Philippe Claudel: Harmaat sielut (2003; suomeksi 2006)
Romaanissaan Harmaat sielut Philippe Claudel toteaa nimettömäksi jäävän Kertojan suulla, kuinka pohjois-ranskalaisessa pikkukylässä 1900-luvun alussa "jokainen tiesi paikkansa samoin kuin kaikkien muidenkin paikan". Tuo asioiden luonnonjärjestys - monien muiden kiveen hakattujen itsestäänselvyyksien ohella - murskaantui elokuussa 1914, kun aluksi pelkkänä Itävalta-Unkarin ja Serbian paikallisena kähinöintinä alkanut aseiden kalistelu laajeni ensimmäiseksi globaaliksi sodaksi. Sen jälkeen kun lähes koko maailma oli tullut hulluksi, oli mahdotonta enää koskaan palata entiseen. "Valot tulevat sammumaan kaikkialla Euroopassa; emme tule näkemään niiden syttymistä enää meidän elinaikanamme", lausui sodan aattona Edward Grey, silloinen Britannian ulkoministeri.
Hän oli oikeassa: sodan absurdien lainalaisuuksien kiitolaukassa maailma ei ollut valkoinen eikä musta, siitä oli tullut harmaa, valoton. Myös sota-aikaan kiinnittyvän kirjan perussävy on harmaa. Harmaudestaan huolimatta romaani on kiehtova; sen kauneuteen kuuluu perhosen siiven aavistuksen omaista himmeää hohdetta, jota ei saa sormeilla liikaa, jos ei halua sen katoavan. Claudelin kirja ei ole pohjois-ranskalaisen kyläpuodin tiskiltä ostettu sokerikaramelli - se on kuoleman läsnäololla kuorrutettu syvällinen tarina, jossa ahdistus muuttuu kirjailijan käsissä taiteeksi - sanathan kuitenkin loppujen lopuksi ovat kaikki mitä meillä on.
Belle de jourin, kylän pikkuravintolan isännän kolmesta tyttärestä nuorimman, väkivaltainen kuolema sodan kolmantena vuonna iskee pieneen kyläyhteisöön paralleelina suuremman katastrofin kauheudesta. Elämä kylässä järkkyy; kun Bellan talvisen veden liottama ruumis nostetaan kanavasta vuoden 1917 joulukuun ensimmäisenä maanantaina, hänen kasvonsa, vielä pari päivää aiemmin vaaleat ja väkevät kuin vehnänoraat, ovat muuttuneet sinistyneiksi huuliksi ja valkoisiksi silmäluomiksi. Kaulanauhana tytön kaulalta osuvat hirvittävän löydön tehneiden silmiin sinipunervat juovat, ja lääkärin Kuristettu! läiskähtää vasten kanavalle kerääntyneiden kasvoja.
On kylmää kuin Siperiassa. Taivaalla hanhentolvanat lentävät ympyrää. Kuin eksyneet. Aurinko pakkautuu sumuviittaan, joka rispautuu rispautumistaan. On kuin tykitkin olisivat jäässä - on hiljaista, ei ääntäkään. Oudossa hiljaisuudessa tarina lähtee kiertymään auki. Hiljaiseen maisemaan asettuu Harmaus, kuin taloksi, ja poliisi laskee vettyneen villahuovan lapsen päälle, peitoksi.
Tarinan kertoja on nimettömäksi jäävä, suursodan aikaan paikkakunnalla poliisina toiminut mies, joka on vuosikymmenien ajan halunnut kerätä tarinan sirpaleet, kursia ne kasaan ja rakentaa niistä kokonaisuuden. [...] minun on yritettävä sanoa kaikki. Kaikki se, mikä on kaksikymmentä vuotta painanut sydäntäni. Tunnonvaivat ja suuret kysymykset. Minun täytyy leikata salaisuus auki, kuten patologi avaa vatsan, ja upottaa siihen käteni, vaikkei se muuttaisikaan mitään.
Nimettömän minäkertojan tilinteko vuosia kestäneestä obsessiostaan muodostaa romaanin keskeisen kertomuksen, sen varsinaisen ytimen, joka avautuu hitaasti ja laajenee kuin renkaat kanaalin vedessä, johon Bellen eloton ruumis tarinan alussa sysättiin. Minä kirjoitan, entinen poliisi jatkaa, siinä kaikki. Se on vähän kuin puhuisin itsekseni. Keskustelen itseni kanssa vanhoista ajoista. Tallennan muotokuvia. Kaivan hautoja likaamatta käsiäni.
