Giuseppe Tomasi di Lampedusa: Tiikerikissa (1958; suomeksi 1963)

Usein on oivallista toimia omia periaatteitaan vastaan. Näin tapahtui, kun kirjahyllystä pölyjä pyyhkiessä käteen osui vuosikymmeniä sitten luettu Tiikerikissa, Giuseppe Tomasi di Lampedusan ainokaiseksi jäänyt romaani, joka oli vähällä myös jäädä koskaan julkaisematta. Onnellisen sattuman kautta unholaan joutunut romaanikäsikirjoitus sai arvoisensa kohtalon, kun se julkaistiin vuonna 1958 - postuumisti, sillä kirjailija oli kuollut edellisenä vuonna. Ilmestyttyään Tiikerikissaa kohtasi lähes jättimäinen menestys, joka huipentui romaanin saadessa vuonna 1959 Italian korkeimman kirjallisuuspalkinnon, Stregan. Habent sua fata libelli...

Kirjahyllyn uumeniin pölyttymään unohtunut kirja romutti löytyessään myös pölyttyneen periaatteen olla lukematta samaa kirjaa kahdesti. Kirja ontologisena olentona korreloi Herakleitoksen ajatukseen mahdottomuudesta astua kahdesti samaan virtaan, koska sen enempää virtaan astuja kuin virtakaan eivät pysy samoina. Tämän ajatuksen mukaisesti sama kirja tulisi lukea uudestaan vähintään kymmenen vuoden välein, koska vuosien vieriessä sekä lukijan habitus että myös kirjan sisällön habitus on muuttunut. Niin kirja kuin sen lukijakin kuuluvat osasina suurempaan kokonaisuuteen, jatkuvaan muutokseen, joka itsessään on ainoa pysyvä tila.

Vuosikymmenien jälkeen uudelleen löydetyssä ja lukijan nyt paremmin ymmärtämässä di Lampedusan mestariteoksessa Herakleitoksen ajatus kaiken virtaamisesta tulee esiin korostetun eksplisiittisenä. Tuskin on kertomus Sisiliaan sijoittuvasta Tiikerikissasta päässyt alkua pidemmälle, kun yksi sen vahvoista perusteemoista, dikotomia pysyvyys/muutos, kohoaa näköpiiriin catanialaisessa maaperässään eloon heränneen tulivuori Etnan lailla, ja alkaa kylvää vuosisataiseen elämänjärjestykseen purkauksia ja kaaosta. Muutoksen konkreettisena airuena toimii romaanin hurmaavin hunsvotti, nuori don Tancredi Falconeri: Jos tahdomme kaiken pysyvän ennallaan, kaiken on muututtava, kuuluu nuoren ylimyksen lakonisen argumentaation ydinajatus.

Toista ääripäätä edustaa Salinan ruhtinas don Fabrizio, suuri aristokraatti ja viimeinen suvussa, jonka vaakunaeläimenä on tiikerikissa. Kuvitelmissaan myös don Fabrizio esiintyy mahtavana, sileäkarvaisena tiikerikissana, jonka kohtaloksi on koitunut varttua mieheksi kahden kauden murrosvaiheessa ja olla viimeinen suvussa, joka vuosisatoihin ei ole osannut edes laskea yhteen omia tulojaan ja vähentää niistä velkojaan. Tiikerikissana don Fabrizio on valmis repimään kappaleiksi luimistelevan sakaalilauman, joka janoaa entisen yhteiskuntamallin tuhoa. Rationaalisena ihmisenä hän kuitenkin alkaa tajuta entisen, muutokseen kykenemättömän aristokraattisen maailman kulkevan vääjäämättä kohti rappiotaan.

Tarina alkaa toukokuussa 1860 Palermon ulkopuolella sijaitsevan Villa Salinan rokokoosalongissa, jonne isäntäväki palveluskuntineen on kokoontunut isä Perronen pitämään iltapäivän hetkipalvelukseen. Myöhemmin tarjoillaan illallinen öljylampun valossa hohtavan hienon pöytäliinan peittämän mahtavan pöydän ääressä istuvalle neljäntoista hengen seurueelle, johon kuuluvat isäntäväki, lapset, kotiopettajat ja -opettajattaret. Valtavan hopeakylkisen liemikulhon kannessa on tanssiva tiikerikissa. Tiikerikissa don Fabrizio silmäilee lapsiaan lähes kehräten: tyttäret pyöreähköjä, terveitä ja kukoistavia [...] Pojat hoikkia, mutta voimakkaita, kasvoilla muodinmukainen surumielisyys. Yksi puuttuu joukosta, Giovanni, joka on lähtenyt Lontooseen, pakoon Palermon kahlehdittua elämää - nyt ruhtinaan sydäntä pistää ilkeästi, hän synkkenee. Palvelija saa saman tien käskyn valjastaa hevoset; ruhtinas on päättänyt lähteä illallisen jälkeen Palermoon.

Illalliskohtauksen valokeila siirtyy ruhtinattareen, Maria Stellaan, jonka silmät kyyneltyvät ja jonka hysteeriset kirkaisut kiirivät hetken kuluttua yläkerran ikkunasta don Fabrizion läimäyttäessä vaunujen oven kiinni. Don Fabrizio on matkalla bordelliin, tapaamaan Marianninaa, suurisilmäistä talonpoikaistyttöä, nöyrää ja palvelevaista, joka ei kieltäydy mistään ja joka "erikoisen antaumuksen hetkenä" saattaa huudahtaa "Mutta ruhtinas!" Maria Stella, sen sijaan, jonka kanssa 20-vuotias don Fabrizio vihittiin avioliittoon, tekee vuoteessa ristinmerkin ennen jokaista syleilyä eikä sitten korkeimman kiihtymyksen hetkinä osaa muuta sanoa kuin: Jeesus Maria! Seitsemän lasta on don Fabrizio, Tiikerikissa, Maria Stellansa kanssa saanut, eikä ole koskaan nähnyt hänen napaansa.

Tancredi Falconeri, hurmaava hunsvotti, sitoo kertomuksen ajankohdan historialliseen kontekstiinsa. Hurmaava Tancredi on don Fabrizion sisarenpoika ja holhokki, jonka tuhlailevan isän on ennen kuolemaansa onnistunut hävittää koko omaisuutensa lukuunottamatta puoleksi raunioitunutta Villa Falconeria. Tancredin äidin kuoltua kuningas on määrännyt nelitoistavuotiaan pojan holhoojaksi eno Salinan, jolle siihen asti lähes tuntematon poika on käynyt hyvin rakkaaksi, jopa siinä määrin, että hän pitää tätä oikeana poikanaan. Lähes hellyyttä äänessään don Fabrizio puolustaa kapinallisia sympatioita omaavaa sisarenpoikaansa kuninkaan audienssissa: Teidän Majesteettinne, eihän Tancredi välitä muusta kuin naisista ja korttipelistä.

Tosiasiassa salaliittoja ja vallankumouksellista toimintaa sympatiseeraava sisarenpoika liittyy kapinallisiin kaatamaan hallitsevaa kuningasta sekä rientää myöhemmin toukokuussa 1860 Marsalassa maihinnousun tehneen Giuseppe Garibaldin, italialaisen nationalistin ja vallankumouksellisen punapaitojen matkaan. Vaikka tapahtumaketjulla, johon myös Tancredi pienenä lenkkinä kuuluu, on tärkeä sija niin Sisilian kuin koko Italiankin historiassa, di Lampedusa ei viivy taistelujen, marssien ja mielenosoitusten kuvauksissa. Lukijan huomio kohdennetaan sen sijaan historian vääjäämättömään kulkuun kohti yhteiskunnallista muutosta.


Tancredin myötä romaani myös saa sensuaalisen ominaisvärityksensä, jota jo kertomuksen alussa hienovaraisesti viritellään puutarhakohtauksen aisteja hellivässä kuvauksessa. Iltapäivän hetkipalvelun ja illallisen välisen puolituntisen ajan don Fabrizio vaeltaa Villa Salinan puutarhassa, jossa huokuvat uhkeat ja aistilliset tuoksut. Neilikkain maustelemu yhtyy ruusujen juhlavaan ja puutarhan nurkissa nuokkuvien magnolioiden öljyiseen tuoksuun; mintun tuoksu sekaantuu akaasian ja myrtin makeaan hajuun. Tiikerikissan itse Pariisista hankkimista ruusuista leviää sakea, melkein häpeällinen aromi, jonkalaista kukaan ranskalainen viljelijä ei olisi uskaltanut toivoa. Kun ruhtinas asettaa yhden niistä nenänsä alle, hän on tuntevinaan Oopperan tanssijattaren kyljen tuoksun.

Elokuussa koko Salinan perhekunta palvelijoineen matkustaa läpi auringonpaahteen ja tomupilvien neljän vaunun karavaanina kolmeksi kuukaudeksi Donnafugataan, suvun maaseudulla sijaitsevaan kesäpalatsiin, suihkulähteiden ja muistojen paratiisiin, jossa vallitsee tunne lapsuuden pysyvyydestä. Matkassa ovat ruhtinaan ja ruhtinattaren lisäksi tytöt väsyneinä ja pojat innoissaan kaikesta uudesta, ranskalainen kotiopettajatar neiti Dombreuil lopen uupuneena ja huokailevana, jesuiittaisä Pirrone rukouskirjoineen, kamarineiti ja kaksi palvelijaa, joita kaupunkilaisina maaseudun oudot näkymät ärsyttävät sekä koira Bendicó. Perille päästyä kaikki matkalaiset ovat valkoisina tomusta silmäripsiä, huulia tai häntää myöten. Keskeltä pölyä loistaa Tancredin virheetön eleganssi; hän on matkustanut ratsain ja on levähdyspaikalle tultuaan ennättänyt ravistaa tomut vaatteistaan ja vaihtaa ylleen valkoisen solmion.

Nuori Tancredi on kuin suoraan yltiöromanttisesta seikkailukertomuksesta lainattu yltiöromanttinen sankari. Oikean silmän päällä on musta side ja vasen silmä, tummansininen, veikistelee kummankin edestä. Solmion yläpuolella oleva punainen nauha viittaa hienovaraisesti punaiseen paitaan, jota romanttinen sankari on käyttänyt Garibaldin joukoissa. Hän hallitsee näyttämön suvereenin sankarin elkein: Hän auttoi ruhtinatarta laskeutumaan vaunuista, pyyhki hihallaan pölyä ruhtinaan silinteristä, jakeli karamelleja tyttöserkuille ja kokkapuheita pojille, melkein polvistui jesuiitan edessä, vaihtoi rajuja yhtävyyden osoituksia Bendicón kanssa, lohdutti neiti Dombreuil'tä, tervehti vuoron perään jokaista, hurmasi kaikki.

Perillä Donnafugatassa on vastaanottoväen joukossa myös don Calogero Sedara, keinottelulla rikastunut, juuri kaupungin pormestariksi valittu nousukas. Kun tervetuliaisseremonioista on selvitty molemmin puolin, Maria Stellalle kuiskataan määräys kutsua illan perinteisille päivällisille myös pormestari rouvineen. Koska kaikkien - mukaan lukien pormesteri itse - tiedossa on rouva pormestarin monestakin syystä sopimattomuus esiteltäväksi, don Calogero pyytää lupaa tuoda päivällisille tyttärensä Angelican.

Myöhemmin don Fabrizio tapaa kahdenkesken palatsin hoitajan don Onofrion, uskollisen palvelijan, joka tekee selkoa kylän ja palatsin asioista: alustalaisten vuokrasopimuksia oli ollut pakko uusia aikaisempaa huonommin ehdoin, vierasmajan katto on ollut pakko korjata suurin kustannuksin ja don Calogeron keinottelut ovat nostaneet tämän tulot miltei samalle tasolle kuin don Fabrizion. Ja kuinka he esiintyvät, don Onofrio jatkaa kiukustuneena, ei hän itse, siihen hän on liian ovela, mutta esimerkiksi hänen tyttärensä, joka on palannut koulusta Firenzestä ja kulkee ympäri pönkkähameessa, samettinauhat riippuen hatusta. 

Ruhtinas on aina huolehtinut siitä, että ensimmäinen päivällinen Donnafugatassa on luonteeltaan juhlava: tarjotaan ranskalaisia viinejä, ennen paistia roomalaista punssia ja palvelijoilla on puuteriperuukki ja polvihousut. Hienostunut tunnelma särkyy sirpaleiksi, kun don Fabriziolle tullaan kertomaan, että porvarillinen vallankumous nousee palatsin portaita don Calogeron hahmossa yllään frakki. Ei riitä, että ruhtinas ei enää ole Donnafugatan suurin omistaja, vaan hänen on myös pakko iltapäiväpuvussa ottaa vastaan vieras, joka esiintyy iltapuvussa. Don Fabrizion masennusta hieman helpottaa hänen nähdessään, että don Calogeron frakki on räätälin suorituksena kaamea. Lisäksi - niin tuskallista kuin sitä onkin mainita - pormestarilla on jalassaan nappikengät.

Nappikengät ja girgentiläisen käsityöläisen kasaan ompelema frakki unohtuvat siinä hetkessä, kun tytär Angelica astuu sisään. Salissa odottava seurue kohtaa häikäisevän yllätyksen, Salinat ovat henki kurkussa, Tancredi tuntee ohimosuontensa tykytyksen. Angelican kauneuden aiheuttama järkytys saa miehet täysin tolaltaan: Firenzen koulima nuori nainen on pitkä ja hyvin muodostunut, hänen hipiänsä maistuu varmaan tuoreelta kermalta, hänen suunsa mansikalta. Yönmustan, lainehtivan hiusmassan alla hohtavat vihreät silmät liikkumattomina ja melkein julmina, kuin patsaiden silmät. Angelica kulkee hitaasti laajan valkoisen hameensa keskellä, esiintymisessään kauneudestaan varman naisen rauha ja voittamattomuus. Täystyrmäyksen kokenut Tancredi ei tämän näyn edessä kykene muuhun kuin väläyttelemään sinisiä silmiään ja hillitsemään haluaan suudella Angelican kättä. Don Fabrizio, vanha sotaratsu, sen sijaan kuulee naisellisen sulon kutsun.

Jumalaisen aterian kohokohta on kolmen vihreä- ja kulta-asuisen puuteroidun palvelijan valtavilla hopeavadeilla sisään kantama tornimainen makaronikohokas, jonka pinnan ruskea kulta, sokerin ja kanelin tuoksu, kuoren alta paljastuvat kanan ja maksan kappaleet, kovaksikeitetyt munat, liikkiön ja kananpaistin viipaleet sekä multasienet, tuntuu päivällisille osallistujista, don Fabriziota lukuunottamatta, valikoidun hienolta. Aistillinen ilmapiiri oli tunkeutunut taloon.

Päivällispöydässä Tancredi ja Angelica ryhtyvät eroottiseen peliin; Angelica nojaa kyynärpäitään pöytäliinaan ruusujen lailla hehkuvin poskin ja nauraa näyttäen kaikki nuoren suden hampaansa. Tancredin tulinen nuoruus joutuu kauniin naisen herättämän aistillisuuden pauloihin, mutta samanaikaisesti nuoren ja tulisen mutta köyhän ja kunnianhimoisen miehen aivolokeroissa rekisteröityvät nuoren ja rikkaan naisen myötä avautuvat mahdollisuudet.

Myöhemmin, palattuaan rintamalle, Tancredi lähettää enolleen kirjeen, jossa sisarenpoika kertoo olevansa mitä kiihkeimmän rakkauden vallassa ja pyytää rakasta enoaan, että tämä hänen nimissään ja hänen puolestaan pyytäisi Angelica-neidin kättä neidin kunnianarvoiselta isältä. Kirjeessään Tancredi antautuu myös pitkiin pohdintoihin siitä, kuinka uusien sukujen tuoma uusi veri vanhoihin sukuihin tasaisi yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ja noudattaisi siten Italian poliittisen liikkeen päämääriä.

