Toby Litt: Beatnikit (1997; suomennos 2008)

Vuonna 1897 Mark Twain, kuolematon amerikkalainen humoristi, kirjoitti mitä reippaimmissa ruumiin ja sielun voimissa kirjeen ystävilleen, jotka surivat hänen kuolemaansa: "The reports of my death are greatly exaggerated": "Huhut kuolemastani ovat suuresti liioiteltuja." Samanlaisen kirjeen olisi Bob Dylan, amerikkalainen lauluntekijä, muusikko ja kirjailija, voinut kirjoittaa noin sata vuotta Twainin "kuoleman" jälkeen puolisen tusinalle brittinuorelle, jotka vuonna 1996 viettävät Bob Dylanin kuoleman kahdettakymmenettäyhdeksättä vuosipäivää. Myös Bob Dylanin vuonna 1966 tapahtunut "kuolema" on suuresti liioiteltu, olihan artisti todistettavasti varsin tukevasti elossa vielä esimerkiksi keväällä 2012 vastaanottaessaan korkean kunniamerkin presidentti Barack Obamalta.

Jotakin peruuttamatonta, lähes kuolemaan vertautuvaa tapahtui Dylanin elämässä kuitenkin vuoden 1960 puolivälin paikkeilla. Vuoden 1965 Newportin festareilla "akustisen folkin hiljainen messias" yllättää porukat tykittämällä uutta sähköistä soundia tyrmistyneelle, pettyneelle ja raivostuneelle festarikansalle. Siinä yhteydessä jouduttiin sanomaan lopulliset good-byet vaikkapa Dylanin Blowin' in the Wind -biisille, jossa kristallisoitui ajassa vallinnut yhteiskunnallinen kuohunta ja kapinahenki tunkkaisia vanhoja arvoja kohtaan. Uusi Bob Dylan räjähtää sähkömyrskynä lavalle elektronisella Like a Rolling Stone -biisillä, jossa toki lauletaan entisellä tiedostavalla aksentilla yhteiskunnan anomalioista ja tarjoillaan omaa näkemystä siitä, mikä loppujen lopuksi on "amerikkalainen unelma". Kuitenkin biisi on niin kaukana Bob Dylanin messiaanisen folkin genrestä, että Newportiin kokoontuneet fanit kokevat sen loukkaukseksi, iskuksi vasten kasvoja.

Beatnikit-romaanin kolmen beat-kulttuuriin vihkiytyneen brittinuoren, Jackin, Neilin ja Maggien näkökulmasta akustisen folkin "Jumala" suoritti metaforisen kuoleman moottoripyöräonnettomuudessa heinäkuussa 1966; tosin alkuperäinen beat-kulttuuri eli itse tuolloin vielä eräänlaista keskipäivän hetkeä vanhojen starojen Jack Kerouacin, Neal Cassadyn, William S. Burroughsin ja Allen Ginsbergin hohteessa. Mutta Jackin, Neilin ja Maggien mielestä Dylan ja 1960-luku eivät ole enää entisellään.

Uudesta Bob Dylanista irtisanoutuneet Jack, Neal ja Maggie pyrkivät nimiään myöten seuraamaan puristisesti beat-kulttuuria sellaisena kuin se ilmeni ennen vuotta 1966, aikana jolloin se heidän mielestään ei vielä ollut kokenut Dylanin tavoin pienimuotoista kuolemaansa. Niinpä beat-liikkeen kotimuseo, joka löytyy Neilin makuuhuoneesta, on täynnä tyypillistä 1960-luvun alkupuolen kamaa: kirjahyllyssä Jack Kerouacin kulttikirja Matkalla, William S. Burroughsin Alaston lounas ja Allen Ginsbergin Huuto. Itseoikeutetusti huone on väärällään Dylanin alkuaikojen albumeja mutta myös lukuisia jazzlevyjä, koska coolin beatnikin kuuluu diggailla jazzia - on Charles Parkeria, Miles Davisia, Billie Holidayta. Retromaailmasta löytyvät myös kirjoituspöydälle juurtunut Underwood-kirjoituskone sekä nurkassa maleksiva kotikutoinen bongorumpusetti.

