tiistai 1. heinäkuuta 2014


                                   Sjón: Argon lastu (2005; suomeksi 2008)

Islantilainen Sjón, aka Sigurjón Birgir Sigurdsson, on reipas viikinki (s. 1962 Reykjavikissä), jonka päätä ei palella yhdistää yksien kansien väliin absurdismia, surrealismia, islantilaissaagoja - ja klassista kreikkalaista jumaltarustoa. Päätähän ei islantilaissaagojen kirjoittajilla ole koskaan palellut, ei menneillä sen enempää kuin nykyisilläkään. Niinpä Sjónin vuonna 2005 julkaisema Argon lastu sisältää kirjoittajan rohkeuden lisäksi myös kaikki edellä mainitut herkut. Alle 150-sivuinen teos on kirjallinen helmi, joka huuhtoutuneena antiikin aikojen Egeanmerestä ja yhdistyneenä Edda-tarinoiden sankaritarustoon istutetaan keskelle 1940-luvun Euroopan proosallista asia-maailmaa.

Kirjan monisärmäisten tapahtumien kautta Sjón tutkii ajan, olemisen tapojen, kulttuurin ja todellisuuden eri tasoja. Sinänsä Sjónin kysymyksenasettelussa ei ole mitään uutta, koska samoja filosofisia dilemmoja on tutkittu jo maailman sivu, mutta sen sijaan kirjailijan ratkaisu heittää kertomuksen keskiöön Valdimar Haraldsson -niminen tomppeli on kaikessa absurdissa riemukkuudessaan nerokas keksintö. Valdimar Haraldsson, Argo-laivan tarinan pääasiallinen kertoja, on kaiken metafyysisen ja myyttisen vastapooli, jalat maassa polvia myöten rämpivä tylsimys, joka on yhtä kaukana jumaltarustoista ja mytologioista kuin rutakossa hölskyvä vuotava seula argonauttien ja Jason Aisoninpojan vankkarakenteisesta haahdesta.

Vuotava seula ja argonauttien tarunhohteinen Argo-laiva kohtaavat toisensa kolmannella laivalla, Kronos-varustamon M/S Elisabeth Jung-Olsenilla, jolla Valdimar Haraldsson myös tapaa ns. komplementaarisen vastakohtansa Kaineuksen, Elisabeth-rahtilaivan toisen perämiehen. Miehistä muodostuu keskinäinen vastakohtapari, jossa kuin vääristyneen peilin kautta toisen hyvät ominaisuudet heijastuvat vastakohdikseen toisessa - näin Kaineuksen hyvien ominaisuuksien voima saa Valdimarin luonteenpiirteet, huumorittomuuden, monomaanisuuden ja sietämättömän itsetärkeyden suorastaan räjähtämään silmille.

Valdimar Haraldsson on tosikkojen tosikko, yhden asian mies, jonka kaikkinielevä mielenkiinnon kohde on kalan kulutuksen ja pohjoisen ihmisrodun ylivoimaisuuden yhteys. Se, että Sjón on valinnut kliseitä jatkuvasti pudottelevan ja sahapukkimaisen tylsän Haraldssonin välikädeksi, jonka kautta argonauttien legendaarinen purjehdus Lemnokselle kirjautuu Argon lastu -romaanin lehdille, on yltiöpäisen rohkea teko jopa hurjapäiseltä viikingiltä. Kun lukija Haraldssonin rönsyävien jaaritusten takia on ennättänyt vaipua jo lähes koomaan, ruoriin astuu yllättäen tarinan oikea kertoja, Elisabeth-laivan toinen perämies Kaineus.

