Natalja Kljutsarjova: Kolmannessa luokassa (2008)

Etkö sinäkin, Venäjä kiidä samoin kuin nopea, saavuttamaton troikka? [...] Minne sinä kiidät, Venäjä, vastaa? Ei vastausta. Lainaus on Nikolai Gogolin vuonna 1842 kirjoittamasta romaanista Kuolleet sielut. Kun Natalja Kljutsarjova kirjoitti romaaninsa Kolmannessa luokassa 166 vuotta myöhemmin, oli troikka muuttunut junaksi, mutta kysymykset säilyneet samoina: kysymys, johon Nikolai Gogol ei 1840-luvun Venäjällä pystynyt saamaan mitään vastausta, muodostaa myös Natalja Kljutsarjovalle lähes yhtä suuren mysteerin samannimisessä maassa 2000-luvulla. Natalja Klutsarjovan kirjassa entinen Venäjä on kuitenkin lopullisesti kiitänyt tuntemattomaan, kadonnut perinpohjin ja lakannut olemasta. Kerran oli - kaikesta huolimatta - olemassa maailma, jossa sellaisilla sanoilla kuin kunnia, omatunto ja arvokkuus oli vielä merkitystä. Mitä niiden tilalle on tullut? Pystyykö edes tähän kysymykseen saamaan vastausta?

Nyky-Venäjän syvintä olemusta ei löydä oligarkkien enklaaveista, ei ostovoimansa tunnossa pullistelevan ja alati runsastuvan keskiluokan piiristä eikä poliittisen eliitin palatseista. Kljutsarjovan mukaan nyky-Venäjän löytää varmimmin kolmannen luokan junavaunusta, siitä maailmasta, jossa pojan kuulee motkottavan äidilleen: Enkö mä taaskaan osannut katsoa sun perään tarpeeks tarkasti? Raflavaunustako löysit jonkun ryyppykaverin? Että pitää mulla olla vaivoinani tuollanen äijien perässä juokseva kännikala! Äiti-lapsi -roolien anarkistinen kääntyminen nurinniskoin kuvaa terävänä symbolina erästä yhteiskuntaluokkaa mutta samalla myös koko sitä yhteiskuntaa, jonka tehtävänä on representoida Natalja Kljutsarjovan kirjassa nykymenoa nyky-Venäjällä.

Kirjan alussa sen päähenkilö Nikita löytää itsensä avovaunusta huojuvassa ja itsensä uuvuksiin venyttävässä junassa, jostakin Dnon aseman läheltä. Kolmannen luokan vaunussa heiluu, kallistelee ja tarrautuu käsinojiin sameasilmäinen kansa, joka haukotteli, kuorsasi, haisi, söi eväitä, joi, kiipesi yläpedille, pureskeli auringonkukan siemeniä muiden arkipäivän askareidensa lomassa. He kaikki tuntuvat tietävän salaisuuden, jota ei voi paljastaa, koska paljastaminen on tarpeetonta. Nyt eletään 2000-lukua, ja kolmannessa luokassa matkustavien uusi uljas maailma ymmärtää vain julmuuden ja väkivallan kieltä. Niinpä Nikita tuntee vahvaa hengenheimolaisuutta Ivan Kaljajevin kanssa, joka 1900-luvun alussa teki yhdellä kädellä ristinmerkkiä, piteli toisessa kädessään Moskovan kenraalikuvernöörille tarkoitettua pommia ja hirtettiin Pähkinälinnan linnoituksessa. Yhteiskunnan tukahdetut traumat ja kollektiiviset painajaiset hyppäävät puolestaan silmille Nikitan tarunhohteisen tyttöystävä Jasjan huudossa hänen raivotessaan Moskovassa jossakin radikaalissa esityksessä: Meidän uljas uusi maailma ymmärtää vain julmuuden ja väkivallan kieltä! Suoran tuhoavan toiminnan kieltä! Sanoja ei enää tarvita! Tähän asti nerokkain Uuden Taiteen teos esitettiin maailmalle 11. syyskuuta vuonna 2001!

Nikitan ja Jasjan tuttavapiiriin kuuluu myös 25-vuotias Roshtshin, jolla on orastava kalju, akateeminen oppiarvo, tietokoneella neljäsataa tuntia trance-musiikkia sekä taipumus kokea häpeää siitä, että on älymystön edustaja. Roshtsinilla on kaiken muun ohella myös selitys kaikkeen, myös nyky-Venäjän surkeaan tilaan, ja tästä näkemyksestä kumpuaa hänen oma tietoinen ja ehdoton valintansa kuulua kolmanteen luokkaan. Venäjä on hänen mukaansa tyypillinen kulutusyhteiskunta, jossa kapitalismiin sidottu ihminen vieraantuu paitsi tuotettavista hyödykkeistä myös toisista ihmisistä. Kaikesta tulee tavaraa, myös rakkaudesta, ystävyydestä, isänmaallisuudesta, taiteesta, uskonnosta. Katsoessaan "kolmannessa luokassa" matkustavia venäläisiä Roshtshinin sielu menee ihmiskunnan kärsimyksistä ruvelle.

Kljutsarjovan kertojanlaadun vahvuus näkyy erityisesti hänen henkilökuvissaan, joista aukeaa muutaman lauseen pituisia pienoiselämäkertoja venäläisen kolmannen luokan kansalaisten kärsimyksistä. Näiden lyhyiden fragmenttien kautta kirjailijatar kuvailee junaromaanissaan hyvinkin ronskein vedoin venäläisen yhteiskunnan tilaa Putinin johtamassa valtiossa, jossa yhteiskunnan portailta pudonneita rähjäisiä surkimuksia näkee joka päivä metrossa ja kaduilla. Näillä kolmannen luokan ihmisillä on kasvot, joilta kuvastuu aikakauden rappio, jolle tiede, taide tai varsinkaan politiikka ei mahda mitään.

Sekaan mahtuu kuitenkin myös toisenlaisen alakulttuurin edustajia, vanhojen hyvien aikojen haikailijoita: vaelluksillaan Nikita tapaa metron sisäänkäynnin edessä Pietarissa miehen, joka Solovetskin luostaria esittävää postikorttia rintaansa vasten puristaen riehaantuu toivottamaan Putinin federaation hornantuuttiin ja julistaa pohjoisen Venäjänmaan isänmaaksi. Siellä on elämää, siellä on toivoa! Siellä on meidän satujen maamme ja ihannevaltiomme, muinaisen Novgorodin seuduille asettuneiden vapaiden ihmisten maa! Nostalgian ja muinaisten kansallisten arvojen uhoamisen takaa voi peruutuspeilissä nähdä viikinkipäällikkö Rurikin, jonka sanotaan perustaneen Venäjän ensimmäisen, aina 1600-luvulle asti hallinneen dynastian. Kuitenkin realistisena ja nykyhetkeä elävänä enemmistönä lienevät sittenkin sellaiset ihmiset, jotka rautatieasemalla kerjäläispoikaa kuransseeraavan lihavan täti-ihmisen tavoin rähisevät: Mitä siinä rahaa ruinaat? Noin ison pojan pitäisi jo alkaa varastella!

Kolmannen luokan eksyksissä olevan ja nykyhetkeä elävän sukupolven taiteellisia nuoria neroja edustaa puolestaan kalju naisrunoilija Shura, johon Nikita ja Jasja törmäävät jossakin maalauksellisesti rappioituneessa kellaritilassa. Sen sisäänkäynnin edessä oleilee tyyppejä, jotka ovat niin täynnä addiktioita, että heillä on ikuisesti jatkuva, hyvä ja radikaali olo. Saman olotilan näyttää myös Shurakin jakavan, vaikka ei pysty selvästi ymmärtämään, missä on. Lopulta runoilija-Shura yltyy deklamoimaan: Minulla on ongelmia - ja vaikenee, kun ajatus katoaa jonnekin hyvän ja pahan tuolle puolen. Sivustatukea löytyy heti läsnäolevasta yleisöryppäästä: amfetamiinia, pullo votkaa, pilveä, viitisenkymmentä sientä ja pari rauhoittavaa.

Junkkeri sen sijaan on toista maata. Hän on nautiskelija, kaunosielu ja ilmeisesti myös aatelinen, mitä se sitten tarkoittaakaan Putinlandiassa. Pystyäkseen ylipäätään elämään nyky-Venäjällä hän on kehittänyt rinnakkaismaailman, seitsemänsataa vuotta vanhan Venäjänmaan, jossa taistelijalla/Junkkerilla on vain kaksi mahdollisuutta: voitto tai kuolema. Ainut tapa saavuttaa voitto on uhrata paras rykmenttinsä, kohtalo, jonka Junkkeri pystyy kestämään linnoittautumalla asuntoonsa, josta poistuu ainoastaan piipahtaakseen viinakaupassa. Lopulta Junkkeri päätyy hortoilemaan pitkin venäläisiä koivumetsiä, joiden keskeltä hän lähettää Nikitalle viestin: Olen ryhtynyt käymään loputonta perehtymisvaiheen vuoropuhelua ympäröivän maailman kanssa.

Jonkin hienostotalon porraskäytävässä Nikita tapaa lattioita pesemässä 80-vuotiaan Taisija Josifovnan, jonka Groznyissa sijainnut kotitalo on pommitettu maan tasalle kymmenen vuotta aiemmin. Öisin Taisija nukkuu porttivahtien lepohuoneen sohvalla ja päivisin pesee lattioita kuudessatoista kerroksessa. Moskovaan hän on tullut paperittomana pakolaisena, kun Tshetsheniassa öljyputket paloivat, ja ilma muuttui myrkylliseksi. Kaiken kokeneen vanhuksen tyyneydellä Taisija suhtautuu sekä elämään että valtiovaltaan: Mitäpä valtio piittais mistään? Menenpä minne tahansa, joka paikassa kysytään "Miksi piti Moskovaan tuppaantua?"

Nyky-Venäjän tuhansista tarinoista Kljutsarjova nostaa esiin tarinan Eikälästä, jossa Nikita lentää ulos junasta. Aluksi Nikitaa huvittaa nokkelasti nimetty kylä, mutta ilo jää lyhyeksi, kun käy ilmi, kuinka virkamiehet ottavat kaikki tehot irti kylän vähemmän onnistuneesta nimestä. Kun byrokraatit näkevät anomuksessa kylän nimen, he alkavat virnuilla ja vastaavat "Eikä!" pyysipä heiltä mitä tahansa. Ajan saatossa tuberkuloosisairaalan ympärille syntyneestä Eikälästä on tullut bakteriologinen Vesuvius, aikapommi, jonka rinnalla al-Qaidakin kalpenee. Kun ajan hammas ja villi markkinatalous ovat pikkuhiljaa kuluttaneet puhki betoniaidan, joka aikoinaan erotti terveet eikäläiset sairaalan asukeista, alkaa tuberkuloosipotilaita vyöryä kylään. Kylään syntyy merkillinen symbioosi elämän ja kuoleman välille. Ruumishuoneesta kylmävarastoineen tehdään elintarvikemyymälä, ja kaatopaikalla leikkivät Eikälän kylän tyttöjen ja tuberkuloosipotilaiden jälkeläiset käytetyillä tippapulloilla ja ruiskuilla. Kaikki on edelleenkin yhtä ja samaa eikää, vaikka kylästä on tullut keuhkotautia levittävä Tshernobyl, jossa tuberkuloosibakteerien legioonat marssivat pitkin Eikälän mutkaisia kujia. Absurdina komiikkana alkanut tarina muuttuu viiltäväksi tragiikaksi.

Tragiikka muuttuu aina vain viiltävämmäksi Nikitan pistäytyessä Pietariin tapaamaan ystäväänsä Roshtsinia. Kadunkulmassa Nikita näkee ajoradalla ryhmän syksyisessä tihkusateessa värjöttäviä vanhuksia, jotka ovat ilmeisesti olleet paikalla koko yön. Mummot kapinoi täällä eläkkeitten pienuutta vastaan jo kolmatta päivää, selittää Roshtshin. Mummot eivät ainoastaan kapinoi, vaan hakatut, pamputetut, halveksitut ja nälällä näännytetyt vanhukset ovat päättäneet kävellä Moskovaan hakemaan oikeudenmukaisuutta. Nikita sijoittaa viimeiset ruplansa apteekissa sydän- ja verenpainelääkkeisiin, jotka hän jakaa yhdeksälle edelleen elävien kirjoissa olevalle vanhukselle, seitsemälle mummolle sekä kahdelle papalle. Myös touhukas ja parhaita kuvakulmia vanhuksista metsästävä media kiinnostuu mummojen ja pappojen nälkämarssista, varsinkin kun nääntyneet vanhukset tuskin enää pystyvät jalkojaan liikuttamaan. Ennen kuin mediakarnevaali pääsee täyteen vauhtiin, alkaa myös suurta yleisöä kiinnostaa marssi Moskovaan. Miliisi saapuu paikalle, ja sitten käykin samalla tavalla kuin uljaista miliiseistä kertovissa tv-sarjoissa. Erilaista sen sijaan on tapa, jolla Nikita reagoi tilanteeseen: kun miliisin everstiluutnantti kieltäytyy Nikitan antamasta käskystä polvistua marssijoiden eteen pyytämään anteeksi, Nikita täräyttää nyrkkinsä suoraan everstiluutnantin virnistelevään naamaan.

