972 syntynyt, Ruotsiin lapsena adoptoitu kirjailija, jonka kolmas romaani Ladies ilmestyi vuonna 2007. Kirja, jolla Mara Lee iskee säpäleiksi stereotyyppiset ja normatiiviset sukupuoliroolit toinen toisensa jälkeen, on syvälle sukeltava tutkielma neljästä naisesta. Naiskvartetin - Lean, Lauran, Mian ja Sirin - kautta avautuu eri aikatasoilla liikkuvasta ja runsaasti rönsyilevästä romaanista kitkerä näkökulma erääseen 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun luomaan maailmaan.

Lukutuokion aluksi syntyy vahva - ja pettävä - tunne, että tässä sitä kirjailijatar-tytteli liihoittelee vaaleanpunaisin siivin chick lit -genren ruusuisimmissa ruusutarhoissa, joissa toinen toistaan kauniimmat, pitkäsäärisimmät ja lumovoimaisimmat sankarittaret elävät todeksi credoaan: ihminen ei voi koskaan olla liian laiha/kaunis tai liian rikas. Pian romaani kuitenkin tuo esiin hyvinkin rujoin ottein sen illuusion, jonka pinta luo sisällöstä. Sen myötä lukijalle paljastuu pitkäsäärisinä päiväperhosina hetken aikaa kimaltavien leidien habitus, olemisen tapa, joka on perustunut sairaaseen narsistiseen ja pohjattoman egoistiseen elämänkatsomukseen. Se on elämisen tapa, jossa shoppailusta tulee elämäntapa, ulkonäöstä elämänura ja jossa sisältöä arvotetaan ulkoisen perusteella. Se on maailma, jossa pinta on kaikki.

Kirjansa alkupuolelle Lee on sijoittanut kohtauksen, joka konkretisoi romaanin ongelmanasettelun: Lea kulkee Pariisissa Seinen vasenta rantaa, kun musiikin kuunteluun syventynyt ranskalainen miesopiskelija ei huomaa häntä vaan tuuppaa häntä lylkeen vahingossa. Nostettuaan katseensa nuori mies pudottaa soittimensa, olkalaukku liukuu alas olkapäältä ja suu avautuu typerästi ammolleen miehen tuijottaessa Leaa kuin transsissa. Lea ojentaa maasta poimimansa soittimen miehelle ja jatkaa matkaansa. "Mutta mikä sinun nimesi on?" mies huusi hänen peräänsä. Lea huokaisi syvään ja kokosi hiuksensa nutturalle. Joskus se vain oli liikaa.

Vaikka romaanin tapahtumat kiertävät neljän naisen muodostaman ympyrän kehällä, ympyrän keskiössä on heidän ulkonäkönsä, heidän kauneutensa, ja sitä tuntuu olevan liikaa. Naisten kauneus ei ole mitään kliseistä abstraktia ns. sisäistä kauneutta, vaan jotakin erittäin konkreettista ja samalla absoluuttista, joka tuo mukanaan valtaa. Se on absoluuttista valtaa, joka turmelee absoluuttisesti, ja saa naisen muuttumaan sudeksi - naiselle.

Lea Nord, jonka kauneus ylittää inhimillisen käsityskyvyn, tietää itsestään yhden asian: hänen kauneutensa ei ole perintötavaraa vaan hän on evoluution surmanloikka. Hän on syntynyt sukuun, josta löytyy punaisia, karheita käsiä, hyllyvää ylipainoa, kyhmyjä ja nystyröitä, kasvoja, joita peittää rasvainen kalvo. Lea on satumaisen kaunis mutaatio, joka osoitti oikeiksi Darwinin epäilykset siitä että luonnonvalinta oli tietyissä tapauksissa alisteinen seksuaaliselle valinnalle. Kaikki heikot eivät luonnonvalinnan tuoksinassa välttämättä karsiudukaan pois, vaan tilaa on aina yhdelle, joka on satumaisen kaunis. Ja satumaisen kauniilla on velvollisuus tehdä mitä haluaa ja toteuttaa omat unelmansa.

Laura Magnusson sen sijaan on saanut perinnön äidiltään, joka on ollut kauneuden ruumiillistuma. Kuitenkaan Laura ei tiedä, mitä kauneudellaan tekisi, koska hän oivaltaa jo varhain, että sileä iho ja pitkä kaula, kauneuden kivijalaksikin mainitut, ovat vain pelkkää illuusiota - tai kuin kiiltävä haarniska, joka on ripustettu hänen ylleen. Antaessaan kauneuden perintölahjan tyttärelleen äiti itse oli kuollut ja jättänyt vastasyntyneelle tyttärelleen perintölahjaksi myös akuutin hylätyksi tulemisen tunteen. Jo kymmenvuotiaana Laura on käytökseltään pidättyväinen ja varautunut - ja erottuu kouluokassa kuin huutomerkki tylsässä tarinassa: Laura Magnusson oli kaunis kuin pyhimys.