Don Fabrizion rationaalinen analyysi suunnitellusta naimakaupasta tuo siihen vielä toisenkin loppuun asti ajatellun näkökulman: Angelica on halukas menemään hyviin naimisiin; rahoja hänellä on, Tancredi taasen on kovasti rahan tarpeessa; avioliitto takaa hänelle ohimenevän lihallisen tyydytyksen ja pysyvän taloudellisen rauhan. Tancredi on herrasmies ja kunnianhimoinen, hänen käsissään ei mikään pysy, on don Fabrizion kyyninen mutta realistinen analyysi sisarenpojan luonteenlaadusta.

Sopimus varattoman aatelismiehen ja kuvankauniin (ja rikkaan) nousukkaan tyttären avioliitosta solmitaan don Fabrizion ja Calogero Sedàran kesken: Tancredi tuo liittoon olemattoman omaisuutensa, josta on jäljellä vain Villa Falconeri, kaunis rakennus portaineen ja koristelluine huoneineen, mutta nykykunnossa kelpaa tuskin lääväksi vuohille. Sen sijaan Tancredi itse - hän ei ole kuka tahansa poika, ei pelkästään vain ylhäinen ja hieno nuori mies, joka tuntee kaiken mitä pitääkin tuntea, miehet, naiset (varsinkin naiset), olosuhteet ja ajan värityksen. Hän on ennen kaikkea kunnianhimoinen ja hän tulee menemään pitkälle.

Koska don Calogero Sedàra on omien sanojensa mukaan asiallinen mies, hän haluaa lyödä korttinsa avoimina keskelle pöytää. Avioliittosopimukseen tytär Angelicalle kirjataan Settesolen läänitys 1010 hehtaaria, laaja Gibildolcen viinitarha ja oliivilehto sekä sulhaselle huikeat 200.000 unssin suuruiset käyttövarat. Ja näillä voi panna kuntoon kaikki Maruggian portaat ja Sorcionarion katot mitä maailmassa vain on. Angelican pitää saada hyvä asunto. Tämän kuullessaan don Fabrizio tarvitsee kaiken itsehillintänsä salatakseen hämmästystään: Tancredin tempaus on ollut huikeampi kuin mitä saattoi kuvitellakaan. Ruhtinaan tuntema inhon kaltainen tunne katoaa, kun Angelican kauneus ja Tancredin viehätysvoima verhoavat runoudellaan sopimuksen karkeuden.

Tulevat apet, don Fabrizio ja don Calogero joutuvat nuoren polven kihlauksen toteuduttua entistä enemmän tekemisiin toistensa kanssa. Kummastakin tulee, kuin C.G. Jungin arkkityyppejä ennakoiden, sisilialaisessa yhteiskunnassa käynnissä olevan yhteiskunnallisen muutoksen symbojeja ja arkkityyppejä, jotka omalta osaltaan jouduttavat tapahtumassa olevaa kehityskulkua.

Pikku hiljaa, melkein sitä edes itse huomaamatta don Fabrizio alkaa kertoa don Calogerolle asioistaan, jotka moninaisuudessaan ovat sekä sekavia että hänelle itselleen lähes käsittämättömiä. Ei ruhtinaalta järjen terävyyttä toki puutu - mutta ei myöskään eräänlaista ylikehittynyttä ja ylimielistä välinpitämättömyyttä rahvaanomaisina pitämiään asioita kohtaan. Pohjimmaltaan kyse on kuitenkin pelkästään viitsimisestä - ainahan voi päästä pälkähästä myymällä muutama sata omista tuhansista hehtaareista. Sisiliassa ei ole väliä sillä tehdäänkö hyvin vai pahoin: synti, jota me sisilialaiset emme koskaan anna anteeksi on se että yleensä "tehdään", don Fabrizio päättää jälleen yhden analyysinsä.

Hiljalleen don Fabriziossa alkaa myös herätä eräänlaista uteliasta ihailua don Calogeron ansioita kohtaan. Hiljalleen hän myös tottuu Sedàran huonosti ajeltuihin poskiin, rahvaanomaiseen puhetapaan, omituisiin pukuihin ja hienhajuun. Vähitellen hän huomaa myös don Calogeron harvinaisen älyn. Rahvaasta noussut mies on vapaa sadoista estoista, joita kunniallisuus, säädyllisyys ja hiottu kasvatus asettavat don Fabrizion yhteiskuntaluokalle. Tancredin ja Angelican liiton kautta kohtaavat paitsi kaksi miestä myös kaksi yhteiskuntaa ja kaksi kulttuuria.

Hiljalleen don Calogerokin alkaa oivaltaa hänelle aiemmin käsittämättömiä finessejä: ettei yhteisen aterian tarvitse olla maiskutusten ja rinnuksille lankeavien rasvatahrojen myrskyä, että keskustelun ei tarvitse muistuttaa rakkikoirien välistä riitelyä ja että naisille etusijan antaminen on voiman eikä suinkaan heikkouden merkki. Tuosta oivalluksesta saa alkunsa hänen ja hänenlaistensa, tuon erään ihmisluokan jatkuva hienostuneisuus, joka kolmessa sukupolvessa muuttaa talonpojat suojattomiksi herrasmiehiksi.

Sopivasti appi-isien solmiman avioliittosopimuksen tultua hyväksytyksi hurmaava Tancredi mahtavine piemontilaisine ratsuväen mantteleineen palaa rintamalta Donnafugataan. Samaan yleiseen hälinään saapuu don Fabrizion kesäpalatsiin myös Angelica, tuore kihlattu morsian, jota Tancredi, tuore kihlattu sulhanen syleilee, ja aistien kiihko vapisutti häntä, sali läsnäolijoineen tuntui olevan kaukana, ja näissä suudelmissa hän oli todella ottavinaan jälleen omistukseensa Sisilian, kauniin ja uskottoman maan, jonka Falconerit olivat vuosikausia omistaneet ja joka turhan kapinan jälkeen antautui uudelleen, ruumiin iloina ja kultaisina satoina, kuten aina hänen omilleen.

Tomasi di Lampedusan kuvaus Tancredi-Angelican aistihurmiosta on kuin kuvaus katoavan aikakauden ja kulttuurin viimeisen hurman henkäyksestä, joka konkretisoituu kihlaparin tehdessä tutkimusretkiä Donnafugatan valtavaan palatsiin. Tancredin tahtoessa Angelican tutustuvan koko palatsiin he kulkevat - eksytettyään ensin esiliinat - pitkin ja poikin sen sekavaa yhdistelmää vierashuoneita, edustushuoneistoja, keittiöitä, kappeleita, teattereita, taulukokoelmia, nahkalta tuoksuvia vajoja, talleja, kasvihuoneita, käytäviä, portaita, pengermiä, pylväskäytäviä.

Kaikkein kiehtovin on kuitenkin kuin symbolina katoamassa olevalle aikakaudelle kihlaparin löytämä sarja hylättyjä ja asumattomia huoneistoja, jotka oli jätetty sikseen jo vuosikymmeniä sitten ja jotka muodostivat sotkuisen ja salaperäisen labyrintin. Vanhoihin huoneisiin menneiden vuosien aikana tiivistynyt sensualiteetti vaikuttaa kumpaankin tutkimusretkeilijään: Tancredi haluaa vetää tyttöä kohti aistien myrskyn salaista keskusta, ja Angelica tahtoi tähän aikaan sitä mitä Tancredi oli päättänyt. Kaikki on silkkaa euforista hurmiota, johon kätkeytyvä pidättäytymisen tuska terävöittää nautintoa; halusta tulee kidutusta ja hillitsemisestä nautintoa.

Tomasi di Lampedusa lopettaa kuvauksensa Angelican ja Tancredin eroottisesta tutkimusretkestä kuivaan toteamukseen: Nämä olivat Tancredin ja Angelican parhaat elinpäivät. Nämä päivät ovat kuitenkin myös valmistusta heidän avioliittoonsa, joka - yhtä kaikki - onnistuu huonosti, myös eroottisesti. Donnafugatan joka suhteessa riemullinen seikkailuretki muodostaa sinänsä silti eräänlaisen kokonaisuuden, kuin oopperan alkusoiton, hienon ja lyhyen, joka elää kauemmin kuin itse ooppera epäonnistuneine aarioineen.

Ennen kuin epäonnistunut ooppera pääsee kaunista alkusoittoaan pidemmälle, tapahtuu vielä eräs toinenkin vaeltelu eräässä toisessa palatsissa, Palermossa sijaitsevassa Ponteleonessa. On marraskuu 1862 ja meneillään on huvikausi; tanssiaisia pidetään vimmaisesti. Pahin uhka, omaisuuden riisto ja väkivallantekojen peikot on karkotettu. Ne parisataa henkilöä - aina samat - jotka muodostavat Palermon ns. hienon maailman, tapaavat väsymättömällä tarmolla toisiaan ja onnittelevat itseään ja toisiaan siitä että vielä olevat olemassa.

Palatsin porrastasanteella seisoo kaksi palvelijaa liikkumattomina puuteriperuukkiensa alla, kun kolme Salinan suvun naisen krinoliinia aaltoilee ylös portaikkoa silkkikenkien yllä. Tancredi on jo paikalla mustana ja hoikkana kuin tarhakäärme. Myös don Calogero saapuu, vaaleanpunaisen krinoliinin järjestettyjen pyörteiden vanavedessä. Angelican pää kohoaa pienenä ja ylimielisenä nuoren sileän kaulan yläpuolelle - tuleva ruhtinatar Falconeri.

Angelican hurmatessa, Maria Stellan juoruillessa ja don Fabrizion tyttärien hyydyttäessä paikallisten aristokraattinuorukaisten ihailua don Fabrizio harhailee salista toiseen. Hänen mielensä valtaa huonotuulisuus, hän huomaa palatsin sisustuksen ärsyttävän vanhoillisuuden, häntä ei miellytä tanssiaisissa läsnä olevat naiset, joista kaksi tai kolme vanhimmista on ollut hänen rakastajattariaan. Nuoremmista naisista taasen saattaa vain huomata, kuinka tiheät, seksuaalisen laiskuuden ja maanomistuslaskelmien sanelemat serkusavioliitot, tärkkelyksen ylenpalttisuus ravinnossa, täydellinen raittiin ilman ja liikunnan puute ovat täyttäneet salongit nuorilla neideillä, uskomattoman lyhytkasvuisilla, oliivinvärisillä, sietämättömän lepertelevillä.

Don Fabrizio astelee pitkää käytävää, jonne pyörösohville on kertynyt lukuisa siirtokunta noita otuksia, joita vahtimaan hänet on pantu kuin eläintarhan vartija pitämään silmällä sataa pikku apinaa. Tympeytyneenä ruhtinas siirtyy viereeseen saliin: sinne on leiriytynyt miesten erilainen ja vihamielinen heimo ja ilma on täynnä ylimalkaisuuksia ja latteita puheita. Varhaisen aamun tunteina, harhailtuaan loputtomalta tuntuvan palatsin saleissa don Fabrizio löytää vihdoin paikan, jossa hän saa olla rauhassa. Se on pieni hoitamaton huone soittolavan tasolla.

Pieneen huoneeseen on asetettu kauniiseen riviin parisenkymmentä yöastiaa, jotka nyt ovat melkein kaikki täynnä, jotkin jo tulvivat yli äyräiden. Uniset palvelijat, jotka ymmärsivät tanssiaisten olevan loppumaisillaan, eivät enää vaihtaneet kynttilöitä kruunuihin, ja lyhyet pätkät levittivät saleihin erilaista, käryävää, pahaenteistä valoa. [...] Aamun sarastus tunkihe rahvaanomaisena ikkunaluukkujen liitoksista. Juhlat ovat ohi, myös Sisilian entiseltä aristokraattiselta yhteiskuntajärjestelmältä.

Tanssiaiset Ponteleonen palatsissa päättyvät lopulta auringonnousun aikaan. Don Fabriziolle koittaa auringonlaskun aika pariakymmentä vuotta myöhemmin. Jo vuosikymmeniä ruhtinaasta on tuntunut siltä kuin elämän neste ja kyky olla olemassa samoin kuin kaikkinainen halu elämän jatkamiseen olisivat poistuneet hänestä. Tunne on jatkuvaa, yksityiskohtaista persoonallisuuden murenemista, jota kukaan muu hänen ympärillään ei näytä tuntevan. Vanha tiikerikissa on ylpeä ollessaan ainoa, joka huomaa elämänhalun alituisen paon - siitä hän saa aiheen halveksia toisia, kuten vanha sotilas halveksii alokasta, joka kuvittelee että ympärillä surisevat kuulat ovat viattomia kärpäsiä.

Ainoastaan Tancredi on kerran ymmärtänyt häntä, kun sisarenpoika on sanonut hänelle omalla ironisella tavallaan: Sinä, enopoika, liehittelet kuolemaa. Nyt liehittely on lopussa, kaunokainen on antanut myöntävän vastauksensa, pako on päätetty ja junavaunun osasto on varattu. Ruhtinaalle on koittanut lopullisen tilitaseen aika: Olen seitsemänkymmentä kolme vuotta, suurin piirtein olen elänyt, todella elänyt kaikkiaan kaksi...enintään kolme vuotta. Aktiivapuolella on Tancredi - tietenkin - mutta myös koirat Fufi, Mops, Tom, Svelto, Popi ja ehkä tärkeimpänä kaikista herttainen, kömpelö Bendicó, joka kasvaa kertomuksen kulussa kokoaan paljon suuremmaksi, jopa erääksi sen päähenkilöistä ja lopulta myös symboliksi kokonaisen elämänmuodon katoamiselle.

Bendicón tähtihetki koittaa kuitenkin vasta aivan kertomuksen lopussa, kun ikääntynyt Concetta, don Fabrizion vanhin tytär, istuu huoneistossaan sisäisesti tyhjänä ja tarkastelee ympärillään olevia esineitä ja pyhäinjäännöksiä. Esineet, jotka kerran olivat hänelle maailman rakkaimpia, muistuttavat nyt vanhaa naista vain elämästä, joka jäi elämättä. Lattialla, Concettan jalkojen juuressa, makaa Bendicón täytetty koiranruumis. Concetta soittaa kelloa: Anette, tuo koira on todellakin jo liian toukkainen ja pölyinen. Viekää se pois, heittäkää menemään. Muutamaa minuuttia myöhemmin se mikä Bendicósta on jäljellä, viskataan pihalle roskienkerääjän noudettavaksi. Lentäessään ikkunasta ulos Bendicó saa hetkeksi entisen muotonsa: oli kuin olisi nähnyt nelijalkaisen, pitkäviiksisen otuksen tanssivan ilmassa, ja oikeanpuoleinen etukäpälä oli kuin kohotettu manaukseen. Sitten kaikki sai rauhan kelmeässä tomukasassa.

                                                       Ohimenevää, kaikki
                                                       vai pysyvää
                                                       ja me
                                                       menemme ohi? 

                                                       Lukianos Samosatalainen (n. 125 - n. 180)
                                                       Suomennos Pentti Saarikoski 1977

                              Ali Smith: Oli kerran kello nolla (2011; suomeksi 2013)

          ...alkaisivatko sanat merkitä enemmän kuin ennen, alkasivatko niiden

          merkitykset sinkoilla joka suuntaan, heittää kuperkeikkaa ja syöksähdellä

          kuin raivoisa ilotulitus? 

 Lainaus on peräisin vuonna 2011 ilmestyneestä romaanista Oli kerran kello nolla, jossa sanat käyttäytyvät täsmälleen juuri kuten sanat edellä mainitussa sitaatissa. Raivoisan ilotulituksen lailla sinkoilevien sanojen kirjoittaja  on Ali Smith (s.1962), eräs Iso-Britannian tämän hetken arvostetuimmista ja suosituimmista kirjailijoista, jolle on sadellut koko joukko erilaisia kunnianosoituksia kuten jäsenyys korkealle arvostetussa Royal Society of Literature -järjestössä. Kun on tutustunut Smithin runsaaseen tuotantoon, tämä romaani mukaanlukien, alkaa olla vakuuttunut siitä, että jäsenyys osui oikeaan osoitteeseen.