Samalla sekunnilla Nikitan eteen aukenee kuilu, johon hän putoaa kadoten pohjattomaan syvyyteen, loputtomaan ja ajattomaan tyhjyyteen, mielettömien unien täyttämään kavalkadiin. Kaoottisesta näkyjen sekamelskasta nousee kuitenkin esiin kuitenkin eräs uni, joka voisi - niin haluttaessa - edustaa symbolitasolla romaanin sanomaa. Unessa Nikita etenee Moskovan valkoisella talolla OMON-joukkojen muodostamaa rintamaa pitkin pujottaen samalla valkoisia neilikoita konepistoolien piippuihin. Yllättäen hän näkee OMONin miliisin, joka on nostanut ylös kypäränsä visiirin ja - hymyilee. Nikita ei ehdi edes tajuta, mitä on tapahtumassa, kun ladonovea muistuttava miliisi ottaa hänet karhunsyleilyynsä ja nostaa irti maasta. Sieltä hän näkee, kuinka OMON-joukkojen tasaisissa riveissä puhkeaa sekasorto. Siellä täällä riveistä putoili kilpiä, ja miliisit heittivät neilikoin koristellut konepistoolinsa maahan. Vaikka kuva kukkia kiväärin piippuihin tunkevasta Nikitasta on kuin suoraan klisee-kirjoittamisen oppikirjasta, se istuu jollakin omituisella tavalla tekstiin kuin tummennettu visiiri miliisin päähän. Maailma, jossa kaikki on pelkkää kaaosta tai feikkiä, ansaitsee myös arvoisensa kliseet.

Kljutsarjovan eräänä tarkoituksena lienee ollut kirjoittaa tarinansa sukupolviromaaniksi, jossa kuvataan erään eksyksissä olevan sukupolven sekavaa hortoilua sen etsiessä itseään. Näin ymmärrettynä Kljutsarjovan romaani toistaa ikivanhaa teemaa, nuorison kapinaa edellistä sukupolvea vastaan. Erilaisen Kljutsarjovan romaanista tekee kuitenkin yhteiskunnallisen paatoksen ylenpalttinen hurjuus, jota ei ehkä näin selväpiirteisenä löydy muista sukupolviromaaneiksi määritellyistä teoksista. Sen sijaan vaikkapa kunnon beat-romaanin tavoin kirjassa ei ole juonta edes nimeksi, vaan teoksen varsinainen fokus porautuu vallitsevia normeja vastaan kapinoivien nuorten elämäntapaan. Tässä elämäntaparoolissa kuuluu olla väsynyt, kelkasta pudonnut, kadun asukas. Kirjan lopussa sen päähenkilö Nikita palaa kuitenkin todellisuuteen, ja hänen odysseiansa saa päätöksensä. Onko Nikita itsensä löytäessään kasvanut ns. aikuiseksi? Hän hymyili niin kuin olisi tiennyt Salaisuuden. Salaisuuden, jota ei voi paljastaa, koska sen paljastaminen on tarpeetonta.

                           Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä (2011)

Kun ajattelee suomalaista rikoskirjallisuutta, mieleen saattaa ensimmäiseksi tulla vaikkapa Mika Waltarin kirjoittama ja klassikon statuksen saanut komisario Palmu -kolmikko, Matti Yrjänä Joensuun luoma sarja ihmistä syvästi ymmärtävästä vanhempi konstaapeli Harjunpäästä tai Eppu Nuotion dekkareiden tummaihoinen naistoimittaja Pii Marin, joka ratkoo murhia ja muita rikoksia kolmen kirjan verran lounaissuomalaisessa pikkukaupungissa. Myös näiden kirjailijoiden ns. siviiliammatit ovat tiedossa: Waltari oli kokopäivätoiminen ja kutsumukselleen perinpohjaisesti omistautunut ammattikirjailija; ennen kokopäiväiseksi kirjalijaksi ryhtymistään Joensuu oli rikostutkijan työssään uskollinen puurtaja. Lounaissaaristossa Hiittisten saarella asuva Nuotio on näyttelijä-ohjaaja sekä Unicefin Hyvän tahdon lähettiläs. Kaikilla mainituilla oli/on siis varsin maalliset siviiliammatit.

Niinpä kun ajattelee suomalaista rikoskirjallisuutta, johon waltarit, joensuut ja nuotiot istuvat luontevasti kuin hansikas käteen, pomppaa Metropoliitta Panteleimonin nimi murhamysteeriksi luonnehditun romaanin kansilehdeltä silmille kuin vieteriukko laatikostaan. Perinteisesti meikäläiset kirkonmiehet ovat tosin kirjoittaneet saarnojen lisäksi paljonkin kirjallisuutta, filosofisia pohdiskeluja, virsiä, runoja, hartauskirjoja sekä myös muutamia romaaneja esimerkkinä vaikkapa Jaakko Haavion vahvasti vakaumuksellinen Siionin vanki. Mutta metropoliitta Panteleimon on - yhtä kaikki - dekkarinsa myötä todellinen outolintu paitsi suomalaisessa ns. pappisgenressä myös suomalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Romaanin takakansi luonnehtii Panteleimonin Murha kirkonkylässä -dekkaria "nostalgiseksi rikosromaaniksi". Luonnehdinta on osuva, sillä kirjassa kuvatut tapahtumat kuuluvat viattomuuden aikaan, maahan ja yhteiskuntaan, joita ei enää pitkiin aikoihin ole ollut olemassa. Kirjan Lintukoto on pieni, turvallinen ja kotoisa Koskijärven kirkonkylä, jossa aamuvarhaisella maitoauto kolistelee sillan yli ja muutamaa tovia myöhemmin samaa siltaa pitkin jytyyttää kaupunkiin menevä linjuri. Nuorisoseuran talolla esitetään Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämää Kulkurin valssia ja Valssirinteen lavalla valssataan lauantaiehtoisin. On elokuun loppupuoli 1950-luvun lopulla, sodan loppumisesta on runsas vuosikymmen ja luovutetuilta alueilta lähtemään joutuneet siirtokarjalaiset on vaihtelevalla menestyksellä asutettu. Metropoliitta luo vivahteikkaan retromaailman, joka tuoksuu rukiintähkiltä ja viljakuhilailta kuin suomalainen elokuva parhaimpina Niskavuori-aikoinaan.

Tunnelma on hehkeimmillään, kun sillan alapuolelta löytyy jotakin, joka räjäyttää idyllin: ...mies kasvot alaspäin ja kädet ristinmuotoiseksi levitettynä...Näkyi aivan selvästi, kuinka valkoisen paidan kaulus punersi hyytyneestä verestä. Viehättävä mennyt maailma muuttuu hetkessä henkirikoksen näyttämöksi. Kuitenkin rikosromaaniksi Panteleimonin dekkari on sangen puhdashenkinen viritelmä, sillä siitä ovat kaukana nykyajan kovaksikeitetyille jännitysromaaneille luonteenomaiset rakennusaineet, raaka väkivalta ja sen kylkiäisenä versova yhtä raaka seksi. Metropoliitan kertomus kulkee klassisen - ja nykyajan näkövinkkelistä katsoen myös hieman vanhanaikaisen ja verkkaisen - salapoliisiromaanin jalanjäljissä. Kaikki on puhtoista kuin oman äidin pesemä paita ja verkkaista kuin kaurapuuron syöminen sunnuntaiaamuna.

Tapahtumapaikka on suljettu tila, idyllisen pieni ja sisäänpäinlämpiävä maalaiskylä, jossa asuu herkullinen valikoima vanhanaikaiselle salapoliisiromaanille luonteenomaisia stereotyyppejä. On hidasjärkinen kyläpoliisi Aulis Urhonen, on kylän kaikkitietävä puhelinkeskuksen hoitaja neiti Impi Kyyhkynen, on Kristian Berg, Koskijärven kartanon rappioaatelinen, on rehevä vaaleaverikkö Marketta Ronkainen, joka omistaa matkustajakoti-kahvila Herkku-Nurkan lisäksi myös "menneisyyden". Mutta on myös siirtolaismummo Akuliina Mikkinen, jonka nuoruudesta Karjalan kunnailla löytyy väkevä romanssi rajantakaisen shemeikan kanssa, taattuun Juhani Aho -tyyliin. Kun kyläläisiin tutustuu tarkemmin, huomaa että lähes jokaisella heistä kolisevat enemmän tai vähemmän piilotetut luurangot kaapeissa. Tarinan viimeisellä kolmanneksella metropoliitta lisää vielä pökköä pesään rakentamalla jokaisen luvun loppuun koukun, ns. cliffhangerin, joka pakottaa lukijan kääntämään sivua vikkelään, jotta saisi tietää whodunnit.

Eräällä tasolla dekkari on riipaiseva kuvaus siitä, mitä siirtokarjalaiset joutuivat kokemaan, kun he hävityn sodan sekasortoisissa oloissa pakenivat omilta mailtaan kantaväestön keskelle. Tulivat nuo karjalaiset tänne ja niille ruvettiin jakamaan valmista peltoa ilmaiseksi. Tähän on saatu suurella vaivalla pellot ja rakennukset ja nyt niitä sitten jakelemaan, toisten omaisuutta. Sellaista vääryyttä. Olisivat karjalaiset pysyneet omilla konnuillaan, kun kerta sitä kotiseuturakkautta julistavat. Taikka olisi heidät viety idemmäksi aroille. Ukrainassa on hyvää viljelysmaata. Mitä niitä tänne vieraisiin oloihin. Kun Mikkisiltä kuolee perheenjäsen, lähtee kylän luterilainen pappi toisuskoisten kotiin surunvalittelukäynnille. Mikkisten pihassa kirkkoherra näkee - hätkähtäen - Suomen lipun pihalla puolitangossa. Lähes itseään toruen hän ajattelee:  Niin, suomalaisiahan he ovat, tietysti. Keitäs muita. Pois lähtiessään hänellä on pappilaan viemisinä piirakkapaketti; surutalossa kirkkoherra oli pistänyt poskeensa kahdeksan kappaletta samaa tavaraa.

Kirjan romanttisin henkilö, Tauno Palon tyylinen ensirakastaja, on Mikkisen mummon poika Valde (Vladimir) Mikkinen, melkoinen hulivili, naisten mies ja tunnettu juoppo, sanalla sanoen sellainen renttu, johon naiset aina rakastuvat. Hän on sodassa ollut kaukopartiomiehiä, mutta ei koskaan oikein ollut malttanut kasvaa aikuiseksi. Hänelle ovat menettäneet sydämensä lähes kaikki Koskijärven kylän naiset - niin vapaat kuin varatutkin - alkaen poliisi Urhosen Elisabet-vaimosta, joka on kadottanut itsensä Valden tummiin silmiin. Kirkkoherran Raakel-rouva on pystynyt vain vaivoin pitämään näppinsä erossa miehestä, jota hän kertoo rakastaneensa. Sodan jälkeen nuorisokerhoa pitäneen, nykyisin puhelinkeskusta hoitavan siveydensipuli Impi Kyyhkysen silmä on aikoinaan levännyt komeassa ja aina siististi pukeutuneessa suoraselkäisessä nuorukaisessa. Herkku-Nurkan jo hieman eltaantunut vaalea viettelys kertoo olleensa Valden kanssa "sillä tavalla", varsinkin kun Valde oli alkanut haastella yhteisestä tulevaisuudesta.

Tässä Panteleimon ehkä peilaa sotienjälkeisessä Suomessa vallinnutta tilannetta, kun lukuisat aviovaimot olivat miestensä kaaduttua jääneet leskiksi. Kun näiden miesten lukumäärään lisätään talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa kaatuneet naimattomat miehet, nousee kaatuneiden yhteismäärä yli 72.000 mieheen. Nämä miehet olivat lopullisesti poissa sodanjälkeisiltä avioliittomarkkinoilta, jolloin syntyi useisiin tuhansiin nouseva naisten "ylijäämä", joka jo pelkästään demografisista syistä oli tuomittu jäämään ilman aviopuolisoa; heistä tuli - kuten aikakausi heitä vähemmän hienotunteisesti nimitti - "ylijäämänaisia". Vapaista miehistä taisteltiin siis verissä päin, ja näin ollen myös rakastettavilla rentuilla oli kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti hyvät markkinat. Tällaisen jämänaisen Panteleimon on luonnostellut Irja Pirskasessa, Pirskasten mahtitalon naimattomassa tyttäressä, Valdeen sokeasti rakastuneessa ja omaa kotia, miestä ja lapsia kaihoavassa. Nyt Irjan ainoa miessuhde on kirjahyllyssä kehyksissä oleva "Erkki", äidin kehittelemässä tarinassa juuri valmistumassa oleva insinööri. Hyvän koulutuksen saanut Irja on pian 30-vuotias ja "Erkistään" ja äitinsä neuvoista huolimatta yhä yksin: Miehelle pitää olla hyvä ja hellä, kun se on tarjolla. Ei niitä muuten kiinni saa.

