Michael Collins: Haudanryöstäjät (2002; suomennos 2002)

Minne se kaikki katosi, se Amerikka, jonka perustaja-esi-isämme loivat, he jotka olivat yhtä lailla pyhimyksiä ja poliitikkoja: Rehti Abe ja George Washington, joka ei saanut suustaan valheen sanaa, Johnny Appleseed ja Paul Bunyan? Miten se kaikki muuttui niin paljon, että saamme nykyisin kuulla vain psykopaateista: Charles Mansonista, Richard Speckistä?

Sanat lausuu Frank Cassidy, amerikkalaisen yhteiskunnan kapinallinen kriitikko, joka toimii kertojana Michael Collinsin romaanissa Haudanryöstäjät. Kapinallisuus onkin vahvassa roolissa kirjassa, jonka kirjoittaja on sukua Irlannissa 1900-luvun alkupuolella toimineelle, niin ikään Michael Collins -nimiselle kapinajohtajalle (s.1890). Amerikkaan jo varhaislapsuudessa emigroitunut ja useita kirjallisuuspalkintoja saanut nuorempi Michael Collins (s. 1963) tutkii vuonna 2002 ilmestyneessä kirjassaan kapinallisuuden lisäksi sitä prosessia, jonka myötä entinen, rehti Amerikka uutterine uudisasukkaineen, väkivahvoine tukkijätkineen ja rehellisine poliitikkoineen katosi. Tätä kadonnutta aikaa etsimässä on Frank Cassidy, kirjan 25-vuotias kapinallinen 1970-luvun nomadi, matkallaan esi-isien tavoin kohti parempaa yhteiskuntaa.

Kirja sanoutuu irti sovinnaisista konventioista heti alkusivuilta alkaen lukijan tutustuessa lähemmin paitsi Frankiin myös hänen laumansa kahteen muuhun jäseneen, Honey-vaimoon sekä tämän teini-ikäiseen, Robert Lee -nimiseen poikaan. Kolmikon kielenkäyttöä voisi eufemistisesti luonnehtia alatyyliseksi, mutta tosiasiassa Collins on ottanut käyttöön järeän patteriston kirosanoja, jotka täsmäohjusten tavoin lentelevät pitkin ja poikin kirjan sivuja ryydittämässä tekstiä ja luomassa ehtaa tunnelmaa. Siivotonta kieltä käyttävän lauman hännänhuippuna touhuaa dinosaurustensa parissa Frankin ja Honeyn yhteinen lapsi, leikki-ikäinen Ernie, toista maata oleva ainutlaatuinen ja älykäs lapsi, joka puhuu omaan pikkuvanhaan tapaansa. Alkusivujen ronskin kielenkäytön aiheuttamasta hetkellisestä huimauksesta toivuttuaan lukija tajuaa, että häntä odottaa nykyelämää mestarillisesti kuvaava hieno lukukokemus.

Kirjan alkuasetelmaa hieman pelkistäen eteen avautuu näkökulma Frankiin, joka päättää lähteä laumansa kanssa New Jerseystä kohti pohjois-Michigania kuultuaan, että hänen ankara ja synkkämielinen setänsä on ammuttu kuoliaaksi. Setä, Ward Cassidy, on kasvattanut Frankin suvulle kuuluvalla farmilla tämän vanhempien kuoltua kolmekymmentä vuotta aiemmin tulipalossa. Amerikkalaiseen köyhälistöön kuuluva, ns. paskaduunissa räytyvä Frank haistaa mahdollisuuden perintöön, koska sedän aikanaan hallinnoiman farmin omistussuhteet ovat epäselvät - ainakin Frankin mielestä. 

Ward Cassidyn murhan myötä Collinsin kertojanlaatu muuttaa alun lavean maalailun jälkeen muotoaan ja tarinasta sukeutuu vähin erin dekkari-genreen kuuluva jännitysromaani. Niinpä tarinan juoni alkaa mutkitella ja polveilla, yllättäviä käänteitä ja niiden vastakäänteitä rönsyää niin tiuhaan tahtiin, että kerronnallinen jännite pakostakin löystyy ja sirpaloituu. Kirjan puuduttavan jahkaava dekkariosuus alkaa toimia itseään vastaan, ja lukijan harhautukseksi aiotut episodit saavat tämän lähes harhautumaan pois kirjan äärestä jonnekin muualle. Kirjan kokonaispainoarvon kannalta paljon jännitystarinaa tähdellisempi on 1950-luvulta 1970-luvulle ulottuva amerikkalaisen yhteiskunnan syväluotaus, jonka kuvailussa Collins osoittautuu tyylilliseksi mestariksi.

Tosiasiassa Frank, lähtiessään tutkimaan farmin hänelle tarjoamia taloudellisen statuksen parantamisen mahdollisuuksia, toteuttaa aitoa amerikkalaista peruspyrkimystä lunastaa lupaus amerikkalaisesta unelmasta, joka hänen mielessään väikkyy täytenä ja hyvänä elämänä sosiaaliluokasta ja syntymäolosuhteista huolimatta. Honeyn ihmetellessä, miksi Frank oikeasti on menossa takaisin lapsuudenkotiinsa, aviomies pelkistää Honeylle niin amerikkalaisen unelman kuin oman elämänfilosofiansa sisimmän ytimen: Rahan takia. Emmekö me sen takia tee suurinta osaa siitä mitä elämässä teemme, saatana rahan takia.

Nelikko lähtee kohti pohjoista ensimmäisellä Frankin monista varastamista autoista, upouudella mustalla vuoden -78 vuosimallia olevalla Cadillacilla, jolla Frank aloittaa setänsä kuolinmessun. New Yorkin liepeillä, kuolinmessun alkutahtien saattelemana, Frank ajaa tietulliin; kasvoton mies ottaa rahat, Cadillacissa istujat ovat vain varjoja auton sisällä - kaikessa Frankin mielestä on jotakin profeetallista, kuin alottaisi matkan Styx-joen poikki määränpäänä kuolleiden valtakunta. 

Ennen määränpäähän saapumista valtatien varrelle ennättää kasautua useita välietappeja, joilta löytyy kelpo otos amerikkalaisesta yhteiskunnasta sakeine  elämineen. Käydään Mc Donald'silla - vaahterasiirappiin upotettuja pannukakkuja, Holiday Innissä - paksuja teollisen värisiä kokolattiamattoja, uima-altaan terävä kemiallinen tekoraikkaus ja leffakanava. Ja lopulta tienvarteen ilmestyy myös The Well - niminen baari, jonne Frank menee yksin upotettuaan sitä ennen varastetun Cadillacin lampeen. Baarin ovessa lukee Happy hour koko yön, mutta kukaan ei näytä iloiselta, kaikkein vähiten keuhkosyöpää sairastava Melvin Johnson, josta Frank on pumpannut tietoja baarissa roikkuvalta ympäripäissään olevalta naiselta. Frankin aivoissa syntyy kelpo oivallus matkan loppuosan rahoittamisesta.

Melvin-episodi on On the Road -jakson huipennus, jossa vapauden metaforana perinteisesti toimiva valtatie muuttuu vastakohdakseen, ulkopuolisuuden ja kauhun ei-kenenkään-maaksi. Se on maa, jossa tämän maailman vanhoja ja sairaita melvineitä ryöstetään vahvemman ja härskeimmän oikeudella, melvineitä, jotka ryöstettyinäkin kuiskaavat Aamen saatuaan vapahduksen ja synninpäästön - rahoistaan.

Finanssitilanteen kohennuttua Frankin lauma jatkaa useiden varastettujen autojen ja yhden ryöstetyn vanhuksen viitoittamaa matkaansa kohti pohjois-Michigania, jossa maisemat jäätyvät hyytävässä kanadanarktisessa säässä ja lumisateet syntyvät suurten järvien kosteudesta. Seuraavan varastetun auton peruutuspeilistä Frankin silmät kohtaavat pohjoisen taivaan, kuin harmaan materian pimeän massan, kuin jonkin hirviömäisen alitajunnan. Lumi laskeutuu maahan harsona, matka jatkuu läpi kylmien, läpitunkemattomien ikimetsien hornamaisten seinämien. Frankin asennettua pyöriin lumiketjut auto siirtyy hitaasti nukkuvien kyläpahasten läpi kuin kahleitaan kalisutteleva aave. Jos Kanadassa voimajohdot menevät rikki, pienet kaupungit, jotka ovat irrallaan sivistyneestä maailmasta, jäävät oman onnensa nojaan.

Frankin lauman odysseian jatkuessa kanadalaiset voimajohdot pitävät kuitenkin kutinsa, ja retkikunta saapuu matkan päätepisteeseen, pohjois-michiganilaiseen Copperin pikkukaupunkiin, jossa Frank syntyi 1950-luvulla. Amerikan ja Kanadan välillä sijaitseva epäystävällinen ja kolkko kaupunki sijaitsee Frankin mielestä kuolleiden valtakunnassa eikä sillä ole mitään tekemistä ihmiselämän tai mielenterveyden kanssa. Kuitenkin ihmiset tarrautuvat tuohon pikkukaupunkiin; siellä on raivokkuutta, jota ei isoista kaupungeista löydä. Kun fiksuimmat ovat lähteneet tärkeimpiin collegeihin, jäljelle jää köyhien tyrannia, yhteen ääneen lausuttu toteamus, että tässä on oppimattomien tolvanoiden viimeinen pakopaikka aikavääristymään hylätyille ihmisille.

Valtateiden varsille viskattujen motellien sijasta Copperissa Frank kirjoittautuu laumoineen rouva Brodyn matkustajakotiin, hieman rispaantuneeseen 1800-luvulta peräisin olevaan, vahatulta mahongilta, tammelta ja mausteilta tuoksuvaan kodinomaiseen majapaikkaan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin Frank tuntee olonsa hyväksi, sillä majatalon kodikas ilmapiiri saa jopa elämään pettyneen, kyynisen Frankin mielessä häivähtämään ajatuksen toivon ja hyvyyden mahdollisuudesta. Ehkä ihmiset sittenkin haluaisivat elää elämänsä muiden seurassa, ajattelee Frank, jonka rasitteena on elämän alkutaipaleella ollut joutuminen aikakauden - 1950-luvun - olosuhteiden uhriksi.

Koko tuon ajan amerikkalaista yhteiskuntaa leimasi yleinen vainoharhaisuus. Amerikkalaisten kollektiiviseen muistiin polttomerkitty kahden japanilaisen kaupungin tuhkaus ja siitä alkunsa saanut uuden ydinsodan mahdollisuus oli mahtava kasvualusta pelon aikakaudelle sekä maccarthyismiksi kutsutulle paranoidisuudelle. Pieni ala-asteikäinen Frank opetetaan koulussa suojautumaan ydinhyökkäykseltä pulpetin alle sekä oppimaan laulu Syöksy ja suojaudu ennen Amerikan lippuvalaa.

Iän karttuessa teini-ikäisen Frankin elämä rinnastuu yhä edelleen ajan poliittiseen ilmapiiriin: kun Frank on lukion viimeisellä, presidentti Kennedy murhataan, ja kaikki kiertyi spiraaliksi sen jälkeen, suoraan läpi Robert F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien, Vietnamin sodan protestien ja demokraattien Chicagossa pidetyn puoluekokouksen mellakoiden. Analysoidessaan myöhemmin tuota mennyttä maailmaa Frank palaa hetkeksi myös oman aikansa - 1970-luvun - vainoharhoihin ja epäluuloisuuteen kertoessaan, kuinka hänestä on vaikeaa uskoa, että Amerikan kansallinen turvallisuus perustuu sekä "meidän" että "heidän" - venäläisten - molemminpuolisen ja täydellisen tuhoamisen taktiikkaan. Olemassaoloamme tukee arsenaali, joka voisi tappaa jok'ikisen elävän olennon maan päältä, torakoita lukuun ottamatta.

Kirjan loppusivuilla Frank laatii eräänlaisen oman poliittisen testamenttinsa kertoessaan, kuinka entinen presidentti Richard Nixon aikoo polttaa takassa tukun papereita, joita ei antanut oikeudenkäynnissään syyttäjälle. Ei jälkipolvi voi koskaan täydellisesti ymmärtää sitä hetkeä historiassa ja niitä rikoksia, joista meitä syytetään, Frank toteaa lopuksi ja myöntää anteeksiannon sekä itselleen että ehkä myös Watergate-skandaalissa itsensä ryvettäneelle Richard Nixonille.

Siitä huolimatta, että Frank pitää rouva Brodyn matkustajakodin ulkopuolista Copperia junttilana, jossa rekkakuskit pukeutuvat tekojalokivillä koristeltuihin paitoihin, on junttilalla kuitenkin jotakin, joka herättää elähdyttävää riemua toivosta ja nuoruudesta, odotuksista ja rakkaudesta, opiskelijoissa olevasta kunnianhimosta - siellä on ehta-amerikkalainen college. Vaikka Frank on läpäissyt lukion  pitkän äidinkielen ja hänellä on matemaattisia taipumuksia, häneltä on kuitenkin jäänyt väliin Amerikassa tapahtunut muutos, massakoulutus, joka koski jopa kaikkein maalaisimpia kansalaisia, jopa niitä, joilla oli saakeli sahanpurua korviensa välissä. 

Sahanpurua tai ei, Frank hivuttautuu pikkuhiljaa collegeen saatuaan työpaikan - puhelimitse - tämän paikallisen alma materin yövartijana. Puhelinkeskustelun aikana collegen dekaani kertoo opinahjon olevan muutostilassa, matkalla kaksivuotisesta collegesta kohti neljävuotista kandidaatintutkintoon tähtäävää melkein-yliopistoa. Se on tarkoitettu opiskelijoille, jotka etsivät ainutlaatuista, erityisesti klassikkokirjoja käsittelevien seminaarien ympärille rakentunutta elämystä.

