Kun australialaiselle kirjailijalle Patrick Whitelle (1912-1990) myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1973, saatiin tapauksen myötä maailmankirjallisuuden Nobel-perheeseen uusi, täysivaltainen jäsen. Patrick Whiten vanavedessä perheeseen ilmaantui niinikään myös kokonainen maanosa, kun entisestä antipodista ja down under -vitsailun kohteesta tuli tunnustuksen myötä kirjallisuudestaan tunnettu Australia. Toki Etelän ristin alla oli ennen Whiteakin kirjoitettu kelpo kirjallisuutta, mutta lopullisen sinetin asialle löivät Whiten eeppiset ja tarkalla psykologisella otteella luodut kertomukset, jotka edustivat täysin uutta ja ennen kokeilematonta aluevaltausta Kauriin kääntöpiiriin kuuluvalla mantereella. Whiten täyden tusinan romaanin sikermästä on hänen parhaaksi kirjalliseksi saavutuksekseen usein arvioitu vuonna 1957 julkaistua eeppistä kertomusta Kohti mantereen sydäntä.
Kirja alkaa hempeän ruusunpunaisella katkelmalla, jossa nuori, huolella kasvatettu nainen syventyneenä taidokkaaseen koruompeleeseen istuu helmikirjailuin koristeltujen jakkaroin ja kristallihiottujen, säkenöivien lasiesinein sisustetussa huoneessa. Lukija antautuu suloisen tunnelman johdateltavaksi ja valmistautuu ottamaan vastaan blancmange-kuorrutuksin silattua janeaustenlaisen romantiikan sokerista tapainkuvausta 1800-luvun puolestavälistä. Väärin väärin! Kun tarina on päässyt kunnolla alkuun, kaikki romantiikkaan vivahtava räjähtää pirstaleiksi - Patrick Whiten romaani Kohti mantereen sydäntä on raju ja suorastaa rujo kuvaus ihmisen vaivalloisesta matkasta kohti itsensä ymmärtämistä.
Nuoren naisen - Laura Trevelyanin - seuraan australialaiseen olohuoneeseen astuu samaisena helteisen kevään sunnuntaipäivänä se saksalainen, Johann Ulrich Voss, ulkomaalainen, joka ei ole perehtynyt kohteliaan käytöksen kuvioihin. Variksenpelätintä muistuttava, risupartainen ja luisevakätinen muukalainen korkeine poskipäineen ja liian suurine nivelineen on pelkästään omalaatuiselle kohtalolleen varattu. Laura Trevelyania katsellessaan saksalainen tutkimusmatkailija ja tiedemies näkee kauniin naisen, jolla on täydellisen kaunis, hoikka vyötärö. Saksalaisessa on joskus aiemminkin käväissyt lähes sietämätön kauneuden aistimus, mutta hän ei ole koskaan kiteyttänyt sitä selväksi näköaistimukseksi. Kauniit naiset eivät ole tarpeen hänelle; hän riittää itselleen. Voss ei luota mihinkään - eikä keneenkään - muuhun kuin itseensä ja on onnellisin hiljaisuudessa, joka on mittaamatonta kuten etäisyyskin, ja minän mahdollisuudet.
Laura Trevelyan, toinen Kohti mantereen sydäntä -romaanin kahdesta päähenkilöstä, on orvoksi jäänyt englantilaistyttö, jonka kohtalo heittää pikkulapsena sukulaisperheeseen Australian Uuteen Etelä-Walesiin. Myös Laura on Vossin tavoin poikkeusyksilö, joka on äskettäin päättänyt, ettei voi enää vakaumuksellisesti uskoa siihen Jumalaan, jonka hyvästä tahdosta ja voimasta hän oli saanut hyvin vilpitöntä valistusta kotiopettajattarien saattueelta ja kelpo tädiltään. Laurasta on tullut sellainen, mitä hän epäilee nimitettävän rationalistiksi. Lisäksi hän väheksyy miehiä, joihin myös saksalainen tutkimusmatkailija - tosin ilman omaa syytään - lukeutuu. Naapuriston nuorten herrasnaisten silmissä Laura on tönkkö ja omistaa kaiken lisäksi aivot, samoin kuin Voss, ja yhdessä he nuorten naisten mielissä muodostavat yksinkertaisen matemaattisen yhtälön, jossa on kaksi tönkköä.