Sodan jättämät traumat pulpahtelevat pintaan niin ikään myös eräissä muissa Panteleimonin luomissa henkilökuvissa. Muutos on iskenyt rajusti Koskijärven kartanon Bergin suvun laajoihin peltoviljelyksiin ja metsäomaisuuteen, kun suurin osa Koskijärven kartanon maista pakkolunastettiin ja jaettiin pitäjään muuttaneille evakoille. Kartanonherra Kristian Berg, sukunsa viimeinen, on pahasti alkoholisoitunut, muistoissa elävä, rappion runtelema mies. Häneen niveltyy kirjan varsinaisesta juonikuviosta jotakuinkin irrallaan oleva episodi, joka takautumana siirtää tapahtumat sotanäyttämölle, asemasodan aikoihin. Samassa komppaniassa isädeprivaatiosta kärsivän nuoren Bergin kanssa palvelee päällikkönä mies, josta myöhemmin tulee Koskijärven nimismiespiirin esimies, nimismies Felix Kurki. Sodassa Berg löytää kapteeni Kurjesta kaipaamansa miehen mallin ja Kurki saa nuoresta Kristianista taistelulähetin, johon hänen homoseksuaaliset taipumuksensa kohdistuvat paikallaan polkevan asemasodan aikana. Sodanaikainen kokemus traumatisoi molemmat miehet; toinen heistä tuhoutuu peruuttamattomasti ja toisesta tulee hermonsa menettänyt sadisti.

Vanhanaikaisen, kunnon dekkarin tyyliin Panteleimonin tarina päättyy kuitenkin onnellisissa merkeissä. Kun amatöörisalapoliisi on ratkaissut murhaajan henkilöllisyyden ja tätä on kohdannut jumalten oikeamielinen tuomio, kirjoittaa poliisin rouva Elisabet Urhonen ystävättärelleen kirjeen. Kirjeessään hitaansorttisen kyläpoliisin pirtsakka parempi puolisko tekee juurta jaksain selkoa jutun muiden osapuolten myöhemmistä kohtaloista. On erottu onnellisesti ja avioiduttu vieläkin onnellisemmin, on myyty metsää, on lähdetty etelänmatkalle - ja pojat ovat olleet poikia. Ja niin hyvä, lämmin ja hellä on nyt mieli jokaisen.

Whodunnit - se jääköön vielä kertomatta.

                                               Rakel Liehu: Helene (2003)

Rakel Liehun romaani Helene on runoilijan kirjoittama teos taidemaalarista, Helene Schjerfbeckistä. Eräällä sen monista tasoista romaani kasvaa yli kahdeksankymmentä vuotta kattavaksi elämäkerraksi - mutta Helene on paljon muutakin kuin elämäkerta, paljon, paljon muutakin. Rakel Liehu kertoo romaaninsa jälkisanoissa, kuinka hän seisoi Schjerfbeckien pienen hautakiven äärellä hautausmaan äärimmäisessä nurkassa ja puhutteli Heleneä: Älkää pelästykö, jos en kerro tarkan naturalistisesti tarinaanne, sillä jos tahdotte minun kertovan hyvän tarinan, teidän on otettava tämä riski. Helene otti riskin ja Rakel Liehun tarinasta tuli hyvä.

Aristoteleen mimesis-käsitteen mukaan runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua. Tämän mukaan vaikkapa historioitsijan ja runoilijan ero on siinä, että toinen kuvaa aktuaalista faktaa ja toinen sitä, mikä olisi saattanut tapahtua. Romaanissaan Liehu onkin ottanut käyttöön ns. Licentia poetica -periaatteen, runokielen vapauden poiketa normaalista kielestä ja/tai tosiasioista. Jos hyväksyy poikkeamat eikä sorru tarkistamaan havunneulasen tarkasti jokaisen yksityiskohdan paikkansapitävyyttä, Helene-kirjasta saa vahvan elämyksen kautta suurimman nautinnon. On olemassa klassikkokirjoja, jotka voivat tehdä ihmisestä onnellisemman. Tämä on sellainen kirja.

Rakel Liehu elää romaanin tapahtumissa paitsi mielen- jopa myös ruumiinliikkeitä myöten; hän kokee kuvailemansa tunnetilat oman itsensä läpi niin täydellisesti, että joskus lukija uskoo tekstin olevan kotoisin suoraan Schjerfbeckin kynästä. Liehu ikään kuin irtautuu itsestään ja sulautuu Helenen tajuntaan. Eräällä tasolla  Helene on pitkä sisäinen monologi, tajunnan virta, johon lukija astuu kuten Herakleitoksen klassiseen Panta rhei - "kaikki virtaa" -ajatukseen. Lukija, sen enempää kuin kukaan muukaan, ei voi kahdesti astua samaan virtaan, koska sekä virtaanastuja/lukija että virta/Helenen alitajunta ovat ainutkertaisia kokijoita/kokemuksia juuri siinä nimenomaisessa hetkessä. Viehättävällä tavalla Liehu pohjustaa käyttämänsä tekniikan antamalla Helenen tavata romaanin alkupuolella St Ivesissä isäänsä taluttavan ikävystyneen lapsen, Virginian, lontoolaisen Woolfin perheestä. Helene ei saa Virginia Woolfia mallikseen, mutta Rakel Liehu saa taiteilijana tulkita Woolfin kehittämää menetelmää käyttäessään toisen taiteilijan tajuntaa. Rakel Liehulla on kuitenkin yksinoikeus valita, mitä Helenen alitajunta tuottaa ja mitä se rajaa itsestään ulos.

Helene itse tavoittaa tarinansa syvimmän olemuksen Saltsjöbadenin Mariefredissä pohtiessaan, kuinka taiteen kieli pakenee ymmärtämistä. Taide itsessään on kieltä eikä sen tosiasiassa edes pitäisi tulla ymmärretyksi: Ymmärtääkö ihminen tähtitaivaan? Runouden kieli, Rakel Liehun tässä romaanissa käyttämä väline, avautuu sen sijaan lukijalle lähes tähtitaivaan omaisena, upeana elämyksenä, jossa kielen kauneus vertautuu saumattomasti Schjerfbeckin luomaan taiteeseen: se on huikea esteettinen kokemus. Vaikka Helene rakenteellisesti on elämäkerta, on se kaiken muun ohella myöskin kokelma aforismeja ja metaforia, jotka pysähdyttävät tuoreudellaan: Kurjet lentävät yli. Ne huutavat kuin rikkimennyt posliini. Joskus taas metaforassa purkautuu vaikkapa se uhka ja toivottomuus, joka viipyilee vuoden 1918 vankileirien ja nälänhädän raatelemassa maassa, kun kuun rapu ryömii punertavana taivaalla.

Helenen sisäistä monologia myötäilee ja vahvistaa eri aikatasojen limittyminen tarinan tapahtumien lomaan, kun huoneissa kulkee yhtäaikaisesti monta Heleneä, ja jokaisella heistä on oma ainutkertainen tajuntansa luotaamassa mennyttä elettyä. Kuitenkin myös Kuolema on aina läsnä; se on kätkeytynyt samalla vadilla lepääviin mustuneisiin hedelmiin, hellästi yhdessä matkustaviin, jotka Helene maalaa mätänemisestä piittaamatta. Loppujen lopuksi herra Historia kuitenkin vääristää kaiken - se tekee toisista satyyreja, minusta oletettavasti säälittävän pyhimyksen.

Huoneissa ja läpi aikatasojen kulkevien moninaisten Helenien tavoin myös maailmaan syntyneitä Helenejä on monia. Ulkonaisesti Helenien elämänjuoksu kaikkinensa on hidasta, rauhallista: Lapsuuteni oli hiljainen kuin pesuvati, johon "konkurssilapsi" saapuu kaukaa Linnunradan tuolta puolen, Leonardon kiehkura niskassaan ja aseinaan pitkät, pehmoiset kynnet. Neljän vuoden kuluttua Linnunradan lapsi kokee toisen syntymisensä. Pudottuaan portaita alas hän syntyy eliniäkseen rampautuneeksi raajarikkoiseksi, jonka ruumis on rujo, kuin surkeasti ryömivä skorpioni. Kuitenkin se uusi Helene syntyy myös taistelemaan, ponnistelemaan päästäkseen muiden joukkoon pelosta ja yksinäisyydestä - sillä eräänä päivänä isä tuo hänelle paperia ja kynän. Sen jälkeen: Nulla dies sine linea.

Vuosina 1879-1880 Helene saa Suomen suuriruhtinaskunnan keisarilliselta senaatilta matka-apurahat Pariisiin suuntautuvaa opintomatkaa varten, ja Helenen piirustuskoulussa solmimat ystävyyssuhteet "maalarisiskoihin", Helena Westermarkiin, Venny Soldaniin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin syvenevät Pariisissa entisestään. Helenen, 18-vuotiaan, itsetunto nousee kohisten, sillä hän lukee sanomalehdestä: "Naiset kahmivat apurahat. Onko oikein että he saavat keskimäärin suurempia apurahoja?"  Colaressin taidekoulussa Pariisissa, rapistuneessa kalkin, espresson ja tärpätin tuoksuisessa synnytyshuoneessa Helene kokee todellisen syntymisensä Taiteilijana. Hän pääsee eroon arkuudestaan, melkein unohtaa jalkansa eikä tunne kipua enää lainkaan: Uskaltaudun joskus läheiseen boulangerieen ostamaan batongin. Kuitenkin Helene tajuaa Pariisin olevan myös kaupunki, jossa syttyy paitsi elämän- myös kuolemanhimo: Onko minusta kestämään tämän kaupungin musertavaa painetta?

Tehdessään toisen Ranskan-matkansa muutamaa vuotta myöhemmin Helene lähtee maalaamaan Bretagneen, Pont-Aveniin, Rakkauden Maahan - Le pays d'amour - jossa hän kohtaa Rakkauden ja sen mukana jälleen yhden syntymisen: Olenko se enää minä, miten monta minää ihmisessä, ja kaikki ne lentelevät kuin irti reväistyt kirjan lehdet tuulessa. Sävyltään hopeanharmaassa, myllyjen ja kalastajaveneiden kylässä eräs Helene-niminen pohjoismaalainen tyttö kokee jotakin sellaista, jonka vuoksi hän olisi valmis vaikka - olisinko! - luopumaan pensselistään. Se jokin on läheisellä kalliolla maalaava, piippua imeskelevä englantilainen mies, John.

Johnin, englantilaisen taidemaalarin, toistakymmentä vuotta Heleneä vanhemman, otsaluu on tehty samasta paratiisin setripuusta kuin Helenen, mutta silmät pystyvät leikkaamaan sydämen kahtia kuin pienen oliivin. Se, että ymmärtää toista nopeasti, pesäänsä lentävän linnun lailla, on yksi rakkauden monista nimistä: Minua on tuskin enää olemassa, ensi kerran olen itsestäni irti, edellä. He vuokraavat ruohokattoisen ateljeen, yhdessä. Helene varjelee todellista sieluaan, jotta se olisi puhdas ja valmistautunut juhlaa varten. Mutta en kadu mitään. John pujottaa ohuen sormuksen Helenen sormeen, Helene antaa Johnille vain vasemman kätensä, en oikeaa kättäni, maalarin kättä!  Sitten, myöhemmin, saapuu Johnin huolellisesti argumentoitu kirje; Johnin suku pelkää ontuvan taiteilijattaren mahdollista tuberkuloosia, purkaa kihlauksen, ja rakkaus loistavine juhlapukuineen, muuttuu häpeäksi. Myöhemmin, paljon myöhemmin, Helene oivaltaa, että tapasi Johnin liian nuorena - John silitti häntä kuin pientä dalmatiankoiraa, ei naista, osti kojusta ruosteenruskean krysanteemikimpun ja suuteli Heleneä otsalle. Minun olisi pitänyt taistella ja hävitä. Niin olisi ollut helpompaa.