Koska saman nimen pitäminen jatkuvasti ei ole beat-filosofian mukaan coolia vaan ällöttävän keskinkertaista, Nealin lisäksi myös Jackilla ja Maggiella on alkuperäisestä beat-skenestä omaksutut nimet: kun 1996-luvun bedfordilainen Matthew saa Jack Kerouacin Matkalla-romaanissa esiintyneen Neal Cassadyn etunimen, Jack on inkarnoitunut Jackiksi beat-liikkeen gurun ja primus inter pares -hahmon Jack Kerouacin nimikaimana. Maggien juuret johtavat saman logiikan mukaisesti vuonna 1959 ilmestyneeseen Kerouacin omaelämäkerralliseen romaaniin Maggie Cassidy. Marylla, joka toimii kertojana Beatnikit-romaanissa, on sen sijaan jo valmiiksi sama etunimi kuin Kerouacin teinivuosien reaalisella heilalla, Mary Carneylla, joka puolestaan toimi esikuvana Maggie Cassidylle. Sekavaa ja monimutkaista? Sure thing, mutta niinhän logiikka usein on, ja beat-sukupolven logiikka erityisesti. Pääasiana kuitenkin on olla cool, löytää elämän ns. tarkoitus ja siinä sivussa laajentaa tajuntaa joko ilman aineita tai niiden avulla. Kuuluu myös halveksia kaikkea ei-coolia kuten kulutusyhteiskuntaa, mediaviihdettä ja porvarillisia arvoja, sekä beatnik-filosofian mukaan tietenkin harrastaa vapaata seksiä.

Kun on päästy romaanin alussa olleesta lyhyestä introsta, jossa kuvaillaan Bob Dylanin fiktiivistä "kuolemaa" vuonna 1966, tapahtumat siirtyvät vuoden 1995 Bedfordshireen ja sen uneliaaseen pikkukaupunkiin Ampthilliin. Juuri yliopistosta valmistunut 23-vuotias Mary osuu puolivahingossa ampthilliläisessä omakotitalossa tyypillisiin yliopistojengin bileisiin: tölkkiolutta, reiviklubin virittelyrevittelyä, gootteja kellarissa haromassa toistensa hiuksia, pilviveikkoja yläkerrassa käärimässä jointteja. Kun Mary toteaa tavanomaisen bilemeiningin olevan yhtä tylsää kuin aina ennenkin, hän avaa puolivahingossa Neilin huoneen oven. Samalla hän avaa oven kokonaiseen uuteen - tai vanhaan - maailmaan, ja kirjan tarina alkaa.

Toby Litt on antanut Beatnikit-romaanilleen - ikäänkuin selventäväksi kommentiksi - alaotsikon Englantilainen Road Movie. Paitsi että se on kommentti koko kirjasta, se on myös tarinaan sisäänrakennettu eräänlainen sarkastinen tsoukki nuorista ihmisistä, jotka eivät vähimmässäkään määrin ole kärryillä siitä, mihin he ovat menossa. Vaikka tiekarttana toimii Jack Kerouacin Matkalla-romaani (1957), nämä 1990-luvun beatnik-pastissit ovat tosiasiassa kaikki matkalla itseensä, he etsivät epätoivoisesti omaa identiteettiään. Konkreettisella tasolla tiet yhtyvät joskus Kerouacin ja muiden alkuperäisten beathemmojen legendaaristen vaellusreittien kanssa, mutta avainsanoina säilyvät kuitenkin kaikissa käänteissä "englantilainen" ja "movie". Englantilaisuus on alati läsnäolevaa; se on perienglantilaista kuin teekutsut tai krokettimatsi, vaikka sitä kuinka koettaisikin piilottaa milloin minkäkinlaisen kaavun alle ja muuttaa amerikkalaisten esikuvien kaltaiseksi. Movie, elokuva, viittaa puolestaa liikkeen illuusioon, sillä Jackin ja Maryn matka pitkin Kerouacin Amerikkaa on kuitenkin vain pelkkää lumetta, ja matkan todellinen tarkoitus ja päämäärä on oikean Jackin ja oikean Maryn löytäminen.