Kirjan alkusivuilla Voss esittää ajatuksen, jossa kiteytyy eräs kirjan perusfilosofioista: Jotta loisi itsensä, täytyy myös tuhota itsensä. Patrick White on romaanissaan rakentanut luomisprosessin, jonka kuluessa hän luo Ulrich Vossin tutkimusmatkailija Vossiksi seuraten toisen saksalaisen, Ludwig Leichardtin, jalanjälkiä. Myös tämä luonnontieteilijä ja tutkimusmatkailija saapui Sydney'iin 1800-luvun puolivälissä tutkimaan Australian laajojen ja tuntemattomien sisäosien maantiedettä, kasvillisuutta ja eläimistöä sekä keräämään luonnontieteellisiä näytteitä aikomuksenaan taivaltaa mantereen poikki laidasta laitaan. Niin Whiten kirjassaan kuvailemat Vossin luonteenpiirteet kuin Vossin tavoitteet sekä myös lopullinen kohtalo ovat samankaltaiset Leichardtin persoonallisuuden ja elämänkulun kanssa. Taide on jälleen kerran imitoinut elämää, ja jälleen kerran, kertomuksen myöhemmissä käänteissä, myös elämä imitoi taidetta.
Kun 1800-luvulla lähdetään ennaltamääräämättömäksi ajaksi matkalle kohti mantereen tuntematonta sydäntä, kartan valtavankokoista valkoista läiskää, on hankittava myös valtava kuorma erilaista tarpeistoa. Voss istuu iltakaudet tutkimassa luetteloa köysistä, vesiastioista ja muusta tarpeistosta, kuten lisätystä jauhomäärästä. Joka miehen tulee saada hevonen ja lisäksi vielä muuleja kuormajuhdiksi. Kuormasatuloita, kahdeksantuumainen sekstantti, prismakompasseja, ilmapuntareita, lämpömittareita ja lopulta myös jauhoja kahden vuoden tarpeisiin - kaikkea löytyy Vossin hankintaluettelosta. Retken rahoittajaksi on saatu herra Bonner, Lauran setä ja eräs sydneylaisen sosieteetin tukevimmista tukipylväistä. Lopulta Vossia kohtaa kuitenkin vielä paljon monitahoisempi ja vaikeampi kysymys, miehistön rekrytoiminen.
Eräs Patrick Whiten vahvuuksia Vossin tutkimusmatkaa kuvailevassa romaanissa on hänen kykynsä tuottaa äärimmäisen nasevaa ja tarkkaa henkilökuvausta. Kirjassa on laaja henkilögalleria, jonka jokainen muotokuva on maalattu tarkalla pensselillä ja yksityiskohtia kunnioittaen, olipa kyseessä sitten joku päähenkilöistä tai yksittäisestä hahmosta pienessä sivuosassa. Whiten romaani alkaa kohtauksella, jossa Rose, ristihuulinen, litteäkasvoinen palvelijatar lähtee toimittamaan emäntänsä, Laura Trevelyanin määräystä: Palvelijan hameet lähtivät liikkeelle. Parilla siveltimenvedolla White luo lukijan mieleen kuvan tanakasta entisestä rangaistusvangista, jonka litteät kasvot paljastavat hänen kokeneen ja ymmärtäneen kaikki epärehellisyyden muodot. Ne myös kertovat, että entisestä rangaistusvangista on tullut yksitotinen ja jähmeä nainen, "emansipisti" - vapautettu vanki - ja hyveen orja päästyään kahisevine hameineen palvelemaan australialaista herrasväkeä sisätiloihin. Kaikkein hienoimmin Whiten henkilökuvauksen taitavuus pääsee kuitenkin esille ehkä hänen esitellessään riemunkirjavaa katrasta, jonka Voss palkkaa avuksi tutkimusmatkalleen.
