Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (2002, suomeksi 2011)

Karachin kaduilla jopa hautajaisväki kääntää katseensa taivaaseen, kohti sadetta ja putoavia lehtiä. Vesiryöppyjen keskellä sumeat hahmot tanssivat keskenään. Tartun Karimin käteen ja vedän hänet mukaan musiikkiin. "Seuraa minua", sanon. "Minä tunnen tien."

Näin päättyy Kamila Samsien romaani Kartanpiirtäjä hautajaisiin, joissa häilyvät hahmot tanssivat sateen ja putoavien lehtien lomassa. Romaani kokonaisuudessaan onkin eräänlainen kuvaus tanssista, tanssista elämän pyörteissä. Romaanissa elämän tanssi sekä alkaa että loppuu Karachissa, pakistanilaisessa rönsyliljamaisessa kaupungissa, jossa on vaarallista kävellä ja jonka tehdasalueella on ulkonaliikkumiskielto. Elämä tiivistyy taloihin, autoihin, yksityisiin klubeihin, kouluihin ja puutarhoihin, joista yhdessä tarinan alkaessa romaanin Julia ja Romeo, Raheen ja Karim, etsivät Aleksanteri Suuren armeijan muinaisia jalanjälkiä.

Kunnon shakespearelaisen draaman tavoin myös Karachin rakastavaisten elämää varjostaa Suuri, Kauhea Salaisuus. Jo alkusivuilla salaisuutta veivataan sinne tänne, luodaan merkitseviä katseita ja ollaan kuin suoraan Indian Intelligence Bureausta kotoisin. Samaisessa puutarhassa istuen Raheenin isä Zafar tyrkkii äidin, Yasminin, tuolia morsemerkkejä lähettäen, ja lopulta Yasmin lupaa tyttärelleen kertoa jonain päivänä koko tarinan. Tätä vatkaamista ja veivaamista lukija seuraa sekavin tuntein vielä runsaat kolmesataa sivua, ennen kuin tarina kerrotaan ja salaisuus paljastuu kaikessa raadollisuudessaan. Näin kirjan ytimenä ja tapahtumien katalysaattorina toimii salaisuus, joka on kuin sipuli; se kasvattaa ympärilleen aina vain uusia kerroksia, kunnes se on paisunut jättimäiseksi ja sen on pakko lopulta räjähtää.

Se mitä sipulin ytimestä löytyy, on toinen shakespearelainen tarina, näytelmä nimeltä Kesäyön unelma, josta Maheen, Karimin tuleva äiti nykäisee vuoden 1971 Karachissa iskevän synopsiksen muutamalla lauseella: Hermia rakastaa Lysanderia ja Lysander rakastaa Hermiaa, mutta myös Demetrius rakastaa Hermiaa, vaikka rakastikin ennen Helenaa, joka edelleen rakastaa Demetriusta ja vihaa Hermiaa, koska Demetrius rakastaa Hermiaa eikä häntä. Siis Helenaa. Vai oliko se Hermiaa?

Kamila Samsien Kesäyön unelma saa alkunsa antiikin Ateenan sijasta vuoden 1971 Karachissa, jossa neljä nuorta on löytänyt toisensa: Zafar on kihloissa Maheenin kanssa ja Ali Yasminin kanssa. Sitten vaihdetaan pareja, ja Zafar avioituu Yasminin kanssa ja Ali Maheenin kanssa, Maheenin sanoin: Tämä parinvaihtohomma. Se on kuin rivitanssia. Karachin seurapiirit kummeksuvat tapahtunutta, mutta tilanne rauhoittuu, kun Zafarin ja Yasminin tytär Raheen syntyy, ja samoihin aikoihin niin ikään Alin ja Maheenin poika Karim. Koska Ali ja Yasmin ovat pikkuserkuksia, jonkin karachilaisen logiikan mukaan heidän lapsensakin ovat sukua keskenään. Tämä ei ole kuitenkaan se syy, miksi ilmiselvästi toisilleen luoduille Raheenille ja Karimille ei tunnu löytyvän mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen - jokin estää moraaliltaan vahvaksi kasvaneen ja poliittisesti valveutuneen Karimin aikuiseksi tultuaan rakastamasta lapsuutensa parasta kaveria, Raheenia.

Kun Raheen, kirjan kertoja-minä, kuvailee Karim-Raheenin yhteistä lapsuutta, esiin nousee kuva kahdesta pikkuvanhasta, yliälykkäästä lapsesta, joilla kolmetoistavuotiaina on taipumus sanoa kaikenlaista, mikä kuulosti siltä kuin yrittäisimme kasvaa aikuisiksi vähän liiankin innokkaasti. Älyköillä ovat jambit ja koko muu verbaliikka hanskassa; he puhuvat toisilleen käyttäen anagrammeja, sanaleikkejä ja privaatteja vitsejä, joiden tarkoitus on sulkea muut ulos, tehdä heistä "toisia". Niinpä tässä kahden varhaisteinin salaseurassa voi turvallisesti puhua intiimeistäkin asioista, kun "rakkaudesta" tulee "surakka" tai "pelkkä ihastus" ilmestyy puheeseen muodossa "plus heitä kaks". 

Raheen tajuaa kolmetoistavuotiaana olevansa kiitollinen siitä, että sai kauan sitten, ennen siirtymistä lapsuuden ja nuoruuden välitilaan, nukkua pinnasänkykaverinsa ja parhaan ystävänsä kanssa selätysten - tarjosihan lapsuuden suloinen maa heille mahdollisuuden, jota siivekkäät enkelitkin olisivat kadehtineet. Vaikka Raheen ja Karim kasvoivat kuin sisar ja veli, he kuitenkin jo silloin tiedostivat jollakin tasolla suhteessaan piilevän sensuellin värähtelyn. Suloinen lapsuuden maa katoaa kuitenkin lopullisesti, kun kolmetoistavuotias Karim vanhempineen muuttaa Lontooseen. Sinä iltana Raheen itkee itsensä uneen ja tietää, että jossain korkealla taivaalla Karim teki samoin, ja jotkut minun kyynelistäni olivat hänen, ja jotkut hänen kyynelistään olivat minun.

Kamila Samsai on oivallinen lasten ja nuorten kuvaaja, jonka tekstistä nousee esiin kuva terävää ns. läppää heittävistä etuoikeutetuista karachilaisnuorista, jotka käyvät eliittikoulua ja joiden vanhemmat ovat keskinäisissä juhlissaan jatkuvasti ravaavaa sarkastista ja sisäänlämpiävää porukkaa. Tästä pakistanilaisesta yläluokasta, joka paikallisessa jargonissa tunnetaan nimellä Ghutnat ("Polvet"), Samsai piirtää ratkiriemukkaan burleskin, paikoitellen suorastaa groteskia hipovan panoraaman. Pakistanilaisen yhteiskunnan ylin, crème de la crème -kerrostuma pelailee pelejään ja kadehtii toisiaan tyylillä tai tyylittömästi, kuten Runty-täti, draamakuningatar par excellence, kertoo: Joka ilta ryypätään ryyppäämästä päästyä ja sitten kaatuillaan kaduilla. Mutta minkä tälle mahtaa? Täytyy näyttäytyä, tulla nähdyksi, jotta ihmiset tietävät että olet elossa ja kutsuvat sinut myös huomisiin juhliin.

Samaan seurapiiriin kuuluvat myös Asif-setä, Raheenin sanoin dekadentti feodaaliherra, sekä tämän puoliso Laila-täti, joka Lancômen kohentamilla huulillaan muiskauttelee lentosuukkoja ympäriinsä. Kun teini-ikäiset Raheen ja Karim lähetetään Karachin levottomuuksia pakoon Asifin maatilalle, he saavat päivällispöydässä sedältä ensimmäisen oppitunnin lähihistoriassa: Vuonna 1947 perustettiin Itä- ja Länsi-Pakistan, joista saatiin kivekset Intian fallokselle, kertoo Asif  ja muotoilee riisistä Intian niemimaan muotoisen keon. Asifin kevytversio traagisesta lähihistoriasta on koskettanut yksilötasolla raskaasti kirjan neljää keskushenkilöä, ja tulee koskettamaan raskaalla kädellä myös seuraavaa sukupolvea, Karachin Romeota ja Juliaa.

Asif-sedän riisistä muotoilema kartta Intian niemimaasta palaa ajassa vuoteen 1947, jolloin Bengalista tuli uuden valtion, Pakistanin, 1600 kilometrin päässä emämaasta sijaitseva itäinen siipi. Vaikka Pakistanin itäisellä ja läntisellä siivellä oli yhteinen uskonto, johtivat etniset ja kielelliset eroavaisuudet vuonna 1947 veriseen sisällissotaan, jonka historiankirjoitus tuntee Bangladeshin itsenäisyyssotana sekä sen seurauksena syntyneen entisen Bengalin uutena Bangladeshin kansantasavaltana. Sisällissodat ovat tunnetusti sodista julmimpia eikä tämäkään sota ollut poikkeus. Vaikka sota oli lyhyt - vain 13 päivän pituinen - siviiliuhrien määrän on Bangladeshissä arveltu liikkuneen 300.000 - 3.000.000 välillä. Historiadokumenttien mukaan on niinikään arvioitu, että länsi-pakistanilaiset sotilaat raiskasivat jopa 400.00 naista - ja Karachin olohuoneissa ihmiset taputtavat käsiään tälle yritykselle parantaa bengalilaisten perimää. Kun bengalilaisten raivo kohdistui länsipakistanilaisiin joukkoihin, Intian armeija puuttui peliin, ja Pakistanin itäinen siipi, uusi valtio Bangladesh/entinen Bengal, erosi virallisesti Pakistanista maaliskuussa 1971.

Edellisten sukupolvien etnisen raivon aikaansaama raskas perintö havainnollistuu Karimille ja Raheenille jo lapsena, kun heidän tajuntaansa alkaa vähin erin saapua viestejä siitä, etteivät Karachin kaikki asukkaat olekaan samanlaisia. On mujahireja, pataaneja, punjabeja, bengaaleja, pastuja, sindhejä, ja näiden etnisten ryhmien välillä tuntuu vallitsevan tarkkaan viritetty nokkimisjärjestys. Kaikki tuntuu oudolta, mutta kuten Raheen myöhemmin tokaisee: Karim ja minä olimme kolmentoista, eikä meillä ollut mitään mahdollisuuksia puuttua kansakunnan ongelmiin - tuskallinen on sen sijaan ajatus, että etninen tausta tarkottaisi sitä, että Raheenissa ja Karimissa on syvällä sisimmässä jotakin perinpohjaisen yhteensopimatonta. Pala palalta Salaisuus alkaa paljastua kummallekin, ja viimeinen naula kuolemaan tuomitun nuoruudenrakkauden arkkuun lyödään, kun Karimin lisäksi myös Raheen saa lopulta tietää, mitä vuonna 1971 on tapahtunut.

Toinen alkuperäisen kihlaparikvartetin miehistä on joutunut sisällissodan taistelujen laannuttua kohtaamaan silmästä silmään hänet tappamaan tulleen naapurin. Tämän naapurin pikkuveli on sodassa joutunut jäämään rintaman väärälle, silloin vielä Bengal-nimiselle puolelle, jossa veli on muiden miesten mukana tapettu eikä hänen ruumistaankaan ole voitu edes tunnistaa. Hätääntynyt kihlaparinelikon mies, jota veljensä menettänyt naapuri lähestyy veitsi kädessä, huutaa nyt henkensä hädässä: Kysyt kuinka minä voin naida yhden heikäläisistä. Kuinka voin hankkia lapsia sellaisen kanssa? Ajattele vaikka, että se on kansalaisvelvollisuus. Minä voin osaltani laimentaa hänen bengalilaista verenperintöään.

Tästä rotuhygienisestä kauhunhuudosta kasvaa romaaniin sen pääpointti, räjähdys, joka sinkoaa alkuperäiset kihlaparit erilleen ja pakottaa heidät maassa käydyn sisällissodan kautta uuteen, erilaiseen kokonaisuuteen. Sisällissota, jonka vaikutus siten on valtava sekä yksilöiden että kansakunnan tasolla, jää kuitenkin alisteiseksi romaanin keskiössä toimivalle Raheenin ja Karimin rakkausteemalle; länsi- ja itä-Pakistanin sodasta tulee ikään kuin pelkkää taustakohinaa Raheenin ja Karimin romanttiselle aikuisten sadulle.

Aikuiseksi lapsena alkanut satu muuttuu viimeistään silloin, kun Raheen lähtee New Yorkin osavaltioon opiskelemaan. Karim on jo ennen sitä kadonnut kuvioista omille maailmanteilleen, ja Romeo ja Julia ovat kadottaneet kosketuksen toisiinsa - melkein. Raheenia on loukannut se, että hän on jäänyt soittamaan toista viulua, kun Karimin pääkiinnostus on ollut suuntautuneena karttoihin. Karimista on puolestaan tullut korkeamoraalinen idealisti, joka ei kestä ristiriitaa idean ja todellisuuden välillä. Istuessaan jossakin Lontoossa tai Bostonissa hän on ollut onnellisen tietämätön todellisen Karachin todellisesta tilasta, jolloin Karimin mentaalista karttaa on tullut vääristäneeksi muukin kuin Mercatorin projektion mittakaavavirhe.

Seuraavat parisataa sivua tahkotaan Raheenin ja Karimin takkuisen suhteen suhdannevaihteluita kirjailijattaren yrittäessä ympätä lopullisesti yhteen luonteiltaan hyvin erilainen nuori mies ja nuori nainen. Pitkitetty ja sinne tänne polveileva romanssi päättyy loppujen lopuksi kuitenkin onnellisesti. Kirjan viimeisessä varsinaisessa luvussa, karttapallon pyöriessä ja vuorijonojen kohoillessa sen pinnalla, tapahtuu vielä Suuri Etninen Sovitus, jonka Raheen todistaa rantautuneena jollekin astraalitasolle: ja maapallo huuhtelee kaikki merensä meiltä päin, aalto aallon jälkeen, aalto aallon jälkeen.

                             Epäilevä hymy kulki yli silmiesi, kun

                        tulin sanomaan hyvästit sinulle.

                             Olen tehnyt sen niin usein, että luulet

                        minun pian palajavan.

                              Toden sanoakseni asuu sama epäily

                         minunkin mielessäni.

                              Sillä kevään päivät tulevat takaisin

                         kerta kerralta. Täysikuu sanoo hyvästit

                         ja uudistaa käyntinsä, kukat palajavat

                         ja punertavat vuosi vuodelta oksiltaan,

                         ja näin minäkin sanon hyvästejä vain

                         palatakseni.

                               Mutta säilytä mielikuvasi vielä tuokio;

                         älä lähetä sitä pois epäkohteliaan kii-

                         reesti.

                                Kun sanon, että jätän sinut ainiaaksi,

                         pidä se totuutena ja salli kyynelsumun

                         hetkiseksi syventää tumman silmänurk-

                         kasi.

                                 Kun palajan, voit hymyillä niin veitik-

                         kamaisesti kuin tahdot.

Rabindranath Tagore, bengalilainen runoilija: kokoelmasta Puutarhuri, 1913. Eino Leinon suomennos samalta vuodelta.

     

Patrick White: Kohti mantereen sydäntä (1957, suomeksi 1977)

Kun australialaiselle kirjailijalle Patrick Whitelle (1912-1990) myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1973, saatiin tapauksen myötä maailmankirjallisuuden Nobel-perheeseen uusi, täysivaltainen jäsen. Patrick Whiten vanavedessä perheeseen ilmaantui niinikään myös kokonainen maanosa, kun entisestä antipodista ja down under -vitsailun kohteesta tuli tunnustuksen myötä kirjallisuudestaan tunnettu Australia. Toki Etelän ristin alla oli ennen Whiteakin kirjoitettu kelpo kirjallisuutta, mutta lopullisen sinetin asialle löivät Whiten eeppiset ja tarkalla psykologisella otteella luodut kertomukset, jotka edustivat täysin uutta ja ennen kokeilematonta aluevaltausta Kauriin kääntöpiiriin kuuluvalla mantereella. Whiten täyden tusinan romaanin sikermästä on hänen parhaaksi kirjalliseksi saavutuksekseen usein arvioitu vuonna 1957 julkaistua eeppistä kertomusta Kohti mantereen sydäntä.