Kirjan alkuun sijoittuva pitkä - ja kaikessa hirvittävyydessään herkullinen - kuvaus illalliskutsuista antaa olettaa, että romaanin keskeisenä teemana on vinoilla keskiluokalle vaikkapa Richard Yatesin mestarillisen klassikkoromaani Revolutionary Roadin tapaan, mutta ehtaan englantilaiseen maaperään istutettuna Smithin romaani sivaltaa siinä sivussa myös oikein kunnolla brittiläistä yhteiskuntaa.

Smithin kirjassa keskiluokan kulissit ovat kunnossa; illalliskutsujen tapahtumapaikkana on emännän luonnehdinnan mukaan vanha, aistikas ja historiallisesti arvokas Greenwichissä sijaitseva talo, jonne jokavuotisille vaihtoehtoillallisille on tavanomaisten vieraiden lisäksi kutsuttu "hiukan eilaisia" kuin ne, joita Genevieve ja Eric Lee yleensä kutsuvat. Ninpä edellisvuosien "erilaisten" muslimi-, palestiinalais- ja juutalaispariskuntien lailla tällä kertaa vieraiden joukossa on musta aviopari sekä homomies tuttavansa kanssa. Illan menu on aistikas tavalla, joka sopii yhteen talon eleganssin kanssa: alkuruuaksi paahdettuja kampasimpukoita chorizo-makkaran kanssa, pääruuaksi lammastaginea ja jälkiruuaksi crème brûleé kotona valmistetun chili-vaniljajäätelön kera.

Useimpien vieraiden ja isäntäparin ns. aistikkuudesta voi sen sijaan olla montaa mieltä. Kutsujen emäntä Genevieve (Gen) Lee hoitaa freelancerina henkilökunnan hyvinvointikoordinaattorin tehtäviä: kun työntekijöillä on taloudellisia, käytännöllisiä tai tunne-elämään liittyviä ongelmia, Gen selvittää millaista apua eri sektoreilla on saatavissa. Mittaus- ja säätötekniikan instituutissa työskentelevä kutsujen isäntä Eric Lee istuu tuppisuuna lähes koko illan mutta on kunnostautunut hankkimalla kahvin kanssa nautittavan "erittäin vivahteikkaan" Orange Muscat -viinin.

Hirviömäisten illallisvieraiden eräänlainen primus inter pares on Richard, kuivakalta vaikuttava mies, joka on kehittänyt aggressiivisuudesta hyveen. Mikrolennokkimiehen alaa ovat kauko-ohjatut tiedustelu- ja taistelukoneet, jotka muuttavat mies miestä vastaan käydyt taistelut totaalisesti: että voi tappaa joutumatta itse tappamaan. Kaikkiallahan täytyy jotenkin suojautua ihmisiltä, jotka tulevat ja menevät noin vain ja jyräävät maailman kaikki richardit terrorismillaan ja velkataakallaan.

Caroline puolestaan on ihastunut siihen, että voi mennä supermarketiin ja nähdä hammastahnat siellä rivissä - se tuottaa mielihyvää ja turvallisuuden tunteen. Elämä on todellista! A toothpaste is a toothpaste...is a toothpaste...is a toothpaste...is a ...etc etc. Hannahin mielestä todellisuuden totuusarvo löytyy sen sijaan internetistä: minulla on se kotona. Joten minulle se on totta.

Hugo on ylpeä englantilaisuudestaan - on mahtavaa elää niin moniarvoisessa yhteiskunnassa. Hugo rakastaa myös sitä, että niin monista tietokannoista löytyy yhdellä napin painalluksella tieto juuri hänestä, kaikesta mitä hänestä voi tietää: - esimerkiksi milloin olen syntynyt, paljonko minulla on rahaa, mihin kulutan rahani, kenelle soitan, missä käyn. [...] Eliölajina me olemme todella käyttäneet lahjamme hyvin, mitä vapauteen tulee. 

Smithin kuvaus omahyväisen ja julman poroporvarillisuuden riemujuhlasta olisi kaikessa mehukkuudessaankin tylsää luettavaa, ellei hän samalla rakentaisi tarkkarajaista eroa henkilöhahmojensa välille tuomalla kutsuille myös normaaleja, täysjärkisiä ja empaattisia ihmisiä. 

Aivan romaanin alussa, osastossa "Oli" lukija tapaa kaksi jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvaa henkilöhahmoa, naisen, jonka nimi on Anna ja lapsen, joka on puoliksi poika, kauttaaltaan tyttö, nimeltään Brooke Bayoude. Jälkimmäinen on läsnä Gen Leen kutsuilla niiden alusta asti, edellinen saapuu vasta, kun tapahtumat ovat saaneet odottamattoman käänteen.

Brooke on Bernice ja Terence Bayouden tytär, joka on tullut eräänlaisena vanhempiensa liitännäisenä "vaihtoehtokutsuille". Bayoudien vaihtoehtoisuus johtuu paitsi siitä, että he ovat afro-brittejä myös heidän huomattavasta laadullisesta erostaan verrattuina lähes kaikkiin muihin näille vaihtoehtokutsuille osallistuviin. Hannahissa kiteytyy eräänlainen joukkostupiditeetti hänen kysyessään Bayoudeilta, ovatko nämä nähneet elävää tiikeriä kotiseudullaan. Ei niitä Yorshiressä ole - afro-britit ovat äskettäin muuttaneet naapurustoon Harrogatesta ja kävivät sitä ennen töissä Yorkin yliopistossa. Bernice toimii nyt opettajana humanistisessa tiedekunnassa ja Terence on saanut tutkimusapurahan. Bayoudien suurin synti on, että he ovat niin kovin high brow, joiden puheessa vilisevät Miltonin Kadotetut paratiisit, Walter Paterit, Sylvia Plathit, David Hockneyt, Francis Baconit.

Highbrowismilla on - tietenkin - myös hintansa, sillä sen osalle tulee se tavallinen kohtalo, sylkykupin rooli nykyisessä pintapuolisessa onttouden ja hetkellisen tekohurman maailmassa. Hannah kiteyttää seurapiirin tuntemukset valitukseen, että Bearnice käyttää puhuessaan sanoja, joita muut eivät ymmärrä ja yrittää siis olla olevinaan ja asettua muiden yläpuolelle. Syntitaakkaa lisää myös se, että Bayoudeilla on yliälykäs tytär, 9-vuotias Brooke, jonka läsnäolo Ali Smithin kirjassa lienee tarkoitettu jonkinlaiseksi parodiaksi, kuin Gulliveriksi lilliputtien maassa.

Brooke Bayoude on verbaaliselta lahjakkuudeltaan uskottavuuden rajoja hipova, eräänlainen jack-in-the-box, joka pomppaa odottamatta esiin, yleensä esitelmöidäkseen milloin mistäkin kutsujen muille osanottajille käsittämättömistä aiheista: Fakta on [...] että Bagdadissa, missä Irakin sota käytiin, oli astrolabiumia luultavasti ennen kuin missään muualla koko historiassa, ja varmasti ainakin jo vuonna 1294. Seuraavaksi Brooke selittää astrolabiumin tarkoittavan välinettä, jolla voidaan määrittää tähtien ja planeettojen asemat ja luettelee sitten kuuluvasti kuninkaallisten tähtitieteilijöiden nimet. Usein brooke-in-the-box pomppaa esiin myös heittäen ilmoille jonkin romaanin monilukuisista nokkelista sanaleikeistä tai kop kop -vitseistä. Itseymmärryksensä mukaisesti Brooke määrittelee olevansa nokkelikko.

Romaanin Oli-osan alussa, sen ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan yhdellä lauseella näiden narrien kutsujen synopsis: Kerran mies joka eräänä iltana päivälliskutsuilla pääruuan ja jälkiruuan välissä meni yläkertaan ja lukitsi itsensä vierashuoneeseen. "Mies, joka..." kuuluu Gen Leen kutsujen normaalien, täysjärkisten ja empaattisten - ja isäntäperheelle alunperin tuntemattomalle - vieraiden segmenttiin. Täten selitys miehen oudolta kuulostavaan käytökseen muuttuu ymmärrettäväksi - ellei peräti toivottavaksi. Tosiasiassa se onkin ainoa asia, joka lukijan mielestä saattanee olla ymmärrettävä Miles Garthissa, josta romaanin kulussa tulee eräs kirjan arvoituksellisimmistä hahmoista.

Kun Gen Lee kirjoittaa tapahtumasta myöhemmin viikonloppulehdessä ilmestyvässä kolumnissaan "Tosielämää", hän kertoo, kuinka yksi kutsutuista toi mukanaan oman vieraansa, mukavalta ja normaalilta näyttävän vegaanin - tosin vegetarismikaan ei Genin mielestä aiheuttanut kerrassaan mitään ongelmia. Kesken päivällisten mies, jota Gen kutsuu Miloksi, nousee pöydästä ja menee yläkerran vierashuoneeseen eikä lähde pois. Eikä myöskään - yhtä poikkeusta, Brookea, lukuunottamatta - suostu kommunikoimaan kenenkään kanssa. Gen Leellä on käsissään ratkaisematon ongelma, koska ei tule kuuloonkaan särkeä huoneen kaunista, alkuperäistä 1700-luvun ovea. [...] en enää koskaan näe päivälliskutsuja aivan samassa valossa kuin ennen.

Gen Lee osuu arviossaan oikeaan, sillä hän alkaa nähdä - ainakin nämä kutsut - aivan uudessa valossa, kun lehtipakinan innoittamat ihmislaumat telttoineen alkavat kansoittaa Genin (ja Ericin) Greenwichin talon edustaa. Talon ikkunoita tuijottavien ihmisjoukkojen lisäksi myös Neloskanava sekä kaikki muutkin kanavat ja mediat ovat paikalla; kaikki haluavat nähdä Milon ikkunassa, tai ainakin hänen kätensä, ottamassa vastaan ruokaa, jota nostetaan hänelle korissa.

Gen Lee haistaa bisneksen: hän pitää Milo-matkamuistojen kojua, t-paitoja, rintamerkkejä ja pienoislippuja MILO-tekstein ynnä muuta ynnä muuta. Kynttilöitä sytytetään, nauhoja ja nalleja sidotaan puutarha-aitoihin Milon ikkunan alle. Banderolleja "Milo Palestiinan puolesta, Milo Israelin uhanalaisten lasten puolesta, Milo vaatii joukot pois Afganistanista"... 

Sitten - lopulta - tapahtuu jotakin, joka saa Gen Leen itkemään talonsa yläkerran portaissa. Vierashuoneen ovi on auki. Huone, jossa Miles Garth on viettänyt monta kuukautta, on tyhjä, Miles Garth on lähtenyt. Kaikki se sälä, johon Gen on sijoittanut tuhansia ja taas tuhansia puntia, ei pian olekaan enää rahan arvoista.

Miles Garth ei kuitenkaan ole lähtenyt romaanista, sillä hän esiintyy neljäksi jakautuvan romaanin jokaisessa osassa koskettaen poissaolevallakin olemassaolollaan muiden henkilöiden elämää, milloin enemmän milloin vähemmän. Kaikille Milesin koskettamille on yhteistä yksinäisyyden tunne, joskus latenttina, joskus pintaan selvemmin pulpahtavana. Eräs näistä on May Young, vuoteeseen sidottu, kuolemaa odottava vanhus, joka on omaehtoisesti lopettanut puhumisen ääneen.

May Young -jaksossa päivälliskutsujen irvokas karnevalismi muuttuu yhdellä iskulla poroporvarillisuuden irvailusta hiljalleen soljuvaksi kuvailuksi Mayn elämästä. Kun May Winch vuonna 1947 vihitään Philip Youngin kanssa, Philip kuiskaa hänen korvaansa: Nyt sinä olet aina nuori kun sinusta tuli Young. May on tavannut viikon lomalla ilmavoimista olevan Philipin koettuaan sitä ennen ilmapommitukset ja pelastuttuaan täpärästi V2:sta, joka on iskenyt odottamattomasti kuin salama kirkkaalta taivaalta. May ja Philip saavat kolme lasta, kaksi tyttöä ja pojan. Nuorempi tytöistä, Jennifer-niminen, yhtä eloisa ja mielikuvitusrikas kuin äitinsä, sairastuu kenenkään sitä tajuamatta sydänsairauteen kuusitoistavuotiaana.

Vuosien myötä Jenniferistä kasvaa synkeä nuori, joka pelkää ydinkatastrofia ja viettää aikaa pojan kanssa, jolla on liian pitkä tukka ja jonka vanhemmista May ja Philip eivät tiedä yhtikäs mitään. He kieltävät Jenniferiä enää tapaamasta poikaa, ja Jennifer lakkaa puhumasta vanhemmilleen. Jennifer kuolee 29.1.1979.

Kun Mayn suru on kipeimmillään, hän saa kotitaloonsa odottamattoman vieraan, pojan joka jää kynnykselle seisomaan. Kumpikaan ei sano mitään, poika ojentaa Maylle paketin, poika katoaa pihapolulle. Paketissa on sellofaaniin kääritty sininen suklaarasia. Arvoituksellinen poika, jota May ei ensimmäisellä kerralla ollut päästänyt sisään, tulee joka vuosi tammikuun 29. päivänä. May ja poika istuvat aina vastatusten ja juovat teetä, ja poika tuo joka kerta jotakin mukanaan, suklaata, kukkia, kukkasipuleita, kerran myös pienen posliinipeipposen. Poika kasvoi, niin kuin hänen tyttönsäkin olisi kasvanut, siinä hänen silmissään. Ja tuli käymään yhtä varmasti kuin tammikuu.

Vuosia myöhemmin, eräänä tammikuuna, poika jättää tulematta, mutta lähettää Kanadasta kortin ja on maksanut erikseen, jotta posti toisi kortin täsmälleen oikeana päivänä: Rakas rouva Young, olen pahoilani, etten pääse tänä vuonna itse käymään, olen työkomennuksella Kanadassa ja palaan kotimaahan vasta helmikuun lopussa. Lähetän kuitenkin tervehdykseksi tämän kortin. Parhain terveisin. Hyvää vointia! Miles.

Yksinäisyyden lisäksi Ali Smith sivuaa kirjassaan muitakin painavia teemoja, joita hän upottaa tekstiin riemastuttavan epäsovinnaisissa kehyksissä, onhan kirjailijan äänitorvena usein nokkelikko Brooke. Kirja päättyy 56:n sivun pituiseen "Se" -osastoon, jossa Brooke pohtii tiedon olemusta ja ajautuu lopulta toteamukseen, ettei mikään tällä tietoisuuden tasolla ole "totta": Mutta fakta on: mistä voi tietää onko mikään totta? [...] mitä ilmeisimmin, asiakirjoissa sanotaan ja niin poispäin, mutta mistä voi tietää ovatko asiakirjat itse totta? Ei mikään ole totta pelkästään siksi, että internet väittää niin. Oikeasti sanamuodon ei pitäisi kuulua: fakta on, vaan: fakta näyttää olevan. Fakta on - kuitenkin - että opettaja Warburton ei pidä Brookesta, eikä varsinkaan siitä, että tällä on kaiken aikaa taskussaan Moleskin-muistikirja, johon hän kirjaa sivukaupalla aineistoa otsikolla "Fakta on".

Moleskin-muistikirja on Brooken taskussa myös silloin, kun hän ravaa Greenwichissä rinnettä ylös Charles Shepherdin galvanomagneettisen sähkökellon alle. Shepherdin kellossa ylimpänä, siinä missä pitäisi olla numero 12 tarkoittamassa keskipäivää ja keskiyötä, on numero nolla. Koululaisten jono kiemurtelee kohti nollameridiaania; Brooke kuulee erään heistä hihkuvan: Minä seison ajan päällä! Brooke itse tuntee voittaneensa ajan kilpajuoksussa rinnettä ylös.

Näin Brooken myötä kirjaan ilmestyy epistemologian ohella myös toinen filosofisesti painava teema, ajan käsite. Oli kerran kello nolla -kirjassa aika näyttäytyy suhteellisena käsitteenä, eräänlaisena yksinkertaistettuna tapana arvioida erilaisia avaruudellisia tiloja, joita ei ole olemassa ihmismielen tietoisuuden ulkopuolella. Tämän seurauksena romaanissa on lukuisa määrä aikanyrjähdyksiä, joiden loogisuutta saattaa ensi alkuun olla työlästä hahmottaa. Ali Smithin työkalupakkiin kuuluvat niin ikään aikaan ja olemassaoloon liittyvät tyrmäävän hienoilta kuulostavat, mutta yhtäkaikki täysin järjettömät työelämän nykyjargonista lainatut käsitteet "väliaikainen pysyvyys" ja "poissaoleva läsnäolo".