Niinpä Frank löytää itsensä jälleen nimikylttien maailmasta - tällä kertaa kyltissä lukee: Frank. Suojelemassa ja palvelemassa teitä. Kun myös Frankin vaimo Honey, Georgian osavaltion muinoinen konekirjoitusmestari, on saanut työpaikan samasta collegesta, alkaa Collinsin tarina jälleen muuttua, tällä kertaa kehitystarinaksi. Jokainen tämän vinksahtaneen perheen jäsenistä kasvaa ja kehittyy, Robert Lee aloittaa lukion ja kaksi häviäjää, Frank ja Honey, päätyvät loppujen lopuksi opiskelijoiksi collegeen, jossa he olivat aloittaneet hanttihommissa sosiaalisten tikapuiden alimmalta askelmalta. Entiset häviäjät oivaltavat kelpo kehityskertomukseen kuuluvan elämän perustotuuden: jumalattomassa maailmassa pelastuu vain pelastamalla itse itsensä. College - ja lukio - alkavatkin tuntua maalliselta uskonnolta, käytännöllisyyden yhteisöiltä, amerikkalaiselta valtatieltä.

Menetettyjen vanhempien aiheuttama traumakin lähes katoaa, kun luuserit kokevat yhteisöllisyyden parantavan kosketuksen: matkustajakodin rouva Brody on tiukasti juurtunut Frankin lauman päivittäiseen elämään ja hyvästelee heidät ovella kuin isoäiti aina nuorison lähtiessä omiin menoihinsa. Kehityskertomuksen juoni etenee lineaarisesti lopun huipennukseen Aristoteleen laatiman Runousopin mukaan; viimeinen näytös tapahtuu Frankin ja Honeyn valmistujaispäivänä, elämän upeimmaksi kutsuttuna, collegen jalkapallokentällä. 

Tilaisuutta juhlistaakseen opintonsa päättävä vuosikurssi heittää korkealle ilmaan eläviä valkoisia hiiriä, jotka mätkähtävät alas täyttäen jalkapallokentän pieninä verisinä läiskinä. Se saa kylmät väreet kulkemaan Frankin lävitse, Frankin joka ennen etenemistään kohti itsensä kehittämistä oli konna ja tiesi sen. Verenhimomme voittaa oppineisuutemme sivistäytymisyrityksistämme huolimatta. Emme ole juurikaan loitonneet esi-isistämme, turkispyytäjistä, jotka ensimmäisinä harhailivat tähän Amerikaksi kutsumaamme erämaahan.

Seuraava, nyt vielä lapsenkengissä touhuava sukupolvi saataa kuitenkin vartuttuaan tuoda mukanaan toivon muutoksesta. Dinosaurustensa seurassa jatkuvasti viihtyvä Ernie on yliälykäs lapsi, täydellinen miniatyyri-ihminen, jonka aivot luovat jatkuvasti paitsi historiaa ja merkityksiä myös paljon mahtavampaa maailmaa kuin se, joka on kaiken nähdyn ja tunnetun tasolla. Ernie tajuaa lapsen intuitiolla elämän mielettömyyden ja sen aiheuttaman, syvällä olevan tuskan, jonka hän pystyy ilmaisemaan vain esihistoriallisten olentojen, dinosaurusten, jättimäisyyden kautta.

 Ernien kohtalona on ollut joutua romaanin raakuuksien viattomaksi todistajaksi, joka pakenee parempaan maailmaan, dinosaurusten fantasiamaailmaan. Isoveli Robert Lee ymmärtää vaistomaisesti pikkuveljensä tuskan tämän nähtyä äitinsä pahoinpitelevän Robert Leetä. Lohduttavat kätensä pikkuveljen ympärillä Robert Lee sanoo sanat, jotka julistavat uuden ja paremman maailman syntymistä vanhan ja ahneen maailman verenhimoa vastaan: Sinä ja minä, koko maailmaa vastaan. Me olemme supersankareita, Ernie.

Nuorten optimismi on ehkä ylimitoitettua, ainakin niiden mielestä, jotka nyt tietävät, minkälaisia vaiheita amerikkalainen yhteiskunta tulisi kokemaan edessä olevien vuosikymmenien kuluessa. Mutta tärkeintähän on kuitenkin luja itseluottamus: olla supersankari, kaiken uhallakin.

 

                          Margaret Atwood: Penelopea (2005; suomennos 2005)

Jos antiikin ajan erästä kuuluisimmista filosofeista - Aristotelesta - on uskominen, runoilijan tarkoitus ei ole kertoa, mitä on tapahtunut, vaan puhua siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Juuri tätä periaatetta on lähtenyt toteuttamaan kanadalainen kirjailija Margaret Atwood vuonna 2005 ilmestyneessä romaanissaan Penelopea, jossa kerrotaan uusiksi Odysseuksen ja Penelopen vuosituhansien kuluessa lähes absoluuttiseksi totuudeksi kivettynyt myytti. Lähtökohtana toimii Odysseia, klassinen kreikkalainen eeppinen runoelma, jonka olisi perimätiedon mukaan luonut sokea runonlaulaja Homeros. Myös Homeroksen persoona saattaa olla myytti, jossa niin ikään toteutuu aristotelinen käsitys runoilijan ja runouden tehtävästä. Olivatpa Homeros, Penelope ja Odysseus historiallisia henkilöitä tai pelkkää tarua, on runoelmasta muodostunut eräs maailmankirjallisuuden tunnetuimpia teoksia.

Runoelma kertoo Ithakan kuninkaan Odysseuksen seikkailuista ja harharetkistä hänen palatessaan kotiinsa Troijan sodasta, jota käytiin kymmenen vuotta. Kotimatka kaikkine harhailuineen kesti toiset kymmenen vuotta, joten Odysseuksen vaimo, uskollinen Penelope, odotti tarinan mukaan miehensä palaamista kaksikymmentä pitkää vuotta. Odysseus kokee harhailujensa aikana vastoinkäymisiä, jotka olisivat lannistaneet yhden jos toisenkin kreikkalaisen heeroksen: hän tapaa kyklooppeja, seireenejä ja gorgoja, hän menettää miehensä ja laivansa. Mitä tekee Penelope niiden kahdenkymmenen vuoden aikana? Aviollisen uskollisuuden ikoniksi taottu Penelope odottaa, odottaa ja odottaa miestänsä sekä siinä sivussa häätää kosijoita kimpustaan ja kutoo. Näin siis Homeros. Asettaessaan Odysseian rinnalle Penelopean Margaret Atwood puolestaan tarjoaa tarinaan hieman toisenlaisen näkökulman, jota voisi luonnehtia vaikkapa reippaanpuoleisen feministiseksi. Atwoodin käsittelyssä Penelopesta, uskollisesti miestään odottavasta kutojavaimosta, tulee aktiivinen toimija.

Niinpä erilaisen näkökulman esittelijänä toimii minäkertojan roolissa Penelope, joka manalasta käsin kuvailee niin entistä elämäänsä maan päällä kuin myös nykyistä olemistaan Haadeksen synkissä saleissa. Penelope kertoo, kuinka manalaan saapuessaan jokaisella tulijalla on mukanaan säkki täynnä sanoja, sanoja joita ihminen on puhunut, joita hän on kuullut ja joita hänestä on sanottu. Penelopen kohtalaisen kokoisen säkin sisältämistä sanoista valtaosa koskee kuuluisaa aviomiestä, Odysseusta. Tyypillisen aviovaimon tapaan Penelope on tiennyt, että aviomies on vilpistelijä ja valehtelija, mutta ei - tyypillisen aviovaimon tapaan - ollut uskonut, että hän vilpistelisi ja valehtelisi minulle. 

 

Kun kertomuksen virallinen versio, runolaulajien ja tarinoiden sepittäjien myytiksi kivettynyt näkemys pääsi aikanaan levitykseen, Penelopesta tehtiin opettavainen legenda, keppi jolla lyötiin muita naisia. Penelopeassa Odysseuksen puoliso torjuu hänelle asetetun ihannevaimon roolin ja väittää yrittäneensä vain selvitä jupakasta hengissä. Nyt kun muilta on jo puhti pois, on minun vuoroni kertoa tarinoita, sillä kuka nyt enää välittää yleisestä mielipiteestä, hän jatkaa. Ehkä kuitenkin on vielä niitäkin, jotka välittävät, ja sen lisäksi, Penelopen sanoin - pidän siitä, että asiat viedään loppuun asti,

Asioiden loppuun viemiseen kuuluu tilien tasaaminen itsen kanssa: nyt on minun vuoroni kertoa tarinoita. Kuitenkin ennen kuin Penelope pääsee kutomaan omaa tarinaansa, lukijalle esitellään eräs sen tärkeimmistä elementeistä, kreikkalainen kuoro, joka aidon kreikkalaisen kuoron tavoin kommentoi tarinan kulkua. Atwoodin käsittelyssä kreikkalaisesta kuorosta sukeutuu kuitenkin hulvaton travestia, ivamukaelma perinteisestä antiikin draamaan kuuluvasta, lyyrisiä säkeitä huilun säestyksellä plastisen kauniisti liikehtivästä ja deklamoivasta khoroksesta. 

 

Atwoodin sommittelema kuoro muodostuu kahdestatoista Odysseuksen hirttämästä piiasta, jotka yhdentoista kuoro-osuuden kautta esittävät oman, Broadway-musikaalilta maistuvan ja täynnä mustaa huumoria olevan versionsa Odysseiasta. Kuoro-osuuksien tyyli vaihtelee rakkauslaulusta, merimiesviisusta ja valitusvirrestä kansanlauluun, idylliin ja balladiin, mutta joukosa on niin ikään myös antropologinen seminaari ja oikeussalidraama. Ensimmäinen kuoro-osuus ("Hyppynaruloru") iskee alkutahdit sille, mitä kahdentoista kaulakiikussa keinuvan, sinihuulisen piikakuorolaisen esittämissä jatko-osissa tullaan kuulemaan:

 

                                                me ollaan piiat

                                                ne jotka listit

                                                halvalla pistit

 

                                                ilmassa heiluu

                                                kaulasta kiikkuu

                                                ei ollut reiluu 

Ennen Odysseuksen ilmestymistä maisemiin Penelopen tarina on tyypillinen kreikkalaismyytti: Penelope syntyy aristokraattiseen perheeseen - hänen isänsä on Spartan kuningas Ikarios ja äitinsä najadi, eräs monista veden jumalattarista, jonka kautta Penelope on puolijumalallista syntyperää. Puolijumalallisen pikkulapsen isä määrää tämän heitettäväksi mereen - sinänsä typerähkö teko, yritys hukuttaa aallottaren tytär, aiheuttaa myöhemmin Penelopessa varautuneisuuden ja epäluulon muiden ihmisten aikeita kohtaan. Äiti, najadi, ei juuri ole miestään parempi. Hän on kaunis mutta kovasydäminen uiskentelija, josta on paljon hauskempaa telmiä joessa kuin hoitaa pikkulapsia. Niinpä Penelope tulee jo pienestä pitäen ymmärtämään riippumattomuuden edut tajutessaan, että joutuisi itse pitämään puolensa tässä maailmassa. Ilman itkua itsenäisyyden opetteleminenkaan ei kuitenkaan suju, joten Penelope kertoo viettäneensä vähintään neljänneksen maanpäällisestä elämästään itkemällä silmät päästään.

Oman puolensa pitämisestä on kyse myös Penelopen suhteessa serkkuunsa Helenaan, joka Odysseiassa on vuosituhansien saatossa tullut ikonisoiduksi oikean naisellisuuden korkeaveisuksi. Helena on kuitenkin vain mielikuva, miesten luoma mielikuva naisesta, eräänlainen päiväuni. Penelopen ronskinpuoleinen tulkinta Helenan osuudesta tapahtumien kulkuun on paitsi yritys tavoitella eräänlaista kerronnan kautta syntyvää oikeudenmukaisuutta myös siinä sivussa rankaista Helenaa tämän määritellessä oman merkityksensä niiden miesten kautta, jotka kaatuivat Troijan sodassa hänen takiaan. Penelopen sanoin kaunis Helena rakastaa Troijan sodasta kertovan tarinan sitä osaa, jossa kerrottiin, kuinka moni mies oli kaatunut Ateenan sodassa: hän piti heidän kuolemaansa kunnianosoituksena itselleen.

Oikeudenmukaisuuden lopullinen toteutuminen on kirjallisuudessa käytetty ikivanha tyylillinen metku, ja tätä ns. "poetic justice" -tehokeinoa ovat viljelleet kirjailijat Sofokleesta Shakespeareen, Dickensiin ja Stephen Kingiin. Siinä narratiivisin keinoin luodaan arvoja uudestaan, rangaistaan paheista ja palkitaan hyveistä. Antiikin Kreikassa poeettinen oikeudenmukaisuus liittyi tiiviisti uskontoon, jonka mukaan jumalat ja jumalattaret olivat määränneet ihmisten kohtalot ennalta; jos joku ihmisemuotoinen oli tarpeeksi ylimielinen uhmatakseen jumalten tahtoa, hän syyllistyi hybrikseen ja kohtasi jumalten koston, klassisen kirjallisuuden tunteman poeettisen oikeudenmukaisuuden.

Modernissa kirjallisuudessa oikeudenmukaiseen kostoon liittyy usein jonkinlainen kerronnan ironinen nyrjähdys, jonka myös Atwood on ottanut käyttöönsä kertoessaan Penelopen ja Helenan viimeisimmistä vaiheista. Molemmat naiset - Penelope, älykäs, vaikkakaan ei mikään silmänilo sekä Helena, sietämättömän kaunis nainen,  joka on aina valmis flirttailemaan vaikka koiransa, peilinsä, kampansa ja sängyntolppansa kanssa - joutuvat olosuhteiden pakosta tapaamaan toisiaan tämän tästä Haadeksen liljaisilla kedoilla. Kahden maanpäällisessä elämässään merkittävän naisen riitely jatkuu manalassa: Helena kertoo miten uuvuttavaa oli, kun valtavat miesjoukot riitelivät hänestä vuosi toisensa jälkeen. Taivaallinen kauneus on mieletön taakka. Siltä sinä olet sentään säästynyt! hän sympatiseeraa pallinaamaista Penelopea. "Poetic justice" ei ehkä toteudu Haadeksessa aivan tarkoitetussa muodossaan, mutta ironiaa Atwoodin jälkipolville kertomista tilanteista löytyy vaikka muille jakaa.