Kirja alkaa hempeän ruusunpunaisella katkelmalla, jossa nuori, huolella kasvatettu nainen syventyneenä taidokkaaseen koruompeleeseen istuu helmikirjailuin koristeltujen jakkaroin ja kristallihiottujen, säkenöivien lasiesinein sisustetussa huoneessa. Lukija antautuu suloisen tunnelman johdateltavaksi ja valmistautuu ottamaan vastaan blancmange-kuorrutuksin silattua janeaustenlaisen romantiikan sokerista tapainkuvausta 1800-luvun puolestavälistä. Väärin väärin! Kun tarina on päässyt kunnolla alkuun, kaikki romantiikkaan vivahtava räjähtää pirstaleiksi - Patrick Whiten romaani Kohti mantereen sydäntä on raju ja suorastaa rujo kuvaus ihmisen vaivalloisesta matkasta kohti itsensä ymmärtämistä.

Nuoren naisen - Laura Trevelyanin - seuraan australialaiseen olohuoneeseen astuu samaisena helteisen kevään sunnuntaipäivänä se saksalainen, Johann Ulrich Voss, ulkomaalainen, joka ei ole perehtynyt kohteliaan käytöksen kuvioihin. Variksenpelätintä muistuttava, risupartainen ja luisevakätinen muukalainen korkeine poskipäineen ja liian suurine nivelineen on pelkästään omalaatuiselle kohtalolleen varattu. Laura Trevelyania katsellessaan saksalainen tutkimusmatkailija ja tiedemies näkee kauniin naisen, jolla on täydellisen kaunis, hoikka vyötärö. Saksalaisessa on joskus aiemminkin käväissyt lähes sietämätön kauneuden aistimus, mutta hän ei ole koskaan kiteyttänyt sitä selväksi näköaistimukseksi. Kauniit naiset eivät ole tarpeen hänelle; hän riittää itselleen. Voss ei luota mihinkään - eikä keneenkään - muuhun kuin itseensä ja on onnellisin hiljaisuudessa, joka on mittaamatonta kuten etäisyyskin, ja minän mahdollisuudet.

Laura Trevelyan, toinen Kohti mantereen sydäntä -romaanin kahdesta päähenkilöstä, on orvoksi jäänyt englantilaistyttö, jonka kohtalo heittää pikkulapsena sukulaisperheeseen Australian Uuteen Etelä-Walesiin. Myös Laura on Vossin tavoin poikkeusyksilö, joka on äskettäin päättänyt, ettei voi enää vakaumuksellisesti uskoa siihen Jumalaan, jonka hyvästä tahdosta ja voimasta hän oli saanut hyvin vilpitöntä valistusta kotiopettajattarien saattueelta ja kelpo tädiltään. Laurasta on tullut sellainen, mitä hän epäilee nimitettävän rationalistiksi. Lisäksi hän väheksyy miehiä, joihin myös saksalainen tutkimusmatkailija - tosin ilman omaa syytään - lukeutuu. Naapuriston nuorten herrasnaisten silmissä Laura on tönkkö ja omistaa kaiken lisäksi aivot, samoin kuin Voss, ja yhdessä he nuorten naisten mielissä muodostavat yksinkertaisen matemaattisen yhtälön, jossa on kaksi tönkköä.

Kirjan alkusivuilla Voss esittää ajatuksen, jossa kiteytyy eräs kirjan perusfilosofioista:  Jotta loisi itsensä, täytyy myös tuhota itsensä. Patrick White on romaanissaan rakentanut luomisprosessin, jonka kuluessa hän luo Ulrich Vossin tutkimusmatkailija Vossiksi seuraten toisen saksalaisen, Ludwig Leichardtin, jalanjälkiä. Myös tämä luonnontieteilijä ja tutkimusmatkailija saapui Sydney'iin 1800-luvun puolivälissä tutkimaan Australian laajojen ja tuntemattomien sisäosien maantiedettä, kasvillisuutta ja eläimistöä sekä keräämään luonnontieteellisiä näytteitä aikomuksenaan taivaltaa mantereen poikki laidasta laitaan. Niin Whiten kirjassaan kuvailemat Vossin luonteenpiirteet kuin Vossin tavoitteet sekä myös lopullinen kohtalo ovat samankaltaiset Leichardtin persoonallisuuden ja elämänkulun kanssa. Taide on jälleen kerran imitoinut elämää, ja jälleen kerran, kertomuksen myöhemmissä käänteissä, myös elämä imitoi taidetta.

Kun 1800-luvulla lähdetään ennaltamääräämättömäksi ajaksi matkalle kohti mantereen tuntematonta sydäntä, kartan valtavankokoista valkoista läiskää, on hankittava myös valtava kuorma erilaista tarpeistoa. Voss istuu iltakaudet tutkimassa luetteloa köysistä, vesiastioista ja muusta tarpeistosta, kuten lisätystä jauhomäärästä. Joka miehen tulee saada hevonen ja lisäksi vielä muuleja kuormajuhdiksi. Kuormasatuloita, kahdeksantuumainen sekstantti, prismakompasseja, ilmapuntareita, lämpömittareita ja lopulta myös jauhoja kahden vuoden tarpeisiin - kaikkea löytyy Vossin hankintaluettelosta. Retken rahoittajaksi on saatu herra Bonner, Lauran setä ja eräs sydneylaisen sosieteetin tukevimmista tukipylväistä. Lopulta Vossia kohtaa kuitenkin vielä paljon monitahoisempi ja vaikeampi kysymys, miehistön rekrytoiminen.

Eräs Patrick Whiten vahvuuksia Vossin tutkimusmatkaa kuvailevassa romaanissa on hänen kykynsä tuottaa äärimmäisen nasevaa ja tarkkaa henkilökuvausta. Kirjassa on laaja henkilögalleria, jonka jokainen muotokuva on maalattu tarkalla pensselillä ja yksityiskohtia kunnioittaen, olipa kyseessä sitten joku päähenkilöistä tai yksittäisestä hahmosta pienessä sivuosassa. Whiten romaani alkaa kohtauksella, jossa Rose, ristihuulinen, litteäkasvoinen palvelijatar lähtee toimittamaan emäntänsä, Laura Trevelyanin määräystä: Palvelijan hameet lähtivät liikkeelle. Parilla siveltimenvedolla White luo lukijan mieleen kuvan tanakasta entisestä rangaistusvangista, jonka litteät kasvot paljastavat hänen kokeneen ja ymmärtäneen kaikki epärehellisyyden muodot. Ne myös kertovat, että entisestä rangaistusvangista on tullut yksitotinen ja jähmeä nainen, "emansipisti" - vapautettu vanki - ja hyveen orja päästyään kahisevine hameineen palvelemaan australialaista herrasväkeä sisätiloihin. Kaikkein hienoimmin Whiten henkilökuvauksen taitavuus pääsee kuitenkin esille ehkä hänen esitellessään riemunkirjavaa katrasta, jonka Voss palkkaa avuksi tutkimusmatkalleen.

Erinäisten sattumusten ja kohtaamisten jälkeen Voss onnistuu keräämään kokoon herkullisen ja erittäin sekalaisen seurakunnan: runoilija, herkkätunteinen ornitologi, rikas maanomistajakloppi, hidasjärkinen pojantollo, lontoolaisten slummien hylkiö ja lopuksi entinen rangaistusvanki, joista viimeisenä mainittu osoittautuu retkikunnan selväjärkisimmäksi, Voss mukaanlukien. Romaanin alussa White leikkaa jokaisesta Vossin rekryytistä taidokkaan silhuettikuvan: tutkimusmatkailijaksi heittäytynyt Frank Le Mesurier on tosiasiassa runoilija, tumma, synkkä ja onttosilmäinen metafyysisten runojen luoja, joka runoissaan antaa kaikkien pahan kukkien kukkia. Le Mesurier on kuin eräänlainen ennakkoaavistus Oscar Wildestä, sillä omien sanojensa mukaan hän makaa katuojassa, katselee tähtiä ja kierrähdän sitten toisinpäin. Frankin tapa eksistoida on silkkaa taiteen imitointia, ja hänen pyrkimyksenään on luoda elämästään kokonaisvaltainen taideteos.

Toinen tähtien alle viskaistu rekryytti on oritologi Palfreyman, jonka hailakkaaseen identiteettiin ei kuulu edes etunimeä. Etelän tähtitaivaan valtavuuden pysäyttämänä hän johtuu pohtimaan, kuinka tähtien ymmärtäminen pilaisi niiden ulkonäön. Pienen oloinen lintutieteilijä on suurten periaatteiden mies, kristitty, joka vilpittömän vaatimattomuutensa kautta kohoaa vähin erin muiden mittaiseksi. Hän on harmaa mies, vaaleanharmaasilmäinen, pukeutuneena harmaan eri sävyisiin asusteisiin, huolella mutta ei kuitenkaan turhamaisesti. Hän on myös surumielinen mies, jonka täytyy opetella voittamaan tarpeensa vetäytyä ystävällisistä käsistä.

Nuori ja reipashenkinen Ralph Angus on mukava mies ja omistaa lisäksi arvokkaan maatilan Rhine Towersin liepeillä. Hän on kuin nuori, täysverinen hevonen tai metsästyskoira, jolle annetaan kaikki anteeksi, jopa hänen varakkuutensa ja tietämättömyytensä. Angus on rakastettava, punainen karvoitukseltaan ja iholtaan heleä. Tiukan paikan tullen reipas maatilanomistaja lukee vaikka ruumiinsiunauksen, tosin korjaten sanojaan aina silloin tällöin - koska niiden merkitys on liian suuri hänen tajuttavakseen;  hänethän oli kasvatettu herrasmieheksi.

Laivamatkalla Englannista Australiaan Voss on tavannut englantilaisen pojan, Harry Robartsin, jonka suuret silmät heijastavat alkeellisia ajatuksia, ja jonka seurassa Voss saattaa istua kuin tyvenen veden äärellä. Jos Harrylta puuttuu älyä, niin lihasvoimaa löytyy sitäkin enemmän; hän on kalpea mutta jykeväharteinen ja leimautuu Vossiin kuin vompatti emoonsa. Joutuessaan keskelle eksistentiaalista angstia Le Mesurierin arvioitua hänet toivorikkaaksi kuonaksi antipodien maassa hän oivaltaa, ettei hän ole mitään muualla kuin Vossin lähellä. Vain muita palvellessaan hän on tarkoituksenmukainen.  

Turner, joka Palfreymanin lailla esiintyy kertomuksessa pelkällä sukunimellä, on pyhimysmäiseen ornitologiin verraten kuin kotoisin eri planeetalta, pullahtanut ties mistä mieleltään hapantuneiden juoppojen ja rähjäisten rivosuiden tuntemattomasta Lontoon slummien liemestä. Turner on pakomatkalla kuten useat muutkin retkikuntaan pyrkivät miehet, kuka mistäkin syystä, ja tuppautuu puoliväkisin joukkoon: Minä raadan vaikka niska limassa. Minä teen likaiset työt. Minä syön ruohoa. Turner näkee vain karsastamalla ja kokee kaiken kierona, koska on itse kiero. Kiero mies on aikanaan ollut taskuvaras ja syyllistynyt mahdollisesti myös miestappoon.

Albert Judd on entinen, naurettavista syistä karkoitustuomion saanut rangaistusvanki. Yleisen mielipiteen mukaan hän on voimakas ja moraaliltaan kunnollinen mies, joka osaa improvisoida - avu joka on erittäin tähdellinen seudulla, missä välttämättömin ei ole aina käden ulottuvilla - ja joka on kiitettävän sopeutuvainen. Sen lisäksi hän on kaikin tavoin tahdikas, itse asiassa voiman ja herkkyyden yhdistelmä, kuten jotkin ajan ja sään vääntämät ryhmyiset puut, joiden lehdet yhä värähtävät jokaista muutosta ja levittävät alinomaan hentoa tuoksua. Hän on vaitelias, ja kun hän sitten avaa suunsa, ilmoille tulee täyttä asiaa; hänen tietämyksensä on huomattava. Hänellä on kokemuksia maan luoteisosista ja pitää velvollisuutenaan tarjota palveluksiaan Kolonialle. Judd on kaikessa järkälemäisyydessään kuin toinen dickensiläisen estetiikan dikotomiasta löytyvästä kahdesta hahmosta, täydellisen hyvyyden emanaation ruumiillistumasta tai täydellisen pahuuden täyteen kukkaan puhjenneesta hirviöstä. Alusta alkaen on selvää, kumpaan ryhmään Albert Judd kuuluu. Judd on tosiasiassa niin täydellisen hyvä, että lukijaparka alkaa epäillä Whiten leikittelevän kieli poskessa ja huvikseen koettelevan uskottavuuden rajoja.

Retkikunnan virallinen johtaja Johann Ulrich Voss sen sijaan on itse lihaksi tullut dikotomia, yhdessä ja samassa henkilössä asuva jumala ja paholainen. Usein vaikuttaa siltä, että kumpikin puolisko vihaa toisensa lisäksi myös ihmisiä. Jano, kuume ja ruumiillinen uupumus eivät ole Vossista läheskään niin tuhoisia kuin ihmiset - ihmiset joiden sanat, hyvänsuovat ja rohkaisevatkin vaurioittavat hänet puolikuoliaaksi. Silti hän myöntää, että joka miehellä on neronsa, vaikka sitä on toisinaan vaikeaa löytää; arkisen elon latteus tukahduttaa sen. Kuitenkin Australian takamailla voi helpommin luopua epäolennaisesta ja tavoitella ääretöntä,  hän sanoo ja jatkaa sitten pahaenteisesti: Todennäköisimmin palat poroksi, lihat kalutaan sinun luiltasi ja luultavasti sinua kidutetaan monella kauhealla ja alkeellisella tavalla, mutta tulet havaitsemaan tuon neron, jonka vallassa toisinaan aavistelet olevasi ja jota et halua tunnustaa pelkääväsi.

Tämä on Vossin credo, ennen kuin hän lähtee kohtalokkaalle retkelle valkoisen läiskän tuolle puolen. Se on myös kohtalokas credo, nietzscheläisen yli-ihmisen credo. Voss näkeekin itsensä "tahdon" ruumiillistumana, ja sen mukaisesti hänen tulevaisuutensa on sellainen, millaiseksi hän itse sen tekee; tulevaisuus on tahtoa, hän kertoo Laura Trevelyanille ennen tutkimusretken alkamista. Kuitenkin Voss tuntee muiden ihmisten rajoittavan hänen vapauttaan - hänen tahtoaan - ja haluaisi sen tähden lähteä matkalle yksin. Sillä tahdon lisäksi hänellä on vallassaan myös "tieto": Minä tiedän. Mutta on hyödytöntä yrittää selittää toisille sen tiedon määrää. "Tahdon" ja "tiedon" liittoon kuuluu Vossin credossa vielä kolmaskin aspekti, "voima". Voss ei koskaan salli itselleen sitä ylellisyyttä, että muut olisivat väkeviä, vaan piti enemmän oman voimansa harhasta. Vaikka Vossin silmät saattavat joskus seurassa vaikuttaa ystävällisiltä, ne ovat kuitenkin valmiit tutkimaan kaikki näkyvät haavat.