Kun aika on koittanut, romaani päättyy ajattomuuteen, aikaan ilman aikaa, mutta kuitenkin mitattavissa olevaan: Tänään Thames on ruskea ja vihreä. Se muuttaa muotoaan joka päivä. Ei:vaan joka minuutti. Joka sekunti. Joka sekunti se on uusi ja erilainen mahdollinen joki.

                          Mihail Shishkin: Sinun kirjeesi (2010, suomeksi 2012) 

Kovin usein ei kohdalle osu kirjaa, jota joutuu lukemaan yli sata sivua, ennen kuin ymmärtää, mistä siinä ylipäätään on kysymys. Nyt osui. Kirja on Mihail Shishkinin Sinun kirjeesi, jota voisi - niin halutessaan - määritellä moneksi: realistiseksi fantasiaksi, postmoderniksi historiantulkinnaksi, vahvan filosofisen kuorrutuksen alta löytyväksi kokeelliseksi romaaniksi. Melkein mikä tahansa määrittely sopii, sillä kuten toinen kirjan kahdesta päähenkilöstä sanoo: Alussa oli sana [...] Minulle aukesi sanan voima...Minussa liittyi yhteen hyvin tärkeä ketju...

Näin Shishkinin kirjasta, epäselvästä - ja ehkäpä sekavastakin - kertomuksesta, tulee kirja, jota lukija peilaa oman persoonallisuutensa kautta. Verkkaisesti aukeaa sanan voima ja kertomus sen myötä osaksi lukijaa itseään, hänen tunteidensa ja kokemustensa muodostaman ketjun yhdeksi pieneksi silmukaksi. Kokonaisuudessaan romaani on toki avoin myös lukemattomille erilaisille tulkinnoille, mutta sen viehätystä lisää se, ettei lukija voi olla täysin varma, onko hän omien kokemustensa ja tunteidensa ohjailemana tehnyt sittenkään ns. oikean tulkinnan. Loppujen lopuksi kuitenkin kaikki tulkinnat ovat "oikeita" niiden tekijän näkökulmasta, ja genre-määrittelykin vain etiketti, jonka voi liimata tuotteeseen. Sen voi myös - niin halutessaan - poistaa, jolloin, ehkä, paljastuu kirjan itsensä oma identiteetti.

Myös ne sanat, jotka olivat alussa, ovat yhä jäljellä - Ja se on ainoa todellinen kuolemattomuus. Muuta ei ole. Vaikka lukijat kuolevat ja uudet lukijasukupolvet syntyvät, alussa ollut sana jää jäljelle, se on kuolematon: Sana on vahvempi kuin kynä, toteaa Vladimir, toinen päähenkilöistä. Kynää pitelevästä sanan kirjoittajasta muodostuu näin pelkkä medium, joka teknisenä välittäjänä mahdollistaa sanan konkretisoitumisen ikuiseksi.

Mihail Shishkinin romaani ei ole helppo kirja, se ei ole lukaisuromaani. Ja hyvä niin. 

Muodoltaan kirja on klassinen kirjeromaani, jossa sen keskeiset henkilöhahmot rakentuvat siitä tavasta, jolla he kirjoittavat itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Kummankin päähenkilön alati kysymä ja alati lopullista vastausta vaille jäävä kysymys on: Kuka minä olen? Miksi minä olen? Ensimmäiseen kysymykseen kirjasta löytyy eräänlainen vastaus: kirjeet ovat Aleksandra- ja Vladimir-nimisten henkilöiden kirjoittamia - Sashenka, Sasha, Sashka sekä Vova, Volodja, Volodenka. Volodenkan kanssa samalla maailmanajalla kirjoittanut runoilija Rainer Maria Rilke kertoo eräässä runossaan kahdesta rakastavaisesta, jotka "antavat toisilleen sata uutta nimeä ja ottavat ne kaikki jälleen pois, aivan hiljaa, kuin irrottaisi korvakorun."

Myös Sashenka ja Volodja ovat rakastavaisia, jotka annettuaan toisilleen "sata uutta nimeä" luopuvat lopulta niistä kaikista, aivan hiljaa, ja jäljelle jää vain kunkin kirjoittajan oma, tunnistettava ääni, jolle myös romaanin ns. juonellisuus tulee alisteiseksi. Tärkeimmäksi tulee näin kulloisenkin kirjoittajan tapahtumia vahvasti tulkitseva, luonteenomainen ääni, joka joskus myös tajunnanvirran kaltaisena vyöryy maisemien ja kohtausten halki kuin uomaansa hakeva virran vuo.

Lukiessa Mihail Shishkinin tarinaa kahdesta rakastavaisesta suomeksi käännettynä nimellä Sinun kirjeesi mieleen nousee pakostakin kysymys siitä, kuka tämä "sinä" - Shashenka/Volodenka - ihan oikeasti on. Kirjan loppusivuille tultaessa eräänlainen vastaus saattaa löytyä: Vladimiriin personoituvat kaikki maailman menneet, nykyiset ja tulevat sodassa kärsimyksiä kokevat miehet; Aleksandra kuuluu niiden tuhansien ja taas tuhansien naisten joukkoon, jotka maailman kaikkina aikoina ovat kärsineet lohduttomassa yksinäisyydessä miestensä ollessa sotimassa milloin missäkin sodassa, milloin missäkin maailman kolkassa. Samalla löytyy - ehkä - myös vastaus miksi-kysymykseen. "Sinä", Sashenka, Volodenka ja myriadit muut naiset ja miehet ovat olemassa kärsimyksen takia.

Kuitenkin vastattavaksi vaikeampi on kysymys siitä, missä maailmanajassa nämä kaksi rakastavaista lähettävät kirjeitä toisilleen. Jälleen olisi viekoittelevaa väistää kysymys vastakysymyksellä: Onko sillä mitään merkitystä? Onhan aika vain yksi ulottuvuus monien joukossa, joten sopii valita! Filosofi Aristoteleen Runousopissaan esittelemän toiminnan ykseyden myötä voi unohtaa myös myöhempinä aikoina kehitellyt ajan ja paikan ykseyden periaatteet, kun kahden rakastavaisen ajasta, paikasta ja ihmisten katoavaisista toiminnoista vähät välittävä tarina vie vastaansanomattomasti mukanaan.

Eräänlainen ratkaisu löytyy ehkä kertomuksen loppupuolelta Vladimirin määritellessä ajan käsitteeksi, joka on yhteneväinen rakkauden kanssa. Vasta sodan sekasorron ja julmuuksien keskellä hän kertoo lopulta alkavansa ymmärtää Hamletin sanat: On aika sijoiltaan. Tämä shakespeareaaninen lausahdus sisältää implisiittisen lupauksen siitä, että aika palaa raiteilleen, kun me tapaamme jälleen ja minä lasken pääni sinun polvillesi.

Mitä kauemmin sinä olet poissa minun viereltäni, sitä suurempi osa minua sinusta tulee. Välillä en itsekään ymmärrä, mihin sinä päätyt ja mistä minä alan.

Me kaksi olemme jo kauan olleet yhtä. Sinä olet minä. Minä olen sinä. Mikä meidät voisi erottaa? Ei ole mitään, mikä voisi erottaa meidät. 

Kaksi katkelmaa, kaksi rakkauskirjettä, kaksi rakastavaista, kuin luodut toisilleen, ja molemmat sen tietävät. Edellinen katkelma on Sashenkan kirjoittama, jälkimmäinen Volodenkan. Näitä kahta ei voi mikään erottaa, ei edes sellainen toisarvoinen pikkuseikka kuin sijoiltaan nyrjähtänyt aika. Meidän ymmärtämällämme tavalla kirjeet eivät keskustele keskenään, ja kuitenkin niillä on aivan oma keskustelemisen tapa, tapa joka ei ole sidottu aikaan sellaisena kuin me ajan ymmärrämme. 

Sashenkan elämä konkretisoituu Neuvostoliitossa, 1950-1960-lukujen aikaisessa Moskovassa, josta Sashan kirjeet maalaavat taidokkaan ja värikylläisen kuvan. Sasha epäilee, että hänet hankittiin ehkä alunperin korvaamaan kolmivuotiaana kuollutta isoveljeä: Vanhemmat päättivät hankkia uuden lapsen. Tilalle. Syntyi tyttö. Minä. Myöhemmin Sashalle kerrotaan, että äiti ei pystynyt hyväksymään lasta, ei ruvennut imettämään sitä, ei halunnut nähdä sitä. Isä hoitaa sekä lasta että äitiä. Tytöllä on tapana katsella tuntikausia itseään peilistä ja toistella kysymystä Miksi? Miksi nuo silmät? Miksi nuo kasvot? Miksi tuo ruumis? Entäs jos se en olekaan minä?  Näin syntyy Sashalle kaksoissisar, niin kuin saduissa, toinen paha ja toinen hyvä.

Myöhemmin Sasha ymmärtää, että paha sisar tuli maailmaan silloin, kun hyvä sisar kipeimmin halusi itseään rakastettavan ja joutui siitä rakkaudesta taistelemaan. Toisin sanoen melkein aina, silloinkin kun olin itsekseni. Sillä hyvä sisar on rumaa lonkerojalkaisten, siipikiduksisten ja sammaleläinten heimoa, se toinen taas Saaronin lilja, silmät kuin Hesbonin lammikot, Bat-Rabbimin portin vedet. Paljon myöhemmin, aikojen kuluttua, vuosien hölkättyä tiehensä ja elämän kierryttyä päättymättömänä perunankuorena se toinen, se vahva, näkee ja tuntee kaiken toisin: kun Sasha aamulla odottaa raitiovaunua pysäkillä jäätävän tuulen nostattamat kyyneleet silmissä keskellä viluista ja synkkää joukkoa, se toinen näkee maiseman, jossa tähtöset tuikkivat lumen kuorruttamilla puiden oksilla ja jossa roskiskin on valmis morsiameksi.

Mielestänsä Volodja vertautuu Hamletiin, sillä myös Volodjalta kuoli isä; tai äiti ainakin meni naimisiin toisen kanssa. Mielenkiintoisinta Volodjasta kuitenkin on, millaista Hamletin elämä oli ennen kaikkia aaveita, myrkytyksiä, ja typeriä teatteritemppuja, kuten piiloutumista verhon taakse. Hän eleli, niin kuin minäkin elän. Ilman kaikenmaailman runomittaisia kuolinmonologeja: Volodja leikki pienenä postiljoonia, otti sylillisen vanhoja sanomalehtiä ja jakoi ne postiluukkuihin. Piiloutui koulussa välitunneilla vaatenaulakkoon häntä kiusanneilta pojilta, ja sai kuitenkin heiltä nenilleen. Sitten koittaa se hetki, jolloin ei enää tarvitse kuin valita sota, sillä siitä meidän voittamaton isänmaamme on innoissaan. Äiti-Venäjä kutsuu, kun sanomalehdet ovat täynnä pistimiin pyydystettyjä pikkulapsia ja raiskattuja vanhoja naisia. Kutsuntapaikka kutsuu - jokainen tarvitsee oman Austerlitzinsa.

Romaanissa Volodjan ajallisen olemassolon paikka määrittyy hänen sotanäyttämöltä lähettämiensä kirjeiden kautta. Tosin heti ensimmäisessä kirjeessä, sen ensimmäisillä riveillä Volodja kirjoittaa, kuinka kaikki tässä maailmassa on sattumaa. Miksi me synnyimme tällä vuosisadalla emmekä vaikkapa 34:nnellä? Kun alkaa lähemmin tarkastella Volodjan käyttämää käsitettä "tämä vuosisata", kysymys käsitteestä "aika" nousee jälleen esiin. Mihail Shishkin tekee parhaansa harhauttaakseen lukijaa - taustalla ehkä ajatus ajan katoavasta, vain hetken olemassaolevasta ilmenemismuodosta - sillä vaikka tekstiin on ripoteltu selviä maamerkkejä, siellä on myös maisemaa hämärtäviä savuverhoja: tarkkaan harkittuja anakronismeja.

Mainitaan Port Arthur, mainitaan kahdeksan valtion muodostama liittokunta sotimassa Kiinan keisarillisen armeijan tukemia, länsimaille vihamielisiä boksari-kapinallisia vastaan, mainitaan Iso-Britannian Sir Edward Seymour, mainitaan japanilainen kenraali Fukushima Yasumasa, molemmat todettuja historiallisia henkilöitä, todetuissa reaalisissa paikoissa, jotka liittyvät vuosina 1899-1901 Kiinassa riehuneeseen boksari-kapinaan.

Kaiken tämän ohella Mihail Shishkin kuitenkin heittää sumua lukijan silmiin Volodjan kirjoittaessa erään boksari-kapinan aikaisen sotapäiväkirjan tapahtumista: Tänään miehistölle annettiin toukkaista lihaa  - eikä mitään, pistelivät poskeen. Kapinasta ei tietoakaan. Volodja heittää lihasopan sekaan vuoden 1905 tapahtumat Venäjällä, jolloin panssarilaiva Potemkinin miehistöä muonitettiin pilaantuneella lihalla. Matoja kuhisevasta lihasta raivostuneet matruusit aloittivat kapinan, heittivät upseeriston mereen - ja 2000 merimiestä teloitettiin. Hieman aikaisemmassa kirjeessään Volodja mainitsee "syyttömänä surmatun tsarevitshin merimiespuvussaan", tsaari Nikolai II:n pojan, joka surmattiin vanhempiensa ja neljän sisarensa kanssa Jekaterinburgissa vuonna 1918.

Eräässä omassa kirjeessään Sasha puolestaan kertoo kokeellisesti todetun, että ajassa on jotakin sotkua: Tapahtumat voivat esiintyä missä järjestyksessä tahansa ja sattua kelle hyvänsä - kellotkin näyttävät mitä milloinkin, vaikka kauan on tiedetty, että kello on kymmentä vailla kaksi. Vaikka kauan on universaalisen ajan tiedetty olevan kymmentä vailla kaksi, kattaa Volodjan kirjeiden aikajana Shishkinin romaanissa pari kolme hektistä kuukautta, kun taas samassa kymmentä vailla kaksi olevassa "ajassa" Sasha kertoo omissa kirjeissään koko ihmisiän kestävän tarinan. Joskus ovat ajankin siivet kummallisessa sulkasadossa.

Kuinka pitkä aika siitä jo on? Kysymyksen tekee Sasha jälleen yhdessä Volodenkalle osoittamassaan kirjeessä saatuaan juuri tietää tämän kuolleen rintamalla. Sasha kertoo Volodenkan äidin soittaneen ja myöhemmin näyttäneen kasvot kyynelistä turvoksissa paperia, jossa on leima ja allekirjoitus. Mutta missä on minun poikani? - epätoivoisen äidin kysymykseen ei löydy vastausta. Surusta turtunut Sasha kävelee "heidän" puistonsa läpi ja näkee, kuinka patsaita peitetään talveksi laudoilla. Minua siinä pantiin lautoihin.

Eräs huikeimpia kohtia Shishkinin kirjassa on Vladimirin vanhemmille lähetetty kirje, jossa ilmoitetaan pojan kuolemasta rintamalla. Kaikessa vivahteikkaassa pisteliäisyydessään kirjailijan iva syövyttää hapon lailla kirjeessä, joka alkaa sanoin: Arvoisa etu- ja isännimi! Esikuntakirjurien kirjekaavion nuhjaantuneiden ja ylevyydessään naurettavien kliseiden seasta kuuluvat jonkun toisen -? sarkastiset kommentit, joilla Shishkin paljastaa sodan - kaikkien sotien - järjettömyyden. Riittää kun sanotaan, että Teidän poikanne ei palannut eräästä, kuten runoilija sen ilmaisisi, vähäpätöisestä sodasta. Mitä väliä sillä on, valkoisten, punaisten, helleenien vai juutalaisten puolesta? Mitä väliä sillä on, missä vähäpätöisessä sodassa kuolee? "Se joku toinen" kirjoittaa kirjeen viimeiset sanat: Poikanne sai surmansa, mutta on elossa ja terveenä - sillä ovathan sanat "ainoa todellinen kuolemattomuus".