Homeroksen runoelmassa Pallas Athenen suosikki Odysseus esitetään antiikin ajan teräsmiehenä vailla vertaa. Hän on ylivoimainen kaiken kattavassa viisaudessaan ja oveluudessaan. Hän on kaunopuheinen, neuvokas, rohkea, sitkeä ja viekas. Soturina hän on voittamaton. Penelopean alussa kerrotaan, kuinka hän osasi pitää muita pilkkanaan ja selvisi itse aina kuin koira veräjästä. Siinäkin lajissa hän oli mestari,  tokaisee Atwoodin Penelope aviomiehestään.

Ithakalaisen Odysseuksen kaksikymmentä vuotta kestäneistä harharetkistä kantautuu kotikaupunkiin saapuvien laivojen mukana huhuja: kerrotaan, että Odysseus on joutunut tappeluun yksisilmäisen jättiläiskykloopin kanssa - ei pidä paikkaansa, sanovat toiset, se oli vain silmäpuoli majatalonisäntä ja tappelu sai alkunsa maksamattomasta laskusta. Kerrotaan, että kannibaalit olivat syöneet osan miehistöstä - ei pidä paikkaansa, se oli tavallinen rähinä, jossa purraan kavereita korvaan, tiristetään verta nenästä, pistetään puukolla ja vedetään suolet pihalle. Kerrotaan, että Odysseus oli lumotulla saarella jumalattaren vieraana ahtaen sisäänsä jumalattaren kuolemattomilla kätösillään valmistamia herkkuja, jonka jälkeen pariskunta oli hurmion vallassa rakastellut joka yö - ei pidä paikkaansa, se oli vain kallis huoratalo, ja Odysseus oli elänyt matamin siivellä. Kerrotaan, että Odysseus oli pannut vahaa miestensä korviin heidän purjehtiessaan ohi viekoittelevien Seireenien ja käskenyt köyttää itsensä mastoon vastustamaan laulua - ei pidä paikkaansa, se oli vain korkeatasoinen sisilialainen ilotalo, jonka kurtisaanit olivat kuuluisia musikaalisesta lahjakkuudestaan.

Penelopen ironinen näkemys Odysseuksen fallosentrisistä, narsistisistä harharetkistä on riemastuttava lukukomeus niille, joille Homeroksen klassinen myytti Ithakan sankarikuninkaasta on tuttu. Jottei mikään jäisi epäselväksi, khoros kommentoi tapahtumia merimieslaulussa Juonikas kapteeni, jonka piiat esittävät merimiespuvuissa ja jonka ensimmäinen säkeistö kertoo heti jo kättelyssä, mistä on kyse:

 

                                                On oiva Odysseus tuo juonikas mies - 

                                                kun Troijasta saalista vei otsa hiess'

                                                sen lellikistään itse Athene ties:

                                                hän on kaikista lieroista lieroin! 

Tietenkin minulla oli aavistus hänen lipevyydestään, Penelope paljastaa kertomuksen alussa, ennen kuin alkaa kertoa yksityiskohtia avioliitostaan Odysseuksen kanssa. Se oli järjestetty avioliitto maassa, jossa lakien mukaan vain tärkeät ihmiset menivät naimisiin, koska vain tärkeillä ihmisillä oli perintöä. Näistä liitoista syntyvät lapset olivat merkittäviä voimatekijöitä, kun jälkipolville siirrettiin kuningaskuntia, tarinoita, vanhoja kaunoja, ja verisiä sukuvihoja. Kuningas Ikarioksen, Penelopen isän hovissa vaalittiin vanhaa tapaa, jossa järjestettyjen kilpailujen kautta otettiin selville, kuka saisi vaimokseen jalosukuisen naisen.

Jalosukuinen nainen on ikkunaverhojen takaa, huntujensa suojasta, pihamaalle kerääntyviä puolialastomia nuorukaisia piikojensa kanssa kurkkiva viisitoistavuotias Penelope. Tuleva morsian tietää, etteivät nuoret miehet havittele häntä vaan ainoastaan sitä mikä seuraa mukana: kuninkaallista sukua ja avioliiton kautta saatavaa rojukasaa: kultamaljoja, hopeavateja, hevosia, vaatteita, aseita.

Kuka on tuo jolla on rinta kuin tynnyri? Penelope kysyy piioiltaan. Ai tuo, se on vain Odysseus, kuuluu vastaus, ja siitä alkaa eräs maailmanhistorian kuuluisimmista ns. rakkaustarinoista.

Se on vain Odysseus, jonka isän palatsi sijaitsee vuohien kansoittamalla kalliosaarella Ithakassa, joka pukeutuu maalaismaisesti, ja jolla on pikkukaupungin napamiehen käytöstavat ja lyhyet töppöjalat. Hän on kuitenkin myös nokkela, jopa siinä määrin, että on vaarassa kompastua omaan nokkeluuteensa. Oman elämänsä sankari on loistava tarinoiden kertoja ja, yllättävää kyllä, myös ihanteellinen kuuntelija. Ei ollut vähäpätöinen seikka, että minulla oli miehenä Odysseuksen kaltainen urho, sellainen mies joka kykenee avaamaan minkä tahansa umpisolmun, joskus tosin sitomalla toisen, vielä tiukemman solmun. 

 

Eräs sellainen tiukka solmu muodostuu Penelopen serkusta Helenasta, Pariksen Troijaan vie-sinä-minä-vikisen -menetelmällä ryöstämästä miestenkaatajasta. Sen jälkeen kun Spartan ja muiden kreikkalaisten kaupunkivaltioitten uroot ovat vannoneet valan, ryöstettyä tyttörukkaa lähdetään miehissä pelastamaan, Odysseus muiden mukana. Kukapa meistä pystyy kieltäytymään, jos uskoo olevansa korvaamaton? kommentoi Penelope aviomiehensä puuhia.

Ensimmäiset kymmenen vuotta Odysseuksen lähdön jälkeen Ithakassa tiedetään, missä hän on ja että hän on yhä elossa - aurinko nousee, vaeltaa taivaankannen poikki, laskee mereen. Päivä toisensa jälkeen kuluu Penelopen kiivetetssä linnan ylimpään kerrokseen laivoja tähyilemään - Odysseuksesta ei enää kuulu ei näy merkkiäkään. Palatsiin alkaa saapua kosijoita, ensin viisi, sitten kymmenen, sitten viisikymmentä, aina vain lisää - eihän kukaan halunnut menettää mahdollisuutta osallistua taukoamattomaan juhlintaan ja avioliittoarpojaisiin. 

 

 Kukapa nuori mies ei tahtosi naida kaksikymmentä vuotta vanhempaaa rikasta leskeä, joka kuolisi ensin, ainakin jos asiaa pikkuisen avitettaisiin? Edessä päin nuorukaiset ylistävät Penelopen tyrmäävää kauneutta, kaikkinaista etevyyttä ja viisautta, selän takana laaditaan toisenlaiset strategiat: Silmät kiinni, samanlaisia ne ovat kaikki - ja sitten vain kuvittelemaan että muija on Helena, eiköhän homma siitä herkisty...

Kun kosijoiden painostus lisääntyy, myös Penelope laatii strategian: hän alkaa kutoa käärinliinaa apelleen ja lupaa valita yhden kosijoista, kun pyhä tehtävä on suoritettu. Päivisin kutojatar istuu kangaspuiden ääressä ahkerasti kutoen; itsesäilytysvaisto saa hänet yöllä purkamaan kutomansa, joten liina ei edisty lainkaan. Juuri kun yksinäisen naisen tilanne alkaa keikkua katastrofin partaalla, Odysseus palaa kotiin, laahustaa linnan pihalle pukeutuneena rähjäiseksi kerjäläisukoksi. Penelope, nähtyään tynnyrimäisen rintakehän ja lyhyet jalat, ymmärtää, mitä tuuli on tuonut mukanaan kaukomailta:

                                             Jo kaukaa tunsin, kun hän astui parvesta,

                                             lyhyistä sääristään, ja reiden arvesta

 

Penelope ideoi jousiammuntakilpailun, jossa ammutaan nuoli kahdentoista kirveensilmän läpi ja jonka hän tietää vanhastaan olevan eräs Odysseuksen lyömättömistä bravuurinumeroista. Palkintona olisi Penelope ja koko valtakunta Ithakassa. Peli on pian pelattu, tosiasiassa ennen kuin se on edes kunnolla alkanutkaan, koska kosijat eivät pysty jännittämään Odysseuksen maineikasta jousta. Kun linnan oikea isäntä on jousen jännitettyään ampunut nuolen läpi kahdentoista kirveensilmän ja voittanut Penelopen morsiamekseen jo toisen kerran, seuraa tapahtumien karmeana jälkivaikutuksena joukkoteurastus: Odysseus tempaa valepuvun pois päältään ja tekee kosijoista hakkelusta viimeiseen mieheen. Kurjan kohtalon kokevat myös khoruksessa esiintyvät kaksitoista piikaa, joiden Odysseus uskoo olleen kompuksessa kosijoiden kanssa ja jotka hän ripustaa hirsipuuhun kaulastaan kiikkumaan.

Atwoodin uudelleen päivitetty tarina Penelopesta ja Odysseuksesta päättyy Haadekseen, jossa Odysseus silloin tällöin tapailee vaimoaan. He tekevät rauhallisen kävelyretken, nakertavat liljanvartta, kertovat vanhoja tarinoita. Juuri kun Penelopesta alkaa tuntua, että voisi unohtaa kiukkunsa ja antaa anteeksi sen, mitä on miehensä takia joutunut kestämään - jopa hyväksyä tämän vikoineen päivineen, Odysseus lähtee taas ja painelee täyttä vauhtia Lethejoelle syntymään uudestaan.

 

Minkäs se tiikeri raidoilleen mahtaa?

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

                     Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini (1996; suomennos 2006)

Ukrainalaisen, venäjäksi kirjoittavan Andrei Kurkovin romaanissa Kuolema ja pingviini (1996) palataan vuoden 1991 joulukuun jälkeiseen aikaan, kun 80 % Ukrainan väestöstä oli kannattanut itsenäistymistä ja maa oli irtautunut Neuvostoliitosta. Vaikka Ukraina oli nyt de facto itsenäinen valtio, jonka ensimmäisissä vaaleissa valitun presidentin valtaoikeuksia piti hallussaan Leonid Kravtsuk, sitä yhä edelleen leimasi kuitenkin vanhan neuvostoajan regimen synkkä perintö. Samasta lähteestä ovat peräisin myös romaanin vankka todellisuuspohja ja kafkamainen sävy. Omalla tavallaan menneeseen soviet-aikaan - mutta myös klassisen venäjänkielisen kirjallisuuden perussanastoon - kuuluu niin ikään myös romaanin päähenkilö, Viktor Zolotarjov.

Kurkovin kirjassa Viktor Z. esiintyy kaikessa tsehovilaisessa alistuneisuudessaan lähes tragikoomisena hahmona, jolla on vaikeuksia luoda syvällisiä suhteita kanssaihmisiinsä. Asiaa tuskin helpommaksi tekee se, että Viktorin suhde myös itseensä on vähintään yhtä vaikea. Mutta: "Minkäs sille voi, täytyy elää"; Sonjan sanat Anton Tsehovin Vanja-enossa voisivat hyvin olla Viktor Zolotarjovin lausumat. Vaikka elää täytyy, joutuvat Tsehoville olennaiset ihmisten väliset suhteet Kurkovin romaanissa esiintyvien juonenkuljetuksen somersaultien takia kuitenkin raahautumaan kainalosauvoilla ihmissuhteesta toiseen. Ainoastaan Viktorin suhde eläimeen tuntuu  toimivan eräänlaisena tsehovilaisena ihmissuhteena.

Pienen absurdin mestariteoksensa ns. koomiseen osaan - tosin hieman kyseenalaisessa muodossa - Andrei Kurkov tuo Misha-nimisen pingviinin, joka saapuu Viktorin elämään vararikon partaalla olevan eläintarhan jakaessa nälkäisiä eläimiä kaikille niistä huolehtimaan kykeneville. Mishan myötä Kurkovin romaani alkaa herttaisesti, lähes kuin kansansatuna nöpönenäisestä kaikkien rakastamasta nallekarhusta. Satumaailmasta haaveksiva lukija palautetaan kuitenkin pian ruotuun, kun nöpönenänalle osoittautuukin Viktorin adoptoimaksi kuningaspingviiniksi, joka tuo adoptioisän elämään myös oman yksinäisyytensä: [...] nyt nämä kaksi yksinäisyyttä täydensivät toisiaan, niin että syntyi vaikutelma pikemminkin keskinäisestä riippuvuudesta kuin ystävyydestä. Samalla tarinan painopiste siirtyy viimeistään tässä vaiheessa - lopullisesti - satumaailmasta kylmän realistisiin faktoihin. Venäläisten kansantarinoiden söpöilevä Misha-nalle katoaa, ja tilalle ilmestyy karhu, entisen järjestelmän maahan jättämä perintö. Tappavan perinnön myötä myös tarina muuttaa muotoaan: siitä tulee kertomus karhun syleilyssä kuristuvasta maasta, jossa musta huumori kohtaa tragedian ja absurdi muuttuu satiiriksi raadollisesta yhteiskunnasta. Mustan huumorin maan yllä leijuu harmaa, paranoidi realismi.

Yhteiskuntasatiiriksi kasvaneen romaanin myötä tarinaan ujuttautuu vielä kolmaskin pääosan esittäjä, kuolema, joka tuntuu olevan yksinäisen Viktorin pysyvin ja uskollisin seuralainen ja jota hän joskus oli luonnehtinut omatekoisella aforismilla: "Raskas elämä on parempi kuin kevyt kuolema."  Kuolemaa, kevyttä ja vähemmän kevyttä, on kaikkialla, ja se seuraa kertomuksen varsinaisen päähenkilön Viktorin kantapäillä lähes romaanin hamaan loppuun saakka. Jos kaunokirjallisen teoksen nimeä sopii ajatella jonkinlaisena tuoteselosteena sen sisällöstä, harvalla romaanilla on ollut osuvampaa nimeä kuin Kuolema ja pingviini -romaanilla: molemmat ainesosat löytyvät reseptistä, jonka ristiriitaisen tragikoomisista aineksista Kurkov on kitkerän kakkunsa leiponut.