Poliisin tallentamat muotokuvat, myös vähäpätöisimmätkin sivuhenkilöiden cameo-näyttäytymiset, erottuvat pikkupiirteitä myöten tarkasti laadittuina pienoisnovelleina kertomuksen taustasta kuin tarinaa kommentoivat mielipiteet. Suorastaan absurdi kaikessa mielettömyydessään on kuvaus sodan aikana pestatusta kyläkoulun opettajan sijaisesta, joka osoittautuu henkisesti häiriytyneeksi hirviöksi hullunkiiltoisine, kahta teräskuulaa muistuttavine silmineen ja joka ylitti rajan päivänä, jolloin tykistötuli oli erityisen voimakas. Asteikon toisessa päässä on rintamajoukkojen siirron aiheuttamaan kaaokseen juuttunut kirkkoherra, Isä Lurant, jonka intohimona ovat kukat. Sauramot, jouluruusut, petuniat, neilikat, vuokot, pionit - kaikki ovat kaunein todiste Jumalan olemassaolosta, jos sellaista tarvittaisiin, kun samalla ympärillä velloo sota ja jossakin on kymmenvuotiaan tyttösen kuristanut murhaaja. Kaksi erilaista, ulkopuolisilta suljettua maailmaa, joihin ei pääse, vaikka haluaisi, koska kaikki on ansaittava.
Omissa suljetuissa maailmoissaan elelevät myös useat romaanissa pääosia esittävät henkilöt, joukossa tuomari Mierck, joka harmaana aamuna on kanaalin varrella ensimmäisten murhapaikalle tulleiden joukossa. Kun tuomarille kerrotaan, kuka pikkutyttö on ja kuinka hän vielä edellisenä päivänä toi asiakkaille - myös Mierckille - leipää ja taitteli hänen lautasliinansa, tuomari käännähtää kannoillaan äkeissään ja tiuskaisee: Entä sitten? Mitä se minulle kuuluu? Hän on kuollut ja piste.
Kolmella lyhyellä lauseella Philippe Claudel on piirtänyt tuomari Mierckistä täydellisen muotokuvan. Tuomarilla itsellään on sen sijaan taito käyttää sanoja ilmaisemaan jotakin muuta kuin mihin ne on alunperin tarkoitettu. Tämä ranskalaisen pikkukaupungin defensor legis osaa käyttää kieltä, josta hän - paradoksaalisesti - takoo tikarin. Tarkasti kohdistamillaan tikarinpistoilla Mierck kutistaa puhekumppaninsa olemattomiin; hänen bravuurinsa on olla sanomatta sinä tai te. Kun tuomari puhuttelee puhekumppaniaan sen sijaan sanalla hän, tämä ei tunnu olevan paikalla eikä oikeastaan edes olemassa. Yhdellä ainoalla pronominilla tuomari Mierck häivyttää puhekumppaninsa ei-miksikään.
Tuomari Mierck löytää sielunveljen eversti Matzievistä, joka tuppautuu murhajuttuun ja rohmuaa koko tutkimusoperaation itselleen - onhan sotatila ja ollaanhan rintamavyöhykkeellä, seikka joka oikeuttaa everstin ottamaan ylimmän auktoriteetin roolin ja jakelemaan käskyjä muiden pään yli. Saavuttuaan murhatapauksesta järkyttyneeseen pikkukaupunkiin Matziev käskee ensi töikseen toimittaa itselleen gramofonin, jolla hän soittaa tuntikausia edestakaisin samaa sotaa edeltävältä ajalta peräisin olevaa renkutusta Caroline, kultaseni panisitko jalkaasi ... Pienet lakeerikenkäsi, rakas Caroline...
Everstin laulu työntyy kuin pora kyläläisten aivoihin, sillä se on yhtä ja samaa sukua kuin tuomarin Mitä se minulle kuuluu? Hän on kuollut, ja piste. Mierck ja Matziev, toisilleen entuudestaan tuntemattomat ja muutoinkin kuin yö ja päivä, ymmärtävät toisiaan suurenmoisesti. Kertomuksen minäkertojan mielestä se on pohjimmaltaan vain likaisuuskysymys.
Lysia Vehareine, kyläkoulun raiteiltaan menneen opettajan sijaisen sijainen on eräs romaanin harmaista sieluista - toki kohtelias, ystävällinen ja viehättävä kaksikymmenvuotias nainen, joka postivaunuilla kylään saavuttuaan voittaa kaikki puolelleen. Kuitenkin hän on myös oudolla tavalla etäinen tulokas, joka ei päästä ketään lähelleen. Kyläläisten sitä tiedostamatta Lysiassa korostuu hirvittävällä tavalla kontrasti kahden maailman välillä: on hymyilevä, kultahiuksinen nainen, joka postivaunuista laskeudutuaan häviää pehmeästi näkyvistä siniseen ja vaaleanpunaiseen usvaiseen hämärään.
Ja on toinen maailma, vajaan kahdensadan kilometrin päässä oleva sotanäyttämö, jossa ihmisiä lävistettiin hengiltä paskat housussa, ja tuhansia kuoli joka päivä, kaukana kaikista naisenhymyistä, hävitetyllä maalla, jossa pelkkä ajatus naisesta oli muuttunut harhaksi, humalaisen hourailuksi, liian kauniiksi loukkaukseksi. Myös Lysia, siniseen ja vaaleanpunaiseen sulautuva kaunis nainen, on sisimmältään harmaa sielu, joka onnistuu kätkemään tuskansa kyläläisten aavistamatta tuon tuskan syvyyttä. Kymmenien miljoonien tavoin myös Lysian kohtalona on tulla murskatuksi sodan kauhistuttavan dynamiikan uhrina.