Erinäisten sattumusten ja kohtaamisten jälkeen Voss onnistuu keräämään kokoon herkullisen ja erittäin sekalaisen seurakunnan: runoilija, herkkätunteinen ornitologi, rikas maanomistajakloppi, hidasjärkinen pojantollo, lontoolaisten slummien hylkiö ja lopuksi entinen rangaistusvanki, joista viimeisenä mainittu osoittautuu retkikunnan selväjärkisimmäksi, Voss mukaanlukien. Romaanin alussa White leikkaa jokaisesta Vossin rekryytistä taidokkaan silhuettikuvan: tutkimusmatkailijaksi heittäytynyt Frank Le Mesurier on tosiasiassa runoilija, tumma, synkkä ja onttosilmäinen metafyysisten runojen luoja, joka runoissaan antaa kaikkien pahan kukkien kukkia. Le Mesurier on kuin eräänlainen ennakkoaavistus Oscar Wildestä, sillä omien sanojensa mukaan hän makaa katuojassa, katselee tähtiä ja kierrähdän sitten toisinpäin. Frankin tapa eksistoida on silkkaa taiteen imitointia, ja hänen pyrkimyksenään on luoda elämästään kokonaisvaltainen taideteos.
Toinen tähtien alle viskaistu rekryytti on oritologi Palfreyman, jonka hailakkaaseen identiteettiin ei kuulu edes etunimeä. Etelän tähtitaivaan valtavuuden pysäyttämänä hän johtuu pohtimaan, kuinka tähtien ymmärtäminen pilaisi niiden ulkonäön. Pienen oloinen lintutieteilijä on suurten periaatteiden mies, kristitty, joka vilpittömän vaatimattomuutensa kautta kohoaa vähin erin muiden mittaiseksi. Hän on harmaa mies, vaaleanharmaasilmäinen, pukeutuneena harmaan eri sävyisiin asusteisiin, huolella mutta ei kuitenkaan turhamaisesti. Hän on myös surumielinen mies, jonka täytyy opetella voittamaan tarpeensa vetäytyä ystävällisistä käsistä.
Nuori ja reipashenkinen Ralph Angus on mukava mies ja omistaa lisäksi arvokkaan maatilan Rhine Towersin liepeillä. Hän on kuin nuori, täysverinen hevonen tai metsästyskoira, jolle annetaan kaikki anteeksi, jopa hänen varakkuutensa ja tietämättömyytensä. Angus on rakastettava, punainen karvoitukseltaan ja iholtaan heleä. Tiukan paikan tullen reipas maatilanomistaja lukee vaikka ruumiinsiunauksen, tosin korjaten sanojaan aina silloin tällöin - koska niiden merkitys on liian suuri hänen tajuttavakseen; hänethän oli kasvatettu herrasmieheksi.
Laivamatkalla Englannista Australiaan Voss on tavannut englantilaisen pojan, Harry Robartsin, jonka suuret silmät heijastavat alkeellisia ajatuksia, ja jonka seurassa Voss saattaa istua kuin tyvenen veden äärellä. Jos Harrylta puuttuu älyä, niin lihasvoimaa löytyy sitäkin enemmän; hän on kalpea mutta jykeväharteinen ja leimautuu Vossiin kuin vompatti emoonsa. Joutuessaan keskelle eksistentiaalista angstia Le Mesurierin arvioitua hänet toivorikkaaksi kuonaksi antipodien maassa hän oivaltaa, ettei hän ole mitään muualla kuin Vossin lähellä. Vain muita palvellessaan hän on tarkoituksenmukainen.
Turner, joka Palfreymanin lailla esiintyy kertomuksessa pelkällä sukunimellä, on pyhimysmäiseen ornitologiin verraten kuin kotoisin eri planeetalta, pullahtanut ties mistä mieleltään hapantuneiden juoppojen ja rähjäisten rivosuiden tuntemattomasta Lontoon slummien liemestä. Turner on pakomatkalla kuten useat muutkin retkikuntaan pyrkivät miehet, kuka mistäkin syystä, ja tuppautuu puoliväkisin joukkoon: Minä raadan vaikka niska limassa. Minä teen likaiset työt. Minä syön ruohoa. Turner näkee vain karsastamalla ja kokee kaiken kierona, koska on itse kiero. Kiero mies on aikanaan ollut taskuvaras ja syyllistynyt mahdollisesti myös miestappoon.