Kerran myötätunnon olemusta pohtiessaan Ulrich Voss on päätellyt, että myötätunto ja suopeus ovat inhimillisiä ja rajoittavat tahtoa, ovathan ne naisellisia ja aistillista perua olevia hyveitä. Päähenkilökaksikkoon kuuluva Laura Trevelyan on Vossin kaltainen poikkeusihminen, mutta hänen tahtoaan ei ole pelkästään rajoitettu vaan se on rautaisin kahlein myös niitattu aikakauden ja sosiaaliluokan hänelle määrittelemään rooliin. Krinoliinikauden hienojen naisten kuului harrastaa rakastumista ajankuluksi, ehkä lukaista jokin kirja välitöiksi, kirjoittaa tyhjänpäiväisiä kirjeitä, hoidella kukkia ja näperrellä muiden pikkuaskareiden parissa, joille hienot naiset omistautuvat, koska heidän on saatava aikansa kulumaan. Eräs Lauran ongelmista onkin se, että hän on uskonut sukupuolten eron pienemmäksi kuin yleensä kuviteltiin.

Ne kaksi erilaista maailmaa, joihin Voss ja Laura on heitetty ja joiden vangiksi kumpikin on tahollaan joutunut, kokevat täydellisen mullistuksen eräänä tutkimusmatkaa edeltävänä satumaisena iltana, jolloin suuret ja täydellisyytensä menettäneet ruusut yhä pursuvat tuoksua ja tahmeitä heteitä, jolloin ilta on läheinen ja nihkeä kuin kiihkeä liha, etäinen ja laajeneva kuin tähdet. Laura ja Voss kävelevät puutarhassa valkoisten kamelioiden kukkiessa ja ajautuvat keskusteluun, jossa sanotaan vähemmän kuin jätetään sanomatta ja kuitenkin kaikki tulee sanotuksi. Laurasta kasvaa esiin tunteiden rajuus, joka ehkä hämmästyttää eniten häntä itseään. Tunteittensa myrskyssä Laura tarttuu Vossin ranteeseen, puristaa sen luita: kaikille heidän eleilleen oli yhteistä rumuus, kouristuminen. He seisoivat viattomien vaatteittensa sisällä hajasäärin, jotta pysyisivät paremmin kieppuvan maan pinnalla. Keskustelun aikana, johon myös Jumala on useaan kertaan vedetty todistajaksi, kaksi toisilleen vastenmielistä ihmistä löytää toisensa. Tummentuneessa puutarhassa alkaa rakkaustarina, joka myöhemmin, Vossin tutkimusmatkan jo päästyä hyvään alkuun, jatkuu transkendentaalisina kuvitelmina, näkyinä, sekä muutaman harvan perille päässeen kirjeen muodossa. Laura ja Voss ottavat toisensa avioksi, kuten Voss kirjoittaa kirjeessään: Tämä on todellinen avioliitto, minä tiedän sen. Olemme kamppailleet jänteiden ja luiden kimpussa ennen kuin olemme ottaneet itsellemme lihan.

Kun retkikunnan tutkimusmatka Sydneyn Kehälaiturilta pääsee alkamaan Osprey-laivalla, tunnelma on iloinen ja odottava, aamu ihana ja ihmiset sanattoman varmuuden tilassa. Köysiä irrotellaan, merimiehet huutelevat toisilleen, maakravut kiroilevat ja hiki virtaa. Kuolemakin kääntyy kaskuksi, jolle saattamassa olevat ihmiset voivat nauraa päivän paistaessa satamaan, ihana runollinen kevään aurinko, joka ei vielä ollut muuttunut kumistimeksi. Varakuninkaan sijasta paikalle saadaan eversti Featherstonehaugh, joka toivottaa retkikunnalle menestystä ja turvallista paluuta. Voss on lumoutunut liikkeestä ja väreistä, metelistä ja naurusta ja paikalla olevasta australialaisen kuohukerman läsnäolosta - seremonia on silkkaa pomp and circumstance -näytteillepanoa. Laura, joka uupuu lähtöhetken aiheuttamista tunnekuohuista, vetäytyy kotiin lepäämään, mutta havahtuu, kun ilmoitetaan, että laiva on lähtenyt. Tuuli liikutti Ospreyta kohti Heads-saaria. Sininen vesi, jo hämmentynyt, oli kauttaaltaan pienissä laineissa. Siitä oli tullut selvästikin pörröinen eläin, mutta toistaiseksi vain leikkisä, koska tuuli oli vasta uusi. Osprey eteni yhä suuremman mahtinsa ylpeydellä. Sitä ei vielä kovisteltu. Huoneessaan Laura puhkeaa itkuun.

Miehet nousevat maihin itärannikon Newcastlessa, josta matka jatkuu ratsain eteenpäin, kohti sisämaata ja pian alkavia koettelemuksia. Alun tunnelma, jossa hohtavat helkkyvät päivät seuraavat toisiaan, muuttuu vähin erin uhkaavaksi. Päivien ikuisuus avautuu miehille, ja heissä alkaa nostaa päätään nöyrä kunnioitus ympäristöä kohtaan. Päivät ovat muuttuneet pelkäksi korventavaksi kuumuudeksi, joka kiertyy ryhmän ympärille kuin nihkeän hiljaisuuden kääreet, tai kylmyydeksi ja sateeksi, jonka loputtomasti jatkuessa leirissä lutisivat sekä märät teltan rievut että viheliäinen liha. Karja varastetaan, hevoset ja muulit nääntyvät, vuohet hukkuvat jokeen, miehet riitautuvat keskenään, sairastuvat keripukkiin, vatsatautiin, joutuvat onnettomuuksiin. Ajasta tulee ajatonta: sairautta, sadetta, polttopuiden haalimista. Lopulta nääntyneet matkalaiset jakautuvat kahdeksi ryhmäksi, joista toinen, Albert Juddin johdolla, päättää palata takaisin; toinen jatkaa itsepäisen Vossin johtamana alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Katastrofin viimeistelevät aboriginaalit, jotka kauhuissaan ja pelkojensa ajamina saattavat ylimielisten valkoisten valloitusretken sen lopulliseen päätökseen. Kärsimysnäytelmä kulminoituu viimeisenä ryhmästään eloon jääneen retkeläisen, Vossin kuolemaan, kun retkikunnan oppaana toiminut alkuasukaspoika Jackie iskee hänet veitsellä hengiltä. Vossin unelma päättyy eikä kuoleman hetki kerro, sikiävätkö unelmat uudelleen tai vastaako maa veritilkkaseen.

Ulrich Vossin valloitusretken viimeinen näytös tapahtuu kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Johann Ulrich Vossin patsaanpaljastustilaisuudessa. Koolla on jälleen Sydneyn kuohukerma sekä Ulrich Voss kukitettuna vankkoine pronssihousuineen, joiden rypyillä on varaa olla huomaamatta ajankulu. Paikalla on myös retkikunnan ainoa elossa selviytynyt, nyt jo korkeaan ikään ehtinyt Albert Judd, joka hapertuneine muisteineen kertoo, kuinka Vossin henki on edelleen siinä maassa. Vanha mies väittää muistavansa, kuinka Voss koki yksinäisyydessä kristusmaisen kuoleman keihäs kyljessään ja kuinka hän, Judd, sulki hänen silmänsä. Kun paikalliset virkamiehet leimaavat Juddin mielenvikaiseksi ihmisparaksi, Laura, Vossin kirjeitse avioksi ottama vaimo, kertoo olevansa kiusallisen tietoinen siitä, miten vähän hän on nähnyt ja kokenut asioita yleensä ja tämän maan asioita erityisesti. Laurasta on, yhtä kaikki, oivallista tuntea, että hän tietää kuitenkin paljon enemmän kuin sen näkemänsä vähän. Tieto ei ole koskaan maantieteen asia, hän sanoo naulaten kohdalleen kirjan kantavan perusajatuksen.

Vigdís Grimsdóttir: Nimeni on Isbjörg. Olen leijona (1989, suomeksi 1992)

Islanti - satujen saari. Muinainen myyttinen Ultima Thule, Odinin, Thorin ja Freyan maa. Valtamerellä kaukana pohjoisessa oleva saari, jolla kesäisin aurinko ei laske lainkaan ja talvella taivas loimuaa revontulten värejä. Maaperä syöksee sisuksistaan kiehuvaa laavaa, ja geysireistä purkautuu tulikuumaa vettä ja rikkihöyryjä. Se on tulen sekä jään maa, missä tulivuoret ja jäätiköt sijaitsevat toinen toistensa lomassa. Sitä asuttavat väkivahvat miehet, jotka purjehtivat omia reittejään sekä kauniit ja voimakkaat naiset, sinisilmäiset ja vaaleahiuksiset, jotka miestensä poissaollessa ovat oppineet raivokkaan itsenäisiksi. Se on saagojen maa, jossa kieli syntyi kerran runojen kehdossa.

Sitten tuli Isbjörg, Jäävuori, ja löi idyllin säpäleiksi.

Isbjörg syntyy maahan, jonka asukkaat, islantilaiset, eivät Gudmundur Sveissonin, Isbjörgin isän mukaan ole oppineet ihmisten tavoille vaan ovat edelleenkin yhtä sottaisia luonnostaan kuin islantilaiset muinaisaikoina, jolloin syljeskeltiin turvekammien lattioille ja nuoltiin oman nenän alustat. Ennen Isbjörgin syntymää hänen äitinsä näkee enneunen täynnä jääpalasia olevasta vauvansängystä, jossa hirmuisessa kylmyydessä, jäiden seassa, räpistelee lapsi. Syntyy pieni, mustatukkainen ja tärisevä tyttö, Jäävuori, Isbjörg. Myöhemmin Jäävuoren vanhemmat teroittavat tytölle, ettei saa kertoa kenellekään, miksi hänen nimensä on Isbjörg. Ja vieläkin myöhemmin, Isbjörgin aloitettua koulun, lapset nauravat tytölle hänen oudon nimensä takia: Nauru vyöryy takanani. Poraa minuun reiän. Irvistän lisää. Minä olen Isbjörg. Vahva. Ruma. Lihava. Hyvin pian pieni Isbjörg huomaa, että kauniit lapset ystävystyvät pikemmin ja useamman kanssa kuin muut - mitä kauniimpi joku on, sitä helpommin häneltä käy kaikki. Ehkä tämä oli ensimmäinen elämän lainalaisuus, jonka huomasin. Isbjörg, musta ja ruma ja lihava ja kävelee lampsimalla.

Grimsdóttirin kirja kertoo islantilaisten perinteiden mukaisesti saagan, Isbjörgin saagan, oudolla tavalla runollisen, mutta samalla myös rujon ja pelottavan. Saagan ulkoiset tapahtumat näytellään karuissa puitteissa, kylmässä maisemassa, jossa ihmiset kaipaavat, surevat ja menettävät toisiaan erilaisten kohtaloiden kurimuksessa. Sen sisäiset tapahtumat vyöryvät hurjalla intensiteetillä Isbjörgin pään sisällä, väkivaltaisina ja välillä täysin hahmottomina. Tietyllä tavalla Grimsdóttir liittyy vanhaan kirjalliseen traditioon, jonka kuuluisimpina esimerkkeinä mainitaan usein sisarukset Charlotte ja Emily Brontë. Viktoriaanisen ajan Englannissa naiskirjailijat joutuivat valitsemaan naishahmonsa kahdesta kategoriasta: naiset olivat joko enkeleitä tai hirviöitä. Tämä puolestaan johtui mieskirjailijoiden taipumuksesta pakottaa omien romaaniensa naishahmot jyrkkään dikotomiaan: yhtäällä leijuivat puhtaat, enkelimäiset olennot, toisaalla riehuivat kapinalliset, ruokkoamattomat hullut.

Viktoriaaniset ruokkoamattomat hullut oli piilotettu katseiden ulottumattomiin ullakoille, Grimsdóttirin saagassa Isbjörg, leijona, naaraskettu, noita ja helvetin narttu istuu eristettynä vihreäksi maalattuun, kuoliaaksi siivottuun selliin. Isbjörg tietää muistuttavansa satujen pahaa tyttöä, jonka päässä äänet puhuvat ja josta tulee leijona, lintu, susi, kala, hyeena tai Isbjörg tilanteen mukaan ja sen myötä, miltä minusta itsestäni tuntuu. Isbjörgin kertomus on kuin sairauskertomus, joka muistuttaa raiteiltaan mennyttä tajunnanvirtaa, jossa lauseet ovat katkonaisia ja koostuvat usein vain yhdestä sanasta. Isbjörgin saaga on sirpaloitunut kertomus, joka kuvastelee sirpaloitunutta mieltä eikä edes yritä selittää ihmismielen jylhää mysteeriä. Näin Isbjörgissä ruumiillistuu vanha traditio, "The Madwoman in the Attic" -syndrooma - ullakko on vain vaihtunut modernin ajan steriiliin vankilaselliin.

Grimsdóttir on rakentanut tarinansa kahdestatoista luvusta - hetkestä - joiden aikana Isbjörg kertoo saagansa puolustusasianajajalleen, Pétur Péturssonille. Ensimmäisellä hetkellä he tapaavat Isbjörgin sellissä, jossa tämä ennen oikeusavustajansa saapumista kuulee korvissaan loputtoman, vaikeroivan laulun:

                                                                   Silmä

                                                                   silmästä

                                                                   hampaasta

                                                                   hampaasta

Säkeistö on ikivanhaa, tuhansia vuosia sitten laadittua tekstiä, jossa Isbjörg on muuttanut yhden sanan. Ensimmäiseksi teksti kirjoitettiin Hammurabin lakiin, sitten Vanhaan testamenttiin ja vielä roomalaiseen oikeuteen. Tulkinta on alkuperälähteiden moninaisuudesta huolimatta erittäin yksiselitteinen ja -mielinen: rikollisen tulee saada samanlainen rangaistus kuin minkä hän on aiheuttanut uhrilleen. Isbjörgin tekemän muutoksen myötä laista tulee vieläkin julmempi: silmä hampaasta. Kun on lukenut kaiken, mitä Isbjörgillä on sanottavanaan ja päässyt Kahdennentoista hetken loppuun, asia on selvä: uhreja on yksi ja syyllisiä kymmenittäin.

Elämäni laulu on kovaääninen. Ahnas. Se kirskuu. Isbjörgin laulun alussa lauletaan äidistä Thórhildur Geirsdóttirista, joka oli ujo, sisäänpäinkääntynyt lapsi, syrjäänvetäytyvä. Hän eli omassa maailmassaan, joka vuosien myötä katosi niin kuin lapsikin. Jäljelle jäi Thórhildur Geirsdóttir, josta oli ikävää olla olemassa. Joka vanheni nopeammin kuin muut ja kadotti elämänilonsa tullessaan tuntemaan oman voimattomuutensa. Josta tulee osa Isbjörgin tarinaa, koska hän on osa Isbjörgiä. Hänen kätensä ovat aina kylmät eikä hän koskaan kysy tyttäreltään, mitä tämä toivoisi itselleen. Äitiin liittyy ensimmäinen niistä Isbjörgin kuvitelmista, joista ajan myötä kasvaa harhojen pimeä kummitushuone. Kun Isbjörg niin toivoo, välinpitämätön ja kylmäkiskoinen äiti putoaa syvään ja mustaan käärmekuoppaan, jossa käärmeet repivät häntä, ruiskuttavat verta kidastaan. Kukaan ei voi auttaa käärmekuoppaan pudonnutta äitiä. Se puistattaa minua. Olen hirveän peloissani. Paha.

Äiti on siivoojana valkoisessa sairaalassa, jossa ihmiset hänen mielestään pitävät häntä jonkun lattialuutun sijaisena tai luudan lähisukulaisena. Gudmundur Sveinsson, Thórhildurin aviomies, varmana kuin kallio poliittisessa vakaumuksessaan, julistaa ettei vaimoa katsota kuin luuttua tai luutaa - sinä olet joko luuttu tai luuta näiden ihmisten silmissä -  ja koska Thórhildur on niin kova työntekijä, on pikku juttu puristaa hänestä viimeinenkin veripisara. Nöyrä mieli on juuri sitä, mitä ne haluavatkin, he tarvitsevat sinun kaltaisiasi ihmisiä.