Lysian kohtalo pohjois-ranskalaisessa pikkukaupungissa liittyy ehkä läheisimmin Pierre-Ange Destinatiin, kaupungin entiseen syyttäjään. Destinat on suuri ja kuivakka mies, kuin jokin kolkko lintu, majesteettinen ja etäinen, joka kolmekymmenvuotisen uransa aikana on harjoittanut ammattiaan kuin mekaaninen kello, koskaan edistämättä tai rikkoutumatta. Samoin kuin Mierckille myös Destinatille ihminen, eritoten rikoksesta syytetty, saattoi olla näkymätön, ikään kuin ei olisi enää ollut olemassa. Mutta toisin kuin tuomari Mierckille, oli ihminen syyttäjälle - näkymättömänäkin - silti ihminen, sillä Destinatin tehtävänä oli puolustaa ideaa, vain ja ainoastaan ideaa, sitä mikä hänellä on hyvästä ja pahasta.
Syyttäjä Destinat, jonka vaimo, Clélis, kuoli kuusi kuukautta häiden jälkeen, on eräs kertomuksen monista harmaista sieluista, sielu jonka leskeys on murtanut lopullisesti ja loitontanut sekä maailmasta että hänestä itsestään. Syyttäjän elämä kulkee tuttua raidetta: oikeuspalatsista hautausmaalle, hautausmaalta Linnaan, syyttäjän kartanoon, jossa surusilmäinen Clélis tanssiaisleningissä, helmitiara otsalla hymyilee pakoitettua hymyä korkeassa taulussa ovea vastapäätä olevalla seinällä. Linnassaan yksinäinen leski pysyttelee näkymättömissä, eristyksissä maailmasta, joka hitaasti kutoi legendojen kaapua hänen ympärilleen. Eräs näistä legendoista kertoo, kuinka Destinat, omalla vähäeleisellä tavallaan, muuttuu Lysian tulon jälkeen. Kun Lysia saapuu asumaan linnan puistossa olevaan pikku mökkiin, Destinat alkaa istuskella pitkään ulkosalla penkillä lukemassa tai katsomassa puita - tai pikku mökin ikkunoita, joiden takaa nuoresta opettajattaresta voisi nähdä vilauksen.
Destinatin Linnassa Lysia Vehareine kokee traagisen kohtalonsa elokuussa 1915. Tarinan kertojalla, entisellä poliisilla, on ollut omat, vuosikaudet sitkeästi eläneet epäilyksensä, joista hän kertoo monia vuosia tapahtuman jälkeen. Tuolloin kaikki, mitä kertojalle on elämästä jäänyt jäljelle, on tyhjiö, jota vain yksi kysymys täyttää: pourquoi? Ennen asioiden lopullista selviämistä epäilyt ovat johtaneet poliisin kirjoittamaan syyttäjä Destinatin kertomuksensa murhaajaksi, koska tämä - edelleen kertojan mukaan - ei ole kestänyt nähdä viatonta kauneutta vaimonsa kuoleman jälkeen.
Claudel ohjaa loppua kohden kertomuksensa genren lähestymään miltei salapoliisiromaanin lajityyppiä, jollaisena jotkin lukijat ovat kirjan halunneetkin lukea. Kuitenkin romaani on liian kompleksinen ja moraaliltaan monimutkainen, lähes filosofinen tutkielma ihmisen olemassaolon ikuisesta mysteeristä ja syyllisyydestä. Totta kuitenkin myös on, että Claudel, johdettuaan ensin lukijaa väärille jäljille lukuisilla epäolennaisilla yksityiskohdilla ja harhaanjohtavilla epäilyksillä, on piilottanut kirjansa viimeistäedellisen luvun loppuun todellisen juonellisen pommin. Viimeiset sivut onkin pakko lukea pariin kertaan, ennen kuin kuvio kaikessa karmeudessaan paljastuu täydellisesti.
Kaiken romaanissa tapahtuneen katalysaattorina toimii kuitenkin sen kiistaton pääosan esittäjä, totaalinen sota, joka murtaa mielen ja muuttaa myös ihmisen totaalisesti. Kirjan harmaa pessimismi on heijastusta siitä tuhosta, joka kohtasi vuoden 1914 maailmaa, kun barbaarisuus lisääntyi ja sodankäynnin uusi persoonattomuus jätti jälkeensä painajaismaisia kuvia teurastuksesta.
Kirjan lopussa nimettömäksi jäänyt minäkertoja käy syyttäjä Destinatin autioituneessa Linnassa ja löytää tuolilla kirjan avattuna. Se on 1600-luvulla eläneen filosofi Blaise Pascalin Mietteitä, jossa Destinat on alleviivannut lauseen:
Viimeinen näytös on verinen, oli näytelmä muuten miten
kaunis tahansa: lopuksi heitetään hiukan maata päälle
ja niin on kaikki päättynyt.
