Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (2009; suomennos 2011)
Vuonna 2006 kaunokirjallisuutta lukeva Suomi kohahti, kun Finlandia-kirjallisuuspalkinnosta päättävän valintalautakunnan puheenjohtajana toiminut saksalainen kääntäjä Stefan Moster laukoi suorat sanat suomalaisesta kirjallisuudesta palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa. Suomalaiselta romaanilta puuttuu älyä, analyyttisyyttä, muotoa ja yhteiskuntakriittisyyttä, paukautti Moster ja ilmeisesti tiesi, mistä puhui. Moster on ansainnut kannuksensa kääntämällä kymmenittäin suomalaisia romaaneja saksaksi, sekä ennen vuotta 2006 että myös sen jälkeen. Hänen saksantamiensa romaanien joukkoon lukeutui jo ennen suomalaisen kirjallisuuden edellä mainittua kohtalonvuotta 2006 teoksia mm. Kristina Carlsonilta, Pentti Holapalta, Kari Hotakaiselta ja Rosa Liksomilta. Suomen valtion ulkomaisen kääntäjäpalkinnon Stefan Moster sai vuonna 2001.
Stefan Moster (s. 1964 Mainzissa, Saksassa) asuu Espoossa, Suomessa, puolisonsa Helenin ja kolmen lapsensa kanssa. Myös rouva Moster on kääntäjä, jonka työsarkana on puolestaan saksankielisen kirjallisuuden suomentaminen. Molemmat puolisot ovat myös kirjailijoita, Stefan julkaisi esikoisensa Nelikätisen soiton mahdotomuus vuonna 2009, Helen puolestaan omansa, romaanin Hylky, vuonna 2011.
Valtameriristeilijäkulisseihin sijoittuvassa romaanissaan nelikätisen soiton mahdottomuudesta Stefan Moster kuvaa myrskyävää merta ja luonnonvoimia, jotka kertomuksen eräässä kohtauksessa heittelevät avuttomuuden tilaan joutuneita matkustajia miten mielivät. Samanlainen tunne kohtaa myös lukijaa tämän päästyä hyvään alkuun romaanin parissa: erilaisten teemojen runsaus lyö jalat alta kuin hyökyaalto. Paitsi Mosterin peräänkuuluttamaa älyllisyyttä, muotopuhtautta ja yhteiskuntakritiikkiä Nelikätisen soiton mahdottomuus tarjoaa moninaisten teemojensa kautta myös kohtuullisen kokoisen siivun nykymaailmasta.
Eräänlaisena yhteiskunnallisena jatkumona Moster näkee pakolaisuuden, joka romaanissa konkretisoituu neljään merestä ongittuun ja Espanjaan pyrkivään nuoreen afrikkalaismieheen. Näiden puolikuolleiden kautta historia eräällä tavalla tulee toistaneeksi itseään: Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeeksi jääneestä kansandemokratiasta, DDR:stä/Itä-Saksasta, pakeni länteen noin 1,5 miljoonaa ihmistä. Afrikkalaisten yritys ylittää myrskyävä meri täyteen ahdetun uivan ruumisarkun kyydissä vertautuu näin puoli vuosisataa aiemmin uhkarohkeaan yritykseen kiivetä muurin yli miinakentälle vartijoiden luotisateen saattelemana - Vergangenheit in die Gegenwart.
Romaanin päähenkilöt, keski-ikäinen Almut ja hänen 22-vuotias poikansa Sebastian, kuuluvat kahteen maailmaan ja kahteen aikaulottuvuuteen, jotka Moster nimikoi kahdella erilaisella kielen rekisterillä: yhtäällä on Almutin keskellä itä-saksalaista työväestön ja talonpoikien tasavaltaa sijainneesta sivistyneestä porvariskodista peritty hiottu ja analyyttinen puhetapa, toisaalla Sebastianin verbaaliakrobatian trapetsilla keikkuva, huulta heittävä nuorisotyyli. Suurimman osan romaanista äiti ja poika viettävät samalla risteilyaluksella tapaamatta toisiaan, yhtä kaukana toinen toisistaan niin fyysisesti kuin kielenkäytöltäänkin. Saman tarinan kertojina he kumpikin rakentavat kaksi kuvaa, jotka äkkinäkemältä vaikuttavat identtisiltä, mutta joissa tarkemman katsomisen jälkeen huomaa kielenkäytön keinoin luodut toisistaan poikkeavat kuvat, joissa valot ja varjot sijaitsevat eri paikoissa.