Rakenteellisesti Beatnikit jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kohoaa huikeaksi tutkielmaksi siitä, millaista on olla parikymppinen nuori tässä ajassa, olla epävarma itsestään ja ottaa kuolemanvakavasti ja omakohtaisesti kaikki se pahuus ja rumuus - epäcoolius - jota nyky-yhteiskunta joka tuutista syytää sekä samalla yrittää, kaiken uhallakin, säilyttää mielenterveytensä. Kuitenkin kun Jack, Neal, Maggy ja Mary hurahtavat beatnikismiin, heidän tajuntansa alakerroksissa vikisee pieni ääni, että se on vain yksi hurahdus muiden saman sorttisten joukossa. Kaikki hämyilyt menevät aikanaan loppujen lopuksi ohi, ja jokainen tekee kompromissin elämän kanssa - ellei sitä ennen ole heittänyt lusikkaa nurkkaan huumeiden tai jonkin muun ulkopuolisen voiman avustamana: Miehet voivat kirjoittaa huonoja runoja ja kasvattaa parran ja soittaa bongoja ja odottaa pimujen diggaavan heitä juuri näiden juttujen takia. Gimmat voivat pukeutua mustaan ja leikata tukkansa lyhyiksi ja pitää housuja ja nukkua törkypartaisten bongonsoittajarunoilijoiden kanssa. Ja muutamaa vuotta myöhemmin heistä kaikista voisi sitten tulla vitun hippejä. Tai tuote-esittelijöitä, keskiportaan johtajia tai koti-isiä.

Yhteiskunnassa, joka väijyy kulman takana tilaisuutta käydä niskan päälle, on pakko olla viileä. Coolius on kuitenkin katsojan ja kokijan silmässä, ja jopa neo-beatnikkien johtajan Jackin, on myönnettävä, että kompromissien teko alkaa pian cooliksi ryhtymisen jälkeen. Jos se olisi mahdollista, agendalla olisi toki sataprosenttinen coolius, sillä kyseessä ei ole mikään leikki vaan kokonaisuus ilman vaihtoehtoja. Tässä todellisuudessa on sen sijaan pidettävä mustia laseja silmillä, jotta ei näkisi ympärillä olevia ikäviä asioita, epäcooleja ja tylsiä poroporvariumpiossa muhivia hirviöitä. Kun ottaa löysät pois - aurinkolasihybriksen ja muun koketeerauksen - jäljelle jää suuri, perimmäinen kysymys, ihmiskunnan ikuisuuskysymys. Luolaihmisestä lähtien on painittu poissulkemisen ja mukaanottamisen problematiikan kimpussa, siitä, kuka on ulkona, kuka sisällä. Beatnik-heimoon viimeisenä tullut Mary kiteyttää vuosituhansia vanhan filosofian: Me olimme jengi, oikea jengi - helvetin cooleja ja outoja - meillä oli oma tyyli. Tiesin että jos en olisi jo ollut yksi meistä, niin olisin halunnut olla. "Heistä" oli tullut "meitä" - mutta jäljelle jää yhtä kaikki vielä uusi kysymys: kenellä on valta päättää, kuka on in ja kuka on out, kuka kuuluu "meihin" ja kuka suljetaan klaanin ulkopuolelle. Sitä kysymystä pohditaan teoksen mittaan lähes jatkuvasti eikä edes loppuratkaisu tuo vastausta.

Vaikka coolius on kokonaisuus ilman vaihtoehtoja, purismikin alkaa hiljalleen maistua puulta. Neal paljastuu yllättäen Abba-faniksi, joka kuuntelee salaa Walkmania peiton alla, koska discomusa on hyväntuulista - tyylikästä ja kinkyä, niin kuin satiinia. Näin Nealista tulee beatnik-ratingin mukaan diskojumputuksineen toivoton moron, poroporvarillinen juntti. Myös Jackilla on epäcool salaisuus - Mary näkee hänet yllättäen paikassa, joka on junttimaisuuden korkeaveisu ja paljastaa Jackin taivaita hipovan epäpuhtauden. Paikallisessa huvittelukeskuksessa Jack heiluttelee rattia Sega Virtua Formula 1995 -videopelin ääressä: hän ajoi lujaa, kolaroimatta tai ajamatta ulos radalta, keskittyi mutkiin ja otti ne rauhallisesti. Täydellinen, 100-%: nen juntti, täysiverinen  jerk.