Gudmundur Sveinsson, vakaumuksellinen vasemmistolainen, Isbjörgin isä. Isä on iloluonteinen mies. Iso. Ja hytkyy kauttaaltaan kun nauraa. Hän on komea mies. Vahva ja harteva. Otsa ajatusten rypistämä. Paljon mustaa parranjuurta. Terävät ruskeat silmät. Myös Gudmundur on ollut ruma lapsi, niin ruma, että äiti hänet synnytettyään ei avannut silmiään kuin vasta seuraavana päivänä. Ja kuitenkin hän näki pojassaan kaikkea hyvää ja erinomaista. Poika rakasti äitiään ja kirosi päivän, jolloin tämä kuoli. Ei itkenyt sitä, jäi yksikseen. Yksin Gudmundur oli vielä aikuisenakin, Thórhildurin aviomiehenä ja Isbjörgin isänä. Hän on maanis-depressiivinen ja vetäytyy yksinäisyyteen neljänä päivänä kuukaudessa, ei halua ketään lähelleen, kukaan ei voi häntä auttaa. Gudmundur itkee maailman tähden, ja Islannin. Hän on tulla hulluksi ajatellessaan epäoikeudenmukaisuutta, joka tässä harvaan asutussa maassa vallitsee. Hän työntää lautasensa luotaan illallispöydässä, sillä hänen omatuntonsa ei salli hänen syödä, kun puoli maailmaa tekee kuolemaa.

Gudmunder on tuhannen ammatin mies: hän on ollut troolarilla, valintamyymälän lähettinä, rakennusmiehenä, ahtaajana, puotipuksuna, prässääjänä kemiallisessa pesulassa, kalan fileeraajana, sairaala-apulaisena ja nyt hän ajaa saippua-autoa. Hän kuljettaa saippuaa Islannin hienoimpiin kylpyhuoneisiin, paneloituihin, joissa on peilejä katossa. Hän ripustaa hopeasäiliöitä niille tehtyihin telineisiin. Hän vie vaimonsa ja tyttärensä kävelylle alueelle, joka on täynnä vastakohtaisuuksia. Laatikkotalot ovat täynnä orjien lokeroita; kadun toisella puolen on suuria taloja kuumine ammeineen, kultaisine altaineen, maalausten takana olevine kassakaappeineen. Vaimolleen ja tyttärelleen hän teroittaa, että se joka pystyy olemaan yksin, pärjää omin neuvoin. Gudmundurin maailmantuska on kuitenkin niin rajua, että Isbjörgin ollessa kahdeksanvuotias Gudmundurin yksin pärjääminen päättyy. Neljäs päivä ei pääty koskaan eikä viides ala ikinä.

Samalla päättyy myös Thórhildurin elämän polku sellaisena kuin hän on sen tähän asti kulkenut: hänestä tulee nainen, joka kävellä tikuttaa tyttärensä vieressä ja itkee joka päivä todellisuuden orjuudessa. Isbjörgistä, tyttärestä, on tullut taakka ja äitinsä toiveiden telki, joka estää äidin unelman toteutumisen, unelman pitkästä kävelystä Gudmundur Sveissonin kanssa jossakin huolettomassa maailmassa, missä toiveet toteutuvat toivomatta. Unelmiensa maailmassa hän heräisi joka aamu täyteläiseen ruusujen tuoksuun ja lintujen lempeään viserrykseen. Venyttelisi ja iloitsisi uudesta elämästään ilman tytärtään Isbjörgiä. Hän olisi vapaa. Isän kanssa.

Isbjörgistä tulee puu, joka isä oli ennen, puu jota vasten Thórhildur nojautuu, kun hän istuu tyttärensä sylissä jakkaralla. Isbjörg on nyt Thórhildurin ystävätär, johon hän voi luottaa ja jolle voi kertoa kaiken. Kuitenkin puu ravistaa oksiaan ja Thórhildur, nyt ystävättärestä äidiksi muuttuneena, putoaa maahan. Hänen on pakko päättää itse, nouseeko hän jaloilleen vai lähteekö Luojansa luo. Thórhildurin hiljaisuus seuraa Isbjörgiä ovesta ulos; Isbjörg tietää että tämä on hänen elämänsä uuden jakson ensimmäinen päivä. Vastedes hän kulkee toisin kuin tähän asti.

Koulun pihalle kuljettuaan Isbjörg näkee koreja heittelevän hikisen miehen, kompastuu tämän jalkoihin ja juoksee nauraen niityn yli. Mies on ruma mutta hänen silmänsä ovat lempeät ja niissä on tuskaa. Isbjörgin tulee yhtäkkiä sääli miestä. Tule, niin juostaan yhdessä, mies sanoo ja yhdessä he juoksevat pyöräkorjaamon työkaluvajaan. Isbjörg on yksitoistavuotias. Myöhemmin hän sanoo miehelle: Nyt minusta on tullut aikuinen - Niin, prinsessa, tämä vastaa ja ristii kätensä rinnalleen. Isbjörgistä tuntuu, että on olemassa jotakin sellaista kuin pitäminen: hän pitää tästä rumasta miehestä, joka on tehnyt hänestä aikuisen ja viimeistellyt tekonsa kutsumalla häntä prinsessaksi.

Kotiin tultuaan Isbjörg tajuaa, että kaikki on nyt toisin. Olen uusi. Vihitty. Aikuinen. Kotona häntä odottaa yllätys, äidin kirje, jossa tämä kertoo luovuttaneensa. Kirjeen mukaan häntä ei kannattaisi etsiä. Silloin Isbjörgin sisällä alkaa jokin pieni kirkua ja kasvaa, kunnes siitä on tullut niin suuri ja lihava, että se räjähtää. Se on vihaa. Minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. He unohtivat minut. Minä rakastin heitä. Kuitenkin samalla Isbjörg myös oivaltaa, että hänellä itsellään on toinen, elävä maailma, ja että kaikelle on syynsä. Isbjörgin vallassa ei kuitenkaan ole ymmärtää tai eritellä näitä syitä. Silloin ovikello soi. Thórhildur seisoo oviaukossa suonet sinisinä ja tukka hapsottaen. Hän on lähtenyt pois meren luota ja jättäessään meren taakseen hän on jättänyt myös Gudmunderin ja rakkauden. Hän ei pystynyt hukuttautumaan, ei ole uskaltanut, koska ei tiennyt tapaisiko hän Gudmunderia ollenkaan.

Lääkäri sanoo, että Thórhildurilla on vaikea henkinen kriisi ja varaa hänelle paikan sairaalasta. Isbjörg lähetetään Hafnarfjörduriin Thórhildurin sisaren perheeseen, johon kuuluvat Thrúdur Geirsdóttir, tämän aviomies Haraldur Haraldsson sekä heidän poikansa Vilhjálmur Haraldsson. Hafnarfjördurin väessä Vigdís Grimsdóttir on piirtänyt riemastuttavan kuvan perheestä, joka on tehnyt sovinnaisuudesta hyveen. Kun Isbjörg taloon tultuaan katsoo oviaukossa seisovaa pariskuntaa, joka tulee mullistamaan hänen elämänkatsomuksensa ja muuttamaan hänet toisenlaiseksi tytöksi kuin hän on tähän asti ollut, hän näkee heidän lisäksensä myös itsensä. Siinä itkua nieleskellen seisoo yksitoistavuotias neiti nokkava, jolla on säälittävä ulkoasu ja iso ruumis, joka tarvitsee kaikkea muuta kuin mitä se on tähän asti saanut.

Hafnarfjördurin perhe sen sijaan yhdistää elämänsä juomalla kaakaota iltaisin keittiön pöydän ääressä, sillä kahvin juominen on Thrúdurin ja Haraldurin mielestä todiste moraalisesta rappiosta. Kaakaon juomisen lomassa he puhelevat kuluneesta päivästä; seuraavan päivä tulee olla menneen päivän hedelmä, sen tulee olla parempi, rehellisempi, puhdas ja viaton. He ovat rehellisiä toisilleen ja tunnustavat  virheensä ja yrittävät vastedes tehdä parhaansa. Heillä ei ole mitään kätkettävää, ei mitään salaisuuksia. Thrúdur Geirsdóttirin mielestä maailmasta ei puutu muuta kuin rakkautta ja lempeyttä, ja hyvyys värjää maailman pehmeän siniseksi, samalla värillä kuin Thrúdurin sielun ja sen hyvyyden. Isbjörg sen sijaan tuntee toisen todellisuuden, maailman pahuuden, itsekkyyden ja epäoikeudenmukaisuuden.  Minusta tuntuu, että maailma tarvitsee jotakin aivan muuta eikä tälle puutteenalaiselle maailmalle tekisi ainakaan pahaa saada happoa silmiinsä. Sillä tavalla voisi ehkä kirkastua totuus. Kaikessa hirviömäisessä erinomaisuudessaan Hafnarfjördurin perheen tarina on niin kiehtova yksityiskohdissaan, että siinä olisi ollut aineksia vaikka kokonaisen uuden romaanin rakennuspuiksi.

Isbjörg ei kuitenkaan saata ymmärtää näitä ihmisiä, sillä hän on muuttunut, ja siitä muutokseta tulee ikuinen. Hän näkee, ettei hänen tuntemastaan elämästä voisi koskaan tulla vaahtoista vettä hyvin peseytyneiden kylpyammeeseen. Ja hän tietää, ettei elämä muuttaisi koskaan suuntaansa, vaikka puhtaat ihmiset höpisisivät hyväntahtoisuudesta ja hyvistä tavoista. Sillä Isbjörg vihaa. Kun äiti lopulta palaa sairaalasta kotiin, Isbjörg poistuu hafnarfjördurilaisten elämästä. Kuitenkin hän onnistuu, ikään kuin läksiäislahjaksi, naarmuttamaan leijonankynsillään hieman heidän moraalista kiiltelevää kilpeään - hän viettelee kymmenvuotiaan Vilhjálmurin, joka kantaa Isbjörgin muistoa sielussaan loppuelämänsä.

Thórhildur palaa kotiin, menee entiseen työpaikkaansa kuuraamaan lattioita. Isbjörg, nyt 15-vuotias, menee kouluun isälle annetun lupauksen mukaan. Yhtälö ei toimi. Ja minä menen kouluun. Hän tekee kahdeksantuntista työpäiväänsä. Sairaalassa. Ei ole voimia työskennellä pidempään. Lääkkeet. Kamppailee pitääkseen kaiken uomissaan. Ja se onnistuu. Avulla, josta hän ei tiedä. Josta hän ei saa koskaan tietää. Ja hänen on hyvä olla. Ja minulle on ilon päivä se, jona keksin keinon päästää meidät pälkähästä.

Mihin aikaan sinä tulit kotiin viime yönä, äiti kysyy herättäessään Isbjörgiä aamulla kouluun. Isbjörg on ollut ystävien kanssa, yksinäisten ystäviensä kanssa, kadun ja yksinäisyyden nälkiintyneiden susien kanssa. Hänestä on tullut viisitoistavuotiaana prostituoitu, joka tapaa henkensä pitimiksi rehellisiä työtätekeviä miehiä kerran viikossa. Seuraavana vuonna, lukion ensimmäisellä luokalla, tumma ja kaunis Isbjörg tutustuu lehti-ilmoituksen välityksellä lakimieheen, kuusissakymmenissä olevaan, komeaan ja ikäisekseen hyväkuntoiseen - kuten hänen ikäisistään miehistä mielellään sanotaan. Itsesyytös herää Isbjörgissä, hän näkee isän mielessään sellaisena kuin tämä seisoi Isbjörgin vuoteen äärellä tytön ollessa lapsi. Mutta isä ei kuulu hänelle enää, hän on kuollut. Isbjörg, leijona, syöksyy syytöksen kimppuun ja raatelee sen kappaleiksi. Voittaa sen, sillä nyt Isbjörg tietää, kuka hän on ja mitä hän haluaa. Kuitenkin hän kertoo puolustusasianajajalleen, että se mitä Pétur Pétursson kutsuu prostituutioksi, selvittää vain itsensä. Se ei selitä mitään muuta. Älä teeskentele yrittäväsi ymmärtää sitä, mitä halveksit, hän tokaisee asianajajalle.

Lakimiehestä, siitä hyväkuntoisesta, Isbjörg luulee saavansa rehdin kumppanin, jonka ansiosta hän voisi lopettaa irtokeikkojen tekemisen ja aina tarjolla olemisen. Isbjörg on suunnitellut elämänsä - ajan mittaan hän lopettaisi suhteen miehen kanssa; hänestä tulisi työtätekevä nainen, itsenäinen ja riippumaton, jolla olisi oma, menneisyyteen kuuluva salaisuutensa. Lukion jälkeen hän kirjoittaa ylioppilaaksi, ja kirjoitukset menevät niin kuin toivottiinkin, hyvin. Mies on kuitenkin suunnitellut aivan toisenlaisen tulevaisuuden, sillä hän on se joka määrää, joka tarttuu Isbjörgin tukkaan, joka repii ja vääntää, joka rankaisee ja satuttaa. Haluatko, että näytän sinulle, kuka sinä olet ja mikä sinä tulet aina olemaan?

Isbjörg tappaa miehen.

Kuka tappoi Isbjörgin? Tappoiko hänet lakimies, joka esti häntä itsenäistymästä, ryhtymästä rehelliseksi työtä tekeväksi ihmiseksi? Rakastumasta ja tulemasta normaaliksi? Vai oliko se isä, joka ei halunnut kasvattaa lastaan valheessa vaan omien demoniensa riivaamana pakotti hänet tutustumaan totuuteen, oli se sitten miten hirveä tahansa? Tai äiti, joka katsoi Isbjörgiä mahoilla silmillään, joita mitkään tunneailahdukset eivät liikuttaneet ja jotka näkivät tyttären pelkkänä oman elämänsä varjona? Oliko Isbjörgin tuhoutumisessa osuutensa myös leikkipuiston miehellä, joka ei ollut mikään prinssi vaan uhkaili 11-vuotiasta tyttöä: Jos sinä kerrot tästä jollekin, niin saat tuntea sen nahoissasi. Nujersivatko hänet lukion tytöt, jotka olivat toisenlaisia ja jotka vaihtoivat paikkaa, kun Isbjörg tuli lähelle ja joiden kotien pianot, marmoripöydät, persialaiset matot, kristallikruunut ja sohvakalustot saivat hänet tuntemaan häpeää? Vai oliko se epäoikeudenmukainen yhteiskunta, jossa kaikille olisi pitänyt olla tarjolla kylliksi, mutta joka piti huolen siitä, että osa eli jatkuvasti nälkäpalkalla? Ehkä se oli näistä kukin erikseen ja kaikki yhdessä - niin että uhreja syntyi yksi, mutta syyllisiä kymmenittäin.

Islanti, uljaiden miesten ja vahvojen naisten maa. Islanti - satujen saari.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (1925; lainaukset suomennoksesta vuodelta 1959)

 Amerikan historiassa on monia kiehtovia ajanjaksoja, joista eräs on 1920-luvun säkenöivän riehakas jazz-aikakausi. Tätä ajanjaksoa leimasivat monet, nyt jo lähes unohduksiin painuneet ja nostalgisia värinöitä herättävät ilmiöt, flapper-tytöt, kieltolain mukanaan tuomat salakapakat, ekstravagantit juhlat, art deco -tyyliset linnamaiset talot, pitkät imukkeet ja lyhyet hameet. Tämä on tuon aikakauden lumoava ja kevytmielinen puoli; se toinen puoli, se pimeä, raskas ja ikävä, on lahjonnan, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, kiipimisen ja kyynisyyden maailma, jossa paratiisi on kadotettu ennen kuin sitä on edes löydetty. Kultahatun kertojana toimivan Nick Carrawayn mielikuvissa Long Islandin saari, joka esiintyy romaanin keskeisenä tapahtumapaikkana, näyttäytyy uuden maailman kukkeana, tuoreen vihreänä etuvartijana houkutellessaan 1600-luvulla hollantilaisia merenkävijöitä. Nämä ovat ohimenevän lumotun tuokion ajan pidättäneet hengitystään esteettisen elämyksen vallassa, nähdessään edessään viimeisen kerran historiassa jotakin sellaista, joka veti vertoja ihmisen kyvylle tuntea ihmetystä.