Kaineus on samannimisen argonautin reinkarnaatio, joka tässä uudessakin olomuodossa on säilyttänyt piirteitä antiikin herooisesta merenkävijästä: hän on 2,13 metrin pituinen. Seistessään Kaineuksen rinnalla Elisabethin reelingin ääressä Valdimar Haraldsson toteaa kirvelevän kateuden pistelemänä, miten häntä on aina pidetty miehekkäänä, mutta Kaineus oli väkivahva. Perämiehen takin alla oli pelkkää jännittynyttä lihasta. Kaineuksella on muutakin, mitä tiukkapipoisella Valdimar Haraldssonilla on syytä kadehtia - perämiehellä on jumalainen kyky kertoa tarinoita. Kapteenin pöydässä nautitun päivällisen jälkeen Kaineuksella on tapana ottaa taskustaan laho puulastu ja asettaa se korvalleen puhelimen luurin lailla, ja hetken kuluttua entinen argonautti, nykyinen toinen perämies alkaa kertoa, mitä Argo-laivan keulasta peräisin oleva, kuiskaavan tammipuun lastu kertoo hänelle. Lastun ääni on kuin lyhytaaltolähettimen unettavaa suhinaa, kuin kultahiekan rapinaa tiheässä siivilässä, ensin sanatonta, mutta muuttuu sitten lauluksi. Nainen laulaa; keulapuu, Athenen lahja, laulaa lastuna intohimosta, mustasukkaisuudesta ja kostosta.

Kaineus on ollut yksi niistä sankareista, jotka ennen myyttistä Troijan sotaa ovat lähteneet kapteeninsa Iasonin kanssa Argoksen rakentamalla laivalla Kolkhikseen noutamaan Iasonin kansan kadottamaa tarunomaista kultaista oinaan taljaa. Argo-laiva ajautuu kuitenkin voimakkaan merenkäynnin takia reitiltä sivuun ja rantautuu Lemnokselle, miehensä tappaneiden, vain naisten asuttamalle saarelle. Argonauttien kauhuksi saaren "simakkeenpehmeistä naisvartaloista" uhoaa voimakas löyhkä, jolla Afrodite on rankaissut tappajanaisia. Kaineuksen kertomuksen mukaan kirous häviää kuitenkin heti, kun miesten ja naisten kämmenet koskettavat toisiaan - saapumisellamme ja halullamme koskettaa niin pahanhajuisia naisia olimme tietämättämme vapauttaneet lempeän emäntäväkemme kirouksesta.

Tyypillistä Sjónin kerrontatekniikalle ovat monet sisäkkäiset kertomukset: Lemnos-episodista alkaen niitä ilmestyy perä perää kuin nukkeja matrjoska-mummon sisältä. Kun juhla-ateria Lemnoksen Naistenmaassa on päässyt hyvään alkuun, argonautteja viihdyttää muinaisten skyyttien alueilta pohjoisesta peräisin olevalla historiallisella runolla mustapukuinen laulaja, hoikka ja pitkäraajainen nainen, jonka tarina on yöntumma: ilon sanat muistuttivat pien likaamaa korpin siipeä, ja pinnan alla oleva vakavuus oli pohjaton kuin vihaa huoluvan silmän pupilli. Siinä antiikin maailmaan sujuvasti lehahtanutta Björk Gudmundsdóttiria muistuttava runolaulaja esittää viikinkiajalta peräisin olevan Sigurdur Högnasonin, Gudrun Gjukadóttirin ja Brynhildur Grímsdóttirin saagan.

Vaikka aika - Kronos - tuntuu tässä kirjassa olevan vain eräs ulottuvuus, jolla leikitellä, huumori ei sen sijaan siirry yhtä vaivattomasti ajasta eikä kulttuurista toiseen. Argonautteja kummastuttaa Lemnoksen naisten tapa nauraa saagan julmimmissa kohdissa, mutta me miehet tartuimme pikareihin ja nostimme ne huulillemme hukuttaaksemme pahan olon - olihan argonauteilla mielessään jostakin aivan muusta kuin kulttuurista nauttiminen. Viikinkiajan saagojen tapaan runolaulajan esittämä saaga on väkivaltainen ja musta; se on pitkä kertomus petoksesta, mustasukkaisuudesta, velisurmasta, morsiamen myrkyttämisestä, lapsenmurhista -  ja argonautit, Kaineus  etunenässä, leimaavat Sigurdurin, Gudrunin ja heidän läheistensä henkilökohtaisen ragnarökin "hulvattomaksi avioliittofarssiksi", jonka yhdessä pääosassa on typerä sankari, Sigurdur Högnason.