Albert Judd on entinen, naurettavista syistä karkoitustuomion saanut rangaistusvanki. Yleisen mielipiteen mukaan hän on voimakas ja moraaliltaan kunnollinen mies, joka osaa improvisoida - avu joka on erittäin tähdellinen seudulla, missä välttämättömin ei ole aina käden ulottuvilla - ja joka on kiitettävän sopeutuvainen. Sen lisäksi hän on kaikin tavoin tahdikas, itse asiassa voiman ja herkkyyden yhdistelmä, kuten jotkin ajan ja sään vääntämät ryhmyiset puut, joiden lehdet yhä värähtävät jokaista muutosta ja levittävät alinomaan hentoa tuoksua. Hän on vaitelias, ja kun hän sitten avaa suunsa, ilmoille tulee täyttä asiaa; hänen tietämyksensä on huomattava. Hänellä on kokemuksia maan luoteisosista ja pitää velvollisuutenaan tarjota palveluksiaan Kolonialle. Judd on kaikessa järkälemäisyydessään kuin toinen dickensiläisen estetiikan dikotomiasta löytyvästä kahdesta hahmosta, täydellisen hyvyyden emanaation ruumiillistumasta tai täydellisen pahuuden täyteen kukkaan puhjenneesta hirviöstä. Alusta alkaen on selvää, kumpaan ryhmään Albert Judd kuuluu. Judd on tosiasiassa niin täydellisen hyvä, että lukijaparka alkaa epäillä Whiten leikittelevän kieli poskessa ja huvikseen koettelevan uskottavuuden rajoja.
Retkikunnan virallinen johtaja Johann Ulrich Voss sen sijaan on itse lihaksi tullut dikotomia, yhdessä ja samassa henkilössä asuva jumala ja paholainen. Usein vaikuttaa siltä, että kumpikin puolisko vihaa toisensa lisäksi myös ihmisiä. Jano, kuume ja ruumiillinen uupumus eivät ole Vossista läheskään niin tuhoisia kuin ihmiset - ihmiset joiden sanat, hyvänsuovat ja rohkaisevatkin vaurioittavat hänet puolikuoliaaksi. Silti hän myöntää, että joka miehellä on neronsa, vaikka sitä on toisinaan vaikeaa löytää; arkisen elon latteus tukahduttaa sen. Kuitenkin Australian takamailla voi helpommin luopua epäolennaisesta ja tavoitella ääretöntä, hän sanoo ja jatkaa sitten pahaenteisesti: Todennäköisimmin palat poroksi, lihat kalutaan sinun luiltasi ja luultavasti sinua kidutetaan monella kauhealla ja alkeellisella tavalla, mutta tulet havaitsemaan tuon neron, jonka vallassa toisinaan aavistelet olevasi ja jota et halua tunnustaa pelkääväsi.
Tämä on Vossin credo, ennen kuin hän lähtee kohtalokkaalle retkelle valkoisen läiskän tuolle puolen. Se on myös kohtalokas credo, nietzscheläisen yli-ihmisen credo. Voss näkeekin itsensä "tahdon" ruumiillistumana, ja sen mukaisesti hänen tulevaisuutensa on sellainen, millaiseksi hän itse sen tekee; tulevaisuus on tahtoa, hän kertoo Laura Trevelyanille ennen tutkimusretken alkamista. Kuitenkin Voss tuntee muiden ihmisten rajoittavan hänen vapauttaan - hänen tahtoaan - ja haluaisi sen tähden lähteä matkalle yksin. Sillä tahdon lisäksi hänellä on vallassaan myös "tieto": Minä tiedän. Mutta on hyödytöntä yrittää selittää toisille sen tiedon määrää. "Tahdon" ja "tiedon" liittoon kuuluu Vossin credossa vielä kolmaskin aspekti, "voima". Voss ei koskaan salli itselleen sitä ylellisyyttä, että muut olisivat väkeviä, vaan piti enemmän oman voimansa harhasta. Vaikka Vossin silmät saattavat joskus seurassa vaikuttaa ystävällisiltä, ne ovat kuitenkin valmiit tutkimaan kaikki näkyvät haavat.