Kivenkovalla ehdottomuudella, joka on tyypillistä vain nuoruudelle, jätetyksi tullut kihlattu menettää elämänhalunsa, ei yhdessä yössä vaan hitaasti - kaikki tiet, yksi toisensa jälkeen, tuntuvat katkeavan. Helenelle suositellaan Gausdalia, norjalaista sanatoriota ja sen ylilääkäriä, Kristian Andvordia, rauhallisen oloista, 50-vuotiasta miestä. Kristianin mukaan Helenen masennus on osin ylpeyttä, ja sen parannuskeinona on päästää elämä elämäänsä. Juotte terveysvettä, ja yritätte jaloitella. Askel kerrallaan. Kristianin silmät ovat suuret ja tarkat, hän on roteva, nahkaliivinen originelli, jonka ensimmäinen vaimo on kuollut ja toinen avioliitto liian nopeasti solmittu. Kristian aloittaa lähestymisen hiljaa, mutta pian taiteilijatar ja lääkäri ovat tilanteessa, jossa jälkimmäisen on pakko sanoa: Rakastuin sinuun keväällä, rakastuin sinuun kesällä, ja talvella. Sinuun kokonaisuutena. Mutta en voi jättää Heddaa. Kristian, lääkäri laskee vaaralliset päivät tarkasti, mutta Helene, taiteilijatar, voisi formuloida asian niinkin, että ei se rakkautta ollut, vaan itsekkyys ja pyyde kohtasivat tunturien tulena hulmuavassa valossa. Kuitenkin taiteilijatar syntyy nyt Naisena, hän tuntee olevansa kuin muutkin naiset. Bon, Helene vakuuttaa itselleen. Vuosia myöhemmin taiteilijatar saa kuulla, että Kristian on horjahtanut tunturipolulta rotkoon, lähes ohjekirjan mukaisesti, sillä kuuluuhan viimeinen boheemien yhdeksästä säännöstä "Sinun on itse lopetettava elämäsi."

Henkisesti vaikean ajan jälkeen Helene valitsee vuonna 1902 omaehtoisen eristäytymisen pienelle paikkakunnalle, Hyvinkäälle, pois Helsingin kademielisistä taidepiireistä ja sen poliittisista juonitteluista. Helsingin koti puretaan Helenen Magnus-veljen avioiduttua, ja kirjoittamattoman lain mukaan naimattoman tyttären velvollisuus on huolehtia vanhemmistaan, Helenen tapauksessa leskeksi jääneestä äidistä, Olga os. Prinzistä, joka on puhdas ja täydellinen olento, kuin kirkon ehtoollispikari. Olga on myös vahva, hän on capetingien, Ranskan kuninkaallisten sukua. Helenen lähtiessä vuonna 1880 ensimmäiselle opintomatkalleen Ranskaan, äiti-Olga sanoo lähtiäisiksi: Lastasi en kasvata, jos sellaisen kannat kohdussasi tänne. Vastaat siitä itse. Helene palaa ulkomailta ilman lasta, mutta myös rahattomana, ja kun hän ruokapöydässä ojentaa kätensä ottamaan, se pysähtyy kuin halvattuna äidin sanoessa: Lihaa ottavat ne jotka ansaitsevat. Äidin kanssa ei yhteiselämä sen enempää Hyvinkäällä kuin aiemmin Helsingissäkään ota sujuakseen, sillä äidiltä ei Helene saa sitä mitä kipeimmin kaipaa, hyväksymistä. Vuosikymmenet olimme huudelleet toisillemme kuin erillisistä saarista.

1900-luvun Hyvinkää ei kuitenkaan ole mikään Jumalan selän takana oleva peräkylä, sillä jo muuttaessaan sinne Helene tietää sen kansainväliseksi. On saksalaisia, englantilaisia, japanilaisia. Junat Pietarista tuovat venäläistä ylhäisöä - sekä Anna Ahmatovan, runoilijattaren. Juna tuo myös Einar Reuterin, jolla myöhemmin tulee olemaan vahva vaikutus Helenen elämänkulkuun. Vuonna 1915, Einar, torniolainen metsänhoitaja ja taiteen keräilijä, tulee ensimmäisen kerran Hyvinkäälle. Yllään raidallinen pariisilaistakki, kaulaliina heitettynä nonchalantisti olan yli kuin Aristide Bruantilla konsanaan: Sinä Hyvä-tahto, Pyhä yksinkertaisuus, Quiche lorraine, Reipas leivos - vihdoinkin Helene kokee löytäneensä sekä itsensä että taiteensa todellisen ymmärtäjän, he ovat syskonsjäl, sielunveljiä.

Einar Reuterista tulee paitsi Helenen sielunveli ja kannustaja, myös hänen mallinsa. Jo Hyvinkäällä syntyy maalaus "Uneksija", jossa Einar on herkkä kuin majakka sumun takaa. Mutta on myös toisenlainen Einar, purjehtija, jolla on mahongin ja kuparin väriä kasvoillaan, käsi nyrkkiin puristuneena ja aistillinen, alaston selkä. Tunnen äkkiä olevani nuori. Se ei ole pelkästään hyvä tunne, se on kuin palohaava. Hän on 37, minä 56. Lopulta Einarista tulee paitsi sielunveli ja malli,  myös Helenen Ystävä. Yhdessä he käyvät illallisella Knipanilla, Tammisaaressa, yhdessä he lounastavat Helenin Magnus-veljen biedermeier-tyylisessä kodissa Helsingissä. Huomautan, että tämä nuori mies on pelkästään ystävä, hän ei ole hipaissut sormellaankaan minua.

Kirjeitä vilisee Einarin ja Helenen välillä, kolmekin päivässä. Ystävälleen Einarille jo nimeä - ja jonkin verran varallisuuttakin - saanut Helene antaa, kuten hän sitä itse kutsuu, "stipendin" Gausdaliin, Norjaan, jossa Helene itse kävi toipumassa masennuksestaan Johnin purettua kihlauksen. Mutta metsänhoitajan kirjeiden tulo lakkaa, ja lopulta päivien, lähes viikkojen odotuksen jälkeen Einarilta saapuu kirje. Einar on Gausdalissa kihlannut tuttavan vuosien takaa, itseään lähes kaksikymmentä vuotta nuoremman ruotsalaistyttö Tyra Arpin, mutta vakuuttaa samaan hengenvetoon Helenelle, että heidän ystävyytensä on äärettömän kallis. Taiteenkeräilijän on vaikea luopua alkulähteestään - hänellä ei ole varaa luopua taiteestani...kreivi Essex tarvitsee Elisabethiaan. Helene puolestaan joutuu myöntämään itselleen, että olisi halunnut pitää Einarin kokonaan ja on nyt kuin pettynyt lapsi, jolta on viety uusi lelu. Ystävyys/sielunveljeys pystyy kuitenkin kehittymään uudelle tasolle, ja vuosien mittaan Einar Reuterista tulee Helene Schjerfbeckin horjumaton tukija ja ymmärtäjä. Realismi voittaa pettymyksen, ja parin vuoden kuluttua Helene onnittelee itseään siitä, etteivät he avioituneet: Olisin ikävystynyt kanssasi, reipas eränkävijäni.

Eräs elämänkohtalo tulee päätökseensä, kun Helenen äiti kuolee Hyvinkäällä vuonna 1923. Elämä jättää naisen, joka ei ymmärtänyt lastansa ja jota ylpeys esti pyytämästä lainaa lääkärikuluja varten, kun tämä lapsi putosi portailta reisiluu murskana. Ylpeytesi tähden, Olga Prinz, minä olen nyt mikä olen. Helene ei voi - eikä tahdo - enää asua Hyvinkäällä, vaan muuttaa pois eikä jää radanvarren pikkupaikkakunnalle porvarina syömään rasvaista kampelaa. Uusi asuinpaikka löytyy Tammisaaresta, syrjäisestä pikkukaupungista, jossa kasvaa uljaita puita ja jonka kaduilla puhutaan äänekkäästi rahan arvosta, ostoksista ja rouvasväen kutsuista. Ihmiset Tammisaaressa ovat poroporvareita, mutta luonto on puhdistavan kaunis. Tavallaan Helene on nyt "vakiintunut", hän on kuusikymmentäkolmevuotias, asut moitteettomat, taulutilauksia jonossa neljätoista, pankkitili kasvussa.  Haluan että minua kunnioitetaan.

Jumala lahjoitti Helenelle Einar Reuterin. Sen sijaan pieni ja ainakin lievähkösti langennut Lucifer lienee ollut asialla, kun Gösta Stenman saapuu vuonna 1913 Helenen elämään. Välikätenä ja lähtölaukauksena yli kaksikymmentä vuotta kestäneelle ystävyydelle? molemminpuoliselle hyötysuhteelle? liiketaloudelliselle kumppanuudelle? toimii Helenen maalaus "Lukevat tytöt". Taideyhdistyksen arpajaisissa taulu on joutunut Tornioon, josta silloinen toimittaja Stenman on sen jäljittänyt ja myynyt Helsingin taideyhdistyksen kokoelmiin. Liikemieheksi ryhtyneen Gösta Stenmanin huhutaan rakentaneen alkupääomansa salakuljettamalla nuorena miehenä Pietarista Suomeen hyvänkokoisen laivalastillisen köyhtyneiden aatelisten omaisuutta. Innostuttuaan tauluista Stenmanista kehittyy eräänlainen kuvataiteiden kuningas Midas; kaikki mihin hän koskee, muuttuu rahaksi.

Niinpä Stenman ilmestyy ilmoittamatta Hyvinkäälle, lapsenkasvoinen nuori mies, ja ostaa kaiken mitä Helenellä on kotona - kolmetoista työtä. Lapsenkasvoinen nuorimies vakiinnuttaa asemansa merkittävänä taidekauppiaana ja sen myötä järjestää Helenelle yksityisnäyttelyn komeassa taidepalatsissaan. Succès! Näyttelyt seuraavat toisiaan; nyt Helene Schjerfbeck on paitsi kuuluisa - Nyt minulle kirjoitellaan kirjeitä kuin filmitähdelle - myös hyvä sijoitus; taulujen hinnat kipuavat korkealle.

Eräällä tasolla parivaljakossa Schjerfbeck-Stenman vallitsee kauhun tasapaino: Helene kärsii jatkuvasta rahapulasta ja Stenman, jumalan ylpeä yksityisyrittäjä, tahkoaa jatkuvasti rahaa signeerauttamalla Helenellä tämän vanhoja töitä, penkomalla kaapitkin etsiessään uusia ja hamuamalla luonnoksia roskakorista. Helene myös suostuu, tosin melkoisen vastentahtoisesti, kuukausipalkkaiseen sopimukseen Stenmanin kanssa, hän suostuu niin ikään tekemään toisintoja vanhoista töistään. Kun Helene lopulta sanoutuu irti sopimuksesta, Stenman ilmoittaa, että ensiosto-oikeus tilaamattomiin töihin jää hänelle. Tähän Helene myöntyy heti, sillä hänellä ei ole varaa ärsyttää mesenaattiaan, vaan hän kiittää Stenmania siitä, että tämä kunnioittaa Taiteilijattaren julmuutta.

Mutta - kaikesta huolimatta: Olen lähestymässä sitä mitä tavoittelen, käsi kädessä mesenaattini kanssa. Helene osoittaa yllättävää realiteettien tajua Einar Reuterille vuonna 1942 kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän pyytää Einaria olemaan tulematta itsensä ja Stenmanin väliin: Minulla on selvä ja hyvä suhde häneen, jätä se minulle, ole hyvä. Tosiasiassa Gösta Stenman omistaa Helenen, joka puolestaan on arvokas - ja kallis - kuin kruunun jalokivi. Helenen viimeinen asuinsija, lähellä Tukholmaa sijaitseva Saltsjöbadenin Mariefred, jonne Stenman on pelastanut Helenen Suomessa raivoavan sodan jaloista, on paitsi korkeatasoinen myös erittäin kallis. Tässä vanhassa huvilassa, jota tornit ja terassit koristavat, on runsain määrin kansainvälistä tunnelmaa, ruhtinaallinen palvelu ja oma lääkäri. Vuodekin on hienoin, jossa Helene on koskaan nukkunut, ja kesäisin rantavesissä, talon tuntumassa kelluu jatkuvasti toistakymmentä purjevenettä. Stenman maksaa kalliin huoneen ja kaikki kustannukset ja vastalahjaksi saa viedä kaiken, mitä Helene maalaa. Helene on nyt 81-vuotias, mikä Gösta Stenmanin mielestä on ihanteellinen ikä maalata omakuvia.

Mariefredissä Helenen ura nousee upeaan loppuhuipennukseen, syvällisesti vaikuttavaan omakuvien sarjaan. Ollessaan Firenzessä, Uffizin taidemuseossa jäljentämässä Filippo Lippin madonnaa on museon vahtimestari sanonut nuorelle, nahkasandaaleihin ja siniseen pukuun sonnustautuneelle Helenelle tämän itsekin olevan Madonna. Yli puoli vuosisataa myöhemmin maalatut omakuvat ovat yhtä kaukana Lippistä kuin madonnastakin, mutta ne maalannut nainen on 80-vuotiaana yhtä utelias kuin nuori Helene, nyt utelias näkemään, miten ihmisen aikaisemmin salatuksi jäänyt sisäinen olemus työntyy pintaan.

Mariefredissä Heleneä katsoo peilistä pelästynyt krokodiili - siveltimeni on jättänyt kauneuden. Helenestä omakuva on myös lähes mahdoton haaste, koska elementit joista sen pitäisi koostua, ovat jo liukenemassa elämän ulottumattomiin, katoamassa historiaan. Kuolema, joka jo asuu Helenessä, ei ole kaunis, mutta se mitä vielä on jäljellä, on paljas ja yksinäinen minä, Helene. Omakuvissa vanha nainen, joka vielä kutsuu itseään "minäksi", on lähes sukupuoleton, toinen puoli kasvoista jää maalaamatta toisen vielä ollessa läsnä, silmä loistaen suurentuneena. Vielä viimeiseksi kankaalle sinkoaa punainen täplä.