Viktor Zolotarjov on nelikymppinen "kirjoittaja", joka on juuttunut lehtikirjoitusten ja lyhytproosan väliin ja jolta kaikkein parhaiten onnistuvat niin lyhyet kertomukset, että vaikka niistä jotakin maksettaisiinkin, hän ei tulisi niillä toimeen. Koska Viktorin kirjoittajan laatu ei vastaa vaatimuksia, joita nykyajan lehtikirjoituksille asetetaan, hän ei ole onnistunut saamaan jalansijaa sanomalehdistössä. Julkaistuissa jutuissa pitää tätänykyä olla verta tai vaihtoehtoisesti vaikkapa outoa rakkautta - lehtikertomus vaatii sensaatiota. Kuin ihmeen kautta toivorikas lyhytproosan kirjoittaja pestataan kuitenkin vaikutusvaltaiseen Stolitshnyje vesti -sanomalehteen, jossa tarvitaan lahjakasta nekrologien, muistokirjoitusten, laatijaa vielä eläville merkkihenkilöille, niin tunnetuille kansanedustajille kuin roistoillekin, kulttuuri-ihmisiäkään unohtamatta. Työsopimusehdot ovat hienot: alkupalkka 300 dollaria kuussa, työaikataulu vapaa. Omalla nimellä ei tosin saa kirjoittaa, vaan on käytettävä nimimerkkiä, vaikkapa nimeä "Joukko tovereita".

Sanomalehden päätoimittajan ohjeistuksen mukaan Viktorin on laadittava eräänlainen ristikortisto Erittäin Tärkeistä Henkilöistä, joista päivälehdet kirjoittavat. Niinpä tuleva nekrologisti näkeekin jo itsensä lahjakkaana muistokirjoitusten kirjoittajana, lyhyen proosan mestarina, joka laatii muistokirjoituksia ennalta ikään kuin varastoon siltä varalta, että Erittäin Tärkeä Henkilö sattuisi kuolemaan. Myös Igor Lvovitshin, sanomalehden päätoimittajan mielestä Viktor on oivallinen nekrologisti, jonka kynänjälki on kaunista ja korkealentoista. Ainoana negatiivisena yksityiskohtana on, että Viktorin valitsemat, tulevat vainajat, ovat Kiovan asukkaita. Pääkaupunki tietysti imee kaikki enemmän tai vähemmän huomattavat ihmiset kuin pölynimuri, mutta asuu heitä muissakin kaupungeissa, neuvoo päätoimittaja.

Silmäätekevien ihmisten lisäksi pääkaupunkiseutu on imenyt itseensä myös ne tahot, jotka hoitavat huomattavien henkilöiden muuttamisen huomattaviksi vainajiksi. Romaanissaan Kurkov viitoittaa tien mielenvikaiseen maailmaan, joka rakentuu monimutkaisesta palapelistä, yhtä aikaa tappavasta ja pelottavan realistisesta: Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisinä kaoottisina vuosina Ukrainassa syntyy kuin maasta polkaisten ja yhtä jalkaa samanlaisen Venäjällä tapahtuvan ilmiön kanssa symbioottinen suhde politiikan, järjestäytyneen rikollisuuden ja häikäilemättömien ns. liikemiesten välille. Valtio on hajoamassa, koska hallinto on pelkkä vitsi, maata hallitsevat katujen lait: palkkamurhat, huumekauppa, salakuljetus, lahjonta.

Tähän moraaliseen tai paremminkin moraalittomaan ilmastoon Kurkovin tarinan pikimusta huumori istuu kuin gangsterin luoti kilpailevan gangsterin otsaan. Tässä ympäristössä myös klassinen muistokirjoitusgenre kaikkine tekolyyrisine kliseineen puhkeaa uljaaseen kukintaan Viktorin laatimissa nekrologeissa, joista ensimmäisen Viktor lukeee sekavin tuntein painotuoreesta Lvovitshin lehdestä. Kuitenkin huomattuaan, että kaikki hänen kirjoittamansa sanat ovat paikoillaan eikä päätoimittajan saksista ole jälkeäkään, vääntäytyy jostakin tajunnan syövereistä esiin kauan sitten unohdettu tunne, itsetyytyväisyys: Kirjailija ja kansanedustaja Aleksandr Jakornitski on poissa. Parlamentin salin kolmannen rivin istuin on tyhjä. Sen ottaa pian haltuunsa joku muu, mutta monien Aleksandr Jakornitskin tunteneiden sydämiin jää tyhjyyden ja syvän menetyksen tunne...

Monien sydämiin tyhjän paikan jättänyt Jakornitski kuolee pudotessaan kuudennen kerroksen ikkunasta, jota on pesemässä. Ikkuna on jostakin syystä muualla kuin hänen kodissaan ja putoaminenkin tapahtuu kaiken lisäksi yöllä. Jakornitski-episodista muodostuu lopulta mafiasävytteinen jatkokertomus, kun myös kansanedustajan Kansallisoopperan solistina laulaneen rakastajattaren, Julija Andrejevna Parhomenkon nahkavyöllä kuristettu ruumis löytyy myöhemmin köysiradan alaseisakkeelta.

Pian Viktor joutuu huomaamaan, että hänen nekrologipalstansa onkin todellisuudessa eräänlainen tappolista, jota noudattaen jokin tuntematon järjestö likvidoi vihollisiaan. Viktor saa niin ikään myös huomata, että vaikka Kiovan asujaimisto vähenee, ristikortisto voi paksusti ja lihoo lihomistaan; Viktorille kasaantuu läjäpäin tietoja Erittäin Tärkeistä Henkilöistä myöhempää käyttöä varten. On suurten tehtaitten ja osakeyhtiöiden johtajia, joita syytetään rahojen varastamisesta ja niiden siirtämisestä länsimaisiin pankkeihin. On myös kielletyillä raaka-aineilla kauppaa käyviä liikemiehiä ja toisia, jotka myyvät tehtaittensa koneita ja laitteita tavaranvaihtokaupan savuverhon piilossa ulkomaille omaan laskuunsa. Kun Viktor yrittää saada päätoimittajalta tietoa työnsä todellisesta tarkoituksesta, hän saa vastaukseksi kehotuksen kuvitella mitä haluaa. Mutta muista, että heti kun sinulle kerrotaan työsi tarkoitus, olet vainaja, päätoimittaja jatkaa ja hymyilee surumielisesti.

Varsinkin tarinan alussa Viktor sen sijaan viettää kotonaan lähes idyllistä hiljaiseloa seuranaan pingviini Misha, joka tarinan mittaan kasvaa vajaan metrin korkuisesta, eläintarhasta päähänpiston vuoksi puolivanhingossa hankitusta kotieläimestä lähes Viktorin veroiseksi pääosan esittäjäksi. Viktor tajuaa itsensä ja pingviinin välisen kohtalonyhteyden, suorastaan eräänlaisen sielunveljeyden: kumpikin kärsii yksinäisyydestä ja lähes totaalisesta sosiaalisesta vieraantumisesta. Mishan kohtaloksi koitui joutuminen eroon lajitovereistaan, etelämantereen pingviinipopulaatiosta, ja Viktorin maailma puolestaan romahti Neuvostoliiton romahtaessa ja yhteiskunnan rakenteiden rajusti muuttuessa. Romaanin alkuun sijoittuu ihastuttava laatukuva, intiimi interiöörikohtaus Mishan ja Viktorin yhteisestä kotielämästä: Kiovan harmaassa ja sateisessa aamussa pingviini ilmestyy Viktorin makuuhuoneen oviaukkoon, seisoo hetkisen paikoillaan ja tulee isäntänsä luo, painautuu hänen polviaan vasten ja jää siihen. Viktor silittää herttaista eläintä.

Lukijaa ehkä eniten viehättää Mishassa eläimen inhimillisyys, kun se unettomuutta potevana tallustelee huoneistossa jättäen perästään kaikki ovet auki. Välillä etelämantereen entinen asukki jättää tallustelut sikseen, jää paikoilleen ja huokailee raskaasti kuin elämään ja itseensä väsynyt vanhus. Vaikka uni ei aina tulekaan silmään, niin ruoka on kuitenkin hyvää ja sitä on riittävästi: näemme Viktorin ottavan pakastelokerosta pakastetun alaskanseidin ja asettavan sen Mishan lautaselle, joskus hän ostaa pingviinille kaupasta kilon pakastelohta, joskus taas Misha tekee selvää turskasta.

Kun Viktor palaa kotiin Harkovaan tekemältään matkalta, Misha odottaa jo eteisessä, hymyillen, kuten Viktor tulkitsee pingviinin silmissä välähtelevistä iloisista kipinöistä. Ainakin joku odottaa minua tässä maailmassa, Viktor ajattelee pingviinin tallustellessa huoneistoon hänen perässään. Viktor elää elämäänsä Mishan kanssa kahdestaan, keskinäisessä riippuvuudessa, joka luo heidän välilleen miltei sukulaisuussuhteen. Joskus pingviini painaa valkean rintansa isäntänsä polvea vasten, joskus se osoittaa hellyyttä, tosin joltisenkin viileätä, tökkäisemällä tätä kylmällä nokallaan kaulaan, joskus se laskee päänsä isäntänsä polvelle ja saa tämän säpsähtämään.

Yhdessä Viktor ja Misha lähtevät myös retkelle paksun jääkerroksen verhoamalle Dnipro-joelle. Joella tapahtuvassa kohtauksessa on jotakin slapstick-komedian sukuun kuuluvaa Marx-veljesten elokuvallisuutta, jossa mykän Harpo Marxin osaa näyttelee Pingviini Misha. Jäällä istuu pilkkijöitä kuin liikkumattomia paksuja korppeja, joiden ohi kuljetaan kohti isoa, paljaiden jalkapohjien jälkien reunustamaa avantoa. Sen nähdessään Misha säntää eteenpäin ja sukeltaa veteen kuin ohjus. Kohtalaisen rupeaman päästä pakkasilmaa viiltää pilkkijien kauhunhuuto: Misha on sukeltanut jäiden seasta ylös.

Mishan kaikkein hienoimmaksi osasuoritukseksi kohoaa kuitenkin esiintyminen hautajaisvieraana. Premiääri tapahtuu kuuluisan pingvinologin, Stepan Jakolevitsh Pidpalyin maahanpanijaisissa, joissa Viktor ja Misha ovat tiedemiehen viimeiselle matkalle tulleet ainoat saattajat. Naapurihautajaisissa, joissa hyvästellään eräs maan monista gangstereista/oligarkeista, on sitäkin enemmän väkeä. Mustavalkoinen pingviini herättää naapurihautajaisten tyylitietoisissa saattajissa ansaittua huomiota - onhan Mishan hautajaisasu erinomaisen comme il faut, ja itse pingviini, hautajaisissa esiintyessään, upeaa tyyliä, ikään kuin parasta laatua, ja tuo tapahtumalle tiettyä lisäarvoa. Pian Viktor ja Misha saavatkin tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Tuhat dollaria kerralta, ota tai jätä.

Vaikka Viktor tuntee saavansa frakkipukuiselta pingviini-ystävältään eräänlaista empatiaa, hän kuitenkin tuntee yksinäisyyden alituisen läsnäolon kuin loputtomasti jatkuvan syksyn, kuihtumisen ja surun ajan, joka kaipaa mennyttä. Kuitenkaan mennytkään aika ei ole ollut Viktorille erityisen onnellista aikaa, sillä se muistuttaa hänelle, ettei hänellä ole ollut onnea naisten kanssa - kaikki ovat olleet jotenkin omituisia. Hiljaisia, huomaamattomia. Ovat aikansa ja häipyvät. En jaksa enää.

Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin: Viktor on, ei suorastaan ystävystynyt, mutta kuitenkin jollakin tavoin tutustunut päätoimittajan juoksupoikana toimivaan, hämärätaustaiseen Mishaan, jota hän kutsuu Misha-ei-pingviiniksi erotukseksi varsinaisesta Misha-pingviinistä. Tuskin on edes kunnolla yhdessä ryypätty, kun Viktor äkkiä huomaa joutuneensa Misha-ei-pingviinin neljävuotiaan tyttären Sonjan eräänlaiseksi enemmän tai vähemmän vastahakoiseksi kasvatusisäksi. Viktorin isäksi tuloa on edeltänyt tapahtuma, jota Misha-ei-pingviini luonnehtii vertaukseksi korttitalosta, joka luhistuu sen jälkeen, kun alimmainen kortti on vetäisty pois. Luhistuneen korttitalon jäännöksistä Viktor löytää Misha-ei-pingviinin jättämän viestin: "Jätän Sonjan sinulle - vastaat hänestä hengelläsi. Tulen, kunhan pöly laskeutuu."

Kun kohtalo kerran puuttuu peliin, se ei annostele antejaan teelusikalla, vaan mättää isolla kauhalla. Viktorin ja Sonjan välille kehittyy eräänlainen ohuehko ystävyyssuhde, joka entistäkin enemmän korostaa Viktorin eristyneisyyttä aikuisten normaalista yhteiskunnasta, onhan Sonjakin loppujen lopuksi vain väliaikaisesti hänen huollettavakseen jätetty pieni tyttö. Kuitenkin väliaikaiseksi aiotun holhokin isä saa surmansa, niin kuin kaikki, traagisesti, kuten viestiä tuomaan tullut, kiinalaisessa toppatakissa ja mustassa neulepipossa Viktorin ovella seisoskeleva laiha ja ajelematon mies toteaa. Misha-ei-pingviini on ennättänyt kuitenkin ennen traagista hengenmenoaan jättää Sonjalle suuren summan  rahaa, jolla Viktor pestaa Sonjalle lastenhoitajan. Kohtalon kauhalle on jälleen löytynyt rapsakkaa käyttöä, sillä Viktorin huusholliin ilmestyy nyt toinen naispuolinen asukas, seitsentoistavuotiaalta farkkuinen ja villajumppereineen vaikuttava kaksikymppinen Nina.