Kerran myötätunnon olemusta pohtiessaan Ulrich Voss on päätellyt, että myötätunto ja suopeus ovat inhimillisiä ja rajoittavat tahtoa, ovathan ne naisellisia ja aistillista perua olevia hyveitä. Päähenkilökaksikkoon kuuluva Laura Trevelyan on Vossin kaltainen poikkeusihminen, mutta hänen tahtoaan ei ole pelkästään rajoitettu vaan se on rautaisin kahlein myös niitattu aikakauden ja sosiaaliluokan hänelle määrittelemään rooliin. Krinoliinikauden hienojen naisten kuului harrastaa rakastumista ajankuluksi, ehkä lukaista jokin kirja välitöiksi, kirjoittaa tyhjänpäiväisiä kirjeitä, hoidella kukkia ja näperrellä muiden pikkuaskareiden parissa, joille hienot naiset omistautuvat, koska heidän on saatava aikansa kulumaan. Eräs Lauran ongelmista onkin se, että hän on uskonut sukupuolten eron pienemmäksi kuin yleensä kuviteltiin.
Ne kaksi erilaista maailmaa, joihin Voss ja Laura on heitetty ja joiden vangiksi kumpikin on tahollaan joutunut, kokevat täydellisen mullistuksen eräänä tutkimusmatkaa edeltävänä satumaisena iltana, jolloin suuret ja täydellisyytensä menettäneet ruusut yhä pursuvat tuoksua ja tahmeitä heteitä, jolloin ilta on läheinen ja nihkeä kuin kiihkeä liha, etäinen ja laajeneva kuin tähdet. Laura ja Voss kävelevät puutarhassa valkoisten kamelioiden kukkiessa ja ajautuvat keskusteluun, jossa sanotaan vähemmän kuin jätetään sanomatta ja kuitenkin kaikki tulee sanotuksi. Laurasta kasvaa esiin tunteiden rajuus, joka ehkä hämmästyttää eniten häntä itseään. Tunteittensa myrskyssä Laura tarttuu Vossin ranteeseen, puristaa sen luita: kaikille heidän eleilleen oli yhteistä rumuus, kouristuminen. He seisoivat viattomien vaatteittensa sisällä hajasäärin, jotta pysyisivät paremmin kieppuvan maan pinnalla. Keskustelun aikana, johon myös Jumala on useaan kertaan vedetty todistajaksi, kaksi toisilleen vastenmielistä ihmistä löytää toisensa. Tummentuneessa puutarhassa alkaa rakkaustarina, joka myöhemmin, Vossin tutkimusmatkan jo päästyä hyvään alkuun, jatkuu transkendentaalisina kuvitelmina, näkyinä, sekä muutaman harvan perille päässeen kirjeen muodossa. Laura ja Voss ottavat toisensa avioksi, kuten Voss kirjoittaa kirjeessään: Tämä on todellinen avioliitto, minä tiedän sen. Olemme kamppailleet jänteiden ja luiden kimpussa ennen kuin olemme ottaneet itsellemme lihan.
Kun retkikunnan tutkimusmatka Sydneyn Kehälaiturilta pääsee alkamaan Osprey-laivalla, tunnelma on iloinen ja odottava, aamu ihana ja ihmiset sanattoman varmuuden tilassa. Köysiä irrotellaan, merimiehet huutelevat toisilleen, maakravut kiroilevat ja hiki virtaa. Kuolemakin kääntyy kaskuksi, jolle saattamassa olevat ihmiset voivat nauraa päivän paistaessa satamaan, ihana runollinen kevään aurinko, joka ei vielä ollut muuttunut kumistimeksi. Varakuninkaan sijasta paikalle saadaan eversti Featherstonehaugh, joka toivottaa retkikunnalle menestystä ja turvallista paluuta. Voss on lumoutunut liikkeestä ja väreistä, metelistä ja naurusta ja paikalla olevasta australialaisen kuohukerman läsnäolosta - seremonia on silkkaa pomp and circumstance -näytteillepanoa. Laura, joka uupuu lähtöhetken aiheuttamista tunnekuohuista, vetäytyy kotiin lepäämään, mutta havahtuu, kun ilmoitetaan, että laiva on lähtenyt. Tuuli liikutti Ospreyta kohti Heads-saaria. Sininen vesi, jo hämmentynyt, oli kauttaaltaan pienissä laineissa. Siitä oli tullut selvästikin pörröinen eläin, mutta toistaiseksi vain leikkisä, koska tuuli oli vasta uusi. Osprey eteni yhä suuremman mahtinsa ylpeydellä. Sitä ei vielä kovisteltu. Huoneessaan Laura puhkeaa itkuun.