Seuraavissa omakuvissa punainen täplä katoaa ja kuvaan ilmestyy ihminen sellaisena kuin hän on ollessaan täysin yksin, kuoleman rynnäkköä odottamassa; ne ovat masennuksen kuvia. Korva on suurentunut kuuntelemaan; suu jääneenä kauhun huutoon. Omakuvat alkavat olla myös enemmän kuin "minä", ne surevat ja suru on suurempi kuin "minällä" koskaan. Helenelle vanhuus on putoamista, minne? Hän päästää omakuviinsa mukaan, ensi kerran, myös kaatumisensa, putoamisen portaita alas, kivun ja tuskan huudon. Näyttelyssä joku katsoja sanoo kokiessaan omakuvat julmiksi ja hyökkääviksi, ettei näin saa maalata. Ei saakaan. PITÄÄ.

Lopun tullessa kaikki on samaa luontoa, suurta tuulenhenkeä, en se ole enää minä. Se on meri, La mer. Se yhdistää Suomen ja Ranskan, Suomen ja Ruotsin, Suomen ja Englannin. Aallot, suuri yhdysside.

                 Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2009)

Kun urakoi Jonas Jonassonin kirjaa satavuotiaasta, joka syntymäpäivänään karkaa vanhainkodista ja aloittaa kaikkinaista inhimillistä ymmärrystä pakenevan seikkailun, saa kaupanpäällisiksi vielä rinnakkaiskertomuksen, jossa laitetaan 1900-luvun maailmanhistoria laakista uusiksi. Lähihistoria valottuu täysin uudella tavalla uusien hätkähdyttävien näkökulmien ja uusien uskomattomien tulkintojen kautta. Mutta kuten monet historian tutkijat ovat todenneet, historiahan on ennen kaikkea tulkintojen tiede.

Uudelleen kirjoitetun maailmanhistorian myötä kirjan kuvioihin hivuttautuu vielä toinenkin rakennuspalikka, tuhti annos déja vu -ilmiötä: tämähän on tuttua, ennen nähtyä ja aiemmin koettua. Satavuotiaaksi varttunut Allan Karlsson on milloin minkin kohtalon oikusta liikkunut monisyisen elämänsä aikana samoissa piireissä kuin maailmanhistoriaa luoneet miehet/naiset, ja historia on useinkin saanut odottamattomat käänteensä juuri Allan Karlssonin puuttuessa peliin. Sanalla sanoen, iki-huoleton Allan Karlsson on Forrest Gumpin henkinen kaksoisveli - hän on yhtä naiivi, yhtä hyväntahtoinen ja vilpitön, ja yhtä valmis auttamaan, oli avun tarpeessa sitten Churchill, Stalin, Maon kolmas vaimo tai norsu nimeltä Sonja. Sen lisäksi hän on kaikkialla, missä jotakin tapahtuu, aina yhtä läsnäolevana kuin Forrest Gump aikoinaan. Allan Karlssonista kirjan kirjoittanut entinen ruotsalaistoimittaja Jonas Jonasson on niin ikään myös itse erittäin hyvässä seurassa, sillä totesihan jo Egon Friedell aikoinaan Uuden ajan kulttuurihistoriassaan, että kirjailijat varastavat kaiken aikaa kaikkea mahdollista paitsi toisiltaan myös muiden taiteen alojen harjoittajilta, tunkiot pohjia myöten kaapien.

Lajityypiltään kirjaa voisi parhaiten luonnehtia pähkähulluksi "matkalla"-romaaniksi, jonka rakennusaineina ovat riehakas hevosenleikki ja myöhemmin myös räyhäkäs ja remuisa huumori. Hauskuus ratkeaa kuitenkin lähes ylilyönneiksi ja halpahintaiseksi poskensoitoksi varsinkin sen jälkeen, kun satavuotias Allan on sekaantunut Never Again -jengiin: meno ja meteli ovat kuin Spike Jonesin soittamassa Beethovenin Kuutamosonaatissa. Kaiken kaikkiaan sekä Allanin henkilöhistorian että maailmanhistorian kulku on niin hurjaa, että hitaan sorttisen suomalaislukijan on vaikea perässä pysyä - vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittäisi pariin, kolmeenkin Allan Karlssonista kertovaan veijariromaaniin, jotka mieluiten lukisi yksi kerrallaan eikä kaikkia yhtä aikaa.

Allanin pakomatka omista 100-vuotissyntymäpäivistään sörmlantilaisen Malmköpingin vanhainkodista johonkin suuntaan, mihin tahansa, on tuskin ennättänyt pälkähtää hänen päähänsä, kun hän jo avaa ikkunan ja kapuaa ulos kukkapenkkiin - tästä alkaa matka, joka Allanin omien sanojen mukaan ei määräydy kohteen, lähtöajan tai hinnan perusteella ja on räätälintyönä tehty miehelle, jonka elämän perusfilosofian voi kiteyttää lauseeseen: On niin kuin on ja käy niin kuin käy.

Jo Allanin elämäntaipaleen alussa sekä oli että kävi. Oli isä, joka lähti tekemään vallankumousta Nikolai II:n Venäjälle ja jolle kävi samalla tavalla kuin Nikolaille, jolloin olosuhteiden pakosta isätön Allan oli juoksupoikana Nitroglycerin AB:n tehtailla ja jolta tsupparinuransa ansiosta 13-vuotiaana kävi kuin tyhjää vain paukkujen tekeminen nitoglyseriinistä, selluloosanitraatista, ammoniumnitraatista, natriumnitraatista ja yhdestä jos toisestakin paukahtavasta ja räiskivästä aineesta. Räjähteistä tuli Allanin juttu.

Räjähteet lennättävät parikymppistä Allania sittemmin pitkin ja poikin 1900-luvun maailmanhistoriaa samalla, kun Yxhultin torpanpoika keräilee kokoelmiinsa maailman mahtimiehiä kuin tavallinen rahvas postimerkkejä. Kansainväisen uransa alkajaisiksi Allan törmää Espanjan sisällissodassa hääräävään pieneen prenikkamieheen, generalissimo Francoon, ja tästä tapaamisesta tuleekin eräänlainen alkuräjähdys Allanin monivivahteiselle räjähdysaine-ekspertin uralle. Maailmanhistorian tapahtumat ja merkkihenkilöt vyöryvät kirjan sivuilla sellaisella vauhdilla, että kuohuvan vuosisadan seitsemänkymmentäkuusi vuotta katoavat kuin pommin sinkoamana jonnekin ulkoavaruuden taakse. Julkimoiden lista on yhtä pitkä kuin vaikuttavakin: atomifyysikko Julius Robert Oppenheimer, Harry S. Truman, Winston Churchill, Josef Vissarionovitsh Stalin, Nikita Sergejevitsh Hrustsev, Mao Tse-Tung, Charles de Gaulle, Lyndon B. Johnson, Richard Nixon jne. jne. Kaikkein hellyttävin on kuitenkin Herbert Einstein, Albert Einsteinin avioton ja saapastakin tyhmempi nuorempi veli, seikka joka saattaa hyvinkin selittää häneen kohdistuvan ylenpalttisen hellyyden tunteet. Kuuluisuusryppäästä poiketen Herbert on myös täysin fiktiivinen henkilö.

Julkimoiden vanavedessä Allan Karlsson vaeltaa lähes maapallon joka kolkassa: hän seilaa Maon (kolmannen) vaimon kanssa jokiveneessä Jangtse-joella, puolittaa hanslankarina atomeja Los Alamosissa fyysikkojen kanssa, lentää Irakista Lontooseen Churchillin kanssa - Mukavaa että herra Churchill on tyytyväinen, sanoo Allan vieressään istuvalle Churchillille, jonka auton hän on hetkeä aikaisemmin räjäyttänyt kappaleiksi. Ja hyvinvoivan näköinen, hän jatkaa rakastettavaan tyyliinsä. Allan syö päivällistä Stalinin ja marsalkka Berijan kanssa Kremlissä: lohenmätiä, silliä, suolakurkkua, lihasalaattia, grillattuja kasviksia, borssikeittoa, pelmeneitä, blinejä ja kaviaaria, purotaimenta, kääryleitä, lampaankyljyksiä ja piirakoita. Pjongjangissa lohduton nuoriherra Kim Jong Il itkee Allanin sylissä kuultuaan, että Stalin-setä on kuollut - eletään vuotta 1953. Pariisissa, Élysée-palatsissa vuonna 1968 Allan paljastaa de Gaullelle, että tämän sisäasiainministeriössä toimii vakooja, ja on siitä hyvästä vähällä tulla palkituksi Ordre du Méritellä. SALT-sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa Moskovassa Allan Karlsson ja Richard Milhous Nixon juovat sopimuksen päälle kahvit ja konjakit - Allan tuplana.

Näiden trotyylinhajuisten pidempikestoisten seikkailujen lisäksi Jonasson sommittelee kirjaansa myös joitakuita lyhyitä, eräänlaisella kameo-tekniikalla toteutettuja mutta reaalihistoriaan liittyviä pikkuepisodeja. Eräältä Allanin isän petrogradilaiselta tuttavalta, Carlilta, jota myös "Fabbeksi" kutsutaan, isäukko oli pelissä voittanut emalisen pääsiäismunan - "Fabbe"  ei paljoa muuta tehnytkään kuin tuollaisia munia sen lisäksi että joi, turinoi ja pelasi korttia Allanin isän kanssa. Carl Fabergén lisäksi Allanin isän myötä kertomukseen saapuu myös uppsalalainen rotubiologi Bernhard Lundborg, ilmeisen fiktiivinen henkilö, joskin tämän edustama eugeniikka oli sen aikaisessa maailmassa totisinta totta. Lundborgin haaviin jouduttuaan Allan pakkosterilisoidaan eugeenisin ja sosiaalisin perustein, onhan Allan ilmiselvästi jälkeenjäänyt ja liiaksi isäänsä tullut, jotta Ruotsin valtio voisi sallia Karlssonin suvun jatkumisen. Irakin salaisen poliisin kynsissä Allan vihjaa, että hänellä on ollut sormensa pelissä, kun Glenn Milleriä kuljettanut US Army Forcen lentokone katosi Englannin kanaalin yläpuolella: Tapauksen piti näyttää lentoturmalta, ja siinä minä onnistuin. Pidin huolen siitä, että molemmat moottorit syttyivät tuleen ja kone putosi. Kukaan ei nähnyt Milleriä sen jälkeen. Natsiloikkari sai ansionsa mukaan - Oliko Glenn Miller natsi? ällisteli poliisipäällikkö.

Lopullisesti Allan Karlsson tulee jalastaan naulatuksi kiinni nykyhetkeen, kun hän sekaantuu satavuotissyntymäpäivänään Never Again -jengiin. Kuitenkaan Allanin reaaliaikaankaan sidotusta elämästä ei vauhtia puutu, vaikka lähinnä puhtaasti fyysisistä syistä johtuen elämä ei enää ole niin maailmoja syleilevän ekspansiivista kuin hänen elämöidessään maailmanhistorian parissa. Jos Allanilta itseltään olisi kysytty hänen preferenssejään, niin vastaus olisi takuuvarmasti ollut, että mieluummin vaikka puoli tusinaa rikollisjengejä kuin yksi tasaisen äkäinen ylihoitaja Alice, jolla kaiken lisäksi oli todistetusti vielä kuudes aisti hallussaan - minne Allan viinansa kätkikin, Alice löysi ne. Niinpä kiivettyään vanhainkodin ikkunasta orvokkipenkkiin Allan vilkaisee vielä kerran paikkaa, jonka oli vielä hetki sitten luullut jäävän hänen viimeiseksi asunnokseen maan päällä. Sitten hän totesi itsekseen, että kuolisi varmaan joskus toiste jossakin muualla.  Ihan kelvokkaasti ajateltu.

Allanin elämä - ja matka - jatkuu aina vain poskettomammissa merkeissä, kun ihmiset, eläimet ja ruotsalaiset maalaismaisemat vilistävät tuhatta ja sataa itsensä suorastaan voipuneeksi tuntevan lukijaparan aivoissa. Kun ollaan vielä lähtökuopissa, Allan varastaa vahingossa matkalaukun, joka sisältää viisikymmentä miljoonaa kruunua. Matkalaukun todellinen vaikkakin väliaikainen haltija, jengiläinen Pultti, työnnetään pakastimeen, josta unohtuu pakastusohjelma päälle. Ajetaan kalmo mukana vuoden 1954 resiinalla, kalmon pää pönkitettynä harjanvarrella ja aurinkolasit silmillä, ostetaan hopeanvärinen Mercedes vuosimallia 1988 sekä sen kuljettaja, löydetään tiuhaan kiroileva punatukkainen ja uhkeapovinen nainen, tämän saksanpaimenkoira ja norsu. Houkutellaan jengiläinen Hinkki liukastumaan norsunläjään ja sen jälkeen norsu istumaan Hinkin päälle, romutetaan muutamat Mustangit ja Bemarit, saadaan Djiboutista ja Riiasta faksit, jotka vahvistavat, että Pultti (Djiboutissa) ja Hinkki (Riiassa) ovat kuolleet. Lennetään viisi tonnia painavan norsun kanssa Azerbaidzanista ostetulla suihkukoneella Balille juomaan päivänvarjodrinkkejä päivänvarjona alla. Ja...ja...ja...