Kuten asiaan kuuluu, Viktor ja Nina löytävät toisensa ennen pitkää, ja Viktorin entisessä poikamiesasunnossa kehkeytyy jotakin, joka muistuttaa perhe-elämää. Öisin Viktor saattaa maata valveilla tuntien outoa mielihyvää siitä, että arki on järjestyksessä, että hänellä on kaikkea, mitä normaaliin elämään tarvitaan: vaimo, lapsi, lemmikkipingviini. Vaikka Viktorin rationaalisesti ajatteleva aivopuolisko todistelee, että Viktorin ja Ninan yhteenkuuluvuus on keinotekoista, hän torjuu tiedon ja lepää mukavuuden tunteessaan ja väliaikaisen onnen illuusiossa. Viktorin ongelmana tuntuu olevan hänen kykenemättömyytensä syvällisiin parisuhteisiin, jolloin ainoaksi tähän kategoriaan kuuluvaksi suhteeksi jää hänen aito sitoutumisensa Misha-pingviiniin: Jos me lähdemme kolmisin tai jopa nelisin Ninan, Sonjan ja pingviinin kanssa kävelylle, joku kääntyy katsomaan ja ajattelee:"Siinäpä yksituumainen perhe!", Viktor hymyilee surumielisesti omalle kuvitelmalleen.

Muisto Misha-ei-pingviinin traagisesta kohtalosta ei kuitenkaan jätä Viktoria rauhaan. Kun Viktor huomaa, että hänen tietämättään huoneistossa ramppaa öisin - milloin milläkin asialla - kansaa kuin Dnipropetrovskin rautatieasemalla, hän alkaa pohtia lukkojen vaihtamista. Asioista perillä olevat tahot vakuuttavat kuitenkin, ettei sellaista ovea olekaan, jonka saisi kokonaan lukituksi. Näiden Kiovan kauko-ohjattujen kummisetien ei tarvitse tulla nähdyksi - riittää, että jättää pienen, havaittavissa olevan jäljen käynnistään, ja Viktorin kaltaiset, jo vanhan järjestelmän aikana pelkäämään totutetut ihmiset murtuvat. Samalla kun varjomainen, kasvoton uhka kasvaa, Viktor oivaltaa aina vain selvemmin, että häntä tarkaillaan kuin myös sen, kenelle kellot nyt tällä kertaa soivat. Lopullinen isku tulee kuitenkin postitse.

Viktorin joutuessa käymään ns. virkamatkallaan Harkovassa ja tarvitessa babysitteriä pingviinilleen hänen mieleensä muistuu vanha vitsi pingviinistä ja miliisistä. Turhia aikailematta hän soittaa miliisiaseman numeroon ja saa puhelimeen aliluutnantti Sergei Fishbeinin. Siitä alkaa Viktorin ja Sergein välillä kehityskulku, josta olisi voinut sukeutua ajan mittaan todellinen ystävyys ja jolle heti ensitapaamisessa juodaan jopa veljenmaljat. Pian käy kuitenkin ilmi, että Sergeille on tarjottu Moskovasta miliisin paikkaa; palkka on kymmenkertainen ja asunto ilmainen - jälleen tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Sergein lähdettyä Venäjälle Viktoria ympäröivään yksinäisyyden muuriin on jälleen tullut uusi tiili. Kotonaan Kiovassa Viktor viettää kuitenkin kohtuullista perhe-elämää Mishan, Sonjan ja Ninan kanssa; Sergei on miliisinä Moskovassa. Silloin saapuu ulkomailta paketti, tullimaksu 20 dollaria kurssin mukaan.

Paketti on painava pahvilaatikko, jonka sisällöksi paljastuu outo tummanvihreä ja nelisärmäinen kannellinen vaasi, jonka kansi on teipattu kiinni. Ohessa on kirje, jossa todetaan, että Sergei on saanut surmansa Krasnaja Presnjan miliisiosaston työtehtävää suorittaessaan Moskovan ulkopuolella. Vaasi on muistouurna, jossa oleva Sergein tuhka voidaan haudata hänen kotiseudulleen Ukrainaan. Uurnaa katsellessaan Viktorin mieleen nousee tunne iäksi menetetystä onnesta.

Pian tämän jälkeen kohtalon kauha mättää Viktorin tielle miehen, jonka Stolitshnyje vesti -sanomalehti on pestannut uudeksi nekrologien kirjoittajaksi. Tunnelma muuttuu kafkamaiseksi, kun Viktor pääsee näkemään sanomalehden uuden nekrologistin laatiman muistokirjoituksen henkilöstä nimeltä Viktor Zolotarjov. Jo epitafin rajut alkusanat hätkähdyttävät Viktoria: Häntä voisi siekailematta sanoa epäonnistuneeksi kirjailijaksi, jos hän olisi rajoittunut pelkkään kirjallisuuteen tai toimitustyöhön. Mutta vaikka häneltä silminnähden puuttui puhtaasti kirjallista lahjakkuutta, hänellä oli selvästi liikaakin toisenlaista lahjakkuutta - juonten ja kuvioiden laatimisen lahjaa. Seuraavaksi Viktor saa nekrologistaan lukea, minkälaisia juonia ja kuvioita hän oli laatinut, ennen kuin pamautti aivonsa pihalle Stetshkin-pistoolilla likvidoituaan ennen sitä kansanedustaja Jakornitskin samaisella aseella. Lahjakkaasti laaditut juonet ja kuviot sisältävät uuden nekrologistin mukaan 118 murhattua tai epäilyttävissä oloissa surmansa saanutta ihmistä, kansanedustajista tehtaanjohtajiin ja ministereihin.

Viktor ymmärtää, että hänellä on aikaa vielä yhteen kirjalliseen tuotokseen, kirjeen kirjoittamiseen Ninalle. Pyydettyään ensin Ninaa pitämään Sonjasta huolta hän jatkaa: Minun on lähdettävä joksikin aikaa pois. Tulen, kunhan pöly on laskeutunut. Musta huumori kohoaa korkeuksiin - sananmukaisesti - ennen kuin Viktorin huulilta kohoavat hänen viimeiset, Kuolema ja pingviini -kirjassa lausumansa kuolemattomiksi jäävät sanat: Pingviini olen minä.

                           Mari Saat: Lasnamäen lunastaja (2009; suomeksi 2011)

Kansallisvaltioiden historioista on mahdollista löytää erilaisia inhimillisiä ikäkausia, lapsuutta, varhaisnuoruutta ja murrosikää, sekä lopulta, ehkä historian huipentuessa onnelliseen vaiheeseen, myös aikuistumista. Kuitenkin ennen tasaiseen aikuisuuteen alistumista monet valtiotkin joutuvat käymään läpi ihmisen kehityskulkuun kuuluvan vaiheen, murrosiän. Onpa kysymyksessä sitten ihmislapsen tai jonkin yksittäisen valtion kehityskaari, murrosajassa ei suinkaan aina ole helppoa elää. Sen käsitteleminen kaunokirjallisuuden keinoin saattaa kuitenkin olla sitäkin antoisampaa.

Mari Saat, joka kirjailijantyönsä lisäksi opettaa taloustieteilijänä yritysetiikkaa Tallinnan teknillisessä yliopistossa,  julkaisi vuonna 2009 romaanin Lasnamäen lunastaja, joka jo vuotta aiemmin oli palkittu Viron parhaana romaanina. Romaanissaan Saat kuvaa tätä murrosiän dramaattista ikäkautta Viron kansallisvaltion vuonna 1991 alkaneen toisen itsenäistymisvaiheen aikana; ensimmäinen vuonna 1920 alkanut itsenäisyysvaihe päättyi vuonna 1940, jolloin Virosta tuli yksi neuvostotasavalloista. Viisikymmentä vuotta kestänyt neuvostoaika jätti Viroon arviolta 400.000 etnistä venäläistä, joista n. 170.000 on ilman minkäänlaista kansalaisuutta väestössä, jonka kokonaismäärä on pyöreästi 1.3000.000 ja joka kutistuu jatkuvasti.

Virossa demografinen murros tapahtui yhtä jalkaa toisen, ehkä vieläkin rajumman muutoksen kanssa. Sosialistisessa suunnitelmataloudessa vuosikymmenet kärvistellyt neuvosto-Viro huomasi 1990-luvulla äkkiä olevansa vapaa siirtymään kapitalistiseen markkinatalouteen ja sen kylkiäisenä tulleisiin arvoihin. Mari Saatin Lasnamäen lunastajassa kerrotut tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Viro on liittynyt EU:iin, mutta ei vielä ole mukana rahaliitossa. Uudesta poliittisesta vapaudestaan hurmaantuneessa Virossa myös taloudellisesta vapaudesta tulee suurta, suurempaa kuin konsanaan kapitalismin alkuperäisessä syntymämaassa Yhdysvalloissa; käytössä on mm. maailman ensimmäinen tasaverojärjestelmä, ulkomaisia sijoituksia rohkaistaan erilaisilla etuuksilla ja työvoimakustannukset ovat alhaiset. Liberalistisen talouspolitiikan alkuinnostuksessa nopeat ja rohkeat hankkivat suuria omaisuuksia, ja hyvinvoinnin rakettimainen kasvu näissä piireissä onkin päätähuimaavaa.

Mitalin toiselta puolelta löytyy sen sijaan toisenlainen maailma, ankaran taloudenpidon, heiveröisen sosiaalipolitiikan ja sivurooliin jääneen terveydenhuollon maailma, joka on vähävaraisille, sairaille ja huonossa yhteiskunnallisessa asemassa oleville kalsea yhteiskunta. Tämä vähäosainen, maton alle lakaistu väestönosa nousee Mari Saatin romaanissa pääosaan venäjänvirolaiseen vähemmistöön kuuluvan yksinhuoltajan, Natalja Filippovnan, hahmossa.

Tarinan alkaessa lukija tapaa naiivin, lähes infantiililta vaikuttavan  Nataljan, 45-vuotiaan naisen, joka ei osaa valtionkieltä, mutta jonka elämä on yleisesti ottaen mallillaan: on mukava kaksio Lasnamäen betonilähiössä, on virolaista keskitasoa oleva, suuren elektroniikkatehtaan maksama työpalkka ja on myös tunne jostakin sellaisesta, jota voisi kutsua vapaudeksi. Takana on kuitenkin myös jotakin sellaista, jota voisi kutsua siksi tavalliseksi tarinaksi. On nuorena solmittu avioliitto Grishan kanssa, neuvostoaliupseerin, joka hakkaa, sekä humalassa että vihaisena - mutta on myös unelmankevyt lomaromanssi Krimillä, kuuman auringon, lämpimän, sinisen meren ja miehen kanssa, joka vain koskettaa ja katoaa, tai kuin kevyt valkoviinin huuma, joka haihtuu, niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan, aivan kuin uni...

Vaikka krimiläisestä Volodjasta tulee Nataljan elämän kaunein ja haihtuvaisin uni, hänelle jää kuitenkin muutakin kuin vain pelkkä kaunis muisto eksoottisella niemimaalla koetusta romanssista - syntyy Sofia, kuin ilmetty isänsä. Uudessa tilanteessaan Natalja huomaa, että virolaiset naiset asuvat usein yksin ja kasvattavat lasta yksin, eivätkä aina suinkaan siksi, että mies olisi jättänyt heidät, vaan koska näiden itsevarmojen naisten mielestä se on oikein. Myös Nataljan mielestä niin on hyvä elää, sillä hän ajattelee olevansa jo riittävän vanha tyytymään vain lapseen. Hän ei ole miehennälkäinen monien venäläisnaisten tavoin, jotka alistuvat melkein mihin tahansa, jos vain saavat sänkyynsä miehen.

Nataljan rakkauslapsi on hänkin kuin unelma, teini-ikään edettyään hoikka ja notkea pajunvirpi, jonka sormet ovat sirot ja pitkät ja hiukset vehnänvaaleat. Kaiken lisäksi pajunvirpi lukee sujuvasti viroa ja myös englantia, ja koulutodistuksessakin on vain pelkkiä kiitettäviä. Tytär Sofialla on myös salaisuus, jota hän ei voi kertoa kenellekään, ei virolaiselle, ei venäläiselle, sillä kaikki, niin virolaiset kuin venäläisetkin, pitäisivät häntä hulluna. Uuden aikakauden tyttö ei haaveile prinsessaunelmia, vaan hän tähtää järkevään tulevaisuuteen, yksioikoiseen ja täsmälliseen kuin virolainen maarahvas, hän tahtoo Viron presidentiksi. Ajatus - nainen presidenttinä - ei ensi alkuun tunnu mahdottomalta, onhan Suomella Tarja Halonen ja jopa Latvialla Vaira Vike-Freibergansa, mutta Sofian kohdalla asian tekee ylipääsemättömäksi se, että presidentti in spe olisi venäläistä alkuperää.

Kansakunnan kohtalossa tapahtunut raju murros toistuu yksilötasolla Nataljan ja Sofian elämässä. Kaikki saa alkunsa Sofian hampaista, joita ei enää hoideta ns. julkisella puolella vaan oikomistapaukset kuuluvat yksityissektorille. Apu löytyy Suomessa hammaslääketieteen tohtoriksi väitelleeltä nuorelta naiselta, joka puhuu viroa ja on kuin linnunpoika. Untuvikkomainen linnunpoikahammaslääkäri laatii puolitoista vuotta kestävän hoito- ja maksusuunnitelman, jonka mukaisesti kahdeksantoista kuukauden kuluessa maksettavaa tulisi kolmekymmentäkuusituhatta kahdeksansataa kruunua. Summa on niin valtava, ettei neljä ja puolituhatta kruunua kuukaudessa ansaitseva Natalja pysty sitä edes hahmottamaan. Pikaisella laskutoimituksella käy ilmi, että kahdella ihmisellä olisi käytössään kolmekymmentä kruunua päivässä. Eihän se riitä edes ruokaan, kuiskaa Natalja, jonka kurkkua alkaa kuristaa. Äiti ja tytär aloittavat kuitenkin julman taistelun, jota Sofia vertaa 1600-luvulla käytyyn Pohjan sotaan vakuuttaen, että nälkää ei tarvitse nähdä: [...] ihmiset söivät sammalta ja puiden lehtiä! Ja silti jotkut selvisivät!

Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin Pohjan sodassa, sillä vatsassa tuntuu ontolta ja koko ajan on nälkä. Sofia alkaa kurkistella kadulla roskiksiin nähdäkseen, olisiko siellä vaikka tyhjä pullo. Ajatus on kuitenkin huono, sillä kodittomat ovat jakaneet kadut keskenään ja sopineet, kuka ottaa mistäkin roskiksesta. Nälän lisäksi Sofia ei halua vielä näitä yhteiskunnan hylkiöitäkin kimppuunsa. Ensimmäistä kohtalon iskua seuraa pian toinen: eräänä päivänä koulusta tultuaan Sofia löytää äitinsä keittiön pöydän äärestä itkemässä. Itkua riittää päiviksi ja öiksi eikä Natalja lopulta tiedä, nukkuuko hän ollenkaan vai vain itkee.

