sunnuntai 1. syyskuuta 2013

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (1925; lainaukset suomennoksesta vuodelta 1959)

 Amerikan historiassa on monia kiehtovia ajanjaksoja, joista eräs on 1920-luvun säkenöivän riehakas jazz-aikakausi. Tätä ajanjaksoa leimasivat monet, nyt jo lähes unohduksiin painuneet ja nostalgisia värinöitä herättävät ilmiöt, flapper-tytöt, kieltolain mukanaan tuomat salakapakat, ekstravagantit juhlat, art deco -tyyliset linnamaiset talot, pitkät imukkeet ja lyhyet hameet. Tämä on tuon aikakauden lumoava ja kevytmielinen puoli; se toinen puoli, se pimeä, raskas ja ikävä, on lahjonnan, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, kiipimisen ja kyynisyyden maailma, jossa paratiisi on kadotettu ennen kuin sitä on edes löydetty. Kultahatun kertojana toimivan Nick Carrawayn mielikuvissa Long Islandin saari, joka esiintyy romaanin keskeisenä tapahtumapaikkana, näyttäytyy uuden maailman kukkeana, tuoreen vihreänä etuvartijana houkutellessaan 1600-luvulla hollantilaisia merenkävijöitä. Nämä ovat ohimenevän lumotun tuokion ajan pidättäneet hengitystään esteettisen elämyksen vallassa, nähdessään edessään viimeisen kerran historiassa jotakin sellaista, joka veti vertoja ihmisen kyvylle tuntea ihmetystä.

Hollantilaisten merenkulkijoiden tavoin ihminen on etsinyt - ja yhä edelleen etsii - paratiisia, ihmetyksen kaltaista maata, paikkaa, jossa nuoruus on ikuista, rakkaus suloista kuin aamunraikas ruusu ja elämä itsessään sykkii ikuisena, kimaltelevana juhlana. Tässä on yhteen virkkeeseen puristettuna Kultahatun filosofia, sen paradoksaalisuus, mahdottomuus ja järjettömyys. Tuosta virkkeestä puuttuu kuitenkin vielä yksi elementti, eräs amerikkalaiseen mytologiaan kuuluvan virvatulen toivoton, ikuinen tavoittelu, unelma amerikkalaisesta unelmasta. Pelkäksi unelmaksi se kuitenkin jäi niin Fitzgeraldin aikana kuin usein myös ennen häntä sekä hänen jälkeensä. Tästä jatkumosta syntyy ehjä ja päättymätön, sukupolvien yli ulottuva lenkki, jonka toinen pää alati katoaa toteutumattomien toiveiden ja mahdottomien haaveiden rämeikköön. Amerikkalainen unelma - että vahva tahto vie ihmisen vaikka läpi harmaan kiven, että koettelemusten jälkeen voitto aina odottaa, että kaikilla on yhtäläinen oikeus onneen ja varallisuuteen ja että syntyperästään riippumatta amerikkalaiset ovat tasa-arvoisia sekä lain että elämän edessä - tähän unelmaan ei Kultahatussakaan enää pystynyt uskomaan kukaan muu kuin sen vilpittömän naiivi ja nuoruudenrakkauteensa fiksoitunut päähenkilö, Jay Gatsby.

Kirjoittaessaan tarinaa 1920-luvun entisestä kultaisesta nuorisosta - Kultahatussahan sen päähenkilöt rupeavat olemaan jo tanakasti alkavassa keski-iässä - Fitzgerald on sijoittanut romaaninsa alkuun eräänlaisen mietelauseen pienen runon muodossa:

                                 Siis kulje kultahatussa jos täytyy hänen tähtensä;
                                 hän siihen ihastuu jos hyppäät hänen nähtensä,
                                 ja hyppää, hyppää korkealle, kunnes huutaa hän:
                               " Rakas, kultahattu, mä sinut tahdon, korkeimmalle pääsethän!"

Epigrafin kirjoittajaksi Fitzgerald mainitsee "Thomas Parke D'Invilliers'n", joka todellisuudessa on Fitzgeraldin itsensä luoma henkilö hänen kirjassaan This Side of Paradise. Kultahattu-runossa Thomas Parke D'Invilliers/F.Scott Fitzgerald kertoo pähkinänkuoressa Kultahattu-romaanin kahden pääosan esittäjän, Jay Gatsbyn ja Daisy Buchananin tarinan - kun Daisy käskee, niin Gatsby hyppää, ja kultahattu päässään vielä kaikkein korkeimmalle. Hänellä on seudun korskein talo, hän järjestää kaikkein ekstravaganteimmat juhlat, joihin kutsuu kaikki ne, joilla on jonkinsorttinen näkyvyys tässä katinkullalla silatussa yhteisössä - tämä kaikki Daisyn takia, jotta Daisy huomaisi hänet. Ja lopulta Daisy huomaa, mutta samalla paljastuu typerä, traaginen totuus kaiken kimalluksen alta: niin Daisy kuin Gatsbykin ovat Kultahattu-runon "kirjoittajan" tavoin feikkejä, valhetta alusta loppuun.