Kaiken koohotuksen ja sekoilun seasta saattaa voipunut lukijaparka ehkä kuitenkin löytää myös jonkinlaisen "sanoman", kun sen sijaan ns. "moraalista" ei kannata juuri paljoa tässä yhteydessä puhua. Jos matkalaukussa on viisikymmentä miljoonaa kruunua, on kaikki, myös moraali, ostettavissa. Lentomatkalla Baliin Allan ei turhaan lausu nimeään: Olen Mr Sata Tuhatta Dollars. Kun lennonjohto kuitenkin vielä nikottelee, muuttuu nimi muotoon:  Etunimeni on Kaksisataa Tuhatta, ja Allan (sekä sekalainen seurakunta norsuineen) toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi.

Romaanin "sanomana" taasen saattaa olla Jonassonin halu nostaa esiin erilaisia ajatuksia ja oivalluksia käsitteestä, josta puhuessamme käytämme sanaa "vanhuus". Kukapa meistä ei haluaisi Allanin tavoin kiivetä ikkunasta ulos orvokkipenkkiin ja muuttaa elämänsä laakista? Päästä eroon maailman kaikista ylihoitajista, jotka aina tietävät, mihin vanhukset ovat piilottaneet ylihoitajien heiltä kieltämät asiat? Syödä aamuisin tarjotun puuron sijasta hirvipaistia ja palan painikkeeksi ryyppyjä jotka virvoittaisivat kroppaa? Istua aurinkotuolissa päivänvarjon alla paperivarjolla koristettu drinkki kädessä? Jos se onnistuu Allanilta, niin miksi se ei onnistuisi sinulta, minulta, Hentun Liisalta, Puntun Paavolta, Juorkunan Jussilta, Kapakka-Lassilta ja Mylläri-Matilta? Kiivetään kaikki ulos ikkunasta!

                                   Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (2008)

Joskus pitää mennä kauas, jotta näkee lähelle. Näin kävi albanialaissyntyiselle Anilda Ibrahimille, joka Italiaan muutettuaan kirjoitti viehättävän sukukronikan Buronjan suvun naisten vaiheista, jotka kattavat neljä sukupolvea. Ibrahimin Punainen morsian seuraa naisten kohtaloita 1920-luvulta 1990-luvun lopulle. Kirja on episodiromaani, jonka noin kahdeksankymmentä vuotta kattavasta ja aika ajoin sekavalta vaikuttavasta aikajänteestä tuntui ensi alkuun melkein mahdottomalta saada koherenttia kokonaiskuvaa. Vähitellen alkaa Albaniasta kuitenkin nousta esiin värikylläinen panoraama, joka alun takapajuisuuden lähes lyyrisestä kuvauksesta muuttuu Enver Hoxhan kaudelle tultaessa albanialaisen kommunismin teräväksi kritiikiksi.

Kun pienen suomalaisen läänin kokoiselle alueelle ovat aikojen saatossa rynnistäneet erilaisia kulttuureja edustaneet valloittajat lähes jokaisesta ilmansuunnasta - Hellaasta, Roomasta, Bysantista, ottomaanien imperiumista, Italiasta, Saksasta - tuloksena on syntynyt eksoottinen sekahedelmäsoppa, kirpeä, makea ja hapan, rakilta maistuva ja kvitteniltä tuoksuva. Tässä rakin ja kvittenin maailmassa ratsastaa romaanin alussa sulhasensa taloon punaisiin pukeutunut morsian limppu kummassakin kainalossaan, ja punainen huntu kätkee hänen kosteat silmänsä. Punapukuisen morsiamen, Saban, kautta Ibrahimi alkaa keriä auki tarinaa naisista, jotka vuosikymmenien saatossa muovasivat sekä hänet että hänen kohtalonsa.

Tarina alkaa korkeiden vuorten kätkössä olevasta Kaltrasta, valkoisista kivistä tehtyjen kaarisiltojen sinisestä kylästä, joka on yhtä kaukana maailmanmenosta kuin koko Albaniakin. Kaltran asukkaat ovat järeitä kuin hautakivet, elävät valkoisissa taloissaan, hoitavat lampaitaan ja nauttivat ikuisuudesta tiedostamattaan. Keskellä kylää on tori, jolta alkaa Buronjan perheen tuho ja samalla useiden naissukupolvien yli ulottuva saaga, Sabasta alkava ja Doraan/Anilda Ibrahimiin päättyvä. Tällä torilla Habib, Saban isä, tappaa vahingossa naapurinsa pojan, ja koska verikosto Kaltran kaltaisessa kylässä, jossa kaikki ovat sukua toisilleen, tuhoaisi kymmenien ihmisten elämän, 15-vuotias Saba naitetaan tapetun pojan vanhemmalle, leskeksi jääneelle ja alkoholisoituneelle veljelle. Sabasta tulee veriuhri, jolla ostetaan sukujen välinen rauha. Aikojen saatossa pienikokoisesta, käymäläluutaa ja pöllähtänyttä kanaa muistuttavasta Sabasta tulee kuitenkin romaanin ensimmäisen osan ehdoton keskushenkilö, jonka vaikutusvalta jatkuu voimakkaana myös kirjan toisessa osassa. Vielä yli toisenkin osan Saba jatkaa elämäänsä tarinoissa, jotka jäävät jälkipoville kertomaan naisesta, talon kantavasta hirrestä, mutta myös rakkaudesta ja petoksesta, sodasta ja verestä, syntyneistä ja syntymättömistä lapsista.

Viisitoistavuotiaana Saba aloittaa elämäänsä miehensä Omerin taloudessa, suurtaloudessa, johon Omerin lisäksi kuuluvat tämän kaksi veljeä, näiden vaimot ja lapset sekä kaikkea hallitseva anoppi. Avioliitto on nyt sinettiä myöten vahvistettu, morsian on kelvannut. Sulhasen kelpaamisesta ei ole niin väliä, koska hän kelpaa aina: sulhanen puhdistuu ruukullisella vettä, kun taas kaikki maailman joet eivät riitä morsiamen puhtaaksi pesemiseen. Lopullisesti Saba lunastaa yhteisön hyväksymisen synnytettyään kolmen tyttären jälkeen viimein pojan - juhlat kestävät seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Suvun painajaisena seinällä tyhjän panttina riippuneelle kiväärille on jälleen tullut käyttöä, kun albanialaisen perinteen mukaan Omer, nyt poikalapsen ylpeä isä, ilmoittaa kiväärinlaukauksin pojan syntymästä kyläläisille.

Vaikka romaani leimautuu vahvasti useiden sukupolvien yli kutoutuvaksi kertomukseksi naisista, albanilaisen naisen sielun luotaaminen ei kuitenkaan ole ollut Anilda Ibrahimin ainoa kimmoke romaanin kirjoittamiselle. Naisten kohtaloiden lisäksi romaani tarjoaa lukijoille näkymän viime vuosiin saakka miltei tuntemattomaksi jääneeseen maahan ja sen lähihistorian dramaattisiin tapahtumiin. Näitä historian käänteitä Anilda Ibrahimi peilaa Buronjan laajan suvun naisten kautta ja luo samalla kelpo viipaleen mikrohistoriallista tutkimusta. 

Romaanin ensimmäistä kolmannesta leimaa Kaltran pysähtyneisyys, jolloin kokonaiset ihmiselämät jäivät vuoriston äärettömän hiljaisuuden verkkoon. Kaltrassa vatvotaan samoja asioita puoli vuosisataa, ihmisistä tulee aikojen kuluessa kasvottomia, määrätynlaiseen tilanteeseen tai käyttäytymiseen sidottuja representaatioita. Uskottoman Esman lailla kaikkia Kaltran uskottomia naisia kutsutaan esmoiksi tai naapurin vaimoa vokotelleita miehiä mysafireiksi nenänsä menettäneen Mysafirin mukaan. Kuitenkaan maailmanmenosta tietämätön ja sisäänpäin lämpiävä Kaltrakaan ei voi olla joutumatta muun Albanian ohessa eurooppalaisen valtapolitiikan sijoiltaan viskomaksi. Vuonna 1939 Mussolinin joukot miehittävät maan, tosin Buronjien naisten ja miehittäjien välinen kohtaus on melkoista farssia Saban käskiessä naisia jättämään poikaparat rauhaan - minä en lähettäisi tuollaista edes kanojeni vahdiksi.

Tilanne muuttuu kuitenkin saksalaisten tullessa: italialaiset sotilaat ammutaan, Saban kolme veljeä ammutaan, Behije, Saban käly ammutaan. Maa vajoaa kaaokseen, sillä kommunistit ja kansallisrintaman sissit taistelevat paitsi miehitysjoukkoja myös toisiaan vastaan. Lopulta Enver Hoxhan johtamat kommunistit selviytyvät voittajina, ja maasta tulee vuonna 1946 Albanian sosialistinen kansantasavalta. Voittajia tulee ja voittajia menee...eikä maaseudun väestö, joka ei ollut koskaan lukenut Pääomaa, edes tiennyt, mitä sosialismi/kommunismi tarkoittaa. Buranjan suvun naiset sen sijaan oppivat kuitenkin pian ymmärtämään sen tarkoittavan naisille työtä myös kodin ulkopuolella ja sitä kautta rahaa omaan käyttöön. Iltakoulussa Saba - punainen morsian - lukee liitutaululta iskulauseen Nainen: vallankumouksen voima.

Yhtä jalkaa naisten päästessä murtautumaan ulos kotiensa ahtaista oloista, muuttuu myös eristäytynyt Albania erilaiseksi: ahtaat olot ja eristäytyminen jatkuvat, mutta nyt, kun Albanian johdossa on diktaattori Enver Hoxha, maa on voimakkaasti kallellaan stalinismiin ja neuvostokommunismiin. "Veljet", Enver Hoxha sanoi noina vuosina, "kaikki, mikä oli ennen teidän, on nyt meidän."  Ibrahimin romaani ei kuitenkaan noita aikoja kuvatessaan piehtaroi pelkässä kurjuudessa, vaan kerrontaa leimaa usein sarkasmiin vivahtava komiikka, esimerkkinä vaikkapa anekdootti kaltralaisen Tanan muulista. 

Entisen partisaanin vaimo on viemässä elikkoaan laitumelle, mutta muulilla on määränpäästä eriävä mielipide. Nainen vetää köydestä, sadattelee ja saa lopulta apua Buronjan suvun naisilta. Ihmetys on melkoinen, kun huomataan, että muulin harjasta riippuu mitaleita, jotka partisaani on saanut puolueelta heti sodan jälkeen; samasta osoitteesta ovat peräisin niin ikään harjasta riippuvat, partisaanin  lapsien saamat prenikat vapaaehtoisesta työstä vuorten ja metsien saattamisessa hedelmällisiksi. Koska muuli paiskii töitä kuin muuli, saattaisi tämä kunniamerkein koristettu työnsankari Tanan mielestä anoa myös kommunistisen puolueen jäsenkirjaa. Tarinan pisteliäs komiikka toimii keinona selviytyä ja säilyttää mielenterveytensä hirvittävissä oloissa. Italiaan muutettuaan Ibrahimi näkee selvän yhtäläisyyden katolisen kirkon ja Albanian kommunismin välillä. Mutta meidän kommunismimme oli julmempi kuin historian konservatiivisinkaan paavi.

Ibrahimi on tehnyt kerrontateknisen ratkaisun, joka jakaa romaanin kahteen osaan. Ensimmäisen osan arkaainen, värikylläs ja romanttissävyinen tyylilaji muuttuu toisessa osassa rennon humoristiseksi ja sarkastiseksi, joskus jopa kyyniseksi. Toiselle osalle on leimallista myös ensimmäistä osaa runsaampi anekdoottien käyttö. Kirjan ensimmäisessä osassa anekdootit muodostavat kertomuksen kannalta tiiviin, kertomusta eteenpäin kuljettavan apparaatin, kun taas toinen osa hajoaa sirpaleiseksi novellikokoelmaksi, jota sitoo löyhästi yhteen naisten kirjavat kohtalot. Myös pääosan esittäjä muuttuu, sillä ensi osan hienosti kuvattu Saba antaa tilaa pojantyttärelleen Doralle, joka on kirjailijattaren alter ego. Ibrahimi lienee tällä ratkaisulla pyrkinyt luomaan eräänlaisen ristivalotuksen vanhan maailman Saban sekä uuden järjestelmän Doran välille. 