Arvoituksellisessa kirjeessä, jonka Sasha kirjoittaa Vladimirille heti tämän kuoleman jälkeen, hän kertoo, kuinka vesipulloon pantu oksa alkaa kasvattaa juuria, jotka eivät tiedä mihin tarttua - niinpä ne takertuvat toisiinsa. Samoin myös Sasha ja Volodenka takertuvat toisiinsa, sillä kirjeet kahden rakastavaisen välillä jatkavat kulkemistaan Volodenkan elämän jatkuessa hänen Sashalle kirjoittamissaan kirjeissä. Vähän ennen kuin Volodenka saa surmansa ja on elossa, Sasha kertoo tälle ajaneensa pyörällä "heidän" metsäänsä, jossa hänen silmiinsä osuu ihmisen mittainen, kasvillisuuden peittämä piikkilankatukko. Auringon laskiessa se alkaa punertaa kuin Mooseksen palava pensas, jonka tavoin myös siinä oleva henki alkaa puhua. Ja silloin Sasha tajuaa kaiken: Me olemme jo mies ja vaimo. Olemme aina olleet. Sinä olet minun mieheni. Minä olen sinun vaimosi.

Mihael Shishkin johtaa harhaan, taas. Juuri kun lukija yksinkertaisessa mielessään on alkanut sommitella - ainakin jollakin tasolla - onnellista loppua tarinalle kahdesta rakastavaisesta, ja nyt myös tarinalle miehestä ja vaimosta, Sasha vetää maton jalkojen alta: Volodenka! En oikein tajua, miten tämän voi selittää sinulle [...] Minä menin naimisiin. Ei sitä oikein lukijallekaan voi selittää... Lääketiedettä opiskeleva ja töitä ensiavussa tekevä Sasha on poikennut maalauskurssille ystävättärensä kanssa - ja elämä saa uuden käänteen: siihen ilmestyy kurssin opettaja, professori Tshartkov; eikä siinä vielä kaikki: Sasha odottaa hänen lastaan.

Kirjeet jatkavat kulkuaan. Sashan kirjoittaman, hänen avioliitosta Tshartkovin kanssa kertovan kirjeensä jälkeen Volodenkalta tulee ekstaattinen, ylimaallinen rakkauden ylistys, jossa hän kertoo hyvästä ja lämpimästä olosta, jonka saa aikaan Sashan nimen mainitseminen kirjeen alussa: Oma Sashenkani! Volodenkasta on riemullista tietää, että Sasha ajattelee häntä ja on hänestä huolissaan - mutta ei hätää: Kirjoitan - olen siis vielä elossa.

Vladimirin kuvaukset boksari-kapinan rintamaoloista nousevat hirveydessään minkä tahansa nykykirjallisuudesta löytyvän sotakuvauksen tasolle. Ns. sota-diskurssi Shishkinin romaanissa on kaukana kuvatun aikakauden konservatiivisesta sota-diskurssista, niistä latteahkoista fraaseista, joilla sodasta oli ollut tapana puhua 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kirjoitetuissa romaaneissa. Sinun kirjeesi siirtää Vladimirin suulla esitetyn kuvauksen boksareiden raa'asta kapinasta yhteneväiseksi meidän aikamme rintamakuvausten kanssa, joissa "ruma/raaka sana sanotaan niin kuin se on". Tämä tyylilaji on varmasti Shishkinin tietoisesti valitsema, korostaahan se rajulla tavalla sotanäyttämön kauhujen ja kahden rakastavaisen euforisen rakkauden muodostamaa julmaa kontrastia.

Sodan maisema on pelkkää autiomaata, asukkaat ovat menneet piiloon, talot hajotettu, pellot poltettu ja tallottu. Yltympäriinsä lojuu kuolleita hevosia, rikkinäisiä kiväärejä, verisiä alusvaatteita. Palaneiden seinien lomassa harhailee villiintyneitä koiria, jotka hyökkäävät raivoissaan kaikkien kimppuun. Kuumuus kärventää aivot. Sinistyneiden ruumiiden lautat lipuvat lotjien välissä. Taivaasta valuu vettä lakkaamatta. Keltainen lieju mönkii pitkin polkuja, lammikoissa kuplii. Sietämätön jano pakottaa juomaan vettä lätäköistä. Kaikki, kansallisuudesta riippumatta, kärsivät punataudista. Kaikki, kansallisuudesta riippumatta, ovat kiukkuisia; raakuuksia kaikkialla.

Täydellinen hullunmylly: Joukko-osastot jäävät jälkeen, vaihtavat paikkaa. Peloissaan ne alkavat tulittaa toisiaan [ ...]; venäläiset tarkka-ampujat ovat vallanneet kylässä tien, ja englantilaiset tykkimiehet luulevat heitä kiinalaisiksi ja alkavat tulittaa srapnelleilla. Lisää haavoittuneita ja kuolleita. Lisää kuolemaa. Lisää tuskaa.

Volodenkan kirjeet jatkavat kulkemistaan vielä senkin jälkeen, kun Sasha on ilmoittanut avioliitostaan Tshartkovin kanssa, mutta Sashan kirjeissä tapahtuu muutos: niissä ei ole entisen kaltaista otsikkoa, vaan Volodenkan sijaan Sasha tuntuu kirjoittavan itselleen. Nämä kirjeet kertovat Sashan elämästä, hänen saamastaan keskenmenosta, välirikosta Tshartkovin kanssa, työstään sairaalalääkärinä elämän valtiattaren roolissa, paluusta työpäivän jälkeen kotiin, mutta se on ei-koti. Peiliin katsoessaan hän ei tunne itseään: harmaat kasvot, mustat silmänaluset.

Sasha palaa romaanin lopussa kuitenkin jatkamaan kirjeenvaihtoa entiseen tapaansa, mainiten Volodenkan nimeltä kirjeidensä alussa. Sasha tuntuu nyt aavistavan heidän kahden pian kohtaavan, jollakin tasolla, ehkä jossakin toisessa ulottuvuudessa, sillä sinä olet päivä päivältä lähempänä minua.

Mihael Shishkin on kuvannut hienosti kahden rakastavaisen koskaan-katkeamatonta yhteyttä antaessaan ensin Vladimirin kertoa rintamalta lähettämässään kirjeessä lapsuudenaikaisesta naapuristaan, jolla oli tapana näyttää valokuvia albumistaan: Hän kertoi, kuinka gondolieeri ohjasi gondoliaan kapeassa kanavassa ja potkaisi sen jalallaan talojen seinästä ulommas. Vuosikymmeniä myöhemmin, Sashan aikaulottuvuudessa, ja tuhansien virstojen päässä Volodenkasta, Sasha kertoo, kuinka hän lukee ikuisesti samoja uutisia sanomalehdestä. Ja silloin, juuri nyt, tällä samalla hetkellä gondolieeri potkaisee jalallaan gondolia kauemmas liukkaasta, hometta ja leviä kasvavasta seinästä.

Viimeisessä kirjeessään Volodenkalle Sasha kertoo istuvansa raitiovaunussa mielikuvitustyttärensä kanssa, joka kyselee äidiltään, onko matkaa vielä pitkälti. Sasha painaa hänet rintaansa vasten ja kuiskaa: Kuule, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu. Siellä on yksi ihminen, älä ihmettele, hän painaa päänsä minun polvilleni.

Volodenkalta tulee kirje, kuin vastaus häneltä kysyttyyn kysymykseen:
Sashenka! Rakkaani omani!
Minä tulen sinun luoksesi. Ihan vähän matkaa enää.



                                   Sie werden sich hundert neue Namen geben und ein-
                                   ander alle wieder abnehmen, leise, wie man einen
                                   Ohrring abnimmt.

                                   Rainer Maria Rilke: Die Weise von Liebe und Tod des
                                   Cornets Christoph Rilke (1899)

                                   

                                  Mary Shelley: Frankenstein (1818; suomeksi 2005)

Eräs jälkijäristyksiltään tavanomaista voimakkaammaksi osoittautunut kirjailijakokous pidettiin vuoden 1816 kesällä Sveitsin Genève-järven rannalla Villa Diodatissa. Paikalla olivat aikansa kirjallisen tähtitaivaan säkenöivimmät kiintotähdet George Gordon Noel (lordi Byron), Percy Bysshe Shelley sekä tämän puoliso Mary Shelley Woolstonecraft. Kirjailijatapaamisen kulissit olivat ainutkertaiset: kesäkuun sää oli kylmä ja sateinen, salamoiden tiuhaa välähtelyä säesti alati Alpeilta vyöryvän ukkosen kumea jyrinä. Koska purjehtiminen Genève-järvellä osoittautui jatkuvasti mahdottomaksi, innoitti kynttilöin valaistu, hämärään vajonnut Villa Diodati kauhuromanttisine ympäristöineen lordi Byronin eräänä iltana ehdottamaan kirjallista ajankulua: jokaisen läsnäolijan tulisi kirjoittaa oma kauhutarinansa. Ajoitus oli täydellinen, sillä vuonna 1816 Euroopassa elettiin romantiikan kulttuurikauden huippua.

Tärkeintä oli tunne. Se antoi matkasauvan aitoon esteettiseen kokemukseen, jonka ensisijaisena lähteenä oli luonto kaikessa mahtavuudessaan, mutta johon sisältyi myös pelkoa ja kauhun sekaista kunnioitusta. Mahtava luonto oli romantiikan käsityksen mukaan paitsi pelon ja painajaisten maailma myös yliluonnollisten olentojen tyyssija. Näiden olentojen kautta ja välityksellä ihminen pyrki kohti rajatonta, kohti sielun salattuja syvyyksiä, kohti sitä neroa, joka jokaisessa ihmisyksilössä uinui piilossa. Tähän pyrkivät myös Percy Shelley ja lordi Byron, joiden korkealentoista keskustelua elämän luomisen mahdollisuuksista Mary Shelley innokkaana kuunteli, siihen kuitenkaan itse osallistumatta. Hieman myöhemmin tuosta keskustelusta syntyi eräs niin kutsutun goottikirjallisuuden hienoimmista teoksista.

Mary Shelleyn vuonna 1816 Villa Diodatissa kirjoittama kauhutarina, romaani Frankenstein; or The Modern Prometheus, julkaistiin vuonna 1818 ilman kirjailijan nimeä viidensadan kappaleen painoksena ja Percy Bysshe Shelleyn kirjoittamalla esipuheella varustettuna. Teoksen vastaanotto oli vaihtelevaista, osa kriitikoista kiitteli, osa sivuutti romaanin pelkällä olankohautuksella. Mitä enemmän aikaa julkaisuajankohdasta on kulunut, sen vuolaammin Shelleyn kertomusta on kiitelty. Todellinen hehkutus alkoi sen jälkeen, kun tultiin oivaltamaan ne monet tulkinnat, jotka sitovat Frankensteinin tiiviisti nykyaikaan ja sen moniin ongelmiin.

Teoksen ydinajatus asettuu tarjolle sen kaksoisnimen jälkimmäisessä osassa "or The Modern Prometheus", jolla Shelley liittää romaaninsa tiiviisti antiikin mytologian Prometeukseen. Titaaneihin kuulunut Prometeus täytti Olympoksen jumalten käskyn luoda ihminen maasta ja vedestä, mutta ei malttanut lopettaa askareitaan siihen. Jumalten tyrmistykseksi innokas titaani myös varasti Hefaistokselta tulen ja jumalatar Ateenalta viisauden. Rosvouksen seurauksena jumalten kosto, nemesis, oli säälimätön, sillä röyhkeä titaani oli syyllistynyt ennenkuulumattomaan hybrikseen. Eikä tässä vielä kaikki, sillä luomistyönsä ohessa hän oli myös opettanut maasta ja vedestä luomansa olennon käyttämään Hefaistokselta ja Ateenalta varastamiaan taitoja. Näin syntyi tiede, syntyi kulttuuri.

Kun on jonkin matkaa lukenut kertomusta Frankensteinista eli uudesta Prometeuksesta, alkaa miettiä Shelleyn kertomuksen problematiikkaa, syyllisyyden ja syyttömyyden tuskaa. On totta, että Frankenstein on eräässä mielessä prometeaaninen sankari, joka varastaa tulen - tieteen ja kulttuurin - jumalilta, mutta hänen uhmassaan on läsnä myös vahva halu haastaa jumalat, asettua jumalaksi jumalten paikalle: raivaan uusia teitä, tutkin tuntemattomia voimia ja paljastan maailmalle luomisen syvimmät mysteerit. Hybriksessään hän luo ihmisen, omaksi kuvakseen hän tämän luo, kaltaisekseen. Riemullisen voiman euforiassa kaikki tuntuu mahdolliselta; elämä ja kuolema ovat vain rajoja, joiden läpi on murtauduttava, ja uusi ihminen - onnellinen ja erinomainen - tulisi tätä uutta prometeusta siunaamaan luojanaan ja alkulähteenään. Yksikään isä ei voisi vaatia lapseltaan suurempaa kiitollisuutta kuin minä luomiltani uusilta ihmisiltä.

Luomistyötään myöhemmin kuvatessaan Frankenstein kertoo, kuinka hänen "puuhansa" tuntuivat usein kuvottavilta, mutta kuinka rajaton kunnianhimo yhdistyneenä yhtä rajattomaan vallantunteeseen ajoi häntä eteenpäin. Hän kerää luita ruumishuoneilta, tutkii epäpyhin sormin ihmisruumiin suunnattomia salaisuuksia. Eräänä synkkänä marraskuun yönä Frankenstein kokoaa ympärilleen tarpeelliset välineet ja sytyttää elämän kipinän kuolleista ruumiinosista koottuun, elottomana makaavaan ruumiiseen. Ruumiin himmeän kellervät silmät avautuvat, se hengittää raskaasti ja kouristuksenomainen värinä vavahduttaa sen raajoja. Loppuun palaneen kynttilän viimeisissä välähdyksissä Frankenstein näkee luomansa uuden ihmisen.

Victor Frankensteinin ensimmäinen kohtaaminen luomansa kanssa on puistattava: itsensä jumalaksi korottanut pystyy tuskin kuvailemaan tunteitaan; hän säntää suinpäin pakoon - kasvot, jotka hän näkee, herättävät kauhun, jota yksikään kuolevainen ei voi kestää: Olin katsellut häntä keskeneräisenä; silloin hän oli ruma; mutta kun nuo lihakset ja nivelet saivat liikkumiskyvyn, tuloksena oli olento jollaista ei edes Dante olisi pystynyt keksimään. Jättimäinen pettymys tekee Frankensteinista oman lapsensa kylmäverisesti hylkäävän hirviön. Kun muotopuoli hylkiölapsi herää yksin jätettynä tajuamaan petetyksi tulemisensa valtavuuden, myös hänestä tulee hirviö.

Frankensteinin ja hänen luomansa Olennon välille rakentuu pirullinen paradoksi: Frankenstein luo jotakin, joka kaikessa rujoudessaankin on kuitenkin elämää; Olento, tajutessaan rujoutensa kaikkien vihaamana hirviönä, tuhoaa sitä. Kirjan viimeisille sivuille Shelley on kirjoittanut Olennolle pitkän puolustuspuheen, jossa tämä kertoo, kuinka hänen ns. elämänsä alussa myös hänen sydämensä oli herkkä rakkaudelle ja ystävyydelle, mutta kun kärsimykset - hänen luojansa puoskaroinnin hänelle tuottamat - pakottivat minut pahuuteen ja vihaan, sydämeni ei kestänyt muutosta kärsimättä uskomattomia tuskia. [...] Onko vain minua pidettävä väärintekijänä, kun koko ihmiskunta rikkoo minua vastaan? Kysymys syyllisyydestä ei useinkaan ole yksiselitteinen, sen enempää kuin sekään, kumpaa romaanin päähenkilöä kohtaan lukija tuntee suurinta myötätuntoa.