Kummankin kertomuksen lajityyppi on sen sijaan aidosti identtinen: sekä äiti että poika käyvät sisäistä monologia, tosin hieman erilaisin painotuksin ja vivahtein. Kaikista konkreettiseen laivamaailmaan kuuluvista esteistä huolimatta Moster tuo oivallisesti esiin äidin ja pojan henkisen sidoksen heidän kuvaillessaan - toisistaan tietämättä - samaa miestä, jonka Sebastian tapaa ensimmäisenä: Tiskin luona ympäri kääntyi mies, josta olin siihen saakka nähnyt vain selän. Tyyppiä harmaakaihi. Tarkoittaa: harmaat kutrit, hitusen liian ruskeat kasvot, pieni kaljamaha, poolopaita ja kellervä puvuntakki. Se oli varmasti ottanut jo pari, ainakin sen liikkeet olivat jotenkin tahmeat mutta kun se näki sen naurettavan televisiomimmin tanssilattialla, se iski kannat yhteen kuin alokas [...]
Pari päivää myöhemmin Almut tapaa käytävällä saman poolopaidan, kun kulman takaa irrottautuu varjo, josta materialisoituu mies, tyyppiä harmaakaihi, jollaisia oli laivalla yllin kyllin: harmaat kutrit, hitusen liian ruskea, pieni kaljamaha, poolopusero. Skrupke, mies esittäytyi ja löi kannat yhteen. Näkemästään kohteesta Almut piirtää kuvan, joka on yhtä koruttoman pelkistetty kuin hän itsekin, ja - kuin vaivihkaa - tuo esiin muistoja, jotka liittyvät menneeseen henkilöhistoriaan.
Harmaakaihi on yksi laivalla olevista monista pakenijoista. Kantojen kalauttelija on joutunut omaa tyhmyyttään skandaalin myrskynsilmään ollessaan nimekkään monikansallisen yrityksen konserninjohdossa järjestelemässä isokenkäisille ja näiden liikekumppaneille kokousten oheisohjelmaa. Kun kokousten oheisohjelmien laatu paljastuu median räväyttämissä lehtiotsikoissa, Skrupke saa potkut mutta ei suostu lähtemään ilman kultaista kädenpuristusta. Mojovan saaliin turvin hän pakenee järjettömän kalliille risteilylle, olemaan puolet vuodesta poissa maisemista, niin sanotusti "out of sight out of mind". Kun kukaan ei pakomatkan jälkeen enää muistaisi hänen nimeään, uusi alku olisi odottamassa jossakin toisessa paikassa.
Pastori Erdmann, joka on pestattu laivalle pitämään huolta risteilijöiden henkisistä tarpeista, on paossa olematonta karismaansa: koko matkan aikana Hampurista Välimerelle, Atlantin poikki ja Etelä-Amerikan rannikkoa alaspäin ainoakaan sielu ei ole hakeutunut lähikontaktiin hänen kanssaan yhdentekevää small talkia lukuunottamatta. Kun opiskelut olivat aikoinaan päättyneet ja uunituore pastori oli viran saatuaan seissyt näkyvästi seurakunnan edessä, hän ei ollut päässyt eroon tunteesta, että hän itsekin oli vain tavallista kansaa. Toki hän alussa oli tuntenut olonsa hienoksi kutsuessaan ihmisiä ehtoolliselle, mutta huomasi pian, että seurakunta joka kapusi ylös alttarin rappuja, oli kuivettunut kuin ruukun pohjalle unohtunut rusina ja hänen oma karismansa, jos sitä koskaan edes oli ollut, oli hiipunut hiljaa pois kuin Pietarin hiilivalkea.
Toista maata sen sijaan on Bernd Gaus, laivan henkilöstöpäällikkö, jonka väkevä karisma lähes ylittää hänen pahuutensa. Kirjan alkusivuilla Almut kuvailee Gausin mieheksi, jonka ikää on vaikea arvioida; tosiasiassa Gaus on mies, jota on vaikeaa ylipäätään millään tavoin arvioida - hän on kuin käärme, jonka saa ehkä hännästä kiinni vain huomatakseen, että sen etupää on jo pitkällä menossa omia menojaan. Tai kuin kissa, joka pilvenpiirtäjän katolta maahan singottuna putoaa vahingoittumattomana jaloilleen. Berd Gaus on myös mies, joka niin ikään kirjan alkusivuilla kertoo Almutille DDR:n aikana työskennelleensä "Mielken firmalle", salaisen poliisin upseerin E.F.E. Mielken johtamalle Stasille, josta kaikkialle lonkeronsa levittäneenä organisaationa kehittyi koko neuvostoblokin laajin ja parhaiten varustettu urkintakoneisto.