Kun koko maailman elektroniikkateollisuudella menee huonosti, myös vähäinen tallinnalainen Natalja joutuu tuntemaan sen nahoissaan: työssään tarkka ja nopea Natalja Filippovna saa kuulla, ettei hänen määräaikaista työsopimustaan jatketa. Nataljalle ei myöskään makseta irtisanomiskorvausta, koska määräaikaiset voi noin vain heittää yli laidan - se siitä työn laaduntarkkailusta, kehuista ja hyvistä arvosanoista. Ystävätär Kiira kiskoo Nataljan väkisin takaisin elämän toivottomuuden mustasta aukosta, ja Natalja ilmoittautuu työttömäksi: olemattoman pientä työttömyyskorvausta maksetaan pari kuukautta, ja sen jälkeen on löydettävä työtä, vaikka talonmieheksi tai siivoojaksi. Uusi umpikuja odottaa silläkin suunnalla, sillä kaikki sen tapaiset paikat on annettu eläkeläisille, jotka eivät tule toimeen pienellä eläkkeellään. Työnvälitystoimistosta ei löydy muuta kuin lohduttomuutta.

Ystävätär Kiira tulee käymään, ja tuomisina on ratkaisu: on työpaikka, vaikkakaan ei vakituinen, vaan väliaikainen sijaisuus, mutta pari kuukautta kuitenkin, ehkä neljä, viisikin kuukautta, ja työ tehdään pimeästi. Kiiran mukaan se on iltatyötä, hieman kuin huolehtisi sairaasta, ja parasta kaikesta, joka ilta saa rahat puhtaana käteen. Valtionkieltäkään ei työssä tarvita, mitään kieltä ei ylipäänsä tarvita. Natalja huomaa, että työpaikkakin on lähellä, Lasnamäellä, ei tehtaassa eikä missään hoitolaitoksessa vaan tavallisessa asunnossa. Työnantajia on vain kaksi, mies ja nainen.

Työnantajapariskunnan toinen puolisko, mahdottoman asialliselta tuntuva mies, pitää tyrmistyneelle ja (jälleen) itkevälle Nataljalle oppitunnin siitä, kuinka markkinamekanismi - kysynnän ja tarjonnan laki - toimii: kaikkea on osattava hyödyntää taloudellisesti, mitään ei saa tuhlata tai jättää käyttämättä. Joku tienaa aivoillaan, joku käsillään ja joku jalkovälillään. Kaikki myyvät sitä mitä heillä on: poliitikot myyvät aivojaan, joten miksi aivot olisivat sen paremmat kuin jalkovälikään? Lopulta Natalja pystyy myös kaikkein vaikeimpaan markkinaponnistukseen eli myymään idean itselleen. Hänessä asuu pieni mutta sisukas pragmaatikko, joka kertoo, että Vovan, työnantajan, käsitys asioista on tosi, koska se on hyödyllinen. Ryhtymällä prostituoiduksi Natalja tosiasiassa tekisi kaikille vain hyvää, auttaisi kaikkia. Kieltäytymällä hän sen sijaan aiheuttaisi vahinkoa kaikille, erityisesti Sofialle. Uudessa työssään Natalja toistelee mielessään "Kaksisataa viisikymmentä, kaksisataa viisikymmentä" kulloisenkin miehen ruumiin liikkeiden tahdissa, ja samassa kahdensadan viidenkympin tahdissa karttuu myös Sofian hammasrautoja varten perustettu tili.

Nataljan ensimmäinen hoito on Vovan liikeyrityksen vakioasiakas, suomalainen Jaakko, hintelä ja hailakas, kylmä ja liukas kuin sisilisko. Ensimmäisenä iltana saapuu Jaakon jälkeen vielä toinenkin vakiasiakas, Dima, venäläinen iso köriläs, ja silloin Natalja alkaa (jälleen) itkeä. Köriläs silittelee Nataljan hiuksia ja kyselee huolestuneena, mikä Nataljalla on hätänä. Nataljalta purkautuu ilmoille koko hänen surkea kohtalonsa, tyttären omaisuuksia maksava oikomishoito, potkut työpaikalta, uuden työn saamisen mahdottomuus viron kieltä taitamattomana, jatkuva pelko tyttären menettämisestä. Natalja puhuu ja puhuu, nopeasti ja hiljaa kuiskaten. Kun Dima poistuu Nataljan rauhoituttua, hän maksaa tariffin mukaisen hinnan - Nataljan kuuntelemisesta. Kun Dima tulee uuteen tapaamiseen, hänestä ei ole hyvä, että Natalja hokee mielessään kahtasataa viittäkymmentä - miksi ajatella rahaa, kun ruumis tienaa sitä joka tapauksessa. Ajatella voi jotakin parempaakin, kuten Herra anna anteeksi, anna näille syntisille anteeksi, anna näille syntisille anteeksi - silloin Natalja auttaisi Dimaa ja muita synnintekijöitä.

Näin Nataljan entinen inkantaatio, loitsu, muuttuu uuteen muotoon, ja samalla myös hänen vihansa asiakkaiden konemaisia ruumiita kohtaan muuttuu sääliksi, sääliksi ihmisiä kohtaan, joiden oli hädässään ostettava naisen ruumista saamatta muuta vastinetta kuin hetkellisen tyydytyksen, ei mitään, mitä voisi nimittää rakkaudeksi. Natalja muistaa Diman sanoneen, että kaikki täällä on rakkauden opettelua; ihmiset elävätkin vain oppiakseen rakastamaan, aidosti. Aito rakkaus on valon kaltaista, joka peittää kaikki, vihollisen ja murhaajan ja ilkeyden. Kun oivaltaa rakkauden, kaikki maailmassa on selvää. Lasnamäen lunastajan sanat on näin lausuttu - mutta epäselväksi jää, onko lunastaja Natalja Filippovna vai "Dima", Dmitri Dmitrjevitsh. Mies, joka näkee sieluperhosia talven lumisateessa ja haluaa ostaa Nataljan vapaaksi ammatistaan. Joka sulkee sisäänsä kaiken, koko tämän maailman, ja syleilee Maata levittäytyen tämän sinisen planeetan ympärille.

Eräänlaiseksi lunastajaksi osoittautuu - tosin useiden välikäsien kautta - myös Nataljan tytär Sofia, joka ystävänsä Raelin toimeksiannosta alkaa lukea kirjallisuutta tämän isoäidille. Isoäiti on ikivanha puolisokea nainen, joka näkee enemmän sokeilla silmillään kuin useimmat näkökykyiset ihmiset yhteensä ja on kiinnostunut lähes kaikesta taivaan ja maan välillä. Suuri pöytä on täynnä lehtipinkkoja - on Maaleht ja Äripäev, Newsweek ja Financial Times, National Geographic ja Der Spiegel. Päivälehtiä isoäiti ei lue, mutta uutiset pitää kuunnella radiosta ja televisiosta. Hänellä on myös kipakkoja mielipiteitä päivänpolttavista asioista kuten suu- ja sorkkataudista ja Euroopan unionista [...] ne tappavat vaikka oman äitinsä ollakseen kilpailukykyisiä! Miksi meidän eurooppalaisten pitää tapella amerikkalaisten kanssa, miksi meidän ylipäätään pitää tuottaa enemmän lihaa kuin syömme? Se on järjetöntä! Miksi me riistämme omaa maatamme? Virolaisista on tulossa yhtä tyhmiä kuin koko muusta Euroopasta!

Erään lukutuokion lomassa isoäiti esittää oivallisen analyysin rahan ja omaisuuden erosta. Tässä isoäidin, Raelin, Sofian ja Nataljan maailmassa kaikki tarvitsevat rahaa, koska raha on kaiken mittapuu, rahalla mitataan, minkä arvoinen kukin on. Kuitenkin on ihmisiä - Sofian kaltaisia - jotka eivät mittaa arvoja rahalla, se vain virtaa heidän sormiensa välitse. He eivät istu rahan päällä eikä se tartu heihin, piinaa heitä. Mutta omaisuus on toista maata - kun se alkaa piinata ihmistä, tämä ei saa koskaan kyllikseen, jolloin todelliseksi piinojen piinaksi muodostuu se, että vähäisinkin muren uhkaa pudota kädestä. Tällainen omaisuuden takia piinaa kärsivä on isoäidin ainoa poika, Raelin isä, joka vahtii tulevan perintönsä joka murua, ettei vain mitään joutuisi vieraille.

Isoäidin maailmankuva ei kuitenkaan ole täysin toivoton eivätkä kaikki ihmiset - oma poika mukaan lukien - ole pelkästään loputtoman itsekkäitä ja vain omasta edustaan kiinnostuneita. Raelin isä on osakkaana pienessä tehtaassa, jossa tehdään autoihin ja koneisiin piirilevyjä, ja nyt Nataljalle avautuu mahdollisuus aloittaa pikku tehtaassa entinen työnsä piirilevyjen elektronien polkujen juottajana. Polku, jota pitkin Natalja itse on kulkenut uuteen työpaikkaan - ja uuteen elämään - on ollut pitkä, sillä se on päätynyt lopulliseen päämääräänsä vasta Sofian, Raelin, Raelin isoäidin ja Raelin isän kautta kuljettuaan. Polun alkupäässä on seissyt Sofia, Nataljan tytär, omanlaisenaan Lasnamäen lunastajana.

Menneisyys ei kuitenkaan jätä Nataljaa, ei, vaikka uusi kevät on jälleen tulossa ja sen airut, kottarainen helisyttää huiluaan aamuvarhaisella kastanjassa roskalaatikon takana. Nataljan, nyt lähes 50-vuotiaan, kaiken ulkopuolella olevan, on pakko elää järkevästi turhia haihattelematta, opetella määrätietoisesti viron kieltä ja huolehtia lapsensa koulutuksesta. Mutta sitten eräänä iltana... Kiira, vanha ystävä, soittaa ja kertoo, että Nataljan entinen työnantaja, sutenööri-Vova, kutsuu kylään. Nataljan valtaa kylmyys ja hän vastaa, ettei enää koskaan tahdo kuulla Vovasta eikä tehdä sellaista työtä. Kiira on kuitenkin mestari taivuttelemaan vaikka rautanaulan kahdeksikoksi, ja niin Natalja lopulta suostuu tapaamaan Vovan, juomaan teetä ja kuuntelemaan, mitä jollakin paikalle myös kutsutulla entisellä asiakkaalla on sydämellään. Voisiko tuo asiakas olla hänen lämmin, hellä ja oudosti kadonnut Dmitri Dmitrjevitshensä?

Niinpä Natalja saapuu onnellisen odotuksen vallassa Vovan ja tämän rouvan Iran olohuoneeseen, upottavien nojatuolien ja sohvien valtakuntaan, pöydän ääreen, jolle on katettu konjakkipullo, lasit, teekupit ja vadillinen keksejä. Maljakossa hehkuu upea kukkakimppu - ja nojatuolissa istuu Jaakko, Nataljan ensimmäinen asiakas, kylmä ja liukas sisilisko. Dmitri Dmitrjevitsh katoaa toisen kerran, ja ansaan joutunut Natalja alkaa (taas) itkeä.

Kun käy ilmi, että Jaakko on kosioretkellä, Nataljan vastenmielisyys hiljalleen hiipuu, vaikka sydämessä tuntuu edelleenkin vain viileältä; siellä ei ole rakkautta. Rakkaus on nuorten hommia, Vova puuttuu asioihin ja jatkaa, että heidän ikäisten täytyy katsoa elämää järkevästi. Jaakko, yksinkertainen työmies tienaa enemmän kuin jotkut meidän ministereistämme, eikä eläkkeelle jäämisen jälkeenkään ole huolta, suomalainen eläkeläinen voi matkustellakin. Kun on ensin hieman lisää itkeskelty, Natalja nostaa epäröiden katseensa Jaakon silmiin. Jostakin niiden syvyydestä katsoo häntä vastaan se sama ikävä, se sama suru, joka nyt on pyyhkäissyt hänen ylitseen kuin keväinen sade. Natalja, kuin yksin maan sydämessä, auringonsäteen lävistämänä, lähettää avaruuteen, sinisen planeetan tuolle puolen, mykän rukouksen: Voi Herra, voinko minä todella tottua häneen niin, ettei hän inhota minua?

Vai tapahtuuko tarinassa kuitenkin niin, että surusilmäinen Natalja siirtyy vain prostituution yhdestä muodosta toiseen? Siihen kysymykseen ei kykene vastaamaan edes huiluna helisevä kevään ensimmäinen kottarainen kastanjassa roskalaatikoiden takana.

                      Philippe Claudel: Harmaat sielut (2003; suomeksi 2006)

Romaanissaan Harmaat sielut Philippe Claudel toteaa nimettömäksi jäävän Kertojan suulla, kuinka pohjois-ranskalaisessa pikkukylässä 1900-luvun alussa "jokainen tiesi paikkansa samoin kuin kaikkien muidenkin paikan". Tuo asioiden luonnonjärjestys - monien muiden kiveen hakattujen itsestäänselvyyksien ohella - murskaantui elokuussa 1914, kun aluksi pelkkänä Itävalta-Unkarin ja Serbian paikallisena kähinöintinä alkanut aseiden kalistelu laajeni ensimmäiseksi globaaliksi sodaksi. Sen jälkeen kun lähes koko maailma oli tullut hulluksi, oli mahdotonta enää koskaan palata entiseen. "Valot tulevat sammumaan kaikkialla Euroopassa; emme tule näkemään niiden syttymistä enää meidän elinaikanamme", lausui sodan aattona Edward Grey, silloinen Britannian ulkoministeri.