Miehet nousevat maihin itärannikon Newcastlessa, josta matka jatkuu ratsain eteenpäin, kohti sisämaata ja pian alkavia koettelemuksia. Alun tunnelma, jossa hohtavat helkkyvät päivät seuraavat toisiaan, muuttuu vähin erin uhkaavaksi. Päivien ikuisuus avautuu miehille, ja heissä alkaa nostaa päätään nöyrä kunnioitus ympäristöä kohtaan. Päivät ovat muuttuneet pelkäksi korventavaksi kuumuudeksi, joka kiertyy ryhmän ympärille kuin nihkeän hiljaisuuden kääreet, tai kylmyydeksi ja sateeksi, jonka loputtomasti jatkuessa leirissä lutisivat sekä märät teltan rievut että viheliäinen liha. Karja varastetaan, hevoset ja muulit nääntyvät, vuohet hukkuvat jokeen, miehet riitautuvat keskenään, sairastuvat keripukkiin, vatsatautiin, joutuvat onnettomuuksiin. Ajasta tulee ajatonta: sairautta, sadetta, polttopuiden haalimista. Lopulta nääntyneet matkalaiset jakautuvat kahdeksi ryhmäksi, joista toinen, Albert Juddin johdolla, päättää palata takaisin; toinen jatkaa itsepäisen Vossin johtamana alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Katastrofin viimeistelevät aboriginaalit, jotka kauhuissaan ja pelkojensa ajamina saattavat ylimielisten valkoisten valloitusretken sen lopulliseen päätökseen. Kärsimysnäytelmä kulminoituu viimeisenä ryhmästään eloon jääneen retkeläisen, Vossin kuolemaan, kun retkikunnan oppaana toiminut alkuasukaspoika Jackie iskee hänet veitsellä hengiltä. Vossin unelma päättyy eikä kuoleman hetki kerro, sikiävätkö unelmat uudelleen tai vastaako maa veritilkkaseen.
Ulrich Vossin valloitusretken viimeinen näytös tapahtuu kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Johann Ulrich Vossin patsaanpaljastustilaisuudessa. Koolla on jälleen Sydneyn kuohukerma sekä Ulrich Voss kukitettuna vankkoine pronssihousuineen, joiden rypyillä on varaa olla huomaamatta ajankulu. Paikalla on myös retkikunnan ainoa elossa selviytynyt, nyt jo korkeaan ikään ehtinyt Albert Judd, joka hapertuneine muisteineen kertoo, kuinka Vossin henki on edelleen siinä maassa. Vanha mies väittää muistavansa, kuinka Voss koki yksinäisyydessä kristusmaisen kuoleman keihäs kyljessään ja kuinka hän, Judd, sulki hänen silmänsä. Kun paikalliset virkamiehet leimaavat Juddin mielenvikaiseksi ihmisparaksi, Laura, Vossin kirjeitse avioksi ottama vaimo, kertoo olevansa kiusallisen tietoinen siitä, miten vähän hän on nähnyt ja kokenut asioita yleensä ja tämän maan asioita erityisesti. Laurasta on, yhtä kaikki, oivallista tuntea, että hän tietää kuitenkin paljon enemmän kuin sen näkemänsä vähän. Tieto ei ole koskaan maantieteen asia, hän sanoo naulaten kohdalleen kirjan kantavan perusajatuksen.