Daisyn ja Gatsbyn tarinan kertojana toimii Nick Carraway, Fitzgeraldin alter ego, joka saapuu Long Islandin West Eggin kylästä vuokraamaansa, säiden pieksemään huvilaan (80 dollaria kuussa) seuranaan koira, kulkupelinään vanha Dodge sekä huushollia pitämään hankittu suomalaisnainen, joka sijasi vuoteeni, keitti aamukahvini ja mutisi suomalaisia loitsuja sähkölieden ääressä. West Egg on toinen kahdesta munanmuotoisesta maanmuodostumasta, joita erottaa vähäinen lahdenpoukama. Lahden toisella puolella sijaitsee East Egg, kaksoisveljensä kaltainen muodoltaan ja kooltaan, mutta täysin erilainen kaikissa muissa suhteissa. Kun Nick Carraway muistelee myöhemmin Long Islandille sijoittunutta elämänvaihettaan, se esiintyy eräänlaisena surrealistisena unena, El Grecon yömaisemana, jossa sata samalla sekä sovinnaista että irvokasta taloa kyyhöttää synkän taivaan ja loistottoman kuun alla. Etualalla neljä juhlallista frakkipukuista miestä kävelee pitkin katukäytävää kantaen paareja, joilla makaa päihtynyt nainen valkeassa iltapuvussaan. Hänen kätensä, joka riippuu sivulla, säihkyy kylmien jalokivien loistetta.

Surrealistinen näkymä heijastelee Nickin alitajunnasta tulevaa epätodellista, mystistä ja unenomaista kuvaa hänen naapurissaan sijaitsevasta suunnattomasta rakennuksesta, joka jäljittelee läheisesti jotakuta normandialaista kaupungintaloa torneineen ja murattiköynnöksineen. Sen takasivulla on uima-allas ja ympärillä levittäytyy 20 hehtaaria nurmikenttää ja puistoa. Talo on Jay Gatsbyn talo, jonka muuan virvoitusjuomatehtailija on rakennuttanut kymmenkunta vuotta aikaisemmin, aikana jolloin oli innostuneesti jäljitelty eri aikakausien tyylejä.

Lahdenpoukaman toisella puolen tyylikkään East Eggin valkeat palatsit hohtavat veden yli, etenkin eräs iloisen punavalkea siirtomaatyylinen herraskartano, jonka nurmikenttä alkaa rannasta ja kulkee aurinkokellojen, laattakivipolkujen ja kukkaistutusten välitse nelisensataa metriä kohti kartanoa. Rakennuksen julkisivulla on rivi ranskalaisia ikkunoita, jotka avoimina ottavat vastaan lämpimät iltapäivätuulet ja hehkuvat auringonsäteiden kultaa. Minulla on tässä oikein mukava paikka - edellinen omistaja oli Demaine, öljymies. Puhuja on Tom Buchanan, Daisyn aviomies, ja talo on nyt heidän talonsa. Siinä missä Jay Gatsby, uusrikas nousukas, on luonut talonsa latomalla esteettisistä ja taloudellisista palikoista näköisensä kokonaisuuden, Tom Buchanan arvostaa taloaan sen rahakkaan menneisyyden ja öljymies Demainen myötä tulleen prestiisin takia.

Lännessä, josta sekä Nick Carraway että Jay Gatsby ovat alunperin kotoisin, yhdessäolon vaiheesta toiseen kiirehditään kohti illan loppua jatkuvassa pettyneessä odotuksessa ja hetkien hermostuneessa pelossa; idässä sen sijaan ollaan viileästi ja peroonattomasti läsnä tietoisina siitä, että yhdessäolo on ennen pitkää ohi, ilta päättyy ja menee menojaan. Kuvion rikkoo kuitenkin Jay Gatsby, jonka talossaan pitämät juhlat eivät tunne pettynyttä odotusta sen enempää kuin hermostunutta pelkoa tai viileää ja persoonatonta läsnäoloakaan. Kun Fitzgerald kuvailee Gatsbyn juhlia, vastaavanlaista saa maailmankirjallisuudesta hakea pitkään ja hartaasti. Ehkä jotakin samanlaista löytyy noin 2000 vuoden takaa Petronius Arbiterin kirjoittamasta kertomuksesta Trimalchion pidoista, joissa kirjoittaja pilkkaa äkkiäveriäiden ja rikastumisen myötä sosiaalisen arvonnousun kokemien nousukkaiden järjestämiä suureellisia pitoja.