Vaikka Bernd Gausilla olisi pakoon enemmän syitä kuin tusinalla kaikkein huippuisinta tasoa edustavalla kansainvälisellä vakoojalla, hän ei suinkaan halua paeta pois jostakin. Rahmaninov-sorminen Bernd Gaus haluaa paeta johonkin. Stasin entinen urkkija on kehittänyt itselleen pianomusiikkiin ja nimenomaan sen soittamiseen kohdistuvan obsession. Pakomatkalleen musiikin maailmaan hän tarvitsee matkaseuralaisen, Almutin, joka kauhistuneena oivaltaa Gausin ehdotuksesta avautuvan perspektiivin: hän toivoi että voisi soittaa kanssani nelikätisesti. Aikaisemmin hän ei ollut uskaltanut kysyä, koska siihen, nelikätiseen soittoon, liittyi aina jotakin symbolista. Soittamalla yhdessä henkilöstöpäällikön kanssa tapahtuu Gausin mukaan heidän välillään vallitsevan hierakkisen suhteen kumoutuminen, heistä tulee - musiikin kautta - tasavertaiset.
Äiti, koulutukseltaan psykologi, on palkattu luksusristeilijälle avioliittoneuvojaksi; poika Sebastian, jolla äitinsä luonnehdinnan mukaan ei ole juuri mitään ns. kunnolliseen elämään tarvittavaa: ei koulutusta, ei opintoja, ei aitoja ammattinäkymiä, on pestattu samaan laivaan baaripianistiksi. Laivalla Sebastian irrottaa pianosta omanlaistansa soitantaa, joka klassiseen musiikkiin syvällisesti vihkiytyneestä äidistä on aina mitätöinyt itse itsensä omassa merkityksettömyydessään. Sebastianilla, sen sijaan, on lapsesta asti ollut taipumusta improvisointiin; hänelle ovat nuottipaperille kirjoitetut merkit olleet aina jotakin toisarvoista, merkityksetöntä - luonnonlahjakkuutena hän luo omat sävelensä itse. Ne ovat pianon ääressä istuvan fantisoijan upeita improvisoituja sävelkulkuja, ja ne vievät hänet kauas sfääreihin - joihin äidillä ei ole pääsyä.
Almutin ja Sebastianin erilainen käsitys musiikin sielusta toimii laukaisualustana paolle vankilasta, jonka äidin ja pojan yhteiselämä on vuosien kuluessa kummallekin rakentanut. Kun Sebastianin lähdön aiheuttama tunteiden myllerrys äidin mielessä alkaa vähitellen laantua, hän pystyy lopulta näkemään tapahtuman toisessa valossa: ero on sittenkin omalla tavllaan kaunis, sillä se oli verhottu musiikin sointuihin.
Sebastianin varhaislapsuus ns. ydinperheessä päättyy hänen ollessaan nelivuotias. Isä hylkää äidin, itä-Saksa ja länsi-Saksa yhdistyvät, Almut ja Sebastian muuttavat Leipzigista Hampuriin. Vuosien kuluessa äiti alkaa havaita, miten poika itsenäistyy: seitsemän vuoden ikäisenä Sebastian ei enää kulje käsi äidin kädessä, kahdentoistiasta nolottaa kohdata kavereita äidin ollessa läsnä, teini-ikäinen ei enää jaksa kuunnella äidin ohjeita, kuusitoistavuotiaana hän haluaa lukea aterioilla, jottei tarvitsisi puhua äidin kanssa.
Sitten tulee lauantai, päivä, jolloin Sebastian lähtee, pakenee äitinsä luota. Se tapahtuu äkillisesti ja rajusti, salamaniskuna. Sitä on edeltänyt äidin esittämä pyyntö, täysin odottamaton, lähes hysteerinen: Sebastianin pitää soittaa äitinsä kanssa Schuberia, nelikätisesti, niin kuin ennen [...] Se halusi pakottaa minut lapsuuteen, tehdä pienemmäksi. Ja sitten he soittavat, Sebastian äidin oikealla puolella. Jo ensimmäiset tahdit tuntuvat vääriltä, heille kahdelle täysin väärältä musiikilta: Se oli kappale miehelle ja naiselle, ei äidille ja pojalle. Vaikka Schubert musiikkina on Sebastianin mielestä uskomattoman kaunista, tuntuu perverssiltä soittaa fantasia E-molli Deutschverzeichnis 940 äidin kanssa.