Hollantilaisten merenkulkijoiden tavoin ihminen on etsinyt - ja yhä edelleen etsii - paratiisia, ihmetyksen kaltaista maata, paikkaa, jossa nuoruus on ikuista, rakkaus suloista kuin aamunraikas ruusu ja elämä itsessään sykkii ikuisena, kimaltelevana juhlana. Tässä on yhteen virkkeeseen puristettuna Kultahatun filosofia, sen paradoksaalisuus, mahdottomuus ja järjettömyys. Tuosta virkkeestä puuttuu kuitenkin vielä yksi elementti, eräs amerikkalaiseen mytologiaan kuuluvan virvatulen toivoton, ikuinen tavoittelu, unelma amerikkalaisesta unelmasta. Pelkäksi unelmaksi se kuitenkin jäi niin Fitzgeraldin aikana kuin usein myös ennen häntä sekä hänen jälkeensä. Tästä jatkumosta syntyy ehjä ja päättymätön, sukupolvien yli ulottuva lenkki, jonka toinen pää alati katoaa toteutumattomien toiveiden ja mahdottomien haaveiden rämeikköön. Amerikkalainen unelma - että vahva tahto vie ihmisen vaikka läpi harmaan kiven, että koettelemusten jälkeen voitto aina odottaa, että kaikilla on yhtäläinen oikeus onneen ja varallisuuteen ja että syntyperästään riippumatta amerikkalaiset ovat tasa-arvoisia sekä lain että elämän edessä - tähän unelmaan ei Kultahatussakaan enää pystynyt uskomaan kukaan muu kuin sen vilpittömän naiivi ja nuoruudenrakkauteensa fiksoitunut päähenkilö, Jay Gatsby.

Kirjoittaessaan tarinaa 1920-luvun entisestä kultaisesta nuorisosta - Kultahatussahan sen päähenkilöt rupeavat olemaan jo tanakasti alkavassa keski-iässä - Fitzgerald on sijoittanut romaaninsa alkuun eräänlaisen mietelauseen pienen runon muodossa:

                                 Siis kulje kultahatussa jos täytyy hänen tähtensä;

                                 hän siihen ihastuu jos hyppäät hänen nähtensä,

                                 ja hyppää, hyppää korkealle, kunnes huutaa hän:

                               " Rakas, kultahattu, mä sinut tahdon, korkeimmalle pääsethän!"

Epigrafin kirjoittajaksi Fitzgerald mainitsee "Thomas Parke D'Invilliers'n", joka todellisuudessa on Fitzgeraldin itsensä luoma henkilö hänen kirjassaan This Side of Paradise. Kultahattu-runossa Thomas Parke D'Invilliers/F.Scott Fitzgerald kertoo pähkinänkuoressa Kultahattu-romaanin kahden pääosan esittäjän, Jay Gatsbyn ja Daisy Buchananin tarinan - kun Daisy käskee, niin Gatsby hyppää, ja kultahattu päässään vielä kaikkein korkeimmalle. Hänellä on seudun korskein talo, hän järjestää kaikkein ekstravaganteimmat juhlat, joihin kutsuu kaikki ne, joilla on jonkinsorttinen näkyvyys tässä katinkullalla silatussa yhteisössä - tämä kaikki Daisyn takia, jotta Daisy huomaisi hänet. Ja lopulta Daisy huomaa, mutta samalla paljastuu typerä, traaginen totuus kaiken kimalluksen alta: niin Daisy kuin Gatsbykin ovat Kultahattu-runon "kirjoittajan" tavoin feikkejä, valhetta alusta loppuun.

Daisyn ja Gatsbyn tarinan kertojana toimii Nick Carraway, Fitzgeraldin alter ego, joka saapuu Long Islandin West Eggin kylästä vuokraamaansa, säiden pieksemään huvilaan (80 dollaria kuussa) seuranaan koira, kulkupelinään vanha Dodge sekä huushollia pitämään hankittu suomalaisnainen, joka sijasi vuoteeni, keitti aamukahvini ja mutisi suomalaisia loitsuja sähkölieden ääressä. West Egg on toinen kahdesta munanmuotoisesta maanmuodostumasta, joita erottaa vähäinen lahdenpoukama. Lahden toisella puolella sijaitsee East Egg, kaksoisveljensä kaltainen muodoltaan ja kooltaan, mutta täysin erilainen kaikissa muissa suhteissa. Kun Nick Carraway muistelee myöhemmin Long Islandille sijoittunutta elämänvaihettaan, se esiintyy eräänlaisena surrealistisena unena, El Grecon yömaisemana, jossa sata samalla sekä sovinnaista että irvokasta taloa kyyhöttää synkän taivaan ja loistottoman kuun alla. Etualalla neljä juhlallista frakkipukuista miestä kävelee pitkin katukäytävää kantaen paareja, joilla makaa päihtynyt nainen valkeassa iltapuvussaan. Hänen kätensä, joka riippuu sivulla, säihkyy kylmien jalokivien loistetta.

Surrealistinen näkymä heijastelee Nickin alitajunnasta tulevaa epätodellista, mystistä ja unenomaista kuvaa hänen naapurissaan sijaitsevasta suunnattomasta rakennuksesta, joka jäljittelee läheisesti jotakuta normandialaista kaupungintaloa torneineen ja murattiköynnöksineen. Sen takasivulla on uima-allas ja ympärillä levittäytyy 20 hehtaaria nurmikenttää ja puistoa. Talo on Jay Gatsbyn talo, jonka muuan virvoitusjuomatehtailija on rakennuttanut kymmenkunta vuotta aikaisemmin, aikana jolloin oli innostuneesti jäljitelty eri aikakausien tyylejä.

Lahdenpoukaman toisella puolen tyylikkään East Eggin valkeat palatsit hohtavat veden yli, etenkin eräs iloisen punavalkea siirtomaatyylinen herraskartano, jonka nurmikenttä alkaa rannasta ja kulkee aurinkokellojen, laattakivipolkujen ja kukkaistutusten välitse nelisensataa metriä kohti kartanoa. Rakennuksen julkisivulla on rivi ranskalaisia ikkunoita, jotka avoimina ottavat vastaan lämpimät iltapäivätuulet ja hehkuvat auringonsäteiden kultaa. Minulla on tässä oikein mukava paikka - edellinen omistaja oli Demaine, öljymies. Puhuja on Tom Buchanan, Daisyn aviomies, ja talo on nyt heidän talonsa. Siinä missä Jay Gatsby, uusrikas nousukas, on luonut talonsa latomalla esteettisistä ja taloudellisista palikoista näköisensä kokonaisuuden, Tom Buchanan arvostaa taloaan sen rahakkaan menneisyyden ja öljymies Demainen myötä tulleen prestiisin takia.

Lännessä, josta sekä Nick Carraway että Jay Gatsby ovat alunperin kotoisin, yhdessäolon vaiheesta toiseen kiirehditään kohti illan loppua jatkuvassa pettyneessä odotuksessa ja hetkien hermostuneessa pelossa; idässä sen sijaan ollaan viileästi ja peroonattomasti läsnä tietoisina siitä, että yhdessäolo on ennen pitkää ohi, ilta päättyy ja menee menojaan. Kuvion rikkoo kuitenkin Jay Gatsby, jonka talossaan pitämät juhlat eivät tunne pettynyttä odotusta sen enempää kuin hermostunutta pelkoa tai viileää ja persoonatonta läsnäoloakaan. Kun Fitzgerald kuvailee Gatsbyn juhlia, vastaavanlaista saa maailmankirjallisuudesta hakea pitkään ja hartaasti. Ehkä jotakin samanlaista löytyy noin 2000 vuoden takaa Petronius Arbiterin kirjoittamasta kertomuksesta Trimalchion pidoista, joissa kirjoittaja pilkkaa äkkiäveriäiden ja rikastumisen myötä sosiaalisen arvonnousun kokemien nousukkaiden järjestämiä suureellisia pitoja.

Gatsbyn talosta kaikaa musiikkia halki kesäisten öiden. Hänen sinisissä puutarhoissaan miehet ja tytöt kulkivat edestakaisin kuin koit, kuiskeiden ja samppanjan ja tähtien parissa. Gatsbyn Rolls Roycesta tulee linja-auto, joka kuljettaa juhlijoita edestakaisin kaupungin ja hänen talonsa välillä. Appelsiineja ja sitruunoita kuskataan tonnikaupalla, värillisiä lyhtyjä autolasteittain, pitkät tarjoilupöydät notkuvat kymmenien ruokalajien painosta, eteishallin messingillä päällystetty baaritiski on täynnä giniä ja niin vanhoja liköörejä, että useimmat Gatsbyn naisvieraat olivat liian nuoria erottamaan ne toisistaan. Monimiehinen orkesteri - oboeita, pasuunoita, saksofoneja, viuluja, kornetteja, piccoloita ja rumpuja - on asemissa omalla korokkeellaan. Ihmiset hulluttelivat joka puolella puutarhaa iloisen ajatuksettoman naurun remahtaessa tuon tuostakin kesäistä taivasta kohden. Nick Carraway on täyttä menoa juomassa itseään perusteellisesti juovuksiin ja kaikki hänen silmissään on muuttunut hyvin merkitykselliseksi, alkuvoimaiseksi ja syvälliseksi. Silloin hän tapaa Jay Gatsbyn ensi kerran.

Nick Carraway kertoo näkevänsä edessään tyylikkään, kolmekymppisen kovanaaman, joka puhuu niin mutkikkaan muodollisesti, että se hipoo typeryyttä. Mutta yhtä huolellisesti kuin sanansa Jay Gatsby valitsee myös kulissinsa: seisoessaan yksin palatsinsa marmoriportailla keskellä hälisevää juhlakansaa hänen katseensa siirtyy hyväksyvästi ihmisryhmästä toiseen. Hänen päivettyneet kasvonsa olivat hauskan jäntevät ja lyhyt tukka oli sen näköinen kuin sitä olisi leikattu joka päivä. Westeggiläisen, longislandilaisen Jay Gatsbyn jokapäiväinen hiusten leikkauttaminen jää kuitenkin toisarvoiseksi askareeksi; mies on tosiasiassa luonut kokonaan itse itsensä, syntynyt Jay Gatsbyksi platonisesta suhteesta itseensä. Pohjoisdakotalaisten huonosti menestyneiden maanviljelijävanhempien lapsena syntyneestä James Gatzista syntyy Jay Gatsby seitsemäntoista vuoden iässä hänen törmättyään Kanadan Yläjärvellä eksentriseen miljonääri Dan Dodyyn, joka myös viimeistelee pojan kasvatuksen, merkillisen tarkoituksenmukaisen, kuten Nick Carraway sitä luonnehtii. Codyn käsissä syntyy täydellinen lopputuote: Jay Gatsbyn epämääräiset ääriviivat olivat täyttyneet ja niistä oli tullut lihaa ja verta oleva mies.

Nick Carrawayn näkemykseen siitä, että Gatsbyn "epämääräiset ääriviivat" ovat tulleet terävämmiksi ja Gatsby itse kokonaisemmaksi ihmiseksi sisältävät huikean vitsin, kun tutkailee Jay Gatsbyn Cody-episodin jälkeistä elämää. Fitzgerald rakentaa Kultahatun nimihenkilöstä arvoituksen, josta irtoaa vihjeitä niukanpuoleisesti ennen palapelin osasten lopullista asettumista oikeille paikoilleen. Gatsby on mysteeri, jonka juhlat tarjoavat kutsutuille ja kutsumattomille vieraille muiden huvitusten ohella herkullisen tilaisuuden spekuloida isännän identiteetillä. Kuiskaillaan, että Gatsby on tappanut miehen, joka oli saanut selville, että hän oli Hindenburgin sisarenpoika, että hän oli ollut sodan aikana saksalaisten vakooja ja että hän oli trokannut viinaa. Itse hän kertoo Nick Carrawaylle "ehdottoman totuuden" elämästään, joka sisältää kaikki mahdolliset viiden sentin kliseet: varakas perhe, opiskelu Englannin Oxfordissa, tarunomainen elämä Euroopan pääkaupungeissa, suurriistan metsästystä, maalaustaidetta - kaikki valhetta. Ainoa Gatsbyn habituksessa uljaaseen nuoruuteen viittaava piirre on hänen pakonomainen tarpeensa käyttää keskusteluissa jatkuvasti sanaparia "vanha veikko" (old sport), jonka hän oli poiminut mukaansa oleskeltuaan Ensimmäisen maailmansodan jälkeen viisi kuukautta Oxfordissa. Vanhassa, kunnianarvoisessa yliopistossa hän kähvelsi "vanhan veikon" henkilöiltä, joiden varallisuus oli luonteenpiirteisiin kuuluva ominaisuus eikä siitä tehty numeroa. Nyt anglisismin tarkoitus on tehdä kultivoitunut vaikutus uuden mantereen vanhan (ja uuden) rahan aateliin.

Gatsbyn voima romaanihenkilönä perustuu siihen sekavaan vyyhtiin, johon hän epämääräisen ja määrittelemättömästä alkuperästä kotoisin olevan varallisuutensa takia on kietoutunut. Playboy-miljonääri, jonka taustasta ei kukaan saa mitään tolkkua, luo ympärilleen turhuuden ja kevytmielisyyden hedonistiset markkinat toisten vapaasti käytettäviksi. Kun loputtomien juhlien kuvailu alkaa tuntua väsyttävältä, paljastuu lopulta eräs totuus Gatsbysta - banaali, poroporvarillinen understatement: Jay Gatsby on rakastunut.

Gatsbyn elämää suurempi rakkaus kohdistuu Daisy Buchananiin, jonka hän on kohdannut viisi vuotta ennen kuin romaanin tapahtumat lähtevät käyntiin. Asetelma on kuin suoraan viikonloppulukemistosta: Daisy on nuori, häikäisevä, eräänlainen Southern Belle Louisvillestä ja Gatsby komea mutta köyhä upseeri. Häikäisevä kaunotar ja köyhä (mutta komea) upseeri rakastuvat. Ensimmäinen maailmansota raivoaa Euroopassa, jota pelastamaan kapteeni, myöhemmin majuriksi ylennetty Gatsby lähtee; tällä välin Daisy viettää häitä chicagolaisen Tom Buchananin kanssa suuremmalla loistolla ja prameudella kuin Louisvillessa oli koskaan nähty. Amerikkaan palannut Gatsby omistautuu voittamaan takaisin Daisy Buchananin, elämänsä naisen, unelmiensa täyttymyksen, jonka henkisyys kuitenkin myöhemmin osoittautuu pelkäksi materialismin ja turhamaisuuden liitoksi; Daisyssa kaikki mikä kiiltää ja säkenöi on kultaa, mutta kuitenkin vain kultaa, metallia, joka hyvin puleerattuna kiiltää.

Tietäen Daisyn henkisen rakenteen laadun Gatsby käyttää Daisyn voittamiseen sitä ainoata keinoa, jonka hän kultahattuna hallitsee täydellisesti: rahaa. Ylellisiä juhlia, linnamainen talo, paksun kerman värinen Rolls Royce, vesitaso ja - kauniita paitoja: Hän otti esille pinon paitoja ja alkoi heitellä niitä yksitellen eteemme, pellavapaitoja, paksuja silkkisiä ja hienoja flanellisia paitoja - juovikkaita ja yksivärisiä paitoja ja ruudukkaita skotlantilaispaitoja. Tämän esityksen nähdessään Daisy, vanhan rahan sukuun syntynyt Daisy, alkaa kiihkeästi itkeä: Ne ovat niin kauniita paitoja. Tulen niin surulliseksi, kun en ole koskaan nähnyt - niin kauniita paitoja aikaisemmin. Gatsbyn ympäriinsä viskelemät sadat paidat, koko materian tyrmäävän ylenpalttinen opulentia, saa Daisyn pois tolaltaan. Sillä Daisy, eläväinen kuin kupliva samppanja, on myös kylmän laskelmoiva ja ahne - hänen äänensä on täynnä rahaa, kuten Gatsby toteaa, kun hän ja Nick yrittävät määritellä Daisyn äänen lumoa. Nickille selviää silloin välähdyksenomaisesti jotakin tärkeää amerikkalaisesta yhteiskunnasta: En ollut ymmärtänyt sitä koskaan aikaisemmin. Se on täynnä rahaa - siinä oli se ehtymätön viehätys, joka hänen puheessaan pulppusi, sen kilinä ja sen symbaalinhelke... Korkealla valkeassa palatsissa kuninkaan tytär, kultainen neito.

