Kirjallisuustieteessä esitettiin joitakin vuosia sitten teoria, jonka mukaan lajityyppien sekoittaminen kaunokirjallisessa teoksessa saattaa olla onnistunut ja toimiva ratkaisu sen rakenteelle. Siri Hustvedtin kirja Lumous ei ole sellainen teos. Päinvastoin, vaikuttaa siltä, että kirjoittamisen alussa Lumouksen luoja on uponnut päättämättömyyden hetteikköön; rönsyillyt sinne, tänne erilaisten lajityyppien viidakossa ja lopulta kirjallisessa tehosekottimessaan saanut aikaiseksi keitoksen, jossa on ripaus niin kauhuromaania, realistista kerrontaa kuin myös magiikkaa ja surrealismia. Eräällä tasolla Lumous on myös vahvasti eroottinen romaani. Kaiken edellä mainitun lisäksi taustalla saattoi Hustvedtin aivoituksissa muhia niin ikään nuoren naisen kehityskertomus jonkun Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -teoksen tyyliin. Kun Hustvedt kuljettaa sankaritartaan, 19-vuotiasta Lily Dahlia, pitkin ja poikin kuvakudosta, joka muodostuu yllätyksellisistä ystävyyssuhteista, eroottisista seikkailuista ja suoranaisista hulluuskohtauksista, alkaa vaikuttaa siltä, että aikuisuuteen matkalla oleva Lily leijuu samanlaisessa ohuessa yläpilvessä kuin kirjailijatarkin ylen vilkkaine mielikuvituksineen.
Sama ylenpalttinen mielikuvituksen lento, joka on leimallista Hustvedtin teoksen rakenteelle, toistuu myös hänen luomassaan henkilögalleriassa. Samaan läjään alle kahdentuhannen asukkaan keskilännen Minnesotassa sijaitsevaan Websterin pikkukaupunkiin Hustvedt on niputtanut kokoelman henkilöhahmoja, joista vajaa puoletkin olisi ns. realistisessa romaanissa tuottanut niin kirjalle kuin sen kirjoittajallekin vakavan uskottavuusongelman. Lukija kohtaa tämän mielikuvituksen rajoja hätyyttävän porukan heti kirjan alussa Ideal Cafessa, pikkukahvilassa, jossa Lily työskentelee tarjoilijattarena. Aamuvarhaisesta lähtien Ideal Cafe on täynnä tyyppejä, joista jokaisella olisi ollut tarina kerrottavanaan...tarina onnettomuudesta, kuolemasta, pahasta hermoromahduksesta tai omituisesta luonteenpiirteestä. Näin Hustvedt ikäänkuin varoittaa lukijaa siitä, mitä on tulossa. Ja tulossahan on...
Se on todellinen friikkikavalkadi: on Helen Bodler, jonka vuosikausia aikaisemmin tapahtunut tappo yhä askarruttaa paikkakuntalaisia, varsinkin kun sama lähde uskoo hänen tulleen elävältä haudatuksi aviomiehensä toimesta. Ovat kaksoset Frank ja Dick Bodler, Helenin nyt täysikasvuiset pojat, jotka asuvat tunkiota muistuttavassa talossa ja ovat itsekin kuin juuri tunkiosta ylöskaivetut. On Martin Petersen, Lilyn lapsuudenaikainen leikkikaveri, joka keräilee kuolleiden ruumiista otettuja valokuvia ja esiintyy keijukaisena kantaen ihmisenkokoista alastonta nukkea pitkin maita ja mantuja. On Mabel, Lilyn 78-vuotias naapuri, joka kirjoittaa jättimäistä omaelämäkertaa ja on omien sanojensa mukaan aina ollut rakastunut - tumma, vaalea, parrakas, ajeltu, lihaksikas tai sileä ja soukka. Minä olen langennut niihin kaikkiin. On Edward Shapiro, salaperäinen New Yorkista tullut taidemaalari, joka ei-websteriläisenä edustaa "toiseutta" ja pelkästään jo sillä lunastaa paikkansa friikkinä - ainakin muiden websteriläisten silmissä. Ideal Cafen kokki Vince osuu erittäin oikeaan todetessaan, ettei vinksahtaneita voi lailla kieltää. Tämä on Amerikka. Täällä niitä sikiää.