Melkein heti Sebastianin dramaattisen lähdön jälkeen Almut saneerataan ulos hampurilaisesta perheneuvolasta, ja - kuin tilauksesta - Bernd Gaus astuu kuvioihin takataskussaan Almutille uusi työpaikka ylellisen risteilyaluksen luksusasiakkaiden ihmissuhdeongelmien ratkojana. Tässä itselleen oudossa ja uudessa tilanteessa Almut oivaltaa, että Sebastianin lähtö on raivannut hänelle pakotien lopullisesti vapaaksi. Almutin itä-Saksaan ulottuva henkilöhistoria on ollut lähesriippuvaisen henkilöhistoriaa, jossa lapsen tuli olla kiltti ja vaatimaton eikä todellisia tunteitaan saanut näyttää. Kun miehensä hylkäämää Almut aikuisena ripustautuu poikaansa, muuttuu huoli pojan hyvinvoinnista lähes pakkomielteiseksi kontrolliksi, jonka eräänä purkautumistienä on musiikin käyttäminen vallan välineenä.
Astuessaan laivaan Almut tuntee itsensä pakolaiseksi, luopioksi, mutta tajuaa vähitellen, ettei olekaan laivalla ainoa, joka pakenee: Tänne on kokoontunut kaiken värisiä pakolaisia. Luksusongelmatiikasta kärsivistä ei ole puutetta mutta mukana matkustaa myös surkeita kurjakalleja, alhaalla ruumassa. Niinpä nelikätisestä soittamisesta kertova tarina ei ole pelkästään äidin ja pojan tarina, vaan se on kuvaus risteilyaluksessa korostuneesti konkretisoituvasta yhteiskunnan kerroksellisuudesta: yläkansilla huvittelevat saksalaisen yhteiskunnan ylärakenteet, alemmissa kerroksissa, miehistökannella, paiskitaan töitä ja tuhlataan palkka tupakkaan, ruohoon, viinaan ja pornoon. Alakannelta, sen Balkan-Odessa -alueelta, kuten Sebastian sitä kutsuu, löytyvät naiset, jotka vuoteitten sijaamisella ja vessojen pesemisellä elättävät sukulaisia Ukrainassa, Romaniassa ja Kosovossa. Kansien hierarkia rakentuu ylhäältä alas ja toteuttaa kaavaa: saksalaiset, eurooppalaiset, aasialaiset, latinot ja afrikkalaiset. Mustat ovat ihan alhaalla ja tekevät inhottavimmat työt.
Kaikkein alimmaksi on myös kätketty merestä poimitut pakolaiset, joiden kestokyky alkaa rakoilla ahtaissa tiloissa pitkän risteilyn jatkuessa loputtomasti. Kun kurssissa on Tulimaa, afrikkalaiset lopettavat syömisen, ja ahtaan miehistöhytin seinät alkavat kaatuilla päälle. Epätoivoissaan pakolaiset rukoilevat, että pääsisivät edes hetkeksi ulos hytistä hengittämään raitista ilmaa: Brother, ne sanovat, Brother, please. Lopulta Sebastian, joka on puolittain vahingossa joutunut sekaantumaan pakolaisten piilottamiseen, suostuu afrikkalaisten aneluun ja salakuljettaa salamatkustajat vaivihkaa korkealla laivan keulassa sijaitsevalle ulkoparvekkeelle. Ympärillä jylisee valtava myrsky, jättilaiva sukeltaa neljänkymmenenviiden asteen kulmassa aaltolaaksoon ja kohoaa hetken perästä samassa kulmassa kohti harmaita pilvivuoria. Näissä huikean dramaattisissa kulisseissa tapahtuu myös romaanin dramaattinen huipennus: Almut ja Sebastian löytävät toisensa.
Konkreettisella tasolla tapahtuneesta löytämisestä kehittyy äidin ja pojan toisensa löytämisen ihme myös henkisellä tasolla. Vähin erin koko kirjan peruskuvio paljastuu samaksi kuin Almutin ja Sebastianin tarinassa suureksi vedenjakajaksi kasvanut Schubertin fantasia f-molli D 940: mollia, mollia, mollia, monta minuuttia. Sitten yhtäkkiä jysähtää täydellinen pysähdys, mahtava kenraalipaussi, joka romaanin rakenteessa saa ilmaisunsa laivaa riepottelevassa hirmumyrskyssä. Äänetön tauko huutaa niin kovaa, että se tappaa kaikki äänet jopa ruokasalissa - jäljellä on vain pingoittunut hiljaisuus. Kun myrsky sekä sen mukana kenraalitauko lopulta päättyvät, homma jatkuu duurissa, sävellajissa, jonka myötä saavutaan seesteisiin lopputahteihin: Sebastian tuo pöytään äidilleen kupillisen kahvia, se hymyili vähän, pikkuisen murheellisesti, ja me katsottiin toisiamme pitkään.