Esikuviensa Kerouacin, Cassadyn ja Ginsbergin innoittamana kolmikko, josta Maggie on sisäpoliittisista syistä heivattu ulos, päättää ryhtyä kirjailemaan. Runouden ja julkaistavan kirjallisuuslehden avulla on tarkoitus päästä takaisin aidon energian alkulähteille. Niinpä innoitusta ja kirjoitusrauhaa hamuavat beatnikit ajavat Maryn Vauxhallilla Brightoniin, perinteikkääseen englantilaiseen kylpyläkaupunkiin, jossa hillitysti charmantti porvaristo on viettänyt poroporvarillista huvielämää kuningatar Viktorian ajoista alkaen. Brighton-episodi on hulvaton parodia kylpylälomasta, jossa kaikki mahdolliset rantalomakliseet puhkeavat komeaan kukintaan: triangelidraamat, illuusioiden lopullinen romahtaminen, pettymys.

Niin myös harhakuvitelma siitä, että seksi on hauskaa ja romanttista, lätsähtää kasaan kuin markkinoilta ostettu halpa ilmapallo, josta ilmat on puhkottu pihalle. Kaikki rakastelevat kaikkien kanssa ristiin rastiin, kaksin, kolmisin ja kaikissa mahdollisissa konstellaatioissa ja kokoonpanoissa. Jack virittelee homoeroottista suhdetta Nealin kanssa tyyliin Allen Ginsberg-Peter Orlovsky mutta ilman sanottavaa menestystä, koska sen enempää Jack kuin Nealkaan eivät ole alan miehiä, ei runouden eikä homoseksuaalisuuden. Ainoa seurueesta, jota ei vedetä mukaan seksiskaboihin on Godot (aka Koko), Nealin kissa, jonka kohtalo on loppujen lopuksi ja kaikesta huolimatta hyvinkin traaginen.

Nealin kissa, jonka kumpikin  nimi sulkee sisäänsä kokonaisen kulttuurisen maiseman, toimii romaanissa yhtä oikeutettuna päähenkilönä kuin beatnuoretkin. Kissa-Godot tuo nimellään kirjaan häivähdyksen absurdismia kuten Samuel Beckett aikoinaan Huomenna hän tulee -näytelmällään; kissa-Koko on sen sijaan hepcat, bebop-kissa, joka tykkää kuunnella Charlie Parkeria ja sai aikoinaan uuden nimensäkin Birdin biisin mukaan. Nimen vaihdoksen yhteydessä Kokosta tuli yksi meistä. Neal on syvästi kiintynyt kissaansa - kuten Jack Kerouac aikoinaan omaansa - ja sen läsnäolo tarinassa on symbolitasolla erittäin tärkeä.

Kun Nealin mielestä kolmikon keskinäiset seksi- ja muut suhteet menevät överiksi, hän varastaa Maryn auton, ajaa sen Brightonissa rantajyrkänteen reunalle ja katoaa kulisseista. Godot-Koko lakkaa syömästä ja kuolee; sille järjestetään krematorioaika. Emily, Nealin epäsovinnainen, kannabista polttava äiti, tajuaa kaiken sekoilunsa keskellä asioiden sisimmän olemuksen, kun hän pyytää Marya ja Jackia viemään Kokon tuhkat Amerikkaan: Koko ja Neal olivat niin läheiset [...] Monella tapaa Koko oli Neal. Jos viette Kokon Amerikkaan, niin hänen sielunsa saa rauhan - ja olen varma että samalla Nealin olo helpottuu. Hän voi palata kotiin.