Lahon puupalan kautta lukijalle avautuukin lähes surrealistinen maailma, jossa fysikaalisen todellisuuden logiikalla ei ole mitään sijaa. Samoin käy käsitteelle, jota kutsumme "ajaksi".  Sjónin luoma ns. aikajanan jänne ulottuu tässä teoksessa vuoden 1184 eaa Troijan kuvitteellisen sodan loppumista edeltävistä ajoista AD 1949 huhtikuulle, jolloin M/S Elisabeth Jung-Olsen lähtee Kööpenhaminan vapaasatamasta kohti Norjaa. 

Sjónin maailmassa jotakin - kuten M/S Elisabethin toinen perämies Kaineus - on "olemassa" Kööpenhaminassa vuonna 1949. Kuitenkaan tämän jonkin "oleminen" ei ole itsenäistä, sillä se jokin on samalla hetkellä "olemassa" myös jossakin toisessa paikassa, kuten Lemnoksen saarella pohjoisella Egeanmerellä n. 3000 vuotta aiemmin. Rationaaliselle ajattelulle tämän kaltaisen "olemisen" oleminen on ongelmallista, koska kaksi tavanomaiselta näyttävää "olemisen" suorittajaa - kuten toinen perämies Kaineus, argonautti Kaineus sekä nuori harmaalokki, joka ei ollut vielä saanut lopullista höyhenpeitettään - asettuvat toisiinsa nähden samaan "olemiseen". Kaineuksen aikajana ja "oleminen" on Kairos-laatua: Kaineus on luova, maistelee aikaa ja sen eri vivahteita - joskus lokkina, joskus merenjumala Poseidonin raiskaamana tyttösenä nimeltä Kainis, joskus rahtilaivan outoja taruja kuulevana toisena perämiehenä.

Valdimar Haraldssonin oleminen ajassa sen sijaan on rationaalista; sen laatu on Kronos-laatua, jolloin ollaan tietyssä paikassa jonakin määrällisenä aikana ja hetkenä. Tämä olemisentapa on aitoa Valdimar Haraldssonia, jonka odysseia alkaa Kööpenhaminasta Valdimar Haraldssonina ja päättyy Kööpenhaminaan Valdimar Haraldssonina, eikä siinä välissäkään hänelle ole tapahtunut mainittavampia metamorfooseja. Naapurit tosin väittävät hänen matkan aikana muuttuneen, ja myös Haraldsson itse tuntee jollakin tavoin muuttuneensa: kuitenkin hän puhuu yhä edelleenkin kalaruoan vaikutuksesta pohjoiseen ihmisrotuun, mutta vähemmän kuin ennen, ja on edelleen sitä mieltä, että on hauskempaa puhua siitä, mikä on olemassa, kuin siitä, mitä ei ole.

Myyttien maailmassa "olemassa oleminen" on sen sijaan suhteellinen käsite, joka liittyy läheisesti identiteetin problematiikkaan. Argon lastussa on monia sisäkkäisiä tarinoita kuin sipulissa kerroksia, ja näitä kuoriessa myös kertomuksen henkilöt kuoriutuvat entisistä identiteeteistään uusiksi kerroksiksi, jotka muodostavat uusia identiteettejä. M/S Elisabethin toinen perämies muuttuu argonautti Kaineukseksi, joka muuttuu naiseksi, joka muuttuu lokiksi, joka muuttuu takaisin Kaineukseksi ja suorittaa viimeisen surrealistisen metamorfoosinsa materialisoituessaan keltanokkaiseksi lokiksi Haraldssonin makuuhuoneen ikkunalaudalle Kööpenhaminassa. Kaineus on taitavasti laadittu allegoria postmodernista ihmisestä, jonka pirstaleinen identiteetti muuttuu kuin kameleontilla - aina kulloisenkin viiteryhmän tai oman mielialan mukaan.