Kun Gatsbyn paidat, puvut, solmiot ja kotitakit on katsastettu, toisiinsa kietoutuneet Daisy ja Gatsby seisovat ikkunassa katselemassa aaltojen kirjailemaa salmea, jonka toisella puolen Buchananeilla on aina vihreä valo palamassa öisin laiturin päässä. Tätä valoa Gatsby on tuijottanut yöllä vuosikaudet  toivoessaan voivansa saavuttaa varallisuutta ja hyväksyntää, ja niiden myötä voittaa itselleen Daisyn ja kadottamansa rakkauden. Vihreä laiturivalo on edustanut Gatsbylle elämän tarkoitusta, pyrkimistä kohti päämäärää. Daisyn nyt seistessä hänen vierellään Gatsby oivaltaa kuin salaman iskusta, että vihreän valon suunnaton merkitys on hävinnyt ainiaaksi, siitä tulee vain pelkkä vihreä valo laiturin päässä. Ikkunan äärellä hän tajuaa, että sinäkin iltapäivänä, paitojen ja pukujen ihastelemisen aikana, on täytynyt sattua hetkiä, joina Daisy ei voinut olla hänen haaveittensa mittainen - ei omasta syystään, vaan hänen illuusionsa suunnattoman voiman vuoksi, joka oli ylittänyt niin kohteensa kuin kaiken muunkin.

Mielettömin Gatsbyn illuusioista on luoda menneisyys uudestaan, pyyhkäistä pois Daisyn ja hänet erottaneet viisi vuotta. Kun Nick vakuuttaa, ettei menneisyyteen voi palata, Gatsby luo hurjistuneen katseen taloonsa, jonka varjoissa menneisyys väijyy ja ihmiset kamppailevat vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen. Gatsbyn osaksi tulee kuitenkin häviö tässä kamppailussa, jonka jylhä loppu on eräänlainen nykyaikainen dies irae, Jumalan tuomio ja vihan päivä.

Kaikki alkaa banaalisti: kyllästynyt seurue, Nick, hänen kyyninen ja vilpillinen seuralaisensa Jordan Baker, Gatsby, Tom ja Daisy Buchanan ajavat New Yorkiin ja ottavat seurusteluhuoneen eräästä Plaza-hotellin sviitistä. Matkalla he ohittavat Tuhkalaakson, kaatopaikan, jonka yläpuolella kohoavat tienvarsimainoksessa tohtori T.J. Eckleburgin siniset ja kaikkea vartioivat jättiläismäiset silmät. He ohittavat myös George Wilsonin autokorjaamon, jonka yläkerrassa Georgen aistillinen vaimo ja Tom Buchananin rakastajatar, Myrtle, vihaa elämäänsä ja himoitsee pääsyä rahakkaimpiin piireihin. Plazan tukahduttavassa helteessä Tom paljastaa Gatsbyn rikollisen ja puolivillaisen taustan. Gatsby puolustautuu, mutta joka sanalla Daisy vetäytyy aina vain enemmän itseensä. Hän on tajunnut, että Gatsby pyytää liikaa, on liian naiivi, liian vilpitön - ja ehkä myös liian köyhä äkkinäisesti hankittuine rahoineen. Daisy valitsee Tomin, jonka luonteen peruskivet ovat raha, varallisuus ja piittaamattomuus muista. Tomissa Daisy on löytänyt vertaisensa: He olivat edesvastuutonta väkeä - he rikkoivat esineitä ja tuhlasivat ihmishenkiä ja vetäytyivät sitten takaisin rahansa tai suuren edusvastuuttomuutensa turviin - tai mikä heitä oikeastaan pitikään yhdessä - ja antoivat toisten selvittää heidän aiheuttamansa sotkun.

Dies irae muuttaa peruuttamattomalla tavalla neljän henkilön elämän kulun, Carrawayn, Gatsbyn, Wilsonin ja Myrtlen. Jäljelle jäävät kaiken näkevät T.J. Eckeburgin silmät, George Wilsonin mukaan Jumalan silmät, jotka Tuhkalaakson, nykyajan Gehennan, yllä katsovat ihmisten moraalittomuutta ja heidän aiheuttamiaan sotkuja.

Heidi Köngäs: Dora Dora (2012)

Heidi Köngäksen vuonna 2012 julkaiseman romaanin Dora Dora nimi kuulostaa samankaltaiselta kuin Tyynenmeren saaren eksoottinen tahitilaisperäinen nimi Bora Bora. Mielleyhtymä ei voisi olla kauempana totuudesta. Vaikka myös Doralla on itsensä toistava nimi, eräänlainen identiteettiä vahvistava appositio, viittaa Köngäksen Dora Dora etelämeren paratiisisaaren sijasta kahteen toisen maailmansodan aikaiseen saksalaiseen käsitteeseen.

Mittelbau-Dora oli Buchenwaldin keskitysleirijärjestelmään kuulunut sivuleiri, jonka olosuhteet olivat sellaiset, että jokin Danten Helvetti olisi ollut pelkkä huvipuisto sen rinnalla. SS, joka oli alunperin Adolf Hitlerin ja natsipuolueen johtama puolisotilaallinen järjestö ja josta kasvoi eräs Kolmannen valtakunnan järeimmistä teräsnyrkeistä, käytti leirin vankeja tunneleiden ja maanalaisten asemien kaivamiseen Mittelwerkin tehtaan tarpeisiin. Tämä puolestaan tuotti sekä maailman ensimmäistä ballistista asetta, V2-ohjusta että V1-lentopommeja, joiden koodinimistä Dora Dora on saanut kaksoisnimensä toisen osan. Dora Dora ei tosiaankaan ollut sitä, millaiselta se ehkä nykyihmisen korvissa saattaisi kuulostaa. Tämä ei kuitenkaan ole Köngäksen romaanin ainoa harhautus, sillä loppujen lopuksi kirjassa tuskin mikään on sitä, miltä se näyttää.

Köngäs on ottanut käyttöön kompositiokaavan, jossa tapahtumat nähdään romaanihenkilöiden kautta, heidän kertominaan. Ehkä juuri tämä naiskirjailijoille tyypillinen romaanitekninen ratkaisu - henkilöiden asettaminen kertomuksen pääosaan - tuottaa romaanin juonenkulussa tilanteen, jossa sota kaikkine hirveyksineen muodostaa vain taustakulissin henkilöiden keskenään pelaamalle suhdepelille. Niinpä tässä sommittelussa henkilöt muodostavat ehjän kokonaisuuden, kuin kreikkalaisesta tragediasta lainatun kuvion. Päähenkilöt ovat syyttömiä heitä kohdanneeseen epätoivoiseen tilanteeseen, sotaan, joka kuitenkin tuhoaa heistä jokaisen, kenet enemmän, kenet vähemmän ja jotkut lohduttoman lopullisesti. Kreikkalaisesta tragediasta on niin ikään lainattu osajako: on taikuri Himmelblau ja viulisti Borries, jotka toimivat tapahtumia kommentoivana kuorona, mutta jotka voi nähdä myös eräänlaisena pula-ajan subrettiparina. Näin nähtynä taikuri esiintyy koomisena traagikkona ja viulisti hänen aristokraattisena vastakohtanaan, hermoromahduksen partaalla olevana viuluvirtuoosina. Tragedian pääosia esittävät Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer, suomalainen tulkki Eero Kallankari ja Speerin sihteeri Annemarie Kempf, joiden osalle pääsääntöisesti tulevat tragedian mono- ja dialogit.

Romaanissa kuvattujen tapahtumien näyttämönä toimii Suomen Lappi, jonka suomalaisuudesta vuonna 1943 romaani kuitenkin antaa lähes skitsofreenisen kuvan. Kun varusteluministeri Albert Speer saapuu kirjan alussa Rovaniemelle, saadaan heti alkajaisiksi tietää, että lähes kaikki tienviitat ovat myös saksaksi. Matkan jatkuessa kohti varsinaista pääkohdetta, Petsamon nikkelikaivosta, Speer käy sisäistä monologia saksalais-suomalaisista suhteista. Suomi leimautuu Speerin ajatuksissa Saksan liittolaiseksi, eräänlaiseksi myötäsotijakansaksi, joka hävityn talvisodan jälkeen suorastaan tuppautui Saksan rinnalle heilutellen nikkeliään käsirahana pyrkiessään Saksan yhteyteen. Tällöin Lappiin siirrettiin Saksan toimesta yli kaksisataatuhatta saksalaista ja itävaltalaista alppijääkäriä, jolloin alueen todellisesta hallinnasta ei saksalaisella puolella vallinnut pienintäkään epäilyksentapaista. Mutta emme nimittäneet sitä miehitykseksi, Albert Speer pohdiskelee itsensä kanssa. Tulkki Eero Kallankari sen sijaan tekee omassa monologissaan realistisen tilannearvion ja näkee Lapin miehitettynä alueena - yhtään laukausta ei tarvinnut ampua, kun kairat vallattiin. Lapin asukkaat heräsivät vain siihen, että saksalaiset marssivat paikalle valtavina kolonnina, ja sanonta "Niin on, jos siltä näyttää" sai käytännön toteutuksen. Ja siltä tosiaan vaikutti sekä näyttävän että myös olevan: saksalaiset olivat valloittaneet koko Lapin Jäämerta myöten, ja sikäläiset junat kulkivat miten mielivät pitkin ja poikin pohjois-Suomea.

Alunperin William Shakespearen Myrsky-näytelmästä peräisin oleva sanonta "politics makes strange bedfellows" havainnollistuu käsin kosketeltavaksi, kun varusteluministeri Speer joulun 1943 tienoilla tekee vierailun Saksan pohjoisimpaan varuskuntaan, Petsamoon. Saksan aloitettua vuonna 1941 hyökkäyksen itään ja Suomen liityttyä hankkeeseen mukaan, oltiin myös kauppapoliittisesti valmiita ryhtymään petikavereiksi. Yhteistyön välineeksi tuli nikkeli, jota saatiin Petsamosta, Euroopan arvokkaimman mineraalikasauman löytöpaikalta. Romaanin tapahtumien aikaan kaivoksen lähes koko tuotanto rahdattiin Saksaan, jonka nikkelihuolto perustui suurelta osin juuri Petsamosta saatuun malmiin: Petsamon nikkeli oli Kolmannen valtakunnan aseteollisuuden kannalta avainasemassa. Kaivoksen alkutuotanto pyöri vankityövoimalla, joka puolestaan oli rahdattu Petsamoon joko laivoilla tai pohjois-Suomen halki junalla niin pitkälle kuin juna kulki ja loppumatkan - noin neljäsataa kilometriä - kävelyttämällä.

Saksalaisille sotilaille hoetaan jatkuvasti, että arktista ei ole; kuitenkin Petsamosta rakentuu romaanissa kuva, joka koostuu kalmanvalkeasta maisemasta, lumeen hukkuneista rakennuksista, maastosta, kaljusta kuin kuun maisema. Petsamo on pelkkää puutonta vuorenrinnettä ja kylmävetisiä, syviä vuonoja. Taivaalla näkyy himmeiden tähtien takaa vilahdus laihasta kuusta, kynnenvahvuiseksi järsitystä, ja tuuli kynsii ihmisen hengiltä. Luonto hillitsee sodankäyntiä, tekee sellaisen vastuksen, että nykyaikaiset laitteetkaan eivät toimi näin arktisissa oloissa. Tundran toivottomuutta pehmentää kuitenkin viehättävä tunnelmansirpale, kun tulkki ja Annemarie Kempf käyvät Pyhän Kolminaisuuden luostarissa Petsamossa eräänlaisessa "joulukirkossa". Luostarikirkko on jääkylmä kuin kellari. Munkit ovat koristelleet joulun kunniaksi kynttilöin vähät jäljelle jääneet tummuneen kullan väriset ikoninsa. Valaistu kirkko on riisuttunakin oudon kaunis. Kylmä, riisuttu joulukirkko, jonka krusifiksit ja ikonien loisto ovat pelkkää kuvitelmaa, vanhan munkin sanoillaan maalaamaa kultaa ja mirhamia - ihan kuin kaikki tärkeä olisi näkymätöntä, sitä kautta ääretöntä.

Heidi Köngäs maalaa sota- ja kauppapolitiikan yhteensaattamista petikavereista kuvan, joka ei perustu tasa-arvoon ja yhdenmukaisuuteen vaan edustaa pikemminkin eräänlaista nietzscheläistä herra- ja orjadialektiikkaa. Saksalaista sotilasta leimasi tämän käsityksen mukaan eksistentiaalinen vietti pystyä kasvamaan muita voimakkaammaksi sekä halu vallantunteeseen, joka jo itsessään oli raakaa ja mahtavaa. Tämän opin mukaisesti kansallissosialistisessa Saksassa tehtii jyrkkä rotuopillinen jako: arjalaisilla tarkoitettiin korkeimmassa arvossa pidettyä pohjoista rotua, saksalaisia itseään, jotka erottuivat ns. orjakansoista maailman valtiaskansana. Suomalaisten aseveljien status oli asetelmassa ongelmallinen - he sijoittuivat harmaalle vyöhykkeelle, jossa ei oltu suorastaan ali-ihmisiä mutta ei kuitenkaan ylletty saksalaisten rinnalle arjalaisiksikaan.

Kuvaava on romaanissa kerrottu tapaus "Petsamon kauhun", komentaja Ferdinand Schörnerin Lapissa vietetyistä 50-vuotispäivistä ja tähän tilaisuuteen lahjaksi juhlakalulle suomalaisten hankkimasta, saksaksi käännetystä Seitsemästä veljeksestä. Korskea kenraali ei jaksanut edes kuunnella onnittelupuhetta loppuun vaan keskeytti ylistyksen ja heitti kaikki suomalaiset ulos; oletettavasti myös lahjaksi aiottu kirja lensi pihalle muun suomalaisuuden mukana. Toinen saksalaiskenraali, Eduard Dietl, varoitti saksalaisia pilaamasta hyvää arjalaista rotua solmimalla avioliittoa suomalaisnaisen kanssa: Näkeehän sen jo valokuvista, joita Hitlerille lähetettäviin avioliittoanomuksiin on liitetty, että kyseessä ovat rodulliset ajopuut. He eivät ole saksalaisten tasolla, heidän naisensa ovat alempiarvoisia, omaavat itäisiä piirteitä ja ovat usein matalakasvuisia. Suomalaismiehet taas, ja sotilaista on tietenkin kyse, ovat yksinkertaisia mutta luotettavia; he vaikuttavat hitailta ja ovat ylpeitä, jopa turhan ylpeitä - uskovat olevansa parempia sotilaita kuin venäläiset.

Romaanin kirjavasta, Saksan sotaponnistelujen parissa hääräävästä joukosta, schörnereistä, dietleistä, ehrlereistä ja muista erottuu kuitenkin eräs hahmo ylitse kaikkien muiden: Albert Speer. Romaanin näkökulmakompositio, jossa Speerin toimintaa ja luonnetta valotetaan usean eri todistajan kautta, nostaa varusteluministerin teoksen kiistattomaksi päähenkilöksi. Niin kreikkalainen kuoro - viulisti Borreas ja taikuri Himmelblau - kuin kakkospääosien esittäjät Annemarie Kempf sekä Eero Kallankari ovat vain osasia heliosentrisessä tapahtuma-avaruudessa, jonka Aurinkoa, Albert Speeriä, ne kiertävät kukin omalla nopeudellaan.