Gatsbyn talosta kaikaa musiikkia halki kesäisten öiden. Hänen sinisissä puutarhoissaan miehet ja tytöt kulkivat edestakaisin kuin koit, kuiskeiden ja samppanjan ja tähtien parissa. Gatsbyn Rolls Roycesta tulee linja-auto, joka kuljettaa juhlijoita edestakaisin kaupungin ja hänen talonsa välillä. Appelsiineja ja sitruunoita kuskataan tonnikaupalla, värillisiä lyhtyjä autolasteittain, pitkät tarjoilupöydät notkuvat kymmenien ruokalajien painosta, eteishallin messingillä päällystetty baaritiski on täynnä giniä ja niin vanhoja liköörejä, että useimmat Gatsbyn naisvieraat olivat liian nuoria erottamaan ne toisistaan. Monimiehinen orkesteri - oboeita, pasuunoita, saksofoneja, viuluja, kornetteja, piccoloita ja rumpuja - on asemissa omalla korokkeellaan. Ihmiset hulluttelivat joka puolella puutarhaa iloisen ajatuksettoman naurun remahtaessa tuon tuostakin kesäistä taivasta kohden. Nick Carraway on täyttä menoa juomassa itseään perusteellisesti juovuksiin ja kaikki hänen silmissään on muuttunut hyvin merkitykselliseksi, alkuvoimaiseksi ja syvälliseksi. Silloin hän tapaa Jay Gatsbyn ensi kerran.

Nick Carraway kertoo näkevänsä edessään tyylikkään, kolmekymppisen kovanaaman, joka puhuu niin mutkikkaan muodollisesti, että se hipoo typeryyttä. Mutta yhtä huolellisesti kuin sanansa Jay Gatsby valitsee myös kulissinsa: seisoessaan yksin palatsinsa marmoriportailla keskellä hälisevää juhlakansaa hänen katseensa siirtyy hyväksyvästi ihmisryhmästä toiseen. Hänen päivettyneet kasvonsa olivat hauskan jäntevät ja lyhyt tukka oli sen näköinen kuin sitä olisi leikattu joka päivä. Westeggiläisen, longislandilaisen Jay Gatsbyn jokapäiväinen hiusten leikkauttaminen jää kuitenkin toisarvoiseksi askareeksi; mies on tosiasiassa luonut kokonaan itse itsensä, syntynyt Jay Gatsbyksi platonisesta suhteesta itseensä. Pohjoisdakotalaisten huonosti menestyneiden maanviljelijävanhempien lapsena syntyneestä James Gatzista syntyy Jay Gatsby seitsemäntoista vuoden iässä hänen törmättyään Kanadan Yläjärvellä eksentriseen miljonääri Dan Dodyyn, joka myös viimeistelee pojan kasvatuksen, merkillisen tarkoituksenmukaisen, kuten Nick Carraway sitä luonnehtii. Codyn käsissä syntyy täydellinen lopputuote: Jay Gatsbyn epämääräiset ääriviivat olivat täyttyneet ja niistä oli tullut lihaa ja verta oleva mies.