Mia Styrén, ruotsalaisten vanhempien adoptiolapsi Kiinasta, on pieni kaunis posliininukke, jonka maailma jo hiekkalaatikkoikäisestä lähtien on koostunut kahdesta elementistä, alamaisista tai vihollisista. Posliininuken suhtautuminen muihin lapsiin on kuin karkeaa parodiaa vanhempien ihmisten valtataistelusta: Mia valehtelee ja raivoaa, mätkii heikompiaan ja hymyilee maireasti päiväkodin tädeille. Hieman vanhempana, balettikoulun harjoitussalissa, jossa peilit ovat hänen parhaimpia ystäviään, raudanluja tahto johtaa saalistukseen. Mian kategorinen pakko vaatii häntä olemaan parempi ja voittamaan kaikki muut: tehdä hienompia piruetteja, korkeampia hyppyjä, tyylikkäimpiä ojennuksia, olla pitkäkaulaisempi, kapeauumaisempi.

Siri Conradsson/Iris on Mara Leen kirjan ongelmallisin henkilö: siinä missä Leasta, Laurasta tai jopa Miasta on helppo luoda profiilit, Siristä on vaikeaa saada otetta. Siri on kuin Rubikin kuutio aikoinaan, älypeli. jonka oikeaa kokonaisuutta tuntui olevan mahdotonta saada rakennetuksi. Sirin ulkonäkökin muuttuu koko ajan - läheltä katsoen hän ei ole pitkä eikä lyhyt, ei lihava eikä laiha. Silmissä on monta väriä, ja ne saattavat yhtäkkiä muuttua aivan tummiksi ja jähmeiksi kuin piki. Teini-ikäisenä Siri ei kelpaa joukkoon, koska on oudon näköinen, toki sievä mutta väärällä tavalla. Hänellä on korkeat poskipäät kuin intiaanilla ja suuret, kaukana toisistaan olevat vinot silmät. 

 

Oudonnnäköinen Siri oivaltaa jo varhain ravisuttavan totuuden: useimmat ihmiset haluavat totella, alistua jollekin auktoriteetille. Kaikki on sallittua, kun on ensin saanut ihmiset suostumaan, kun ei pakota heitä. Pitää vain selvittää, mitä ihmiset haluavat, antaa se heille ja sitten vaatia omaa, oikeutettua palkintoaan.

Aikuinen Lea oivaltaa saman asian omalla tavallaan; hän oppii että miehet haluavat tulla hallituiksi. He halusivat tulla nujerretuiksi ja antaa periksi, he halusivat että heitä sätittiin ja moitittiin, he itse asiassa nauttivat siitä kelpaamattomuuden tunteesta, jonka hän kerta toisensa jälkeen heissä herätti [...] Filosofit, teknologit, insinöörit taantuvat, lässyttävät kuin vauvat tai kerskuvat huonolla, lukukelvottomalla käsialallaan, koska heidän mielestään se yhdistyy nerokkuuteen, jota ihanaan, hallitsemattoman poikamaisuuteen liittyi.

Mies on Maran kirjassa paradoksi, ratkaisematon arvoitus. Sirin sielunveljeen Jeaniin ruumiillistuu miehen katse, joka määrittelee naisruumiin ja hallitsee sitä. Jean Ekström on tiennyt jo pikkupojasta alkaen, että pitää tytöistä paljon. Lähes yhtä aikaisin hän oivaltaa, ettei hänen viehtymyksensä tyttöihin ole ensi sijassa seksuaalista, vaan hän tajuaa olevansa tarkkailija, havainnoitsija. Kun Jean tutustuu varhaisessa teini-iässä Siriin, hän löytää täydellisen rikoskumppanin: Sirin katse ja hänen katseensa täydensivät toisiaan. Jean tarkkaili, Siri kuvasi - Siristä on kolmikymppisenä tullut kuuluisa valokuvaaja ja Jean Ekströmistä hänen korvaamattoman kallisarvoinen impressaarionsa. He ovat Siri ja Jean, Jean ja Siri, täysin toistensa varassa, epätietoisina siitä, ajaako heitä rakkaus vai viha kauneutta kohtaan, koska loppujen lopuksi sillä ei ole edes väliä: saman kolikon etupuoli ja takapuoli.