Köngäs on paneutunut pontevalla perinpohjaisuudella Speerin luonnekuvan luotaamiseen alkaen ankeasta lapsuudesta ja jatkuen miltei Kolmannen valtakunnan romahtamiseen toukokuussa 1945. Albert oli Speerin pariskunnan järjestyksessä kolmas lapsi, Hermannin ja Ernstin jälkeen syntynyt, ja hän tiesi alusta alkaen olevansa pettymys vanhemmilleen - hermostuttava ja kulmikas lapsi, joka aneli isänsä ja äitinsä hyväksyntää sekä kärsi veljiinsä kohdistuneesta sisaruskateudesta. Tavattuaan Speerin ensi kerran tulkki Eero Kallankari havainnoi vaistonvaraisesti, ettei mies ihan kunnossa tunnu olevan - sallainen herraskainen olemukseltaan, ei kansanmies. Speerin sihteeri Annemarie Kempf kuvailee työnantajaansa analyyttisemmin: Speer on kuin saippua, yhtä liukas kuin hyväntuoksuinenkin ja vaikuttaa luonnottomalta kohteliaassa täydellisyydessään. Varusteluministeri on komea kuin filmitähti mutta täysin vailla sekä ilmeitä että tunteita. Kun hän seisoo majapaikan pihalla matkan alettua kohti Jäämerta, hän näyttää univormussaan vahvalta ja komealta: turkiskaulus ylhäällä, koppalakki päässä ja nahkakäsineet käsissä. Tässä Köngäs luo kuvan sodan synnyttämästä miestyypistä, joka viriiliytensä kannattelemana kohoaa kansakunnan symboliksi. Komeassa asepuvussa maisemaa hallitseva mies on kuitenkin täysin koteloitunut ihminen, joka ei edes hengitä ulospäin, pelkästään vain sisäänpäin. Speer on tekojen mies, joka varusteluministeriksi tultuaan kertoo ensi töikseen aikovansa mobilisoida kaksikymmentämiljoonaa työntekijää valloitetuilta alueilta Saksan tarpeisiin. Ja tekee sen.

Paradoksaalista kyllä, myös Speer joutuu kieppumaan omalla kiertoradallaan häntä paljon massiivisemman kappaleen ympärillä. Tätä isoa taivaankappaletta koko speeriläinen problematiikka kiertää jatkuvasti voimatta poistua sen vetovoiman alueelta, kykenemättä pakenemaan tuon keskusplaneetan järjestelmästä. Minun sisälläni hän ei vaikene, kuulen hänen äänensä, tunnen äänenpainot, kaikki puheen sävyt, jopa hänen sanojensa kaiut. Näin Albert Speer luonnehtii suhdettaan Kolmannen valtakunnan johtajaan, Adolf Hitleriin, jonka hän on sisäistänyt ankaraksi yliminäkseen, ankaran isän kaltaiseksi vaativaksi syyttäjäksi, joka lapsuuden isän tavoin on vallannut hänen tajuntansa. Speer täyttää uuden isänsä kaikki toiveet niin täydellisesti, että Hitler ylistää häntä arjalaisen rodun parhaaksi esimerkiksi. Ikuisesti vaille biologisen isänsä hyväksyntää jäänyt Speer ei enää haikaile, sillä hänelle riittää uusi isä, joka on ankara mutta myös ymmärtäväinen ja ihailee virtuaalista poikaansa lähes luonnottomasti. Speerin sihteeri kertoo, kuinka Hitlerin ja hänen hoviarkkitehtinsa yhteys oli alussa kuin wagnerilaisen alkusoiton huikeaa crescendoa.

Speer sai olla mukana aivan kaikissa Hitlerin enemmän tai vähemmän suuruudenhulluissa suunnitelmissa, arkkitehtuurista sotavarusteluun - kaikki työni liittyivät häneen, vain häneen. Speer oli ainoa, joka ei nöyristellyt Hitleriä, koska Speerin ei tarvinnut. Minähän ravitsin häntä. Hän oli haltioitunut minusta. Soittaessaan Speerille Hitler-isä käyttää tervehdystä "Heil Speer!" Eräällä tasolla Speerin ja Hitlerin välillä vallitsee kauhun tasapaino: kumpikin etsii hyväksyntää, Speer syvältä yksilöpsykologiasta kumpuavaa isän hyväksynnän tarvetta ja Hitler vähintään yhtä kipeästi kaipaamaansa hyväksyntää arvostettuna taiteilijana. Heti Dora Doran alussa Annemarie Kempf kertoo, kuinka Speer oli kuin riivajaisten vallassa, jotka eivät kuitenkaan liittyneet pelkkään kunnianhimoon, vaan ne liittyivät jollakin tavalla Hitleriin. Heidän väleissään on jotain selittämätöntä. Minun päässäni on paljon ajatuksia, joita en voi koskaan jakaa kenenkään kanssa.

Fasismin ja maskuliinisuuden suhdetta pohtineet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota natsien sodasta - ainakin vielä salamasodan pikavoittojen riemukulussa - saamaan aistilliseen iloon. Samaan ongelmaryppääseen kuuluvat myös muut fasistisiksi leimatut piirteet, naisviha ja väkivallan estetisointi, joista viime mainittu ilmeni vaikkapa saksalaisten hienoissa univormuissa: heillä oli pitkät manttelit ja komeat kiiltävät saappaat, koppalakit ja turkiskaulukselliset palttoot. Tutkijat tuovat esiin niin ikään fasismin olennaisimpana piirteenä pidetyn miehisyyskultin, sekä siihen taipuvaiset, kaikkea feminiinistä kammoavat miehet. Miehisyyteen sen sijaan liittyi karismaattinen johtajuus, militarismi ja viriili maskuliinisuus. Näistä elementeistä rakentui Albert Speerin ja Adolf Hitlerin suhde, joka puolestaan pohjasi kahteen ihmisen perusviettiin, agressioon ja eroottisuuteen. Speer, minun kotkani, oli Hitlerillä tapana sanoa heidän ollessaan kahden kesken, sillä Speerillä oli kaikki valta Hitleriin: Miehen valta mieheen, mitä muuta se voisi olla kuin alistamisen valtaa. Vain minun edessäni hän koki olevansa vahvempansa kanssa, minuun hän suhtautui kuin kauniiseen naiseen, jonka arvoinen hän ei ollut. Naiseen jonka piti piiskata häntä, jotta hän saisi luvan lähestyä, piiskata ensin ja antaa vasta sitten.

Hitlerissä oli Speerin mukaan outoa vetovoimaa, magnetismia. Hitlerin kanssa vietetyn erään pitkän luonnossession jälkeen, yksi Speerin toimistontyöntekijöistä kutsuu Speeriä Hitlerin onnettomaksi rakkaudeksi ja lisää sitten, että sillä on sekä hyvät että huonot puolensa. Vähin erin paljastuu suhteen toinen, se huono puoli, se vakava ja vaarallinen. Kun Speer tulee vahingossa loukanneeksi Hitlerin ylpeyttä, mitätön bagatelli kasvaa Hitlerin sairaassa mielessä valtaviin mittasuhteisiin, ja loukattu rakkaus pakottaa hänet satuttamaan kerran rakastamansa miehen tunteita, tekemään kaikkensa nöyryyttääkseen tätä. Voin vain odottaa mitä tahansa, hän voi viedä minulta kaiken, jopa hengen, Speer pohtii syvän epätoivon hetkinä.

Speerin kertoman mukaan välirikko tapahtui marraskuun kolmantenatoista päivänä 1943. Silloin Albert Speeristä tuli persona non grata, varjoon työnnetty, jonka on mahdotonta kestää kahden miehen väliin tullutta katkosta. Se osuu suoraan hänen elinvoimaansa, sillä ilman Hitleriä ei ole mitään, on vain pelkkää tyhjää, pelkkää jäistä tannerta puhaltavaa kylmää tuulta. Ilman häntä en ole olemassa. Minun sisälläni sammuivat kaikki valot kun hän käänsi selkänsä. Ilman häntä olen kuin vuoren sisään porattu käytävä, ulosteelta ja virtsalta haiseva hapantunut käytävä, jossa ilma ei liiku, josta ei pääse pois, jossa tehdään työtä kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa. Ankara isä on tuhonnut lapsensa.

Kreikkalaisessa mytologiassa esiintyneen jumalatar Nemesiksen mukaan kenelläkään kuolevaisella ei saanut olla liikaa onnellisuutta, koska se johti hybrikseen. Albert Speerin hybris oli tunnetta rajattomasta ylivertaisuudesta tai, kuten Annemarie sitä kutsuu, yli-ihmisellisyydestä. Kun Speeriin kohdistuva Nemesiksen kostoisku tulee, se noudattaa tuttua raamatullista kaavaa, jossa ylpeys käy lankeemuksen edellä. Tuhon dramaturgia ei kuitenkaan rajoitu pelkästään Speeriin, vaan hän vetää koston kurimukseen myös romaanin kaksi muuta tärkeää henkilöä, Annemarie Kempfin ja tulkki Eero Kallankarin. Nemesiksen paikan itselleen ottanut, rakkaudessa pettynyt Speer toteuttaa antiikin Kreikan kostovalikoimassa erään hirveimpänä pidetyn rangaistuksen, vapaan miehen pakottamisen anaaliseksiin.

Kostoteeman viimeisenä huipennuksena lukijalle tarjotaan kenraali Dietlin ja varusteluministeri Speerin käymä keskustelu siitä, mitä tulisi tapahtumaan sen jälkeen, kun venäläiset olisivat tulleet Lappiin, suomalaiset irtautuneet ns. aseveljeydestä ja Saksan vuoristoarmeija olisi pakoitettu vetäytymään. Suunnitelmissa on, että lähtiessään saksalaiset tuhoavat Lapin jokaista rakennusta, polttopuuta, porotokkaa, maantietä ja siltarumpua myöten. Jäljelle jäisi vain raunioita ja savuava, poltettu maa - ja Ruotsin puolelta tuhottujen kotiensa palamista katselevat, itkevät ihmiset. Nemesiksen kosto olisi näin viimeistelty äärimmäiseen loppuun saakka.

Paulo Coelho: Alkemisti (1988, suomeksi 2002)

                                      Paulo Coelho: Alkemisti (1988, suomeksi 2002)

Brasilialaisen Paulo Coelhon romaani Alkemisti on outo kirja. Se piti lukea kahteen kertaan eikä vielä toisellakaan lukemisella oikein saanut tolkkua, onko tarina kokoelma eräänlaista kevytfilosofiaa, itsestäänselvyyksiä paukuttavan saarna-automaatin kliseisiä elämäntaito-oppeja vai narsistin toisille narsisteille kirjoittama "keisarin uudet vaatteet" -kyhäelmä. Kirjan johdannossa Coelho kertaa klassista tarinaa Narkissoksesta, joka hukkui lähteeseen omaa kuvaansa ihaillessaan. Oscar Wilden tarinasta kirjoittaman version mukaan lähde saa viimeisen sanan: se itkee, koska on menettänyt aiemmin näkemänsä oman kauneutensa kuvajaisen puoleensa kumartuneen nuorukaisen silmissä. Paulo Coelhon Alkemistin voi nähdä paitsi allegoriana kahden narsistin pelaamasta pelistä, myös symbolisella tasolla: onko Alkemistin kirjoittaja lähde, jonka kauneus - filosofia - kuvastuu lukijan silmissä aina siihen asti, kunnes tämä huomaa tarjotun filosofian katinkullaksi, jota ei edes alkemisti kaikkine salaviisauksineen ole pystynyt muuttamaan oikeaksi kullaksi. Pettynyt lukijaparka vetää johtopäätökset ja katoaa kuvioista, "hukkuu". Epäilemättä näitä narkissoksia, jotka ovat uupuneet kesken harhaillessaan "lähteen" filosofisissa syvänteissä, löytynee paljonkin turhautuneiden lukijoiden joukosta. Kuitenkin toisin kuin Coelhon tarinassa, "lähteen" osaksi ei suinkaan jää pelkkä itkeminen kadotetun kuvajaisen perään. Kouriintuntuvaa lohtua tarinan kirjoittajalle tuovat Alkemistin uskomattomat myyntiluvut ja sille myönnetyt merkittävät kirjallisuuspalkinnot. Yhtä kaikki, ehkä se mihin Paulo Coelho kajoaa, muuttuu kuin muuttuukin puhtaaksi kullaksi.

Alkemistin tarina pyrkii olemaan yleispätevä, ei mihinkään määrättyyn aikaan tai aikakauteen sidottu kertomus. Sen keskushenkilönä on Andalusiasta kotoisin oleva espanjalaispoika Santiago, pappisseminaarilainen, joka lapsesta lähtien on kiihkeästi halunnut päästä kiertämään maailmaa. Niinpä latinaa, espanjaa ja teologiaa opiskellut poika vaihtaa kauhtanan lammaspaimenen sauvaan ja lähtee vaeltelemaan laumansa kanssa Andalusian kukkuloille. Elämä on aluksi idyllistä, paimenen ja lauman elämät nivoutuvat toisiinsa, ja poika on varma, että lampaat ymmärtävät hänen puhettaan. Hän lausuu niille otteita lukemistaan kirjoista tai kertoo uusista asioista, joita on nähnyt kulkiesssaan kylien halki.

Idylli saa ensimmäisen särön, kun mustahiuksinen, lukutaidoton andalusialaistyttö järkyttää paimenen mielenrauhan, ja tämä alkaa ajatella elämäänsä erilaisessa, tytöstä säteilevässä valossa. Poika oivaltaa myös, että lampaat ovat niin kauan hänen ystäviään, kun hän löytää niille vettä ja ravintoa. Niiden päivät ovat kaikki samanlaisia eivätkä ne ole lyhyen elämänsä aikana lukeneet ainuttakaan kirjaa; niitä kiinnostaa vain vesi ja ravinto. Kun Afrikasta rajusti puhaltava itätuuli tuntuu voimakkaana Santiagon kasvoilla ja tuo mukanaan aavikon ja huntuihin verhoutuneiden naisten tuoksua, poika alkaa kadehtia tuulen vapautta - ja hän tajuaa että hänkin voisi olla kuin tuuli, yhtä vapaa. Santiagon unessa näkemä Egyptin pyramideille kätketty aarre olisi sekin lähempänä vapaana vaeltamaan lähtenyttä espanjalaisnuorukaista kuin niityllä lampaineen laiduntavaa paimenta. Lampaat, mustahiuksinen andalusiatar ja rinteiden laitumet olisivat pelkkiä haparoivia askelia hänen entisellä elämäntiellään - ja Afrikka vain parin tunnin päässä, toisella puolen kapeaa Gibraltarin salmea, jonka poikki laivat kulkevat tiuhaan.

Lampaansa myynyt Santiago joutuu salmen toisella puolen, Tangerissa, ryöstetyksi, mutta puhuu itselleen työpaikan kukkulalla sijaitsevassa kristallikaupassa. Kristallikauppias palauttaa Egyptin pyramideille matkalla olevan Santiagon todellisuuteen kertomalla, että Tangerin ja pyramidien välillä on tuhansien kilometrien aavikko. Silloin ilo kuolee pojan kasvoilta, poissa ovat basaarit, kinastelevat kauppiaat, helmin koristellut, kauniit miekat, miehet jotka nousevat minareetteihin laulamaan. Poissa ovat myös seikkailut, toivo, uudet elämäntiet, aarteet ja pyramidit. Kun Santiagoa säälivä kristallikauppias lupautuu antamaan tälle rahaa kotimatkaa varten, Santiago sanoo tulevansa kauppaan töihin, ja lisää uuden pitkän hiljaisuuden jälkeen: Tarvitsen rahaa ostaakseni pari lammasta. Työskenneltyään vuoden verran kristallikaupassa Santiagolla on sekä matkarahat Espanjaan että alkupääoma lampaiden hankkimista varten. Santiagon mielessä taistelevat lampaat, Andalusia sekä kristallikauppias, joka on vuosikymmenet unelmoinut matkasta Mekkaan, mutta ei ollut koskaan uskaltanut toteuttaa unelmaansa - koska sen jälkeen hänellä ei olisi enää mitään syytä elää: minä pelkään pettyväni ja tyydyn sen vuoksi unelmoimaan.