Frankenstein tuntuu kuitenkin tajunneen luomistyönsä mukanaan tuomat ongelmat kaikessa kauheudessaan viimeistään silloin, kun Olento pyytää häntä luomaan naisen, jonka kanssa voisi elää ja jolta saisi myötätuntoa. Nainen, joka samoine puutteineen ja heikkouksineen olisi samaa heimoa kuin Olento, yhtä ruma ja kauhistuttava, ei voisi kieltää toiselta samankaltaiselta Olennolta itseään.

Aikana, jolloin negatiivinen eugeniikka tuskin edes vielä potkiskeli kapaloissaan, Frankenstein tiedemiehenä kuitenkin oivaltaa Olennon naispuolisen kumppanin luomisesta syntyvät ongelmat, jotka kulminoituvat Olennon sanoihin hän ei voisi kieltää minulta itseään. Taustalla häilyy varhaisella nupullaan olevan eugeniikan lisäksi naispuolisen hirviön seksuaalisuus, jota Frankenstein tuntuu kavahtavan vähintään yhtä paljon kuin tämän kykyä tuottaa uusia, Olennon kaltaisia jälkeläisiä. Ei riitä, että maan päälle sikiäisi paholaisten heimo, vaan myös Pandoran lipas olisi avattu ammolleen: kahden ihmisen kaltaisen tasa-arvoinen sekä yhteiskunnan kahleista ja konventioista vapaa suhde, jossa Frankensteinin luomasta nais-Olennosta kaiken lisäksi tulisi ajatteleva järjellä varustettu olento. Elämästä tulisi sietämättömän pelottavaa.

Frankenstein kieltäytyy, hylkää jälleen luomansa sekä tuhoaa onnen, johon Olento on pyrkinyt. Olennolle jää vain viimeinen uhkaus ja kosto: Minä lähden, mutta muista että minä olen läsnä hääyönäsi.

Frankensteinin morsian on Elizabeth Lavenza, orpotyttö, jonka Frankensteinin vanhemmat ovat ottaneet kasvatikseen ja joka on annettu Frankensteinille lahjaksi jo pikkulapsena: näin Elizabeth esineellistyy samalla hetkellä, kun hän ilmestyy kertomukseen. Elizabethin myötä Shelley tuokin romaaniin uuden sivujuonteen, jossa hän peilaa 1800-luvun alun käsitystä naisesta ja naisen paikasta yhteiskunnassa. Vaikka kuningatar Victorian hallituskauteen oli Frankensteinin ilmestyessä aikaa vielä reippaasti parikymmentä vuotta, on naisen paikka frankensteinerilaisessa yhteiskunnassa hyvin samankaltainen kuin keskiluokkaisen naisen viktoriaanisuuden kukoistuskaudella. Hän on enkelimäinen olento, jota alistetaan ylistämällä: nöyrä mutta alati viehättävä, suloinen, itsensä uhraava, hurskas ja aviomiehelleen täydellisen omistautunut. Hänen pyhimysmäinen sielunsa säteilee kuin alttarilamppu. Hän on kodin enkeli. 

Kodin enkeli on myös passiivinen nainen, avuton ja ikuinen neitsyt. Kun Olento toteuttaa tappouhkauksensa Elizabethin ja Frankensteinin hääyönä morsiuskamarissa, jonne sulhasmies on lähettänyt muutamaa tuntia aiemmin vihityn aviovaimonsa yksin, kuva häävuoteelle paiskatusta, verettömin käsivarsin ja kauhun vääristämin kasvoin elottomana makaavasta neitsyestä menee suoraa päätä goottiestetiikan peruskuvastoon.

Lopulta kolmiodraamaan Frankenstein-Olento-Elizabeth saattaa kätkeytyä jälleen uusi paradoksi, jossa kaikilla sen osapuolilla on oma roolinsa: Elizabeth kuolee, ennen kuin hän kokee esiviktoriaanisella kaudella eläneen naisen olemisen oikeuden, lapsen synnyttämisen. Luonnonjärjestykseen kuuluva reproduktiivinen kyky on kuitenkin siirtynyt hänen tulevalle aviopuolisolleen Frankensteinille, joka eräänlaisen parthenogenesiksen kautta ja ilman naisen osallisuutta asiaan synnyttää. Syntyy hirviö. Olento-hirviön lopullisen ja traagisuudessaan taivaita hipovan kohtalon kirjailijatar sen sijaan verhoaa runolliseen metaforaan: hän katosi pimeään ja etäisyyteen.

Me, jotka olemme tulleet maailmaan hyvän matkaa Olennon "etäisyyteen" katoamisen jälkeen, pystymme oman aikamme ihmisinä tulkitsemaan kolkon metaforan merkityksen ehkä monipuolisemmin kuin Shelleyn aikalaiset. Romaanissaan Mary Shelley antaa tuomionsa kohdata ankarana kaikkia kolmiodraaman osapuolia, sillä jokainen heistä joutuu luopumaan jostakin korvaamattomasta: Elizabeth nuoresta elämästään, Frankenstein kunnianhimoisesta unelmastaan ja vihattu Olento alkuperäisestä viattomuudestaan. Vaikka Olennon katoaminen pimeyteen vertautuu lähes syntymättä jäämiseen, on Frankensteinin taakka kuitenkin ehkä vähintään yhtä raskas kantaa: hän on itse avannut kammoamansa Pandoran lippaan ja päästänyt valloilleen luonnonvoimat ja modernin biologian pelottavat mahdollisuudet.

Victor Frankensteinin aikana luonnontieteilijöillä oli jo jotakuinkin selvä käsitys ihmisruumiin fysiologiasta ja anatomiasta mutta ennenkaikkea kuitenkin "elämänvoimasta", jota vielä Shelleyn aikaan uskottiin olevan orgaanisissa aineissa. Frankensteinissa sen nimihenkilö, joka aikaisemmin oli innokkaana tutkinut alkemistien kirjoituksia ohjataan Ingolstadtin yliopistossa opiskelemaan "luonnonfilosofiaa", silloisen aikakauden modernia kemiaa. Sen jälkeen mikään ei ole enää entisen kaltaista.

Kuunnellessaan professorien luentoja nuori Victor tajuaa aiemmin ihailemiensa Paracelsuksen ja Albertus Magnuksen opit primitiivisiksi; hän näkee huikaisevan valon kuin salamanvälähdyksenä, joka halkaisee maailman kahtia, uuteen ja vanhaan: uuden ajan luonnonfilosofit tunkeutuvat luonnon salaisuuksiin ja osoittavat miten se toimii piilossa ihmissilmältä. He kohoavat taivaisiin; he ovat selvittäneet verenkierron ja hengittämämme ilman luonteen. He ovat hankkineet uusia ja miltei rajattomia kykyjä; he pystyvät hallitsemaan taivaan salamat, jäljittelemään maanjäristyksiä ja jopa pilkkaamaan näkymätöntä maailmaa sen omilla varjoilla. "Elämänvoima" joutaa tunkiolle alkemistien seuraksi.

Käännynnäiset ovat usein omaksumansa uuden opin hurmahenkisimpiä toteuttajia, niin myös nuori Victor, jonka avoimeen mieleen ihmeellinen, uuden kemian oppi lankeaa kuin kevätsade kuivaan maaperään. Frankenstein, megalomaanisessa hurmiossaan, vannoo raivaavansa uusia teitä, tutkivansa tuntemattomia voimia ja paljastavansa hämmentyneelle - ja hämmentyvälle - maailmalle luomisen syvimmät mysteerit.

Oma hämmentynyt nykymaailmamme on käynyt varsinkin viimeisen satavuotisjakson aikana dialogia Mary Shelleyn romaanin kanssa tieteen rajoista: voiko tieteellä ylipäätään olettaa olevan rajoja? Pitäisikö niitä olla? Jos rajoja ryhdytään vetämään, kuka ne määrittelee?

Frankensteinin tapauksessa rajat ilmeisesti ylitettiin, mutta tieteellisessä katsannossa Olennon luominen, yhtä kaikki, oli valtava tieteellinen saavutus. Tai ainakin oli niin kauan kun Olento makasi leikkauspöydällä kokoonkursittuna velttona hahmona. Mutta sitten: hänen silmänsä [...] tuijottivat minua. Hänen suunsa avautui ja hän mumisi kurkustaan joitakin epäselviä korahduksia [...] toinen käsi ojentui eteenpäin ilmeisesti pidättääkseen minua [...] Sinä hetkenä Victor Frankenstein tajuaa, että hänen luomansa Olento on itsenäinen yksilö, jota hän ei pysty kaikkivaltiaana Luojana hallitsemaan. Frankenstein tajuaa myös, ettei hän niin tahtoessaan pysty peruuttamaan tieteellistä koettaan, että häneltä puuttuu siihen tarvittava tieto-taito. Pandoran lipas on auennut. Peruuttamattomasti.

Pandoran lipas on ammollaan ja sen myötä tuomiopäivän pasuunat ovat alkaneet pauhata. Frankensteinin kädenjälkeä on nähty ydinvoimaan perustuvassa tuhoamisteknologiassa, rokotuksissa, geenimanipulaatiossa, kemiallisessa ja bakteerisodankäynnissä, ehkäisypillereissä, kloonatuissa lampaissa...vain muutamia poimintoja metrien pituiselta listalta. Yhtä suureen intoon ovat yltäneet kuitenkin myös profrankensteineriaanit, jotka ovat nostaneet keskusteluun modernin biologisen ja geneettisen tutkimuksen valtavat mahdollisuudet - tosin sillä edellytyksellä, että tiedemiehet ja tutkijat tunnistavat vastuunsa, joka ulottuu myös meidän jälkeemme tulevien sukupolvien siunaukseksi - tai sitten kiroukseksi. Profrankensteineriaanisen siunauksen puolesta puhuvat suuntaavat valokeilan vaikkapa monien entisten aikojen tappavien tautien kukistajiksi osoittautuneisiin niin lääketieteen kuin myös modernin fysiikan, kemian ja teknologian sovelluksiin. Siinä maisemassa on prometeaaninen tiedon etsintä varmasti lunastanut olemassaolon oikeutuksensa.
 

                             Nick Hornby: Hyvät ihmiset (2001; suomeksi 2002)

Nick Hornbyn romaani Hyvät ihmiset on hupaisa tuttavuus, kirja, joka alkaa naisille kirjoitetun  viihdekirjallisuuden tapaan, mutta kasvaa vähin erin kiehtovaksi tutkielmaksi erään avioliiton anatomiasta. Tarinassa on selkeä naisnäkökulma - tosin kansilehdellä mainitaan kirjoittajana mies, Nick Hornby. Päästyään kirjan parissa hyvään alkuun lukija alkaa olla vakuuttunut siitä, että Nick Hornby on nom de plume, salanimi. Ei kukaan mies voi näin täydellisesti ryömiä naisen nahkoihin, ajatella kuin nainen, toimia kuin  nainen, sanalla sanoen muuttua naiseksi.

On siis tarkistettava Nick Hornbyn identiteetti: totta on, hän on paitsi mies myös englantilainen kirjailija, joka syntyi vuonna 1957 Surreyssa ja joka on saanut koko joukon kirjallisuuspalkintoja. Hornbyn henkilöhistoriaan liittyvä muutama yksityiskohta kannattaa ehkä myös mainita Hyvät ihmiset -romaanin yhteydessä. Kun Nick oli 11-vuotias, hänen vanhempansa erosivat; myös Nick Hornby itse koki avioeroon päättyneen liiton, josta oli vuonna 1993 syntynyt autistinen lapsi. Hornby on toiminut aktiivisesti autististen lasten auttamiseksi ja johtaa varapuheenjohtajana perustamaansa hyväntekeväisyysjärjestöä.

Romaani alkaa banaalisti kuin viikonloppulukemiston kertomus ns. tosielämästä. Kirjan minä-kertojana toimiva Kate Carr, joka oman todistuksensa mukaan ei ole huono ihminen, on 37-vuotias yleislääkäri pienessä pohjoislontoolaisessa terveyskeskuksessa. Sen lisäksi hän on erittäin kovasti nainen, joka on kyllästynyt itseensä, aviomieheensä Davidiin ja kummankin kaksikymmentä vuotta jatkuneeseen riitelemiseen. Jossakin yhdentekevässä alueterveydenhoidon keskustelutilaisuudessa Kate on tavannut Stephen-nimisen miehen, jonka kanssa hän on käväissyt drinkillä, pistäytynyt syömässä, jälleen drinkillä ja viimein järjestänyt itsensä tämän kanssa sänkyyn konferenssin jälkeen Leedsissä. Leedsiläiseltä parkkipaikalta Kate soittaa miehelleen pohjois-Lontooseen ja pyytää tältä avioeroa.

Mies, josta Kate haluaa erota, on "Hollowayn vihaisin mies"  - nimi, jota David käyttää kirjoittaessaan kolumnia paikallislehteen, mutta joka toimii myös luonnehdintana hänestä itsestään. David riehuu pakinapalstallaan kiukkupussina, joka pää punaisena hyökkää milloin mitäkin ärsyttävää ihmisryhmää vastaan: Miksei vanhuksilla ole koskaan bussiraha valmiina? Miksi he eivät käytä paikkoja jotka on varattu heille bussin etuosasta? Miksi he väen vängällä haluavat nousta seisomaan kymmenen minuuttia ennen määräpysäkkiä, kaatuilevat sitten epäarvokkaasti ja pelästyttävät muut matkustajat? 

 Katen kuvailemana Davidista muodostuu kuva syntymästään saakka kyynisestä, sarkastisesta, kaikkea ja kaikkia halveksivasta miehestä, joka on tehnyt avioparin yhteiselämästä harmaata ja ilotonta: avioliiton vinoutuneen anatomian vuoksi Katelta kaiken muun lisäksi puuttuu myös tilaisuus katsella kaukaisuuteen ja äityä runolliseksi Cornwallin vuorovesilammikoista.

Vuorovesilammikoiden ohella avioliiton ydinkysymykseksi tuntuu lopulta kuitenkin muodostuvan Davidin mielestä Katen puheet - vaikkapa avioerosta - jotka ovat haihattelua, roskapuhetta eivätkä ansaitse edes vastausta, korkeintaan vain jonkin lievän sarkastisen herjan. Davidin tarvitsee vain murjaista pilkallinen huuli, joka siinä samassa saa Katen sanat muuttumaan pelkiksi hauraiksi kupliksi. Kun nekin saman tien lätsähtävät puhki, missään ei enää näy todisteita siitä, että niitä on koskaan edes ollutkaan. Ja kuitenkin - Katen näkemyksen mukaan - luja usko sanojen voimaan vallitsee niiden kesken, jotka kuuluvat samaan tuloluokkaan ja asuvat samalla postinumeroalueella: me luemme, keskustelemme ja kirjoitamme, meillä on terapeutteja ja ohjaajia ja jopa pappeja. Poikkeuksena tietenkin David, Hollowayn vihaisin ja törkein mies.

Leedsiläiseltä parkkipaikalta soitettu puhelu on signaalitorven törähdys siitä, että Katen ja Davidin päähenkilökaksikkoon on pyrkimässä kolmas pyörä, Stephen, jonka postinumeroalue ei Katen kertomuksesta käy selville; selville käy vain, että Stephen on Camdenissa toimivan painostusryhmän työntekijä. Suhteen alussa Kate kuvailee, kuinka seksi Davidin kanssa eroaa seksistä Stephenin kanssa samalla tavoin kuin tiede taiteesta: toinen on silkkaa eläytymistä, mielikuvitusta, tutkimusmatkailua, uutuuden tuottamia sävähdyksiä. Toinen sen sijaan kuin hissin nappuloita painaisi.

Tuotevertailunsa sivussa Kate tulee myös luonnostelleeksi psykologisen analyysin siitä, mitä nainen suhteelta tahtoo - hän haluaa rakentaa itsensä uudestaan alusta asti. Avainasemassa ei näin ollen ole se, pitääkö nainen miehestä, siis Kate Stephenistä, tai tietääkö mies, siis Stephen, mitä naisen, siis Katen, kanssa pitää sängyssä tehdä. Haluan vain että hän on pelkkänä korvana, kun kerron että lempikirjani on Middlemarch, haluan vain tunteen jonka saan hänen kanssaan [...] Se mitä Kate haluaa, on olla rakastunut rakkauteen, ja kuten Kate Carr-Nick Hornby todistavat, mies on näissä karkeloissa vain pelkästään pienessä sivuosassa.