Nick Carrawayn näkemykseen siitä, että Gatsbyn "epämääräiset ääriviivat" ovat tulleet terävämmiksi ja Gatsby itse kokonaisemmaksi ihmiseksi sisältävät huikean vitsin, kun tutkailee Jay Gatsbyn Cody-episodin jälkeistä elämää. Fitzgerald rakentaa Kultahatun nimihenkilöstä arvoituksen, josta irtoaa vihjeitä niukanpuoleisesti ennen palapelin osasten lopullista asettumista oikeille paikoilleen. Gatsby on mysteeri, jonka juhlat tarjoavat kutsutuille ja kutsumattomille vieraille muiden huvitusten ohella herkullisen tilaisuuden spekuloida isännän identiteetillä. Kuiskaillaan, että Gatsby on tappanut miehen, joka oli saanut selville, että hän oli Hindenburgin sisarenpoika, että hän oli ollut sodan aikana saksalaisten vakooja ja että hän oli trokannut viinaa. Itse hän kertoo Nick Carrawaylle "ehdottoman totuuden" elämästään, joka sisältää kaikki mahdolliset viiden sentin kliseet: varakas perhe, opiskelu Englannin Oxfordissa, tarunomainen elämä Euroopan pääkaupungeissa, suurriistan metsästystä, maalaustaidetta - kaikki valhetta. Ainoa Gatsbyn habituksessa uljaaseen nuoruuteen viittaava piirre on hänen pakonomainen tarpeensa käyttää keskusteluissa jatkuvasti sanaparia "vanha veikko" (old sport), jonka hän oli poiminut mukaansa oleskeltuaan Ensimmäisen maailmansodan jälkeen viisi kuukautta Oxfordissa. Vanhassa, kunnianarvoisessa yliopistossa hän kähvelsi "vanhan veikon" henkilöiltä, joiden varallisuus oli luonteenpiirteisiin kuuluva ominaisuus eikä siitä tehty numeroa. Nyt anglisismin tarkoitus on tehdä kultivoitunut vaikutus uuden mantereen vanhan (ja uuden) rahan aateliin.

Gatsbyn voima romaanihenkilönä perustuu siihen sekavaan vyyhtiin, johon hän epämääräisen ja määrittelemättömästä alkuperästä kotoisin olevan varallisuutensa takia on kietoutunut. Playboy-miljonääri, jonka taustasta ei kukaan saa mitään tolkkua, luo ympärilleen turhuuden ja kevytmielisyyden hedonistiset markkinat toisten vapaasti käytettäviksi. Kun loputtomien juhlien kuvailu alkaa tuntua väsyttävältä, paljastuu lopulta eräs totuus Gatsbysta - banaali, poroporvarillinen understatement: Jay Gatsby on rakastunut.

Gatsbyn elämää suurempi rakkaus kohdistuu Daisy Buchananiin, jonka hän on kohdannut viisi vuotta ennen kuin romaanin tapahtumat lähtevät käyntiin. Asetelma on kuin suoraan viikonloppulukemistosta: Daisy on nuori, häikäisevä, eräänlainen Southern Belle Louisvillestä ja Gatsby komea mutta köyhä upseeri. Häikäisevä kaunotar ja köyhä (mutta komea) upseeri rakastuvat. Ensimmäinen maailmansota raivoaa Euroopassa, jota pelastamaan kapteeni, myöhemmin majuriksi ylennetty Gatsby lähtee; tällä välin Daisy viettää häitä chicagolaisen Tom Buchananin kanssa suuremmalla loistolla ja prameudella kuin Louisvillessa oli koskaan nähty. Amerikkaan palannut Gatsby omistautuu voittamaan takaisin Daisy Buchananin, elämänsä naisen, unelmiensa täyttymyksen, jonka henkisyys kuitenkin myöhemmin osoittautuu pelkäksi materialismin ja turhamaisuuden liitoksi; Daisyssa kaikki mikä kiiltää ja säkenöi on kultaa, mutta kuitenkin vain kultaa, metallia, joka hyvin puleerattuna kiiltää.

Tietäen Daisyn henkisen rakenteen laadun Gatsby käyttää Daisyn voittamiseen sitä ainoata keinoa, jonka hän kultahattuna hallitsee täydellisesti: rahaa. Ylellisiä juhlia, linnamainen talo, paksun kerman värinen Rolls Royce, vesitaso ja - kauniita paitoja: Hän otti esille pinon paitoja ja alkoi heitellä niitä yksitellen eteemme, pellavapaitoja, paksuja silkkisiä ja hienoja flanellisia paitoja - juovikkaita ja yksivärisiä paitoja ja ruudukkaita skotlantilaispaitoja. Tämän esityksen nähdessään Daisy, vanhan rahan sukuun syntynyt Daisy, alkaa kiihkeästi itkeä: Ne ovat niin kauniita paitoja. Tulen niin surulliseksi, kun en ole koskaan nähnyt - niin kauniita paitoja aikaisemmin. Gatsbyn ympäriinsä viskelemät sadat paidat, koko materian tyrmäävän ylenpalttinen opulentia, saa Daisyn pois tolaltaan. Sillä Daisy, eläväinen kuin kupliva samppanja, on myös kylmän laskelmoiva ja ahne - hänen äänensä on täynnä rahaa, kuten Gatsby toteaa, kun hän ja Nick yrittävät määritellä Daisyn äänen lumoa. Nickille selviää silloin välähdyksenomaisesti jotakin tärkeää amerikkalaisesta yhteiskunnasta: En ollut ymmärtänyt sitä koskaan aikaisemmin. Se on täynnä rahaa - siinä oli se ehtymätön viehätys, joka hänen puheessaan pulppusi, sen kilinä ja sen symbaalinhelke... Korkealla valkeassa palatsissa kuninkaan tytär, kultainen neito.