Hän oli oikeassa: sodan absurdien lainalaisuuksien kiitolaukassa maailma ei ollut valkoinen eikä musta, siitä oli tullut harmaa, valoton. Myös sota-aikaan kiinnittyvän kirjan perussävy on harmaa. Harmaudestaan huolimatta romaani on kiehtova; sen kauneuteen kuuluu perhosen siiven aavistuksen omaista himmeää hohdetta, jota ei saa sormeilla liikaa, jos ei halua sen katoavan. Claudelin kirja ei ole pohjois-ranskalaisen kyläpuodin tiskiltä ostettu sokerikaramelli - se on kuoleman läsnäololla kuorrutettu syvällinen tarina, jossa ahdistus muuttuu kirjailijan käsissä taiteeksi -  sanathan kuitenkin loppujen lopuksi ovat kaikki mitä meillä on.

Belle de jourin, kylän pikkuravintolan isännän kolmesta tyttärestä nuorimman, väkivaltainen kuolema sodan kolmantena vuonna iskee pieneen kyläyhteisöön paralleelina suuremman katastrofin kauheudesta. Elämä kylässä järkkyy; kun Bellan talvisen veden liottama ruumis nostetaan kanavasta vuoden 1917 joulukuun ensimmäisenä maanantaina, hänen kasvonsa, vielä pari päivää aiemmin vaaleat ja väkevät kuin vehnänoraat, ovat muuttuneet sinistyneiksi huuliksi ja valkoisiksi silmäluomiksi. Kaulanauhana tytön kaulalta osuvat hirvittävän löydön tehneiden silmiin sinipunervat juovat, ja lääkärin Kuristettu! läiskähtää vasten kanavalle kerääntyneiden kasvoja. 

On kylmää kuin Siperiassa. Taivaalla hanhentolvanat lentävät ympyrää. Kuin eksyneet. Aurinko pakkautuu sumuviittaan, joka rispautuu rispautumistaan. On kuin tykitkin olisivat jäässä - on hiljaista, ei ääntäkään. Oudossa hiljaisuudessa tarina lähtee kiertymään auki. Hiljaiseen maisemaan asettuu Harmaus, kuin taloksi, ja poliisi laskee vettyneen villahuovan lapsen päälle, peitoksi.

Tarinan kertoja on nimettömäksi jäävä, suursodan aikaan paikkakunnalla poliisina toiminut mies, joka on vuosikymmenien ajan halunnut kerätä tarinan sirpaleet, kursia ne kasaan ja rakentaa niistä kokonaisuuden. [...] minun on yritettävä sanoa kaikki. Kaikki se, mikä on kaksikymmentä vuotta painanut sydäntäni. Tunnonvaivat ja suuret kysymykset. Minun täytyy leikata salaisuus auki, kuten patologi avaa vatsan, ja upottaa siihen käteni, vaikkei se muuttaisikaan mitään.

 Nimettömän minäkertojan tilinteko vuosia kestäneestä obsessiostaan muodostaa romaanin keskeisen kertomuksen, sen varsinaisen ytimen, joka avautuu hitaasti ja laajenee kuin renkaat kanaalin vedessä, johon Bellen eloton ruumis tarinan alussa sysättiin. Minä kirjoitan, entinen poliisi jatkaa, siinä kaikki. Se on vähän kuin puhuisin itsekseni. Keskustelen itseni kanssa vanhoista ajoista. Tallennan muotokuvia. Kaivan hautoja likaamatta käsiäni.

Poliisin tallentamat muotokuvat, myös vähäpätöisimmätkin sivuhenkilöiden cameo-näyttäytymiset, erottuvat pikkupiirteitä myöten tarkasti laadittuina pienoisnovelleina kertomuksen taustasta kuin tarinaa kommentoivat mielipiteet. Suorastaan absurdi kaikessa mielettömyydessään on kuvaus sodan aikana pestatusta kyläkoulun opettajan sijaisesta, joka osoittautuu henkisesti häiriytyneeksi hirviöksi hullunkiiltoisine, kahta teräskuulaa muistuttavine silmineen ja joka ylitti rajan päivänä, jolloin tykistötuli oli erityisen voimakas. Asteikon toisessa päässä on rintamajoukkojen siirron aiheuttamaan kaaokseen juuttunut kirkkoherra, Isä Lurant, jonka intohimona ovat kukat. Sauramot, jouluruusut, petuniat, neilikat, vuokot, pionit - kaikki ovat kaunein todiste Jumalan olemassaolosta, jos sellaista tarvittaisiin, kun samalla ympärillä velloo sota ja jossakin on kymmenvuotiaan tyttösen kuristanut murhaaja. Kaksi erilaista, ulkopuolisilta suljettua maailmaa, joihin ei pääse, vaikka haluaisi, koska kaikki on ansaittava.

Omissa suljetuissa maailmoissaan elelevät myös useat romaanissa pääosia esittävät henkilöt, joukossa tuomari Mierck, joka harmaana aamuna on kanaalin varrella ensimmäisten murhapaikalle tulleiden joukossa. Kun tuomarille kerrotaan, kuka pikkutyttö on ja kuinka hän vielä edellisenä päivänä toi asiakkaille - myös Mierckille - leipää ja taitteli hänen lautasliinansa, tuomari käännähtää kannoillaan äkeissään ja tiuskaisee: Entä sitten? Mitä se minulle kuuluu? Hän on kuollut  ja piste.

Kolmella lyhyellä lauseella Philippe Claudel on piirtänyt tuomari Mierckistä täydellisen muotokuvan. Tuomarilla itsellään on sen sijaan taito käyttää sanoja ilmaisemaan jotakin muuta kuin mihin ne on alunperin tarkoitettu. Tämä ranskalaisen pikkukaupungin defensor legis osaa käyttää kieltä, josta hän - paradoksaalisesti - takoo tikarin. Tarkasti kohdistamillaan tikarinpistoilla Mierck kutistaa puhekumppaninsa olemattomiin; hänen bravuurinsa on olla sanomatta sinä tai te. Kun tuomari puhuttelee puhekumppaniaan sen sijaan sanalla hän, tämä ei tunnu olevan paikalla eikä oikeastaan edes olemassa. Yhdellä ainoalla pronominilla tuomari Mierck häivyttää puhekumppaninsa ei-miksikään.

Tuomari Mierck löytää sielunveljen eversti Matzievistä, joka tuppautuu murhajuttuun ja rohmuaa koko tutkimusoperaation itselleen - onhan sotatila ja ollaanhan rintamavyöhykkeellä, seikka joka oikeuttaa everstin ottamaan ylimmän auktoriteetin roolin ja jakelemaan käskyjä muiden pään yli. Saavuttuaan murhatapauksesta järkyttyneeseen pikkukaupunkiin Matziev käskee ensi töikseen toimittaa itselleen gramofonin, jolla hän soittaa tuntikausia edestakaisin samaa sotaa edeltävältä ajalta peräisin olevaa renkutusta Caroline, kultaseni panisitko jalkaasi ... Pienet lakeerikenkäsi, rakas Caroline...

               

Everstin laulu työntyy kuin pora kyläläisten aivoihin, sillä se on yhtä ja samaa sukua kuin tuomarin Mitä se minulle kuuluu? Hän on kuollut, ja piste. Mierck ja Matziev, toisilleen entuudestaan tuntemattomat ja muutoinkin kuin yö ja päivä, ymmärtävät toisiaan suurenmoisesti. Kertomuksen minäkertojan mielestä se on pohjimmaltaan vain likaisuuskysymys.

Lysia Vehareine, kyläkoulun raiteiltaan menneen opettajan sijaisen sijainen on eräs romaanin harmaista sieluista - toki kohtelias, ystävällinen ja viehättävä kaksikymmenvuotias nainen, joka postivaunuilla kylään saavuttuaan voittaa kaikki puolelleen. Kuitenkin hän on myös oudolla tavalla etäinen tulokas, joka ei päästä ketään lähelleen. Kyläläisten sitä tiedostamatta Lysiassa korostuu hirvittävällä tavalla kontrasti kahden maailman välillä: on hymyilevä, kultahiuksinen nainen, joka postivaunuista laskeudutuaan häviää pehmeästi näkyvistä siniseen ja vaaleanpunaiseen usvaiseen hämärään. 

Ja on toinen maailma, vajaan kahdensadan kilometrin päässä oleva sotanäyttämö, jossa ihmisiä lävistettiin hengiltä paskat housussa, ja tuhansia kuoli joka päivä, kaukana kaikista naisenhymyistä, hävitetyllä maalla, jossa pelkkä ajatus naisesta oli muuttunut harhaksi, humalaisen hourailuksi, liian kauniiksi loukkaukseksi. Myös Lysia, siniseen ja vaaleanpunaiseen sulautuva kaunis nainen, on sisimmältään harmaa sielu, joka onnistuu kätkemään tuskansa kyläläisten aavistamatta tuon tuskan syvyyttä. Kymmenien miljoonien tavoin myös Lysian kohtalona on tulla murskatuksi sodan kauhistuttavan dynamiikan uhrina.

Lysian kohtalo pohjois-ranskalaisessa pikkukaupungissa liittyy ehkä läheisimmin Pierre-Ange Destinatiin, kaupungin entiseen syyttäjään. Destinat on suuri ja kuivakka mies, kuin jokin kolkko lintu, majesteettinen ja etäinen, joka kolmekymmenvuotisen uransa aikana on harjoittanut ammattiaan kuin mekaaninen kello, koskaan edistämättä tai rikkoutumatta. Samoin kuin Mierckille myös Destinatille ihminen, eritoten rikoksesta syytetty, saattoi olla näkymätön, ikään kuin ei olisi enää ollut olemassa. Mutta toisin kuin tuomari Mierckille, oli ihminen syyttäjälle - näkymättömänäkin -  silti ihminen, sillä Destinatin tehtävänä oli puolustaa ideaa, vain ja ainoastaan ideaa, sitä mikä hänellä on hyvästä ja pahasta.

Syyttäjä Destinat, jonka vaimo, Clélis, kuoli kuusi kuukautta häiden jälkeen, on eräs kertomuksen monista harmaista sieluista, sielu jonka leskeys on murtanut lopullisesti ja loitontanut sekä maailmasta että hänestä itsestään. Syyttäjän elämä kulkee tuttua raidetta: oikeuspalatsista hautausmaalle, hautausmaalta Linnaan, syyttäjän kartanoon, jossa surusilmäinen Clélis tanssiaisleningissä, helmitiara otsalla hymyilee pakoitettua hymyä korkeassa taulussa ovea vastapäätä olevalla seinällä. Linnassaan yksinäinen leski pysyttelee näkymättömissä, eristyksissä maailmasta, joka hitaasti kutoi legendojen kaapua hänen ympärilleen. Eräs näistä legendoista kertoo, kuinka Destinat, omalla vähäeleisellä tavallaan, muuttuu Lysian tulon jälkeen. Kun Lysia saapuu asumaan linnan puistossa olevaan pikku mökkiin, Destinat alkaa istuskella pitkään ulkosalla penkillä lukemassa tai katsomassa puita - tai pikku mökin ikkunoita, joiden takaa nuoresta opettajattaresta voisi nähdä vilauksen.

Destinatin Linnassa Lysia Vehareine kokee traagisen kohtalonsa elokuussa 1915. Tarinan kertojalla, entisellä poliisilla, on ollut omat, vuosikaudet sitkeästi eläneet epäilyksensä, joista hän kertoo monia vuosia tapahtuman jälkeen. Tuolloin kaikki, mitä kertojalle on elämästä jäänyt jäljelle, on tyhjiö, jota vain yksi kysymys täyttää: pourquoi? Ennen asioiden lopullista selviämistä epäilyt ovat johtaneet poliisin kirjoittamaan syyttäjä Destinatin kertomuksensa murhaajaksi, koska tämä - edelleen kertojan mukaan - ei ole kestänyt nähdä viatonta kauneutta vaimonsa kuoleman jälkeen.

Claudel ohjaa loppua kohden kertomuksensa genren lähestymään miltei salapoliisiromaanin lajityyppiä, jollaisena jotkin lukijat ovat kirjan halunneetkin lukea. Kuitenkin romaani on liian kompleksinen ja moraaliltaan monimutkainen, lähes filosofinen tutkielma ihmisen olemassaolon ikuisesta mysteeristä ja syyllisyydestä. Totta kuitenkin myös on, että Claudel, johdettuaan ensin lukijaa väärille jäljille lukuisilla epäolennaisilla yksityiskohdilla ja harhaanjohtavilla epäilyksillä, on piilottanut kirjansa viimeistäedellisen luvun loppuun todellisen juonellisen pommin. Viimeiset sivut onkin pakko lukea pariin kertaan, ennen kuin kuvio kaikessa karmeudessaan paljastuu täydellisesti.

Kaiken romaanissa tapahtuneen katalysaattorina toimii kuitenkin sen kiistaton pääosan esittäjä, totaalinen sota, joka murtaa mielen ja muuttaa myös ihmisen totaalisesti. Kirjan harmaa pessimismi on heijastusta siitä tuhosta, joka kohtasi vuoden 1914 maailmaa, kun barbaarisuus lisääntyi ja sodankäynnin uusi persoonattomuus jätti jälkeensä painajaismaisia kuvia teurastuksesta.

Kirjan lopussa nimettömäksi jäänyt minäkertoja käy syyttäjä Destinatin autioituneessa Linnassa ja löytää tuolilla kirjan avattuna. Se on 1600-luvulla eläneen filosofi Blaise Pascalin Mietteitä, jossa Destinat on alleviivannut lauseen:

                                   Viimeinen näytös on verinen, oli näytelmä muuten miten

                                   kaunis tahansa: lopuksi heitetään hiukan maata päälle

                                   ja niin on kaikki päättynyt.

                                   Sjón: Argon lastu (2005; suomeksi 2008)

Islantilainen Sjón, aka Sigurjón Birgir Sigurdsson, on reipas viikinki (s. 1962 Reykjavikissä), jonka päätä ei palella yhdistää yksien kansien väliin absurdismia, surrealismia, islantilaissaagoja - ja klassista kreikkalaista jumaltarustoa. Päätähän ei islantilaissaagojen kirjoittajilla ole koskaan palellut, ei menneillä sen enempää kuin nykyisilläkään. Niinpä Sjónin vuonna 2005 julkaisema Argon lastu sisältää kirjoittajan rohkeuden lisäksi myös kaikki edellä mainitut herkut. Alle 150-sivuinen teos on kirjallinen helmi, joka huuhtoutuneena antiikin aikojen Egeanmerestä ja yhdistyneenä Edda-tarinoiden sankaritarustoon istutetaan keskelle 1940-luvun Euroopan proosallista asia-maailmaa.