Jos ikikiukkuinen David toteuttaakin itseään jossakin muualla kuin taistelupari Kate-Davidin yhteisessä kodissa, on hänen selkänsä sen sijaan alati läsnä, enemmän tai vähemmän. Katen tullessa eräänä iltana terveyskeskuksesta kotiin David makaa lattialla vihaisempana kuin koskaan. Mikä siinä on että vaikka sinä olet lääkäri, et perkele ikinä pysty tekemään tälle selälle mitään?

 Jonkin ajan kuluttua, eräänä toisena iltana, terveyskeskuslääkärin jälleen kotiuduttua vastaanotoltaan, aviopuoliskon sietämätön selkäkipu on kuin pois pyyhitty. David on käynyt "eräällä kaverilla" Finsbury Parkissa - ei samaa postinumeroaluetta kuin Katella ja Davidilla: osoite on löytynyt lehtipuodin ikkunasta. Kyseinen kaveri on käsien-päälle-panija ja uskolla-parantaja, nimeltään DJGoodNews. Kun entinen tiskijukka, nykyinen ihmeparantaja on vielä tohtoroinut Katen ja Davidin tyttären, Mollyn, ekseeman, ainoa mikä puuttuu on enää loppuhuipennus.

David alkaa rampata pienessä läävässä Finsbury Parkin minitaksikonttorin yläkerrassa keskustelemassa nykyajan ihmeidentekijän kanssa, jolla on suorastaan tyrmäävä aura ja joka energiaterapiallaan imee Davidista kaiken pahan: hän kosketti ohimoitani, ja silloin tuntui kuin minun lävitseni olisi virrannut uskomaton lämpö, ja hän sanoi että se on puhdasta rakkautta. Siitä tulee entisen kyynikon ja räyhääjän hyppy autenttiseen olemassaoloon, siitä tulee lopullisen valinnan hetki. Valinnan hetkiä tulee vielä lisääkin, lähinnä Katelle, ja ensimmäinen niistä on suostua päästämään GoodNews "pariksi yöksi" asumaan Davidin ja Katen postinumero-osoitteeseen.

Entinen tiskijukka ja huumeiden käyttäjä, nykyinen mahtavalla auralla varustettu guru on kolmekymppinen, lyhyt ja laiha pikkumies. Hänellä on julkisivussaan valtavat, kirkkaansiniset, pelästyneen näköiset silmät, joiden kummankin yläpuolelle on lävistetty killumaan kaksi vesikilpikonnaa esittävää korua. Sekä David että Molly tuntevat voimallisesti pikkumiehestä emanoituvat jämerät vibat.

Pian käy myös ilmi, että on koko joukko asioita, joiden kanssa guru "ei ole sinut". Koska hän ei nuku sängyssä, se on vietävä pois vierashuoneesta, jonne uskomushoitaja tulee perustamaan vastaanoton. GoodNews on myös tiukka vegaani, ja sänkyjen lisäksi hän ei myöskään usko astianpesukoneisiin. Minä en lähde siihen touhuun ennen kuin kaikilla on kaikkea. Sitten kun kaikilla Brasilian sademetsien asukkailla on tiskikone tai cappuccinokeitin tai sellainen talonkokoinen televisio, minut saa lukea mukaan porukkaan.

Davidin muuttuminen gurun käsittelyssä on yhtä uskomaton kuin äkkinäinenkin. Aviomiehen autenttisen olemassaolonsa alkajaisiksi rouvalleen lausuma Minä en ole rakastanut sinua tarpeeksi saa kunnon jatkokertomuksen tavoin seurakseen Davidin toiveen siitä, että yritämme aloittaa alusta, rakentaa elämämme uudestaan. Pöllämystynyt Kate ei enää tiedä kenen seurassa on - aviomiehen ja rakastaja-Stephenin välinen ero alkaa hämärtyä. Eikä siinä kaikki, koti-isä-David hyräilee aamiaista tehdessään, hymyilee ja rakentaa kontaktia lapsiinsa Mollyyn ja tämän vanhempaan veljeen Tomiin; Katen sanoin hänen luonteensa on muuttunut täydellisesti.

Katen mielipide koti-isän luonteen täydellisestä muutoksesta suhteessa lapsiinsa alkaa kuitenkin pian kuulostaa kaikkien aikojen understatementilta, vähättelyltä. Eräänä iltana Kate saapuu kotiin keskelle ikävyyksien ääntä: Tom huutaa ja Molly itkee. Isä on antanut pois minun tietokoneeni, Tom huutaa raivon kyyneleet silmissä kiiltäen ja Mollyn ulvoessa, että hänen on nyt annettava veljensä käyttää konettaan. David on heränneen sosiaalisen omatuntonsa vaatimana vienyt Tomin koneen Kentish Towniin naisten turvakotiin, jossa paikallislehden mukaan lapsille ei ole mitään. Kun Tom pian tämän jälkeen alkaa oireilla ja varastella kavereidensa tavaroita, käy ilmi, että David on käskenyt lastensa lajitella lelunsa ja antaa niistä puolet samaiselle naisten turvakodille.

Tomin suorittama ongelmanratkaisu on pragmaattinen: hän antaa tavaroita pois ja haluaa muita tilalle. Kentish Townin turvakoti on kuitenkin vasta alkua, sillä kierrokset sen kun kovenevat. Seuraavaksi parivaljakko David&GoodNews äkkää, että Katen ja Davidin kotikadulla on ainakin neljäkymmentä käyttämätöntä vierashuonetta, ja samanaikaisesti tuhannet ilman sänkyä olevat ihmiset nukkuvat kadulla. Jos postinumeroalueen jokaisen kadun asukas ottaisi vuodeksi kotiinsa kodittoman nuoren, melkein kaikille sängyttömille nuorille pystyttäisiin järjestämään kelpo huolenpito ainakin vuodeksi.

Miehet alkavat toteuttaa seinähullua suunnitelmaansa, ja eräänä aurinkoisena kesäkuun lauantaina kodittomat nuoret saapuvat yhteisellä pikkubussilla, jonka heidän isäntäväkensä ovat vuokranneet. Myös Davidin, Katen, Tomin, Mollyn ja GoodNewsin pienyhteisö kasvaa uudella jäsenellä, 18-vuotiaalla Monkeylla, pitkällä ja laihalla, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin verhoutuneella näppyläisellä nuorukaisella.

Vastoin Katen pahoja aavistuksia Monkey osoittautuu kuitenkin kelpo kaveriksi, toisin kuin Robbie, jolle naapurin Wendy ja Ed ovat tarjonneet vierashuoneensa. Kun naapuripariskunta herää Robbien saapumisen jälkeisenä aamuna, poika on kadonnut. Robbien lisäksi kadonnut on myös videokamera, seitsemänkymmentä puntaa rahaa ja rannerengas, jonka Wendy oli jättänyt pesualtaan reunalle. Mutta - Davidin säestämä GoodNews lohduttaa - Teinä en olisi kovin pahoillani. Teitte oikein. Huolimatta siitä miten paljon menetitte. Vaikka Robbie olisi vienyt kaiken mitä omistatte, viimeisenkin roponne, voisitte mennä nukkumaan tietäen että omatuntonne on puhdas.

Vähin erin Katen totuudenhetki alkaa lähestyä vääjäämättä. Kate, jota ennen inhotti kuunnella Davidin loputonta öykkäröintiä siitä, miten kaikki muut ovat kelvottomia, kaameita, lahjattomia ja hirveitä, alkaa hiljalleen kaivata entistä Davidia. Se kaipaus on samanlaista kuin kaipaisi arpea tai puujalkaa, kuin jotakin rujouttavaa mutta luonteenomaista. Uusi David sen sijaan ei ole arpeutunut eikä rujo vaan malliyksilö ja malliaviomies. Tosin hän on myös huumoriton ja omahyväinen sekä omalla tavallaan kuin eräänlainen versio muovisesta Barbien Kenistä, jonka kasvoille on ripustettu huolestuneeksi jähmettynyt ilme. Näissä jähmettyneissä olosuhteissa Kate ei toki kuitenkaan marssi ulos huoneesta ja paiskaa ovea kiinni, mutta hän ei myöskään naura koskaan. Kate alkaa miettiä, onko mahdollista haluta avioeroa miehestä, joka syleilee koko maailmaa eikä halua tölviä muita ihmisiä.

Katen aviomiehen kertoessa viimeisimmästä David-GoodNews -iskuryhmän suunnitelmasta taivutella ihmiset antamaan pois kaikki kansalliset keskiansiot ylittävät tulonsa, Kate antautuu. Hän ymmärtää, että koska hän ei pysty voittamaan voimakaksikkoa, ainoaksi keinoksi tulee liittyä heihin, vaikka siitä seuraisi, etten koskaan sano mistään painavaa sanaani, ajattele ivallisesti tai laske leikkiä ystävien ja työtovereiden kanssa...avioliittoni ja perheen yhtenäisyyden vuoksi minä uhraan kaiken mitä olen oppinut pitämään omana itsenäni. 

Nick Hornby, joka romaanin alkuosassa on peilannut viekkaasti naisen psyykeä useammalta kantilta ja siinä sivussa rakentanut terävää kuvaa Margaret Thatcherin ajan jälkeisen keskiluokkaisen lontoolaisperheen elämästä, sortuu romaanin loppua kohden alati vuolaammaksi äityvään saarnaamiseen. Kirjailija tuntuu ajautuneen kirjan loppuosan konstruktiota sommitellessaan jonkinlaiseen umpikujaan tai vähintäänkin stagnaatiopisteeseen, jolloin kertomuksen vauhdikas alku lässähtää jatkuvaksi jankuttamiseksi, loputtomaksi vatvomiseksi, samaa kehää kiertäväksi kuin säröille mennyt äänilevy.

Kirjan viimeisiltä sivuilta tarkkasilmäinen lukija saattaa kuitenkin myös löytää Davidin esittämänä eräänlaisen loppuarvion Katen ja Davidin avioliitosta sekä samalla ehkä myös tilityksen siitä, millaisena kirjailija on Hyvät ihmiset -kirjan kirjoitusprosessin kokenut: Meiltä on kummaltakin akku tyhjänä, mutta autoa on edelleen jollakin konstilla ajettava. Eikä minulla ole aavistustakaan, miten se tapahtuu. Onko sinulla?

                       Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja (2009; suomeksi 2011)

Prologissa, jonka Esa Saarinen laati vuonna 1985 ilmestyneeseen  teokseensa Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin hän väittää Esa Saaris -tyylilleen uskollisena, että suurin osa traditiosta on täydellistä roskaa. Onko mitään masentavampaa kuin perinne? hän kysyy ja jatkaa vierastaneensa "viime aikoihin asti" historiaa - myös filosofian historiaa - koska perinne on jatkuvasti näyttänyt samaa vanhaa aamenta tulevaisuudelle. Tämä on Saarisen mielestä ilmiselvä virhe, koska historia on täynnä räjähteitä, joita jokainen tulevaisuus ja juuri tämä tulevaisuus tarvitsee avautuakseen eteemme. Esine-oleminen on iskettävä kaikkialla puhki: Filosofia, kirjallisuus! Kuulen riehakoivaa naurua, ilo koskettaa korviani.

Jollei tietäisi asioiden oikeaa laitaa, voisi vaikka vannoa, että Annabel Lyon on lukenut Esa Saarisen laatiman prologin ja ryhtynyt toteuttamaan, ellei aivan riehakoivasti nauraen, niin ainakin ilakoiden, kaunokirjallista projektiaan päämääränään sekä historian että filosofian räjähteiden tuleen tuikkaaminen. Näitä vanhoja luutuneita ikoneja Annabel Lyon ampuu taivaan tuuliin kirjassa, joka kaunokirjallisin keinoin yhdistää filosofian ja historian ja hylkää tummalla tuonen suulla kuiskivan perinteen, jollaisena Esa Saarinen historian ja filosofian ikiaikaisen liiton näkee. Annabel Lyonin romaanissa Aleksanterin opettaja makedonialainen valloittajakuningas Aleksanteri Suuri ja kreikkalaisfilosofi Aristoteles astuvat ulos tutkimuskirjallisuuden kuivakkailta sivuilta ja muuttuvat lihaksi ja vereksi.

Annabel Lyon, vuonna 1971 syntynyt, alkujaan nuorisokirjoja kirjoittanut kanadalainen kirjailija nousi ensimmäisen aikuisyleisölle kirjoittamansa kirjan, Aleksanterin opettajan, myötä kirjalliselle taivaalle kuin Saarisen peräänkuuluttama räjähdyspanos. Historiallis-filosofisesta romaanista tuli todellinen hitti niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin sekä nappasi vuonna 2009 tärkeän kirjallisuuspalkinnon Alice Munron nenän edestä.

Lyonin romaanin nimi kertoo sen päähenkilöt: kaksi mieshahmoa, Aristoteles ja Aleksanteri, joiden ympärillä koko muu silloinen universumi pyöri. Miesten elämäkerrat ovat historioitsijoiden todentamat: Aristoteles syntyi vuonna 384 eaa Khalkiin Stageirassa, etelä-Makedoniassa lääkärin poikana. Lahjakas poika lähti 18-vuotiaana Ateenan Akatemiaan Platonin oppilaaksi ja jäi lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, mutta säilytti yhteydet myös Makedoniaan. Kun Aristoteles ei Platonin kuoltua tullut nimitetyksi Akatemian uudeksi johtajaksi, hän siirtyi Vähä-Aasiaan, josta löysi vaimon, Pythiaan. Pariskunnalle syntyi tytär, äitinsä mukaan Pythiaaksi nimetty. Vaimo Pythias kuoli nuorena ja sureva Aristoteles etsi lohtua taloudenhoitajattarestaan Herphylliksestä, jonka kanssa sai pojan, Nikomakhoksen. Kirjassa kuvattu Aristoteleen elämän jakso päättyy hänen palatessaan Stageiraan: Pian olen yksin hiljaisessa huoneessa, jossa voin loppuikäni ajetehtia yhä kauemmas maailman ulapalle [...]

Aleksanteri Suuri syntyi Makedonian kuningas Filippoksen pojaksi vuonna 356 eaa. Kuuluisan soturikuningas Aleksanterin isäkin oli soturi, joka oli yhdistänyt alunperin eri etnisten ryhmien muodostaman hajanaisen valtakunnan voimakkaaksi, kreikkaa puhuvaksi kuningaskunnaksi sekä myös suunnitellut hyökkäystä Persiaa vastaan. Isän kuoltua nousi poika, Aleksanteri, voittamattomaksi koulutetun armeijan johtoon ja toteutti isän alkuperäisen suunnitelman Persian valtaamisesta. Mielenkiintoinen jakso soturikuninkaan elämässä on hänen ja Aristoteleen yhteinen taival, oppilas-opettaja -suhde, joka alkoi Aleksanterin ollessa kolmetoistavuotias pojankoltiainen. Historiankirjoitus ei ole kyennyt kovinkaan syvällisesti kuvaamaan tätä opettajan ja oppilaan suhdetta; tiedetään että Aristoteles - ainakin yritti - perehdyttää oppilastaan runouteen, kaunopuheisuuteen, etiikkaan ja filosofiaan. Bertrand Russell, eräs myöhempien aikojen filosofeista, ei puolestaan pystynyt kuvittelemaan Aristoteleen oppilaan pitäneen opettajaansa muuna kuin proosallisena vanhana pedanttina, jonka isä oli pannut varjelemaan häntä pahanteosta.

Kun Annabel Lyon sen sijaan kuvailee kummankin miehen elämää - yhdessä tai erikseen - hän tuikkaa ehtimiseen räjähteitä tuleen sekä käyttää ahkerasti taiteilijan vapautta: hänen toisinaan lähes rämäpäinen kertomuksensa siitä, miten kaikki olisi saattanut tapahtua, panee matalaksi historian ja filosofian tabuja kuin kevätmyrsky lahoa öljypuumetsikköä. Pelkästään taiteilijan vapautta ei kuitenkaan ole käytetty, kun Annabel Lyon rakentaa psykologista syväluotausta kahdesta miehestä, joita yhdistää levottomaan aikakauteen liittyvä sairaus, maailmantuska. Kumpikin mies pyrkii parantamaan sairauttaan itselleen luonteenomaisin keinoin. Aleksanteri ekstroverttinä ympäröivän maailman tuhoajana ja Aristoteles introverttina oman itsensä tuhoajana.