Sen sijaan aikaan ja paikkaan kahliutunut ylirationaalinen Valdimar Haraldsson, josta on hauskempaa puhua olemassaolevista asioista, pitää esitelmän kalasta ja kulttuurista M/S Elisabetin miehistölle huhtikuun 13. päivänä 1949. Hänen mielestään ne kuulijat, jotka ymmärsivät aiheen, pitivät siitä, olihan puhe - edelleen Valdimar Haraldssonin mielestä - erittäin hyvin rakennettu, ja kirjoitettu tekijälleen tyypillisellä, erinomaisella tanskalla. Esitelmä ei kuitenkaan tuntunut tekevän yleisöön Haraldssonin odottamaa suurta vaikutusta, koska laivaväki ei ymmärtänyt esitelmän wagneriaanisen kokonaistaideteoksen nerokkuutta. Sen sijaan esitelmästä suodattuu äänekkäitä kaikuja eräänlaisesta nietzscheläisestä yli-ihmisopista, joka Haraldssonin tekstissä saa ilmaisun pohjoismaalaisten suurenmoisen kehittyneisyyden ihailuna.

Ehkä Valdimar Haraldsson ymmärtää jollakin alitajunnan tasolla, ettei hän tarinoiden kertomisessa sen enempää kuin fyysisiltä ominaisuuksiltaankaan pysty koskaan nousemaan Kaineuksen tasolle. Niinpä pääsiäispäivän aattona, kun Kaineus on lopettanut jälleen yhden tarinoistaan, Valdimar Haraldsson tarttuu tilaisuuteen - ennen kuin ihmisen alkavat taputtaa - ja pitää laivan henkilökunnalle jälleen pitkän ja sinne tänne polveilevan, von oben -puheen, jonka päätteeksi ilmoittaa jäävänsä laivasta ja matkustavansa kotiin. Hän poistuu hyttiinsä - ja löytää sen eräänlaiseksi surrealistiseksi antiikin kulissiksi muuttuneena. Haraldsson raivaa tiensä pronssikypärien, kilpien, miekkojen ja gorgon päiden keskeltä laivan konehuoneeseen ja törmää Kaineukseen, joka vääntää jättimäisellä avaimella Ajan kelloa myötäpäivään.

Kirjan lopussa Valdimar Haraldsson on palannut Kööpenhaminaan sen verran muuttuneena miehenä kuin tämän maailman valdimar haraldssonit ylipäätään pystyvät muuttumaan. Naapurissa asuva vähäjärkinen leskirouva Lauritzen on Haraldssonin silmissä sen sijaan muuttunut; hänestä on tullut suorastaan haluttava. Haraldsson puolestaan on - kuten hän itse asian muotoilee - aina "sillä tuulella", mikä on suurin minussa tapahtunut muutos sen jälkeen, kun olin purjehduksella kapteeni Alfredssonin ja hänen miehistönsä kanssa. Muutoksesta Haraldssonin on kiittäminen Argon lastua, jonka hän varasti surrealistisena yönä perämies Kaineuksen taskusta ja jolla uuden omistajansa käsityksen mukaan on mahtava afrodiisinen vaikutus.

Iltana muutamana, kun Haraldsson on peiton alla leskirouva Lauritzenin kanssa, makuuhuoneen ikkunaan koputetaan. Harmaalokki seisoo ulokkeella, levittelee siipiään ja kirkuu. Rouvan suureksi huviksi Haraldsson vastaa kirkumalla takaisin. Sitten hän sulkee verhot.