Kirjan monisärmäisten tapahtumien kautta Sjón tutkii ajan, olemisen tapojen, kulttuurin ja todellisuuden eri tasoja. Sinänsä Sjónin kysymyksenasettelussa ei ole mitään uutta, koska samoja filosofisia dilemmoja on tutkittu jo maailman sivu, mutta sen sijaan kirjailijan ratkaisu heittää kertomuksen keskiöön Valdimar Haraldsson -niminen tomppeli on kaikessa absurdissa riemukkuudessaan nerokas keksintö. Valdimar Haraldsson, Argo-laivan tarinan pääasiallinen kertoja, on kaiken metafyysisen ja myyttisen vastapooli, jalat maassa polvia myöten rämpivä tylsimys, joka on yhtä kaukana jumaltarustoista ja mytologioista kuin rutakossa hölskyvä vuotava seula argonauttien ja Jason Aisoninpojan vankkarakenteisesta haahdesta.

Vuotava seula ja argonauttien tarunhohteinen Argo-laiva kohtaavat toisensa kolmannella laivalla, Kronos-varustamon M/S Elisabeth Jung-Olsenilla, jolla Valdimar Haraldsson myös tapaa ns. komplementaarisen vastakohtansa Kaineuksen, Elisabeth-rahtilaivan toisen perämiehen. Miehistä muodostuu keskinäinen vastakohtapari, jossa kuin vääristyneen peilin kautta toisen hyvät ominaisuudet heijastuvat vastakohdikseen toisessa - näin Kaineuksen hyvien ominaisuuksien voima saa Valdimarin luonteenpiirteet, huumorittomuuden, monomaanisuuden ja sietämättömän itsetärkeyden suorastaan räjähtämään silmille.

Valdimar Haraldsson on tosikkojen tosikko, yhden asian mies, jonka kaikkinielevä mielenkiinnon kohde on kalan kulutuksen ja pohjoisen ihmisrodun ylivoimaisuuden yhteys. Se, että Sjón on valinnut kliseitä jatkuvasti pudottelevan ja sahapukkimaisen tylsän Haraldssonin välikädeksi, jonka kautta argonauttien legendaarinen purjehdus Lemnokselle kirjautuu Argon lastu -romaanin lehdille, on yltiöpäisen rohkea teko jopa hurjapäiseltä viikingiltä. Kun lukija Haraldssonin rönsyävien jaaritusten takia on ennättänyt vaipua jo lähes koomaan, ruoriin astuu yllättäen tarinan oikea kertoja, Elisabeth-laivan toinen perämies Kaineus.

Kaineus on samannimisen argonautin reinkarnaatio, joka tässä uudessakin olomuodossa on säilyttänyt piirteitä antiikin herooisesta merenkävijästä: hän on 2,13 metrin pituinen. Seistessään Kaineuksen rinnalla Elisabethin reelingin ääressä Valdimar Haraldsson toteaa kirvelevän kateuden pistelemänä, miten häntä on aina pidetty miehekkäänä, mutta Kaineus oli väkivahva. Perämiehen takin alla oli pelkkää jännittynyttä lihasta. Kaineuksella on muutakin, mitä tiukkapipoisella Valdimar Haraldssonilla on syytä kadehtia - perämiehellä on jumalainen kyky kertoa tarinoita. Kapteenin pöydässä nautitun päivällisen jälkeen Kaineuksella on tapana ottaa taskustaan laho puulastu ja asettaa se korvalleen puhelimen luurin lailla, ja hetken kuluttua entinen argonautti, nykyinen toinen perämies alkaa kertoa, mitä Argo-laivan keulasta peräisin oleva, kuiskaavan tammipuun lastu kertoo hänelle. Lastun ääni on kuin lyhytaaltolähettimen unettavaa suhinaa, kuin kultahiekan rapinaa tiheässä siivilässä, ensin sanatonta, mutta muuttuu sitten lauluksi. Nainen laulaa; keulapuu, Athenen lahja, laulaa lastuna intohimosta, mustasukkaisuudesta ja kostosta.

Kaineus on ollut yksi niistä sankareista, jotka ennen myyttistä Troijan sotaa ovat lähteneet kapteeninsa Iasonin kanssa Argoksen rakentamalla laivalla Kolkhikseen noutamaan Iasonin kansan kadottamaa tarunomaista kultaista oinaan taljaa. Argo-laiva ajautuu kuitenkin voimakkaan merenkäynnin takia reitiltä sivuun ja rantautuu Lemnokselle, miehensä tappaneiden, vain naisten asuttamalle saarelle. Argonauttien kauhuksi saaren "simakkeenpehmeistä naisvartaloista" uhoaa voimakas löyhkä, jolla Afrodite on rankaissut tappajanaisia. Kaineuksen kertomuksen mukaan kirous häviää kuitenkin heti, kun miesten ja naisten kämmenet koskettavat toisiaan - saapumisellamme ja halullamme koskettaa niin pahanhajuisia naisia olimme tietämättämme vapauttaneet lempeän emäntäväkemme kirouksesta.

Tyypillistä Sjónin kerrontatekniikalle ovat monet sisäkkäiset kertomukset: Lemnos-episodista alkaen niitä ilmestyy perä perää kuin nukkeja matrjoska-mummon sisältä. Kun juhla-ateria Lemnoksen Naistenmaassa on päässyt hyvään alkuun, argonautteja viihdyttää muinaisten skyyttien alueilta pohjoisesta peräisin olevalla historiallisella runolla mustapukuinen laulaja, hoikka ja pitkäraajainen nainen, jonka tarina on yöntumma: ilon sanat muistuttivat pien likaamaa korpin siipeä, ja pinnan alla oleva vakavuus oli pohjaton kuin vihaa huoluvan silmän pupilli. Siinä antiikin maailmaan sujuvasti lehahtanutta Björk Gudmundsdóttiria muistuttava runolaulaja esittää viikinkiajalta peräisin olevan Sigurdur Högnasonin, Gudrun Gjukadóttirin ja Brynhildur Grímsdóttirin saagan.

Vaikka aika - Kronos - tuntuu tässä kirjassa olevan vain eräs ulottuvuus, jolla leikitellä, huumori ei sen sijaan siirry yhtä vaivattomasti ajasta eikä kulttuurista toiseen. Argonautteja kummastuttaa Lemnoksen naisten tapa nauraa saagan julmimmissa kohdissa, mutta me miehet tartuimme pikareihin ja nostimme ne huulillemme hukuttaaksemme pahan olon - olihan argonauteilla mielessään jostakin aivan muusta kuin kulttuurista nauttiminen. Viikinkiajan saagojen tapaan runolaulajan esittämä saaga on väkivaltainen ja musta; se on pitkä kertomus petoksesta, mustasukkaisuudesta, velisurmasta, morsiamen myrkyttämisestä, lapsenmurhista -  ja argonautit, Kaineus  etunenässä, leimaavat Sigurdurin, Gudrunin ja heidän läheistensä henkilökohtaisen ragnarökin "hulvattomaksi avioliittofarssiksi", jonka yhdessä pääosassa on typerä sankari, Sigurdur Högnason.

Lahon puupalan kautta lukijalle avautuukin lähes surrealistinen maailma, jossa fysikaalisen todellisuuden logiikalla ei ole mitään sijaa. Samoin käy käsitteelle, jota kutsumme "ajaksi".  Sjónin luoma ns. aikajanan jänne ulottuu tässä teoksessa vuoden 1184 eaa Troijan kuvitteellisen sodan loppumista edeltävistä ajoista AD 1949 huhtikuulle, jolloin M/S Elisabeth Jung-Olsen lähtee Kööpenhaminan vapaasatamasta kohti Norjaa. 

Sjónin maailmassa jotakin - kuten M/S Elisabethin toinen perämies Kaineus - on "olemassa" Kööpenhaminassa vuonna 1949. Kuitenkaan tämän jonkin "oleminen" ei ole itsenäistä, sillä se jokin on samalla hetkellä "olemassa" myös jossakin toisessa paikassa, kuten Lemnoksen saarella pohjoisella Egeanmerellä n. 3000 vuotta aiemmin. Rationaaliselle ajattelulle tämän kaltaisen "olemisen" oleminen on ongelmallista, koska kaksi tavanomaiselta näyttävää "olemisen" suorittajaa - kuten toinen perämies Kaineus, argonautti Kaineus sekä nuori harmaalokki, joka ei ollut vielä saanut lopullista höyhenpeitettään - asettuvat toisiinsa nähden samaan "olemiseen". Kaineuksen aikajana ja "oleminen" on Kairos-laatua: Kaineus on luova, maistelee aikaa ja sen eri vivahteita - joskus lokkina, joskus merenjumala Poseidonin raiskaamana tyttösenä nimeltä Kainis, joskus rahtilaivan outoja taruja kuulevana toisena perämiehenä.

Valdimar Haraldssonin oleminen ajassa sen sijaan on rationaalista; sen laatu on Kronos-laatua, jolloin ollaan tietyssä paikassa jonakin määrällisenä aikana ja hetkenä. Tämä olemisentapa on aitoa Valdimar Haraldssonia, jonka odysseia alkaa Kööpenhaminasta Valdimar Haraldssonina ja päättyy Kööpenhaminaan Valdimar Haraldssonina, eikä siinä välissäkään hänelle ole tapahtunut mainittavampia metamorfooseja. Naapurit tosin väittävät hänen matkan aikana muuttuneen, ja myös Haraldsson itse tuntee jollakin tavoin muuttuneensa: kuitenkin hän puhuu yhä edelleenkin kalaruoan vaikutuksesta pohjoiseen ihmisrotuun, mutta vähemmän kuin ennen, ja on edelleen sitä mieltä, että on hauskempaa puhua siitä, mikä on olemassa, kuin siitä, mitä ei ole.

Myyttien maailmassa "olemassa oleminen" on sen sijaan suhteellinen käsite, joka liittyy läheisesti identiteetin problematiikkaan. Argon lastussa on monia sisäkkäisiä tarinoita kuin sipulissa kerroksia, ja näitä kuoriessa myös kertomuksen henkilöt kuoriutuvat entisistä identiteeteistään uusiksi kerroksiksi, jotka muodostavat uusia identiteettejä. M/S Elisabethin toinen perämies muuttuu argonautti Kaineukseksi, joka muuttuu naiseksi, joka muuttuu lokiksi, joka muuttuu takaisin Kaineukseksi ja suorittaa viimeisen surrealistisen metamorfoosinsa materialisoituessaan keltanokkaiseksi lokiksi Haraldssonin makuuhuoneen ikkunalaudalle Kööpenhaminassa. Kaineus on taitavasti laadittu allegoria postmodernista ihmisestä, jonka pirstaleinen identiteetti muuttuu kuin kameleontilla - aina kulloisenkin viiteryhmän tai oman mielialan mukaan.

Sen sijaan aikaan ja paikkaan kahliutunut ylirationaalinen Valdimar Haraldsson, josta on hauskempaa puhua olemassaolevista asioista, pitää esitelmän kalasta ja kulttuurista M/S Elisabetin miehistölle huhtikuun 13. päivänä 1949. Hänen mielestään ne kuulijat, jotka ymmärsivät aiheen, pitivät siitä, olihan puhe - edelleen Valdimar Haraldssonin mielestä - erittäin hyvin rakennettu, ja kirjoitettu tekijälleen tyypillisellä, erinomaisella tanskalla. Esitelmä ei kuitenkaan tuntunut tekevän yleisöön Haraldssonin odottamaa suurta vaikutusta, koska laivaväki ei ymmärtänyt esitelmän wagneriaanisen kokonaistaideteoksen nerokkuutta. Sen sijaan esitelmästä suodattuu äänekkäitä kaikuja eräänlaisesta nietzscheläisestä yli-ihmisopista, joka Haraldssonin tekstissä saa ilmaisun pohjoismaalaisten suurenmoisen kehittyneisyyden ihailuna.

Ehkä Valdimar Haraldsson ymmärtää jollakin alitajunnan tasolla, ettei hän tarinoiden kertomisessa sen enempää kuin fyysisiltä ominaisuuksiltaankaan pysty koskaan nousemaan Kaineuksen tasolle. Niinpä pääsiäispäivän aattona, kun Kaineus on lopettanut jälleen yhden tarinoistaan, Valdimar Haraldsson tarttuu tilaisuuteen - ennen kuin ihmisen alkavat taputtaa - ja pitää laivan henkilökunnalle jälleen pitkän ja sinne tänne polveilevan, von oben -puheen, jonka päätteeksi ilmoittaa jäävänsä laivasta ja matkustavansa kotiin. Hän poistuu hyttiinsä - ja löytää sen eräänlaiseksi surrealistiseksi antiikin kulissiksi muuttuneena. Haraldsson raivaa tiensä pronssikypärien, kilpien, miekkojen ja gorgon päiden keskeltä laivan konehuoneeseen ja törmää Kaineukseen, joka vääntää jättimäisellä avaimella Ajan kelloa myötäpäivään.

Kirjan lopussa Valdimar Haraldsson on palannut Kööpenhaminaan sen verran muuttuneena miehenä kuin tämän maailman valdimar haraldssonit ylipäätään pystyvät muuttumaan. Naapurissa asuva vähäjärkinen leskirouva Lauritzen on Haraldssonin silmissä sen sijaan muuttunut; hänestä on tullut suorastaan haluttava. Haraldsson puolestaan on - kuten hän itse asian muotoilee - aina "sillä tuulella", mikä on suurin minussa tapahtunut muutos sen jälkeen, kun olin purjehduksella kapteeni Alfredssonin ja hänen miehistönsä kanssa. Muutoksesta Haraldssonin on kiittäminen Argon lastua, jonka hän varasti surrealistisena yönä perämies Kaineuksen taskusta ja jolla uuden omistajansa käsityksen mukaan on mahtava afrodiisinen vaikutus.

Iltana muutamana, kun Haraldsson on peiton alla leskirouva Lauritzenin kanssa, makuuhuoneen ikkunaan koputetaan. Harmaalokki seisoo ulokkeella, levittelee siipiään ja kirkuu. Rouvan suureksi huviksi Haraldsson vastaa kirkumalla takaisin. Sitten hän sulkee verhot.