Toisin kuin kristallikauppias Santiago sen sijaan löytää oman tiensä, Elämän tien, johon eivät lampaat ja Andalusian pellot enää kuulu, vaan sitä tietä kulkiessaan ihmisen tehtävänä on unelmansa toteuttaminen. Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen, oli arvoituksellinen vanhus sanonut hänelle espanjalaisella torilla tarkoittaen ilmeisesti, että ihminen voi saavuttaa minkä tahansa päämäärän auttamalla itse itseään.

Tästä alkaa kirjan varsinainen teema, Santiagon tarina, joka on etsimisen tarina - maailmankaikkeuden kielen etsintä, Elämäneliksiirin etsintä, Viisasten kiven etsintä, alkemistin etsintä. Monia asioita on niin taiteessa kuin viihteessäkin aikojen kuluessa etsitty, Pyöreän Pöydän ritareiden Graalin maljasta Indiana Jonesin kadonneen aarteen metsästykseen asti, mutta kuitenkin viime kädessä on kyse aina ollut sen kuuluisan "oman itsen" etsimisestä. Alkemistin tähän osaan ilmestyy klassista Tuhannen ja yhden yön tarinoista lainattua rekvisiittaa, ja se tuo jonkin verran lisää substanssia Santiagon tarinan laihanlaiseen filosofiaan ja ohueen henkilökuvaukseen.

Kirjan sivuille ilmestyy nyt kameleja, karavaaneja, keitaita, hiekkamyrskyjä, arabien heimosotia, kuninkaita, kerjäläisiä, kaunis Fatima ja lopulta myös alkemisti. Kuitenkin ehkä kaikkein vahvin - ja kaikkein vähiten sadunomainen - kuva romaanin rakenteessa syntyy autiomaasta, tilan ja hiljaisuuden tyyssijasta, joka länsimaisessa kulttuurissa on perinteisesti mielletty mietiskelyn ja kilvoittelun paikaksi. Autiomaassa taivas on lähellä maata ja horisontti katoaa pehmeään utuun. Aavikkoa ei tarvitse ymmärtää, riittää kun ymmärtää sen sisältävän kaiken, ja antaa vain hiljaisuuden puhua: kun katsot yhtä hiekanjyvästä, niin näet luomakunnan kaikki ihmeet.

Santiagon ensimmäiset askeleet Elämän tiellä vievät hänet karavaaniseraljiin, josta löytyy kymmenen vuotta alkemiaa opiskellut englantilainen mies matkalla El Faijumin keitaalle tapaamaan kaksisataavuotiasta kuuluisaa arabialaista alkemistia. Olen opiskellut kymmenen vuotta ja istun karjasuojassa, miettii mies, jonka koko elämän ja opiskelun tarkoitus on ollut löytää sekä kieli, jota maailmankaikkeus puhuu että mies, joka puhuu tuota kieltä.  Hän on alkemisti, englantilainen jatkaa, ja kertoo haluavansa kirjoittaa paksun teoksen pelkistä sanoista "onni ja sattuma". Niillä kirjoitetaan yleismaailmallista kieltä, mystistä ketjua, joka liittää yhden asian toiseen. Paulo Coelho on rakentanut englantilaisesta faustisen hahmon, joka pyrkii puhdistamaan "metallit", kunnes mielestä on haihtunut maailman turhuus ja jäljelle jää puhdas tieto. Englantilainen muodostaakin coelholaisessa filosofiassa varoittavan esimerkin siitä, mihin tiedonjano voi johtaa: kymmenien vuosien opiskelujen jälkeen mies ei ole edes vielä Elämäntiensä alussa, saatikka saavuttanut tavoitettaan, sillä ilmeisesti hänellä on liikaa "tietoa" ja liian vähän "tunnetta". Maailmankaikkeus, jonka sanotaan auttavan tavoitteen saavuttamisessa, on sekin ilmeisesti jättänyt miehen oman onnensa nojaan ja siirtynyt muihin maisemiin.

Antamatta englantilaisen kirjoista ammentaman viisauden pelottaa itseään Santiago oppii omin avuin ymmärtämään, että yleismaailmallinen kieli tuntee jokaisen ihmisen menneisyyden ja nykyisyyden. Se auttaa sielua tekemään nopeita sukelluksia elämän virtaan, missä kaikkien ihmisten elämänvaiheet liittyvät yhteen, ja heidän kohtaloaan ja maailman kohtaloa ohjaa sama käsi. Aavikolla vaeltaessaan Santiago niin ikään oppii - toisin kuin rationaalinen englantilainen - alkemian salaisuudet: Minussa ovat tuulet, aavikot, valtameret, tähdet ja koko maailmankaikkeus. Meidät on luonut sama käsi ja meillä on yhteinen sielu. Panteismi on voimakkaasti läsnä Santiagon intohimoisessa rakkaudessa ja yhteenkuuluvuuden tunteessa luontoon ja maailmankaikkeuteen; hän kuulee, kuinka karavaanin sielu puhuu aavikon sielulle.

Panteistinen juonne tulee esiin myös keskusteluista, joita Santiago käy erämaavaelluksensa aikana sekä tapaamiensa ihmisten että kohtaamiensa luonnonilmiöiden kanssa. Näiden keskustelujen kautta Coelho julistaa maailmalle filosofiansa ilosanomaa, jossa toistuvat loputtomasti mystiset elementit Maailman sielu, Viisasten kivi, Elämän eliksiiri ja Elämäntie. Suppean filosofian ydin tiivistyy pariin peruskäsitteeseen, yksilön rajattomaan optimismiin sekä aivan yhtä rajattomaan luottamukseen omiin kykyihin. Santiago oppii, kuinka yksilö toteuttaa kohtaloansa olemalla olemassa kohtalossaan, elämällä hetkessä, sillä elämän salaisuus on nykyhetkessä ja jokainen päivä on jo itsessään ikuisuus: Jos pystyt elämään hetkessä olet onnellinen mies. Elämäsi on yhtä juhlaa, suurta karnevaalia, koska se sisältää vain sen hetken jota elät.

Hetkellä, jolloin Santiago on voimakkaasti olemassa kohtalossaan, hän tapaa Fatiman keitaan kaivolla, ja se hetki muuttuu suureksi juhlaksi. Aika pysähtyy ja Maailman sielu kohoaa auringon lailla aavikon hiekasta - Santiago on kohdannut rakkauden: Kun hän katsoi tytön tummiin silmiin ja näki epävarman hymyn tämän huulilla, hän ymmärsi mikä oli keskeisintä ja viisainta Maailman kielessä.  Coelho analysoi tätä "maailman kielen keskeisintä ja viisainta" käsitettä, rakkautta, käyttäen esimerkkiparina Santiagoa ja Fatimaa. Jos kyseessä on ns. rakkaustarina, sen lähtökohta on kutakuinkin erikoinen. Santiagon ja Fatiman tarinassa romanttisen rakkauden idea katoaa jonnekin aavikon tuuliin, sillä Coelhon kertomus on lähinnä kuvaus länsimaisen miehen päiväunesta, täydellisestä rakkaudesta miehen silmin nähtynä.

Santiagon luennoitua keitaan helmassa tytölle viikkokaupalla yleismaailmallisesta kielestä ja Maailman sielusta, Fatima on sanojensa mukaan muuttunut osaksi Santiagoa. He alkavatkin suunnitella yhteistä tulevaisuutta, jossa Fatima määrittelee oman roolinsa: Olen aavikon nainen ja ylpeä siitä. Haluan että mieheni vaeltaa vapaana kuin hiekkakinoksia myllertävä tuuli. Myös tarinaan tässä vaiheessa ilmestyvä alkemisti kertoo, missä Santiagon elämäntie kulkee sen jälkeen kun Fatima on löytänyt oman aarteensa, Santiagon: Hän tietää, että miesten on lähdettävä jotta he voivat palata...nyt hän odottaa, että sinä löydät sen mitä etsit. Varmemmaksi vakuudeksi alkemisti maalaa kuvan tulevaisuudesta sellaisena kuin se olisi, jos Santiago menisi naimisiin Fatiman kanssa ja jäisi keitaalle: avioliiton neljäntenä vuonna Santiago havahtuisi siihen, että elämäntien seuraaminen olisi jo myöhäistä; hän oivaltaisi, että rakkaus ei koskaan kiellä miestä seuraamasta elämäntietään. Jos se kieltää, se ei ole oikeaa rakkautta, sitä joka puhuu Maailman kieltä. Niinpä mies lähtee ja nainen jää odottamaan urhoollista miestään joka etsii unelmaansa ja aarrettaan.

Kirjansa esipuheessa Paulo Coelho määrittelee alkemistin ihmiseksi, joka tietää mistä puhuu mutta samanaikaisesti tietää myös, että alkemistin on puhuttava kielellä, joka puhuu sydämelle eikä järjelle. Tavalla, jolla alkemisti ratsastaa Coelhon kertomukseen, ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, mutta ehkä lapset ja lapsenmieliset ymmärtävät sen sydämellään. Tarinan tässä kohdassa Santiago on palaamassa heimonjohtajien kokouksesta täysikuun valaisemassa hiljaisuuden maisemassa, kun hän yhtäkkiä kuulee jyrähdyksen ja voimakas tuulenpuuska paiskaa hänet maahan. Ilman täytää niin sankka hiekanpöly, että se peittää kuunkin. Jostakin hiekkamyrskyn keskeltä ilmestyy suuri valkoinen hevonen takajaloilleen kavahtaneena ja kauhistuttavasti hirnuen. Satulassa istuu mustiin pukeutunut mies metsästyshaukka vasemmalla olkapäällään. Turbaanin lisäksi miehellä on kasvot peittävä musta liina, joten vain silmät ovat näkyvissä. Satulaan kiinnitetystä tupesta Ilmestyskirjan ratsastajaa muistuttava mies vetää suuren sapelin, jonka terä välkehtii kuunvalossa. Siinä suorittaa repäisevän sisääntulon niin dramaattinen camp-hahmo, että sitä kadehtisi huikeinkin Yön Ritari. Dramatiikkaa on myös elämänohjeessa, jonka alkemisti antaa järjestämänsä näytöksen päätteeksi: Sinun täytyy rakastaa aavikkoa, mutta et saa koskaan luottaa siihen täysin, sillä se koettelee miestä jokaisella askelella ja tappaa sen joka ei ole varuillaan. Kelpo ohje Elämäntien kulkijalle, jota koko maailmankaikkeuskin auttaa.

Jos eksoottista maurilaispatsasta muistuttavasta alkemistista ja hänen opistaan tämän päivän rationalistinen ihminen jotakin pystyy suodattamaan, niin se voisi olla vaikkapa symbolien avulla ymmärretty ihmisen individualisaatio, ihmisen tuleminen kokonaiseksi ja omaksi itsekseen. Kun karkea metalli, "lyijy" jalostuu psyyken kehittyessä, lopputuloksena syntyy ehyt ihminen, syntyy "kultaa". Paradoksaalista kyllä, Coelho ei pysähdy vielä tähänkään lopputulemaan, vaan jatkaa vaellustaan pitkin ihmisen kehityksen polkua, sitä paljon puhuttua Elämän tietä, vielä hieman pidemmälle. Haaste on mittava: kykeneekö ihminen hallitsemaan omaa elämäänsä? Coelhon mukaan ihminen niin halutessaan pystyy hallitsemaan elämäänsä täydellisesti, koska alkemia tekee henkisestä täydellisyydestä aineellisen. Henkinen täydellisyys aineellistuu episodissa, jossa Santiago on joutunut hengenvaaralliseen tilanteeseen. Niinpä poika sukeltaa Maailman sieluun ja kokee psykedeelisen muuttumisen pyörremyrskyksi (sic!), joka vie hapen muilta, valaistumattomilta. Samumin rajusti puhaltaessa vihollisarmeija tuhoutuu ja tarina saavuttaa kliimaksinsa - kaikesta tulee niin täydellistä, ettei sen täydellisemmäksi mikään eikä kukaan pysty tulemaan. Ellei sitten muutu jumalaksi. 

Kun Santiago on aikansa saanut kierrellä maita ja mantuja itseään toteuttamassa, hän palaa lähtöruutuun ja kuulee itätuulen kutsun: Idästä alkoi puhaltaa tuuli. Se ei tuonut viestiä aavikolta tai uhkaa maurien hyökkäyksestä. Sen sijaan sen mukana tuli tuoksu jonka poika tunsi hyvin... Olen jo matkalla Fatima, hän sanoi. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Kun Paulo Coelho vuonna 1988 julkaisi Alkemistin, maailma oli hyvin erilainen kuin tänään, vuonna 2013. Ongelmien määrä vuonna 1988 oli varmaan vähintään yhtä suuri kuin nykyään, mutta niiden laatu oli tyystin erilainen. Coelho ei - ehkä tarkoituksellisesti - määrittele romaaninsa tapahtuma-aikaa, vaan kirjan sanoma lienee suunniteltu yleispäteväksi mille aikakaudelle tahansa. Kuitenkin, kun lukee Alkemistia nykyajan taloudellisen ja sosiaalisen turbulenssin myllerryksessä, alkaa väistämättä ajatella, että Coelhon tekstissä sekoittuvat melkoisen onnettomalla tavalla henkilökohtainen matka ja laajemmat yhteiskunnalliset kuviot.

Romaanin Santiagon Elämäntietä reunustavat hänen tekemänsä valinnat, joista kaikki osoittautuvat myöhemmin oikeiksi. Alkemisti opettaa kädestä pitäen, että kaikki, joilla on mahdollisuus valintojen tekemiseen, myös tekevät valintoja. Vuoden 1988 Brasiliassa sen enempää kuin muuallakaan maailmassa ei osattu edes kuvitella, mitä 2000-luvun globaali finanssimaailman romahdus toisi tullessaan. Jos Santiago eläisi tämänhetkisessä Espanjassa, maassa jossa alle 25-vuotiaiden työttömyys on lähes 56%, hän varmasti kysyisi itseltään, mikä on se maktub ("se on kirjoitettu"), jota Coelho toistaa toistamasta päästyään. Kuka on kirjoittanut mitä, koska ja miksi? Alkemistin tarina ei kanna 2000-luvun maailmassa, eikä vähiten siksi että nykypäivän santiagojen mahdollisuudet tehdä valintoja niin Espanjassa kuin lukuisissa muissakin maissa ovat tulleet lähes mahdottomiksi. Valitseminen pysähtyy kuin seinään, jos/kun valintamahdollisuuksia ei edes ole olemassa eikä satu leikkimään samalla pelikentällä maailmankaikkeuden kanssa. Tulevaisuuden pitäisi olla kaikille - myös syrjäytyneille ja työttömille - muutakin kuin alkemistin näyttämötaiteellinen saippuakupla, joka puhkeaa, kun sitä sormella näpäyttää. Coelho syyllistää julmalla tavalla epäonnistuneita ja toivonsa menettäneitä korostaessaan voimakkaasti kovan työn ja peräänantamattomuuden osuutta elämäntien löytämisessä. Sen sijaan epäonnistuneille ja toivonsa menettäneille annetaan vain yksi lohduton ja kylmä mahdollisuus: syyttäkööt itseään!

Hyvälle filosofiselle oppirakennelmalle on luonteenomaista sen yleispätevyys ja kestokyky myös yhteiskuntarakenteiden muuttuessa. Kuka jaksaa vakavissaan uskoa Coelhon tarjoamaan itseapuun vaikkapa 2000-luvun Euroopassa?

Alkemistin lopussa on luettelo, jossa kuuluisat henkilöt ja instituutiot - joukossa myös suomalaisia - antavat ylistäviä lausuntoja kirjasta.  Á chacun son goût - kullekin oman makunsa mukaan.