Kuvankaunis Lea on jo teini-ikäisenä päätellyt, että läheisyys on yliarvostettua. Kun Lea on oppinut läksyn nautinnon toteutumatta jäämisestä, hän pysyy tyynenä ja viileänä tarkkailijana - kauneus ja hurmio eivät kuulu yhteen. Erittäin epämieluisa havainto omasta roolistaan viehtymyksen kohteena on jo aikaisin valjennut Lealle, joka ei halua olla mikään nautinnon temppeli; hän haluaa unohtaa ajatuksen hienosta, hellästä ja molemminpuolisesta rakastelusta, joka osoittautuisi kuitenkin vain patriarkaalisen  naiskäsityksen valeasuksi.

Lukioikäisenä luokkaretkellä Tanskassa, Louisiana-taidemuseossa Lea kokee jotakin, josta kasvaa miehen idean, ontologisen olemuksen, täydellinen esineellistyminen, mitätöityminen. Lukiolaislauma seisoo latelemassa kommenttejaan sinisen taulun, monokromin edessä Lean ihmetellessä, miksi kukaan ei kuitenkaan esitä yksinkertaista kysymystä: miksi tätä sanotaan taiteeksi? Taulu on Yves Kleinin sininen (IKB, 1960), suurikokoinen, lyhyellä sivullaan seisova sinisellä maalattu suorakaide. Lea jättää tyttöparven seisomaan sinisen taulun eteen pitkäksi aikaa, häntä alkaa huimata ja väsyttää ja yhtäkkiä hän näkee värin liikkuvan. Lea ryntää portaita alas naistenvessaan, seisoo kopissa ja huutaa. Louisiana-museossa, Humlebaekin pienessä, uneliaassa lähiössä hän sai elämänsä ensimmäisen orgasmin. Ja siitä oli kiittäminen Yves Kleinia - se oli ensimmäinen ja ainut kerta, kun joku mies pystyi tuottamaan hänelle orgasmin.

Mia Styrénin balettitunneilla lakikorkeuteen noussut saalistushalu putoaa korkeuksista, kun Skånen pikkukylässä Ormbyssä tapahtuu pientä yhteisöä kuohuttanut onnettomuus, jossa Mialla on ollut eräänlainen primadonnan rooli. Mia ei enää pysty nauttimaan ylemmyydentunteestaan, halu olla paras haihtuu eikä jäljelle tunnu jäävän yhtään mitään. Lukioajasta jää käteen jotakin aivan muuta kuin "paras", ja myös "toiseksi paras" on ajautunut ulottumattomiin. Mia viihtyy mainiosti ollessaan "alle keskitason" tai jopa "toiseksi huonoin". Yliopisto-opinnot Mian kohdalla tarkoittavat koko yön kestäviä osakuntajuhlia sekä reppuja tenteistä, ja kyllästyneet vanhemmat lähettävät hänet lopulta Pariisin Sorbonneen opiskelemaan bisnesranskaa. Katsoessaan peiliin Mia on kuitenkin yhä tyytyväinen näkemäänsä: hän onnistuu olemaan erityisen kaunis varsinkin silloin, kun kukaan muu ei ole, myrskyn tai ankaran fyysisen rasituksen jälkeen - tummista hiuksista tuli hiilenmustat ja kiiltävät, katseesta intensiivisempi ja kalpea iho muuttui kauniin rusottavaksi ja kuultavaksi.

Kahdeksanvuotiaasta ylisuoriutuvasta hirviöstä, jolla oli varvastossut ja raudanluja tahto, on tullut veltto ja laiska, kulutushuumassa piehtaroiva homo consumiens -lajiin kuuluva nainen, joka pitää nuorista miehistä. Niinpä Mian kulutusjuhlaan kuuluu muiden hyödykkeiden lisäksi Miaa huomattavasti nuorempi, naiivi ja huomattavan soma Oscar, joka on valovuosien päässä Mian inhoamasta taloudellisten reunaehtojen näivettämästä vanhentuneesta miesihanteesta. Yhteisen maaperän löydettyään pariskunta on heittäytynyt halullisin mielin populaarikulttuurin pinnalliseen ja helppoon elämään, jonka tähteinä Mian asunnossa lojuu, isäntäväen lisäksi, läjäpäin kulutushuuman askelmerkkejä - DVD-koteloita, CD-levyjä, ulkoisia kovalevyjä, matkapuhelimen kuoria.