Aivan hurmaavia ovat Hustvedtin muutamalla vedolla piirretyt websteriläiset henkilöhahmot, eräänlaiset cameo-roolit. Peter Lear on parikymppinen opiskelijapoika, Nietzscheä sujuvasti siteeraava ja tämän Hyvän ja pahan tuolla puolen -teosta alituiseen kainalossaan kanniskeleva, saippualta tuoksuva ja runoja kirjoittava kloppi, johon 15-vuotias Lily muiden älykköä ihailevien tyttöjen lailla sortuu. Denise taasen on huutosakinjohtaja-tyyppiä, kaikkien tuntema, jatkuvilla ylikierroksilla käyvä touhottaja, "teknisesti neitsyt", joka - suomalaisperäistä sanontaa käyttäen - "antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa".
Sen sijaan Marilyn Monroe, jota Lily tummaverisyydestään huolimatta muistuttaa läheisesti, perimätiedon mukaan sekä antoi ymmärtää että ymmärsi antaa. Marilyn Monroesta tuleekin eräs Lumouksen tärkeistä naisista, jonka kautta Hustvedt käsittelee Lilyn teatteriin ja näyttelemiseen kohdistunutta viehtymystä, illuusion lumoa. Samalla Marilynistä kasvaa katalysaattori Lilyn halulle muuttaa identiteettiään, hukata oma identiteettinsä ja tulla joksikin toiseksi. Todellisen Marilynin tragediahan oli se, ettei hän ollut sellainen tyhmä blondi, jollaisena hänet haluttiin vaikkapa hänen filmeissään nähdä. Tämän Lily on tajunnut vaistonvaraisesti ja päätynyt ajattelemaan näyttelemistä tapana päästä hyvin lähelle asioiden ydintä. Kun näyttelijä kahdentaa ja jakaa itsensä, hän myös itse löytää itsensä kahtena, itsenään ja ei-omana-itsenään, esittämänään osana ja ei-esittämänään osana. Kenties näytteleminen tosiaan lähentäisi ihmistä maailmaan eikä etäännyttäisi siitä, Lily pohtii katsoessaan huoneensa yksinäisyydessä jälleen kerran Piukkoja paikkoja.
Todellisuuden ja illuusion välinen ero onkin teema, joka nousee ylitse muiden hustvedtiläisestä teemojen sekamelskasta. Oivallisen alustan kirjailijan tutkimuksille muodostaa episodi websteriläisen amatööriseurueen esittämästä Shakespearen Kesäyön unelmasta. Juuri tämä näytelmä on enemmän kuin mitkään muut Shakespearen draamat irtautunut todellisesta maailmasta ja sen realiteeteista. Hustvedtin tulkinnassa todellisuus ja teatteri sekoittuvat, ja koska näytelmä, vaikkapa Kesäyön unelma, ei koskaan kerro koko totuutta, lopullinen totuus muodostuu vasta katsojan päässä.
Samaten todellisuuden rajat hämärtyvät kirjassa usein toistuvaan minuuden esittämisen ja näyttäytymisen problematiikkaan. Martin Pedersen esittää performanssinsa keijuna alastonta nukkea kantaen, ja myös hänen sukulaisensa Frank Bodler tavoittaa esittämisen ydintotuuden todetessaan Lilylle:"Totuus on se, ettei kukaan tiedä kenestäkään mitään." Hustvedt tuntuu vakuuttavan toistuvasti lukijalle, ettei totuuden tietäminen ole edes tarpeellista. Samoin lienee kategoriavirhe Lilyn kohdalla kysyä, missä hänen "oikea" elämänsä on. Elämäähän voidaan jäsentää usealla vaihtoehtoisella tavalla - mutta kuka ilkeää ilmoittautua vapaaehtoiseksi määrittelemään, mikä jäsennyksistä on oikea?
Kirjan lopussa Lily Dahl tekee ratkaisunsa ja pyrkii Eliza Doolittlen osaan My Fair Lady -musikaalissa. Loikkiessaan portaita ylös kohti näyttämöä katu, jonka hän kuvittelee mielessään, muuttuu todelliseksi, ja myös Lontoon sumu on todellinen. Minä osaan olla hän, Lily miettii ja astuu reippaasti kohti näyttämöä ja elämää. Näin maailman tärkeimmän asian, rakkauden, kannoilla tulee omasta ammatista, näyttelemisestä, Lilylle vähintäänkin maailman ehdottomasti tärkein sivuseikka.