Jonain iltana, kun nuori mies ei ole isänsä mukana Traakiassa syöksemässä kuninkaita vallasta ja perustamassa kaupunkeja, hän ja häntä hieman vanhempi mies istuvat vastakkain keskustelemassa kirjallisuudesta. Aristoteles kertoo olevansa kirjoittamassa pientä tutkielmaa kirjallisuudesta ja ihmettelevänsä, mitä järkeä siinä on. Miksi emme voi vain kertoa historian tapahtumia sellaisena kuin olemme saaneet ne kuulla, ilman että yritämme täyttää aukkoja? Aristoteleen puheen läpi kuuluu kaikuja hänen vanhan opettajansa Planonin äänestä tämän paasatessa taiteiden yhteiskuntaa mädättävästä vaikutuksesta. Kuitenkin - Aleksanterin mielestä - Platon itse käyttää teatterin keinoja, keksittyä vuoropuhelua kahden ihmisen välillä, koska hän haluaa herättää lukijan mielenkiinnon. Platonin dialogeja on hauskempi lukea kuin kuivaa tutkielmaa, tokaisee Aleksanteri lopuksi ja naulaa sanoillaan Annabel Lyonin teesit kirjallisuuden linnankirkon oveen.

Niinpä Lyonin romaani kulkeekin vähintään 5000 stadion-mitan päässä siitä ylevyydestä, joka perinteisesti on liitetty paitsi antiikin kreikkalaisiin filosofeihin myös koko antiikin aikaan, jossa valkoisesta marmorista veistettyjen kuvapatsaiden kaltaisten jumalihmisten ja ihmisjumalien puhekin oli kuin pelkkää elegistä distikonia.

Romaanissa on riehakoivan riemastuttava kuvaus teatteriseurueen harjoituksista, joiden aikana klassis-ylevän kreikkalaisen näytelmäkirjallisuuden ja profaanin kreikkalaisen arkielämän valtava välimatka hyppää lukijan silmille. Sekalainen teatteriseurue harjoittelee Euripideen syvästi traagista näytelmää Bakkhantit, jonka jumalaisen subliimit vuorosanat huipentuvat lapsensa tappaneen äidin epätoivoiseen deklamointiin: Vie minut sisarteni luo. He tulevat kanssani maanpakoon, jakavat surun vuodet. Vie minut sinne, missä en voi nähdä Kithaironin vuorta, missä muratin peittämät oksat eivät muistuta näistä tapahtumista. Kun käy ilmi, että eräs näyttelijöistä ei ole saapunut paikalle, ohjaajan on pakko itse esittää poissaolijan osa: Jos se vittupää jättää yhdetkin harjoitukset väliin...Missä se mulkku on, hän jatkaa kiukkuisena ja saa tietää, että perseenpanija ei pysty syömään eikä paskantamaan eikä edes nousemaan sängystä. Äimistynyt lukija voi suorastaan kuulla seppelöityjen jumalihmisten nyyhkivän kulisseissa.

Kirjan alussa käy selville, että Aristotelesta ei alunperin palkattu opettajaksi Filippoksen kruununperilliselle Aleksanterille - sankarille, nuorelle jumalalle, nerolle ja tähdelle - vaan kuningas halusi filosofin katsovan "sitä toista", Aleksanterin vanhempaa veljeä. Ja sitten nähdään, osaatko mitään, oli Filippos jatkanut arvoituksellisesti. Kun Aristoteles saapuu katsomaan sitä toista, hän näkee 16-vuotiaan selvästi vähämielisen, pitkäksi venähtäneen pojan, joka kävelee holtittomasti ja vapisee kuin vanha mies. Poika on Arrhidaios, joka terveenä ja kauniina viisivuotiaana sairastui nykylukijan tekemän pikadiagnoosin mukaan aivokalvontulehdukseen. Tämä muutti kaikkien rakastaman poikasen olennoksi, joka aiheuttaa kauhun puistatuksia maailman loputtomasta kauneudesta ja järjestyksestä iäti ilahtuvassa Aristoteleessa.

Puistatuksista huolimatta filosofi on kuitenkin sitä mieltä, että vaikka lasta ei voi parantaa, hänen olemassa olevia kykyjään pitää harjoittaa - hän voisi olla enemmän kuin mitä on. Annabel Lyon on Arrhidaioksessa ja Aleksanterissa luonut jälleen romaaniinsa uuden ristivalotuksen kuuluisan filosofin ohjatessa kahta opiskelijaa, joista toisen tulisi saada olla enemmän kuin mitä on ja toisen oppia olemaan vähemmän kuin mitä himoitsee olevansa. Lukijankaan tehtävä ei ole helppo: kumman opiskelijan opettamisessa Arisatoteles tulee onnistumaan paremmin?

Kun kirjailija esittelee Aleksanterin ensi kertaa lukijalle, tapahtuma piiloutuu Bakkhantit-näytelmään liitettyyn episodiin. Tragedian harjoituksissa teatterin varjoista materialisoituu nuori poika tarjoamaan apuaan, kun näytelmässä tarvitaan rekvisiittana ihmisen irti hakattua päätä. Alunperin käytetyn, loppuun kuluneen riepupallon sijaan pojan mielestä tarvitaan jotakin, joka todella kohauttaisi yleisöä, saisi sen valtoihinsa. Näytelmän ensi-iltaan poika palaa mukanaan lupaamansa rekvisiitta, sairaalta ja jonkin verran avitettuna kuolleelta näyttelijältä irroitettu pää, joka jysähtää näyttämölle kuin antiikin ajan piiritystorni. Poika on Makedonian tuleva sankari, soturikuningas Aleksanteri, hallitsija, jota itseään on alusta asti hallinnut halu valtaan, mitään keinoja kaihtamatta. Bakkhantien esityksessä poikanen pitää kauhun lamaannuttamaa teatteriyleisöä hyppysissään: joitakin vuosia myöhemmin poikasesta on kehkeytynyt mies, jolle koko senaikainen maailma alistuu ja joka haluaa olla ihminen ja jumala samassa persoonassa.

Ennen Aleksanterin muuttumista voittamattomaksi jumalihmiseksi Aristoteleestä tulee myös hänen yksiyisopettajansa, sillä muiden kuullen Aleksanteri ei voi kysellä opettajaltaan mitään ja joutua näin paljastamaan, ettei aina ymmärrä Aristoteleen opetuksia. Kun olen kuningas, he muistavat sen eivätkä kunnioita minua, Aleksanteri jatkaa ja saa kuulla, että Aristoteleen antaman opetuksen perimmäinen tarkoitus onkin opettaa ajattelemaan eri tavalla kuin muut, avartamaan sitä maailmaa, joka ei ole Makedoniassa vaan Aleksanterin pään sisällä.

Aleksanterin pään sisällä on kuitenkin myös Persia ja maailma, joka hänen on tuhottava, jotta hän pääsisi siihen sisään. Aristoteles, länsimaisen tieteen ensimmäinen biologi, kertoo silloin oppilaalleen, kuinka hän kerran lapsena sai kalastaessaan mustekalan verkkoonsa. Innoissaan ajatuksesta päästä otusta tutkimaan hän toi sen rantaan hitaasti; hitaasti ja varovasti hän nosti sen vedestä; hitaasti ja varovasti laski sen hiekalle - se kuoli. Maailmaansa voi avartaa valloituksin, mutta silloin aina myös menettää jotakin. Voittamalla ei voi oppia, Aristoteles huipentaa kertomuksensa.

Aristoteleen filosofian mukaan pelkuruuden ja uhkarohkeuden - kahden äärimmäisen tunteen - välistä löytyy alue, josta on etsittävä keskitietä, tasapainopistettä. Ennen kuin filosofi saa ajatuksensa loppuun kehitellyksi, Aleksanterilla on jo vastaväite valmiina: Et voi tarkoittaa, että parasta on keskinkertaisuus. Sitä filosofi kaikkein vähiten haluaa; sen sijaan hän haluaa Aleksanterin ajattelevan ääripäitä pilakuvina, joiden joukkoon tasapainopiste ja etsitty keskitie, se kultaiseksikin nimitetty, eivät kuulu lainkaan.

Opettajan ja oppilaan pallopeli käsitteillä on hieno näyte Annabel Lyonin ironian tajusta: Lyonin Aristoteles on tunne-elämältään näivettynyt, lähes tunteeton mies, joka pyydystää mustekaloja leikelläkseen ne vivisektiolla kappaleiksi tai tappaa häkissä kolme viikkoa nälässä pitämänsä kameleontin kuristamalla, jotta verisuonet eivät vaurioituisi. Sama mies kertoo kirjan alussa vaimostaan, jonka vankkumaton arvokkuus ei vuoteessa järky hetkeksikään, ei edes silloin, kun hän makaa polvet levällään ja teen varovaisia tunnusteluja lisääntymistä käsittelevää teostani varten.

Oppilas, sen sijaan, on tunteikas poika, joka teatterin lavalla yksin ollessaan harjoittelee ilmeitä ikään kuin ei osaisi päättää millainen ilme sopisi eri tilanteisiin. Omalla oudolla tavallaan hän on kiintynyt parhaaseen ystäväänsä, sievään mustasilmäiseen Hafaistioniin ja samalla oudolla tavalla myös äitiinsä Olympiaaseen. Aristoteles on kuitenkin löytänyt oppilaastaan myös tämän Akilleen kantapään, sen ainoan asian, mitä Aleksanteri pelkää: että joku moittii häntä eikä suostu hillitsemään ääntään. Yhtä kaikki, Aleksanteri on myös poika, joka kuusitoistavuotiaana astuu riviin ja ratsastaa täysissä varusteissa hevosensa selässä sotaretkelle Maidiaan.

Palattuaan tältä voitokkaalta ensimmäiseltä sotaretkeltään Aleksanterissa alkaa ilmetä aina vain selvemmät merkit siitä, että kantapään lisäksi päässäkään kaikki ei ole oikealla tolalla. Kehitys, joka oli alkanut jo Bakkhantien teatteriesityksessä pojan tuodessa näyttämölle irtihakatun pään, rupeaa kulkemaan aina vain selvemmin suuntaan, johon Aleksanteri olettaa maailman haluavan sen kulkevan. Ja hän, valloittajakuninkaan valloittajapoika tulisi antamaan maailmalle sitä, mitä se häneltä haluaa.

Lääkärinäkin toiminut Aristoteles kutsutaan Maidiassa läydyn taistelun jälkeen Filippoksen palatsiin ja hän löytää sieltä verta vuotavan Hefaistionin, jonka käsivarteen Aleksanteri on lyönyt lihaveitsellä ilkeän ja syvän viillon. Vuolaasti itkevä Hefaistion itkee Aleksanterin takia: Tuleeko hän järkiinsä? Aleksanterille, joka yhä edelleen kuvittelee olevansa sodassa, on kehittynyt sotilaan sydän, posttraumaattinen paniikkihäiriö, jonka rautaisessa otteessa hän on myös tappanut taistelukentällä pojan, joka aseensa pois heittäneenä, äitiään polvillaan itkien yrittää antautua. Aleksanterin valloitukset jatkuvat ja sotilaan sydän muuttuu aina vain pahemmaksi.

"Olen saastaa." Tieto siitä on minun säätilani, minun yksityiset pilveni. Joskus matalalla, mustia ja raskaita, joskus korkealla ja vinhasti kiitäviä, kauniin kesäpäivän huoleton hahtuvakatras. [...] Tälle sairaudelle ei ole nimeä, ei diagnoosia, ei hoitoa isäni lääkärikirjoissa. Minun vieressäni  voisi seistä tietämättä oireistani mitään. Metafora: minua kiusaavat värit - harmaa, kuuma punainen, kidanmusta, kulta. En aina tiedä, miten voisin jatkaa, miten voisin elää sellaisen taudin kanssa, jota en osaa selittää enkä parantaa.

Sanat lausuu mies, joka kärsii mustasta sapesta, sen kahdesta lajista, kylmästä tai kuumasta. Kylmänä se tekee ihmisestä velton ja typerän, kuumana hehkuvan, kyltymättömän ja kiihkeän. "Musta sappi" on antiikin ajan nimitys mielentilan häiriölle, josta Aristoteles kärsii ja joka nykyisin tunnetaan bipolaarisuutena, kaksisuuntaisena mielialahäiriönä. Opettaja ja oppilas, Aristoteles ja Aleksanteri. Taluttaako tässä kuviossa sokea rampaa?

Eräs sukulainen analysoi Aristoteleen sairautta sanoen, että jumalten keinussa ylös-alas kiikkuvalla filosofilla on aina parempi olla silloin, kun hänellä on joku uusi, jota voi rakastaa: Pythias, veljenpoikansa Kallisthenes, Aleksanteri, Herphyllis. Vaikka Aristoteleen rakkauslistaan sisältyy myös kaksi naista, romaani Aleksanterin opettaja on kuitenkin selväpiirteinen kuvaus antiikin maailmasta, miesten maailmasta, jossa orjien ja naisten tuli totella miehiä ja jossa rakkauden korkein muoto oli miehen rakkaus poikaan.

Niinpä romaanissa esiintyvät naiset ovat pakostakin sivuosassa, sekä Aristoteleen naiset Pythias ja Herphyllis että Aleksanterin äiti Olympias. Pythias ja Aristoteles käyvät kesklustelua orjan ja isännän suhteesta, joka tosiasiassa rakentaa kuvan miehen ja vaimon sijoittumisesta yhteiskunnallisen hierarkian porraspuille antiikin ajalla. On kyse palvelemisesta, tehtävästä, josta joko suoriudutaan tai ei. Kapinointi on aina hyökkäys luonnollista järjestystä vastaan, koska se loukkaa kaikkea, minkä varaan miehen järki on perustanut ajattelunsa ja maailmansa. Tältä osin myös Annabel Lyon käy kipakkaa keskustelua kirjassaan kuvatessaan maailmaa, jota miehet hallitsevat, oli sitten kyseessä filosofia, sodankäynti tai tappaminen.

Romaanissa esiintyy kuitenkin myös toisenlainen mies, alfauros Aleksanterin vanhempi veli Arrhidaios, jonka äly Aristoteleen arvion mukaan on villi-ihmisen älyä. Tämän pojan, villi-ihmisen, suhteen filosofi saa viikkojen ja kuukausien kuluessa aikaan Herakleen urotyön; Arrhidaios on paitsi ruumiillisesti siivompi ja vahvempi, myös hänen puheensa ja sorminäppäryytensä ovat suuresti kehittyneet. Lopulta hän jopa saa sormillaan lyyrasta ilmoille kelvollisen soinnun. Romaanin jälkisanoissa Annabel Lyon mainitsee, että Arrhidaioksesta tuli Makedonian sijaishallitsija Aleksanterin ollessa pitkillä valloitusretkillä mutta myös tämän kuoleman jälkeen.

Lopuksi jää lukijan vastattavaksi vielä kysymys: kumman opiskelijan, Aleksanterin vai Arrhidaioksen opettamisessa filosofi on onnistunut paremmin? Vastaus saattaa ehkä löytyä kirjan lopusta, aivan sen viime sivuilta, Aristoteleen ollessa aloittamassa matkaansa Stageiraan. Molemmat veljekset ovat tulleet hyvästelemään opettajansa, ja jäähyväisiksi Aleksanteri analysoi viimeisen kerran kolmen miehen, opettajan ja hänen kahden oppilaansa suhdetta: Ehkäpä olet sittenkin tehnyt minusta itsesi kaltaisen. Kaunis, kiihkeä pinta, sen alla valtava sekasotku. Niin kuin kiillotit veljeni ulkokuoren, opetit hänet puhumaan ja ratsastamaan. Sellainenhan sinä olet? Sinä, minä ja hän?