Kun Gatsbyn paidat, puvut, solmiot ja kotitakit on katsastettu, toisiinsa kietoutuneet Daisy ja Gatsby seisovat ikkunassa katselemassa aaltojen kirjailemaa salmea, jonka toisella puolen Buchananeilla on aina vihreä valo palamassa öisin laiturin päässä. Tätä valoa Gatsby on tuijottanut yöllä vuosikaudet  toivoessaan voivansa saavuttaa varallisuutta ja hyväksyntää, ja niiden myötä voittaa itselleen Daisyn ja kadottamansa rakkauden. Vihreä laiturivalo on edustanut Gatsbylle elämän tarkoitusta, pyrkimistä kohti päämäärää. Daisyn nyt seistessä hänen vierellään Gatsby oivaltaa kuin salaman iskusta, että vihreän valon suunnaton merkitys on hävinnyt ainiaaksi, siitä tulee vain pelkkä vihreä valo laiturin päässä. Ikkunan äärellä hän tajuaa, että sinäkin iltapäivänä, paitojen ja pukujen ihastelemisen aikana, on täytynyt sattua hetkiä, joina Daisy ei voinut olla hänen haaveittensa mittainen - ei omasta syystään, vaan hänen illuusionsa suunnattoman voiman vuoksi, joka oli ylittänyt niin kohteensa kuin kaiken muunkin.

Mielettömin Gatsbyn illuusioista on luoda menneisyys uudestaan, pyyhkäistä pois Daisyn ja hänet erottaneet viisi vuotta. Kun Nick vakuuttaa, ettei menneisyyteen voi palata, Gatsby luo hurjistuneen katseen taloonsa, jonka varjoissa menneisyys väijyy ja ihmiset kamppailevat vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen. Gatsbyn osaksi tulee kuitenkin häviö tässä kamppailussa, jonka jylhä loppu on eräänlainen nykyaikainen dies irae, Jumalan tuomio ja vihan päivä.

Kaikki alkaa banaalisti: kyllästynyt seurue, Nick, hänen kyyninen ja vilpillinen seuralaisensa Jordan Baker, Gatsby, Tom ja Daisy Buchanan ajavat New Yorkiin ja ottavat seurusteluhuoneen eräästä Plaza-hotellin sviitistä. Matkalla he ohittavat Tuhkalaakson, kaatopaikan, jonka yläpuolella kohoavat tienvarsimainoksessa tohtori T.J. Eckleburgin siniset ja kaikkea vartioivat jättiläismäiset silmät. He ohittavat myös George Wilsonin autokorjaamon, jonka yläkerrassa Georgen aistillinen vaimo ja Tom Buchananin rakastajatar, Myrtle, vihaa elämäänsä ja himoitsee pääsyä rahakkaimpiin piireihin. Plazan tukahduttavassa helteessä Tom paljastaa Gatsbyn rikollisen ja puolivillaisen taustan. Gatsby puolustautuu, mutta joka sanalla Daisy vetäytyy aina vain enemmän itseensä. Hän on tajunnut, että Gatsby pyytää liikaa, on liian naiivi, liian vilpitön - ja ehkä myös liian köyhä äkkinäisesti hankittuine rahoineen. Daisy valitsee Tomin, jonka luonteen peruskivet ovat raha, varallisuus ja piittaamattomuus muista. Tomissa Daisy on löytänyt vertaisensa: He olivat edesvastuutonta väkeä - he rikkoivat esineitä ja tuhlasivat ihmishenkiä ja vetäytyivät sitten takaisin rahansa tai suuren edusvastuuttomuutensa turviin - tai mikä heitä oikeastaan pitikään yhdessä - ja antoivat toisten selvittää heidän aiheuttamansa sotkun.

Dies irae muuttaa peruuttamattomalla tavalla neljän henkilön elämän kulun, Carrawayn, Gatsbyn, Wilsonin ja Myrtlen. Jäljelle jäävät kaiken näkevät T.J. Eckeburgin silmät, George Wilsonin mukaan Jumalan silmät, jotka Tuhkalaakson, nykyajan Gehennan, yllä katsovat ihmisten moraalittomuutta ja heidän aiheuttamiaan sotkuja.