Kuitenkin päällimmäiseksi jää tunne, että tässä kipuilee kaksi naista, kumpikin yhtä lailla hämmennyksissä ja hukassa ulkopuolisuutensa takia. Saba kiteyttää sen kertomalla, että hän on tavallaan turkkilainen, tavallaan ei, vähän muslimi ja vähän ortodoksi. Uskoessaan kummankin uskontokunnan jumalaan Saba on sekä vähän turkkilainen ja vähän kreikkalainen. Dora puolestaan tekee rajun ratkaisun ja lopullisen irtioton Albaniasta, joka kommunismin kaatumisen myötä on muuttunut kapitalistiseksi kaikkine vastenmielisine lieveilmiöineen. Noina kapitalismin ensi kukoistuksen vuosina Dora kertoo nähneensä itselleen tuntemattoman maan, eläneensä vieraan kansan parissa.

 Niinpä Doran/Anildan lähtö Albaniasta Sveitsin kautta Italiaan on loppujen lopuksi varsin helppo, sillä Doran mukaan jokin naissukupolviemme pitkässä ketjussa oli katkeamassa. Näille menneiden aikojen naissukupolvien ketjulle Ibrahimi on romaanillaan pystyttänyt pysyvän muistomerkin, joka  yhtä kaikki  on kirjoitettu hänen uuden kotimaansa kielellä. Mutta vaikka punainen morsian - una sposa rossa - verhoutuukin vieraan kielen vaatteisiin, morsio on kuitenkin perinjuurin ja luovuttamattomasti albanialainen.

                                        Boris Akunin: Turkkilainen gambiitti (1998)

Jos niljakas James Bond, naisia left, right and center kaatava ja ravistettuja martineita latkiva MI6:n salainen agentti, alkaa kyllästyttää/naurattaa, kannattaa seuraavaksi hankkiutua 1870-luvun Bulgariaan Erast Fandorinin seuraan. Venäjän-Turkin sodan (1877-1878) aikana Venäjän armeijassa toimii kaiken todennäköisyyden mukaan myyrä, joka heittää kapuloita venäläisten etenemisen tielle. Hätiin huudetaan ns. "diplomaattiosaston" nimineuvos Erast Fandorin, joka James Bondin tavoin on "salainen agentti", mutta toisin kuin yksiviivainen ja narsistinen Bond, Erast on hillitty ja hallittu, pidättyvä ja moraalisesti moitteeton, eräänlainen anti-Bond. Se ei kuitenkaan estä Fandorinia olemasta henkeen ja vereen asti pesunkestävä agentti, terävä-älyinen ja hötkyilemätön, loppuun asti isänmaan asialla.

Boris Akuninin Turkkilaiselle gambiitille valitsema taustakulissi, Bulgarian vapautussota, tarjoaa suomalaisille lukijoille mielenkiintoisen lisäbonuksen tsaari Aleksanteri II:n armeijaan kuuluneen suomalaisen kaartinpataljoonan kautta, joka kävi kärsimässä vilua ja nälkää Balkanin vuorilla turkkilaisia vastaan taistellessa. Kuitenkin taustakulissi on vain taustakulissi, sillä kirjan varsinainen valokeila - kunnon agenttiromaanin tavoin - kohdistuu kutkuttavan herkulliseen tyyppivalikoimaan, jonka lennokkaita vaiheita seurataan sekä rintaman tuntumassa sijaitsevan kansainvälisen pressiklubin kirjeenvaihtajien että esikunnan upseerien kautta. Shown varastaa kuitenkin Varvara Suvorova - Varja - nuori naishenkilö, jonka elämänvaiheet voi jakaa kolmeen jaksoon: Varja on hameeseen pukeutunut riiviö, Jumalan lähettämä rangaistus, puolihullu nihilisti. Turkkilaisessa gambiitissa nämä kolme vaihetta ovat selvästi näkysällä, ja useimmiten yhtäaikaisesti. Kirjan alussa riiviö-Jumalanrangaistus-nihilisti on matkalla Pietarista Bukarestin kautta sulhasensa luo Bulgarian sotanäyttämölle, jonne niin ikään junamatkalla olleet upseerit ja virkamiehet ovat miltei tappaneet toisensa lyhyttukkaisen, paperosseja polttelevan neidin tummanruskeiden silmien tähden. Akuninin tarinasta kasvaakin vähitellen Erään Naisen Muotokuva, tsaarinajan eräänlainen The Portrait of a Lady.

Ladyn ja salaisen agentin tiet kohtaavat jossakin Tonavan etelärannalla olevassa kapakassa, jonne petollinen paikallisopas on ladyn jättänyt varastettuaan ensin tämän matkatavarat ja jossa tämän ei-niin-kovin-piilevä feminismi saa ensimmäisen, ankaran kolauksen. Balkanilaiskapakassa likaiset miehenköriläät latkivat kannukaupalla punaviiniä ja nauraa hohottavat kaiken aikaa samalla, kun tuijottavat tahmean saaliinhimoisesti omaisuutensa menettänyttä naisparkaa. Ennen kuin ladyn balkanilaisseikkailu ehtii saada traagisen lopun, epätoivoiseksi muuttunut Varja näkee, kuinka deus ex machina Erast Fandorinin muodossa laskeutuu hänen pöytäänsä. Varja näkee kalpeat ja lumivalkeista ohimoista huolimatta hyvin nuoret, melkein poikamaiset kasvot, kylmät vaaleansiniset silmät, ohuet viikset ja vakavan suun. Mies, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin kapakan renttuporukka, kertoo olevansa serbialainen vapaaehtoinen, palaamassa turkkilaisten vankeudesta. Tervemenoa sliipattu James Bond teräskuorisine Rolexeineen, aurinkolaseineen, timanttikoristeisine kalvosinnappeineen ja bikinipimuineen; tervetuloa Erast Fandorin, diplomaattiviraston kolmannen osaston agentti ja 21-vuotias Wunderkind, joka aamuisin pynttäytyy typerään raidalliseen voimistelupukuun harrastamaan englantilaista voimistelua!

Typerän englantilaisen voimistelun lisäksi Erastilla on toinenkin säännöllinen harrastus, iltojen viettäminen rintaman tuntumassa sijaitsevalla pressiklubilla, jossa myös Varjalla samoin kuin päämajoitusalueelle akkreditoiduilla lehtimiehillä on tapana kokoontua. Tupakansavulta, vahakynttilöiltä ja partavedeltä lemuavasta klubista Varja löytää aluksi kaksi nenälasein varustettua naistakin, jotka kuitenkin katoavat romaanin sivuilta nimettömyyden hämärään aurinkokuningattaren lailla loistavan Varjan ottaessa tilan haltuunsa. Boris Akunin piirtää vauhdikkaan kuvan pressiklubin kansainvälisestä kirjeenvaihtajagalleriasta, josta nousevat esiin Seamus Laughlin, knalliin ja pitkään redingoteen verhoutunut irlantilainen herrahenkilö sekä kirjeenvaihtaja n:o 32, La Revue parisiennen valttiässä Charles d'Hevrais, kyömynenineen ja pienine punertavine pujopartoineen. Ja kumpikin yhtä kuolettavasti ihastuneena aurinkokuningattaren vastustamattomaan viehätysvoimaan.

Varjan taivaita hipova charmi valloittaa salamasodan nopeudella kirjeenvaihtajaherrojen lisäksi myös sotaherroja, joista Boris Akunin marssittaa niin siviili- kuin sotanäyttämöllekin vaikuttavan valikoiman sekä venäläisiä että Venäjän liittolaisupseereja. Ensimmäiseksi lukija tutustuu nuoreen, ilosilmäiseen ja kuolettavan komeaan kenraalimajuri Michel Soboleviin, jonka habituksen ydin vertautuu hänen Varjalle lähettämiin purppuranpunaisiin ruusuihin: Varjan teltan täytti väkevä, rasvainen tuoksu. Varjaa piirittää myös husaarirykmentin ratsumestari (kreivi) Ippolit Zurov kauniine ja ah niin häpeilemättömine silmineen - hurmaavista silmistään huolimatta kreivi on jo ensimmäisenä työpäivänään Venäjän Turkin suurlähettilään palveluksessa ehtinyt aiheuttaa kansainvälisen selkkauksen ja diplomaattisten noottien vaihdon. Diplomatiasta ei sen sijaan ole puutetta, kun näyttämölle astuu tumma ja tulinen Romanian ruhtinaan henkilökohtainen edustaja eversti Lucan (polveutuu roomalaisesta legaatista Lucan Mauricius Tulluksesta) ennennäkemättömän häikäisevässä univormussaan ja Varjan nähtyään huudahtaa: Sammuttakaa kynttilät! Emme enää tarvitse niitä - aurinko on noussut!

Kun Varjan ympärillä pyörii tämän sorttinen sotataidon häikäisevä virtuoosikonstellaatio, hänen niinsanotun sulhasensa, varjomaisen Petja Jablokovin varjomaisuus entisestään vain korostuu. Petja, jonka status - sulhanen? - toveri? - mies? - on epäselvä, ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, kun odotettu sota slaaviveljien vapauttamiseksi alkaa. Petjan taistelukokemus jää kuitenkin erinomaisen vähäiseksi, koska häntä ei huolita jalkaväkeen lättäjalkaisuutensa takia. Petjasta, matemaatikosta, tulee ylipäällikön esikunnan salakirjoituksen asiantuntija, joka kuitenkin suhmuroi omat mahdollisuutensa eikä onnistu edes ottamaan itseään hengiltä. Mikään ei tunnu onnistuvan Petja-ressukalta, johon verrattuna jopa anti-sankari Erast Fandorin on todellinen hengen heeros, armeijan muista heeroksista puhumattakaan.

Varja, joka vastoin yleisesti tunnettua naisten olomuotoa - pitkä palmikko ja lyhyt järki - on lyhyttukkaisena (ja paperosseja polttavana) valinnut itselleen roolin, johon hänen on 1800-luvun loppupuolta elävänä naisena mahdotonta mahtua. Hän on jo neljätoistavuotiaana protofeministinä tajunnut, että kaikki kiinnostava kuuluu miehille, kun taas naiset vain synnyttävät ja ompelevat. Niinpä Varja suorittaa muutamia tutustumiskäyntejä eri ammatteihin; hän pyörtyy synnyttäjän jalkoihin kätilökurssilla, vaihtaa telegrafiakurssille, ja eräänä Venäjän ensimmäisistä sähköttäjistä huomaa viran sietämättömän ikävystyttäväksi. Opetettuaan lyhyen aikaa pietarilaisen opiskelijan Petja Jablokovin kanssa talonpoikien lapsia hän opiskelee pikakirjoittajaksi sekä viettää Petjan kanssa toverillista (platonista ja tylsää) yhteiselämää: illalla he lukivat, joivat teetä ja keskustelivat yhteisessä olohuoneessaan.

Jo Balkanin-seikkailunsa alkumetreillä bulgarialaiseksi talonpojaksi naamioitunut Varja huomaa, ettei valepuku ole lainkaan hassumpi; se on käytännöllinen ja omalla tavallaan vaikuttava. Varjan riemuksi siihen kuuluvat roimahousut muistuttavat kaiken lisäksi niitä kuuluisia "bloomerseja", joita englantilaiset suffragetit Amelia Bloomer etunenässä käyttivät taistellessaan naisten viktorianaikaista typerää ja nöyryyttävää pukeutumista vastaan. Vaikka Varjan housurooli päättyy hänen saapuessaan eturintaman tuntumaan, jolloin bloomersit/roimahousut vaihtuvat konventionaaliseen pukeutumiseen, hänessä varhain herännyt tiedostava feministi jatkaa taistelua muilla rintamilla. Niinpä pressiklubi saa kuulla tiukan vaatimuksen myös naisille kuuluvasta äänioikeudesta; viinalle ja eau de colognelle lemuavalle ja sormessaan kohtalaisen kokoisen kivenmurikan suuruista briljanttia kantavalle eversti Lucanille hän täräyttää ärhäkkäästi: Pietarissa nykyaikaisten naisten kättä ei ole tapana suudella. Ratsumestari (ja kreivi) Zuroville, joka tarjoaa armollisesti itseään Varjalle tämän kompromettoituneesta maineesta huolimatta, nykyaikainen - ja kiukkuinen - pietarilaisnainen tiuskaisee:  Minä kuulun ja tulen aina kuulumaan vain itselleni. Kaiken kaikkiaan Varjan mielestä nainen on homo sapiensin täysiarvoinen alalaji (sic), koska hän on kehittyneempi, hienojakoisempi ja monimutkaisempi.

Kuitenkin Boris Akunin tuo - ehkä kieli poskessa - esiin Varjasta myös toisen puolen, perusnaisen, joka nauttii sydämensä pohjasta uudesta kiinnostavasta elämästään ja siitä huumaavasta tunteesta, ettei hänellä vielä kertaakaan ole ollut yhtä aikaa näin paljon ihailijoita. Rikkaruohona tunkee naisen alhainen luonne kaikesta tukahduttamisesta huolimatta esiin typerästä, turhamaisesta sydämestä. Paha juttu, toruu Varja itseään.