Kulutusjuhlan lisäksi Mia harrastelee myös työntekoa, hoitaa ranskan kielen opettajan tehtävät työväenopistolla. Oppilaat pitävät hänestä; hänen kepeä otteensa ja improvisaationsa, teeskentelemätön asenteensa, tarttuva naurunsa ja sekopäinen tapansa ilmestyä henki kurkussa oppitunneille aina parikymmentä minuuttia myöhässä, riisuvat kaikki aseista. Pian häntä lähestyykin Andreas Asker, kunnianhimoinen oppilas, joka haluaa oppia kääntämään ranskalaista runoutta. Andreas on soma kuin kissanpentu, hoikka ja kauniskasvoinen - kasvoissa ei ole jälkeäkään siitä kamppailusta tai kovuudesta, joka on tunnusomaista Mian oman sukupolven miehille. Alusta asti on selvää, mihin ranskanopettajan ja hänen oppilaansa yhteinen intohimo - ranskan kieli - lopulta johtaa.

Tukholman yliopistossa opiskelevan Laura Magnussonin on hänen pyhimysmäinen kauneutensa johdattanut mallintöihin. Opiskeltuaan lukukauden verran oikeustiedettä Laura on siirtynyt kirjallisuustieteen osastolle, jossa kaikki uudet kurssikaverit halveksivat mallialaa ja pitävät Lauraa vääristyneen naisihanteen hyväksikäytettynä uhrina. Kun Laura näkee ennen kuvaussession alkua upean meikatun peilikuvansa, hän ei tunnista itseään. Mutta juuri se tunne, että on joku toinen, onkin hänelle perustavanlaatuisen tärkeä - että hän pystyy, kuitenkin, tunnistamaan itsensä ja sanomaan: tuo olen minä. Laura tietää, että mitään sellaista kuin hienopiirteinen nenä tai lumoavat silmät ei oikeastaan ole edes olemassakaan, kaikki on pelkkää illuusiota.

Kaikki ei ehkä kuitenkaan ole pelkkää illuusiota, sillä lapsena Laura saa ensimmäisen konkreettisen kokemuksen omasta minuudestaan itseään vanhemman serkkunsa, 11-vuotiaan Stefanin kanssa, jolle hän haluaa näyttää uutta Barbi-nukkeaan. Lauran sängyssä tapahtuvan serkusten nukkeleikin keskeyttää huoneeseen tullut isä-Magnusson, joka lähettää Stefanin kotiinsa. Kun Laura jää yksin, hän alkaa letittää hiuksiaan katsellen edessään kirjoituspöydällä olevasta peilistä omaa kuvaansa. Hän sivelee sormillaan tummanruskeita, melkein mustia kiiltäviä lettejä. Täydellisiä lettejä. Huomenna hiuksissa on laineita. Ihania pehmeitä laineita.

Myöhemmin samana kesänä Stefan koputtaa taas Lauran oveen. He juoksevat yhdessä rantaan, ylemmille dyyneille ja heittäytyvät hiekalle pitkäkseen. Stefan ottaa taskustaan linkkuveitsen ja istuu Lauran jalkojen päälle. Pysy liikkumatta, pysy ihan liikkumatta, Stefan komentaa ja vie linkkuveitsen kärjen siihen, missä reisi muuttuu nivuseksi. Laura kuulee veitsen viiltävän, hän kuulee Stefanin nimikirjainten äänen: S.F. Kun Laura huutaa tuskasta, hän huutaa äitiä, joka ei koskaan vastaisi.

Syksyllä alkaa koulu ja opettaja sanoo hilpeästi Olkaa tervetulleita keskikouluun. Kotona, kirjoituspöydän lampun valossa Laura raapii varovasti haavaa, joka on jo parantunut. Siitä jäisi arpi, mutta myöhemmin Laura pyyhkisi pois kaikki muistot, tuhoaisi kaikki tunnesiteet. Hän ei halua juuttua käännekohtiin, olla se, josta tulee kirjailija vain koska serkkupoika on aikoinaan kaivertanut nimikirjaimensa hänen nivusiinsa. Ja antanut kirjaimille ja tekstille eroottisen latauksen.

Laurasta kasvaa runoilija; hän haluaa ajatella itseään sanan palvelijattarena, joka seisoo yksin jäävuoren huipulla, tummat hiukset tuulessa liehuen, ei ainuttakaan miestä näköpiirissä, ei taustaa, ei äitiä eikä lapsia. Hän luovuttaisi koko ruumiinsa sanoille, hänen paikkansa maailmassa olisi runoilijan ja palvelijattaren paikka. Hänen haavansa ei kertoisi naisesta vaan runoilijasta, ei äidistä vaan palvelijattaresta.