Beatnikien toinen osa on kertomus Maryn, Jackin sekä Kokon kahden tuhkauurnan matkasta Amerikkaan, eräänlainen On the Road -tarina Jack Kerouacin jalanjäljissä. Verrattuna romaanin ensimmäisen osan räiskyvään ilotulitukseen toinen osa vaikuttaa laimealta, kesyltä. Sävellajin muutoksella Toby Litt haluaa ehkä alleviivata sitä seikkaa, että nyt on tullut maksun aika, lopettaa koheltaminen ja sekoilu ja kasvaa aikuiseksi. Ruveta järkeväksi, rationaalisia ratkaisuja tekeväksi ja ehkä myös hieman tylsäksi ihmiseksi.

Ensimmäisen tuhkauurnan sisältö sirotellaan Brooklyn Bridgeltä East Riveriin; näin osa Kokosta jää jazzkaupunkiin toisen tuhkauurnan matkatessa Maryn ja Jackin kanssa Amerikan halki. Kuvaus ajomatkasta pitkin amerikkalaisia valtaväyliä on melkoisen tylsä ja puuduttava, ja myös Kerouacin jalanjälkiä seuraavien pyhiinvaeltajien pinna alkaa kiristyä: Jack oli sekoamassa. Minä olin sekoamassa. San Franciscoon oli vielä yli 500 mailia. Istuin motellimme pölyiseen varjoon ja aloin itkeä. Denverissä matkan ja sen ohessa koko beat-unelman onttous pamahtaa lopullisesti myös Jackin tajuntaan: legendaarinen 1950-luvun Amerikka on muuttunut latteaksi arkkitehtipiirrokseksi koristeenaan somia tikku-ukkoja vapaa-ajan vietossa mukavilla julkisilla rentoutumisalueilla. Aikuistuminen on alkanut: Jack jättää Kerouacin Matkalla-romaaninsa hotelliin Cheyennessä, hän dumppaa hipstersanastonsa, hän dumppaa hipin ja coolin, ja siinä sivussa ihailunsa Amerikkaa kohtaan.

Ennen kuin beatnikkien tiet eroavat lopullisesti hipsteri-idean haihtuessa ohueen yläilmaan, he kohtaavat vielä kerran romaanin Grande Finalessa: Neal ilmestyy San Franciscoon. Nealin takkuinen tukka ulottuu olkapäille, hänellä on yllään armeijan ylijäämäbuutsit, armyhousut ja itsetehty liivi. Liivi on solmuvärjätty, housuissa on huopakynätuherruksia ja buutsit on maalattu keltaisiksi. Hänellä on nenässään rengas. Neal on ollut mukana mielenosoituksissa moottoritien rakentamista vastaan ja roikkunut puussa. Hän on niitä, joista media puhuu tieterroristeina. Hänestä on tullut hippi.

Draaman - tai ehkäpä melodraaman - kliimaksi näytellään matkan viimeisessä päätepisteessä Tyynen valtameren rannalla, myyttisessä Big Surissa, Kaliforniassa, jossa useat vanhan beat-sukupolven starat aikoinaan loivat unohtumattomia teoksia ja kokivat yhtä unohtumattomia trippejä. Jackin turhautuminen loiskahtaa yli reunojen ja seisoen jyrkänteellä navakassa merituulessa hän heittää Kokon uurnan niin kauas merelle kuin pystyy: Seremonia on ohi, moikka kissa! Sen jälkeen hän hyppää Maryn autoon ja kaasuttaa tiehensä.

Toby Litt jättää lopun avoimeksi ehkä ajatellen, että lukija on vapaa sommittelemaan tarinalle mieleisensä lopun. Mary ja Neal jäävät kuin nallit kalliolle, ja maiseman feidaantuessa hämyyn kuin imelimmässä Hollywood-melodraamassa myös entisten beatnikkien maailmantuska ja kapinointi feidaantuvat. On tultu aikuisiksi.

                 I saw the best minds of my 

                 generation destroyed by

                 madness, starving hysterical

                 naked...

                 Allen Ginsberg: Howl 1956

  

                  Minä näin. Oli tärvellyt

                  maailman vaino, hulluus ja

                  nälkä sukupolveni parhaat

                  mielet, syössyt ne alastomuuteen ja hysteriaan...

                  Allen Ginsberg: Huuto (suomennos Anselm Hollo 1961)