Laura ei halua ainoatakaan miestä näköpiiriinsä, mutta sen sijaan hänellä on suhde Siriin, alusta alkaen epäsymmetrinen ja ontuva, kova ja raivokas, ja samaan aikaan pehmeä kuin sametti. Siri viekoittelee ylimaallisen kauniin pyhimysmäisen Lauran kuvaussessioon; Sirille Laura on ihmislihaa, jota peittää iho, hän painaa veitsen Lauran pehmeälle iholle, viiltää viivan suoraan serkun vinon S-kirjaimen päälle. Kivun turruttama Laura ei ehdi torjua Sirin katsetta, lähelle tunkeutuvaa silmää, silmää josta kuuluu klik, klik, klik. Varhain eräänä aamuna Siri häipyy varoittamatta, kuin maan nielemänä. Siri on vienyt Lauran sydämen mennessään.

Kun Lauran elämässä ei enää ole Lauran kauneudesta riippuvaista Siriä eikä silmää, joka sanoo klik, klik, Lauran peilikuva alkaa muuttua. Jokaisen kirjoittamansa sanan myötä Laura huomaa peilikuvansa tulevan epämiellyttävämmäksi. Hän kirjoittaa paljon; kun ensimmäinen kirja pikku proteesi julkaistaan, Laura on kaksikymmentäkuusivuotias, toinen kirja, akuutti sinä -runokirja, kruunaa hänen elinikäisen hankkeensa - toisen runokirjansa myötä Laura pukeutuu todelliseen minäänsä. Kun kauneus kuolee, Laura Magnusson syntyy.

Eräs Leen kirjassaan asettamista kysymyksistä koskee taiteilijan/taiteen moraalia: onko taiteella moraalia tai pitääkö taiteella ylipäätään edes olla moraalia? Pitääkö taiteelle asettaa rajoja? Jos vastaus on kyllä, mihin rajat vedetään? Ainoa vastaus, jonka Lee antaa, on tyypillistä Mara Lee -sanahelinää: Taiteen katsomisen pitää olla oman katseensa kohtaamista toisena, tai toisen katseen kohtaamista omana. Jos sanat, jotka hän asettaa Lean suuhun, on tarkoitettu vakavasti otettaviksi, se antaa taiteelle valtakirjan määrätynlaiseen röyhkeyteen. Romaanin neljän naisen yrittäessä nujertaa toisensa vain yksi selviää vahingoittumattomana, taitelija Siri, jonka kolmelle muulle naiselle aiheuttama kärsimys ottaa oikeutuksensa hänen taiteestaan. Taiteen jumala muuttuu Sirin käsissä Moolokiksi, jolle mikään uhri ei ole liian suuri.

Kysymykseen taiteen ontologiasta Mara Lee heittää ilmaan Yves Kleinin sinisen äärellä reflektoivan Lean kautta - Mitä on taide? Vastausta Lee ei kuitenkaan rohkene antaa, ehkä johtuen siitä, että taidetta tuskin voi ylipäätään edes määritellä. Kun Siri valokuvataiteineen astuu kuvioon mukaan, kysymyksestä tulee entistäkin kimurantimpi, koska tällöin polttopisteessä olisi taiteen olemuksen lisäksi myös sen moraali - voiko taidetta arvottaa moraalisin perustein?

Sen sijaan eräänlaisen vastauksen kysymykseen taiteen ja kauneuden mahdollisesta kytköksestä antaa Ladies-romaanissa Laura, jonka välityksellä Lee pohtii ikuisuuskysymystä muodon ja sisällön suhteesta. Kun Laura näkee valokuvanäyttelyn avajaisissa itsestään otetut kuvat, hän lyö suojalasin säpäleiksi ja repii rikki kaikki kuvat, kuvan toisensa jälkeen. Oman vartalonsa, omat kasvonsa. Laura julkaisee ensimmäisen kirjansa ja kuin uhman vallassa jatkaa kirjoittamista, vaikka tietää että se tekee hänestä ruman. Laura, nyt laiha ja ruma, kirjoittaa toisen kirjansa myötä itselleen ulkonäön, jonka ansaitsee. Kirjoitan tästä arvottomasta ruumiista pois joka ikisen kauneuden hitusen.

Laura valitsee sisällön muodon sijasta.