Turhamaisuus on sen sijaan kaukana tällä Balkanin rintamalohkolla vaikuttavista muista naisista, paronitar Breiskajan johtaman sanitääriosaston laupeudensisarista, joista Varja sen enempää kuin herrat upseerit tai kirjeenvaihtajatkaan eivät ole kiinnostuneita. Sisaret ovat herttaisia ja auttavaisia mutta jo iäkkäitä - yli 35-vuotiaita - ja pitkästyttäviä naisia, joihin itseään peilatessaan Varja paljastaa paljon luonteestaan. Hän ikävystyy kuoliaaksi, jos joutuu vastoin tahtoaan teltassaan kuuntelemaan, kun laupeudensisaret, nuo hyväntahtoiset mutta hiukan rajoittuneet ihmiset, pohtivat kuka lääkäreistä on kullannuppu ja kuka äkäpussi ja oliko yksikätinen luutnantti Strumpf teltasta kuusitoista kosinut Nastja Prjanishnikovaa. Ilmiselvästi kenttäsairaalan johtajattaren, paronitar Vreiskajan sanat olivat niin ikään kaikuneet kuuroille korville, kun hän oli varoittanut Varjaa pysymään kaukana miehistä, joissa taistelun ja voiton kiihdyttämänä pääsee valloilleen atavistinen alkukantaisuus, ja he kaikki muuttuvat barbaareiksi. Ei Varja halunnut pysytellä kaukana miehistä, kaikista näistä fandorineista, laughlineista, d'hevrais'eista, soboleveista, zuroveista, lucaneista - ei, hän vain halusi hallita heitä. Ja varsinkin Erast Fandorinia.

Tummakatseisen ja charmantisti harmaantuneen salaisen poliisin agentin Erast Fandorinin eetos hipoo miltei anakronismin rajoja hänen paukutellessaan mielipiteitään isoista asioista, sodasta ja demokratiasta. Erastin ajatukset Venäjän salaisesta palvelusta kuin myös hänen horjumaton lojaliteettinsa isänmaata ja sen virallista politiikkaa kohtaan kaikuvat nykylukijan korvissa vähintäänkin tutuilta. Varjan suureksi tyrmistykseksi hän kertoo olevansa demokratian vastustaja, koska - hän jatkaa - ihmiset ovat alun alkaen eriarvoisia, eikä sille voi mitään. Tykitys ei suinkaan lopu tähän vaan Erastin vankkumattoman mielipiteen mukaan demokraattisuuden periaate loukkaa niiden oikeuksia, jotka ovat älykkäämpiä, lahjakkaampia ja uutterampia. Nämä valioyksilöt jotuvat ilman omaa syytään riippuvaisiksi tyhmien, lahjattomien ja laiskojen typerästä tahdosta, koska tällaiset ihmiset muodostavat yhteiskunnassa aina enemmistön. Ensin meidän kaikkien on luovuttava sikailusta ja ansaittava oikeus käyttää kansalaisen nimeä, ja vasta sen jälkeen voidaan puhua parlamentista. Julistus saa Varjan lisäksi häkellyksiin myös lukijan, joka alkaa arvuutella, puhuuko tässä KGB:n entinen agentti Vladimir Putin diplomaattiviraston kolmannen osaston agentin Erast Fandorinin suulla.

Koska täysverisen agentin Erast Fandorinin elämä kuuluu vain Venäjän pyhälle isänmaalle, romaani loppuu niin kuin agenttiromaanin kuuluukin loppua: kun myyrän henkilöys lopulta paljastuu, kelpo vakoojan työ on tehty ja Erast Fandorin ratsastaa kohti uusia seikkailuja isänmaan asialla. Varja sen sijaan jää värjyen seisomaan asemalaiturille ja ehtii vasta viime hetkellä hypätä jo liikkeellä olevaan junaan, jossa odottaa hänen kohtalonsa Petja Jablokovin hahmossa.

Kun suomalainen pataljoona palasi Balkanilta toukokuussa 1878, kaikkialla Euroopassa tiedettiin, että siemenet uudelle sodalle oli jo kylvetty. Sota on kauhean inhottava asia. Siinä ei ole syyttömiä eikä syyllisiä. Hyviä ja huonoja taas on kummallakin puolella. Hyvät vain yleensä tapetaan ensiksi (Erast Fandorin).

                                          Karin Fossum: Murtuma ( 2006)

Karin Fossumin vuonna 2006 julkaisema postmoderni romaani Murtuma peilaa erästä elämän suurista kysymyksistä: mikä on tämän elämäksi kutsutun ilmiön todellinen luonne, missä kulkee mielikuvan ja todellisuuden raja? Onko sitä rajaa loppujen lopuksi edes olemassa? Tutkailunsa oheistuotteena Fossum tulee luoneeksi kirjallisuutta, jota kutsutaan metafiktioksi. Tämä kirjallisuuden laji pyrkii sanataiteen perinteisen tarkoituksen, kuvitteellisen illuusion aikaan saamisen sijasta keskittämään lukijan huomion tarinan totuuteen sekä tuon totuuden rajautumiseen fiktion ja todellisuuden välille. Niinpä kun Murtuman romaanihenkilö Alvar Eide tietää olevansa pelkkä hahmo kertomuksen sivuilla, tapahtuu suorastaan brechtiläinen vieraannuttaminen: fiktio tietoisesti pohtii itseään - Alvar pistäytyy kirjailijan luona analysoimassa tarinaansa, varsinkin silloin, kun asiat eivät suju hänen haluamallaan tavalla.

Vaikka Alvar Eide kertomuksessa kapeutuukin pelkäksi fiktioksi, kirjailija yhtä kaikki korostaa vahvasti henkilökuvauksen merkitystä teoksessaan; Fossum antaa romaanilleen uskottavat ja psykologisesti suorastaan ravisuttavat henkilöt. Kuitenkin Murtuma - kirja, romaani, sanataideteos - on itsessään tilanteen todellinen päähenkilö, sen subjekti: se haluaa syntyä, tulla kirjoitetuksi.

Tässä prosessissa kirjailija toimii agenttina kirjaamassa muistiin tapahtumia: minä olen se joka kertoo, minä olen kirjailija. Alvar Eiden osalle lopulta tulee toimiminen pelkkänä objektina, olla se josta kirjoitetaan ja jolla ei ole suurtakaan sananvaltaa oman kohtalonsa muovaamisessa. Alun alkaen hän on pelkkä tyhjiö, ja tyhjyyden pelko, aristoteelinen horror vacui, saa Alvar Eiden rukoilemaan kirjailijaa täyttämään tyhjyyden, kertomaan hänen tarinansa, antamaan hänelle elämän - mitä se sitten onkin. Tokihan Alvar saa elämän, mutta hän saa jotakin muutakin, jotakin mitä hän ei yksinäisessä itseriittoisuudessaan ole edes osannut ajatella. Hän saa tytön, 16-vuotiaan narkkarin, tarinansa katalysaattorin ja sen ehkä tärkeimmän elementin. Jäljelle vielä jäänyttä lukijan roolia analysoidessaan kirjailija lausuu credonsa, johon kiteytyy eräs postmodernin ja samalla myös metafiktion ydinolemuksista: Monet lukijat ovat myös kertojia, he lisäilevät asioita ja täydentävät kuvaa, he ajattelevat omilla aivoillaan.

Kirjailijan luoma Alvar Eiden henkilöhahmo - kuva - on niin kokonaiseksi laadittu, että siihen on lukijalla tuskin mitään lisättävää. Keski-ikäinen Alvar on tunteikas, ujo, vähäpuheinen, vaaleaihoinen ja ohuthiuksinen 42-vuotias mies, joka ei ole koskaan herättänyt huomiota, joka ei eroitu tapetista, joka ei ole koskaan tehnyt mitään suurta, ei saavuttanut mitään, mutta joka oman luonnehdintansa mukaan on pohjimmiltaan kuitenkin hyvä ihminen. Sillä Alvar haluaa olla hyvä, elää oman kotinsa, "kotipesän", muodostamassa kuplassa, jossa hän osaa nautiskella omasta hyvyydestään ja oman mukavuusalueensa yksinäisyydestä jopa jouluna - hänestä on mukavaa hyvän ihmisen tavoin kuunnella joululauluja radiosta ja katsella ikkunastaan kaupungin kimallusta. Idylli ja kupla saa kuitenkin särön, murtuman, kirjailijan pahaenteisistä sanoista: hyvät eivät pääse pisimmälle tässä maailmassa. Sen totuuden Alvar oppii katkerasti tuntemaan omalla kohdallaan kirjan edetessä kohti loppuaan. Entinen hyvä ihminen, Alvar Eide, on muuttunut - myös omasta mielestään - teennäiseksi ja raukkamaiseksi pelkuriksi, pelkäksi vätykseksi, väistelijäksi ja raukaksi.

Alvar Eiden Suuri Murtuma astuu näyttämölle Tytön hahmossa, narkkarina, joka käyttää paitsi heroiinia myös Alvaria ja on väärinkäyttäjä sanan jokaisessa merkityksessä ja vivahteessa. Näin "murtumasta" tulee vähitellen hirvittäviin mittoihin kasvava metafora Tytön ja Alvarin väliselle tuhoavalle riippuvuussuhteelle. Tytön identiteetti on yhtä häilyvä kuin hänen nimiensä kirjo: yhtenä hetkenä hän on Lindys, toisena Rikke, Ella Margrete, Linda, Britt tai Philippa. Koska identiteetti vaatii oman paikan määrittämistä, tietoa siitä, kuka ja missä on, jää Tytön rooli tarinassa joltisenkin symboliseksi. Sillä, että Lindys-Rikke-Ella jne. todellisuudessa on Katrine Kjelland 16 v. Bragernesistä, ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole mitään merkitystä, koska hän ei konventionaalisen identiteettikäsityksen mukaisesti ole "vapauteen tuomittu", ts. vastuussa omasta kohtalostaan. Katrine Kjelland 16 v. on artifakti, objekti, jonka kirjailija on luonut tulevaa käyttöä varten ja jolla hän korostaa kirjoittamansa tekstin puhtaasti fiktiivistä luonnetta - "tuleva käyttö" on sekä Alvar Eiden kuvan terävöittäminen että hänen lopullisen kohtalonsa sinetöiminen. Näin varsinkin silloin, kun ihminen, artifakti, eräänlaisena "Tyttönä" harhailee sinne tänne etsien identiteettiään ja kiinnekohtaa elämäänsä. Onko illuusio "minuudesta" lopultakin vain samanlainen harha kuin kuvitelma siitä, että tekomme ovat ns. oman tahtomme sanelemia?

Alvar Eiden elämän toisen murtuman muodostaa hänen työpaikalleen, taidegalleriaan, hankittu maalaus, "Murtuma". Maalaus esittää suurta siltaa, joka katoaa sumuiseen pimeyteen. Se ei kuitenkaan ole pelkkä silta, vaan aloitettu rakennelma, joka on murskattu keskeltä pohjattoman rotkon yläpuolelle. Hyvin nopeasti Alvarissa kehittyy voimakas riippuvuussuhde maalaukseen, koska se on minun kuvani, tätä minä olen etsinyt, tämä on minun. Mistään Alvar ei enää kuitenkaan voi kategorisesti sanoa "tämä on minun", sillä toinen riippuvuussuhde, murtuma, hotkaisee toisen, ja sen jälkeen mikään ei enää ole niin kuin ennen.

Kirjan loppu ei kuitenkaan ole lohduton, sillä jo romaanin alussa kirjailija kertoo, että vaikka hän tarinaa kirjoittaessaan on ikään kuin virran vietävänä, hänellä - kuten muillakin ihmisillä - on työkaluja, taito puuttua tapahtumiin ja muuttaa niiden kulkua. Tapahtumia kuvatessaan ja niitä muuttaessaan kirjailija, tässä tapauksessa postmoderni kirjailija, tutkii perusteellisesti niitä rooleja, joita eivät ainoastaan romaanihenkilöt vaan yhtä lailla myös kirjailijat ja lukijat pitävät hallussaan. Kirjailija ei anna lukijan unohtaa, että hän on lukemassa fiktiivistä teosta, ja että myös kirjailijan elämä on elämää kaikkien niiden kautta, joista hän kirjoittaa. Kun Alvar Eiden tarina on tullut kirjoitetuksi, kirjailija seisoo oman onnensa nojaan hylättynä, keskellä tyhjää huonetta. Hän kuulee vain oman sydämensä sykkeen, sillä hänellä ei enää ole toista kohtaloa, josta ottaa tukea. Ovi sulkeutuu, tulee aivan hiljaista, kirjailija on joutunut todellisuuteen, jota tuskin pystyy kestämään.

Mutta sitten - kirjailijan katsoessa ulos ikkunasta hän näkee, että hänen ovensa edessä pihalla seisoo jo pitkä jono ihmisiä odottamassa: naisia, lapsia, miehiä. He kaikki haluavat elämän, he haluavat tarinansa tulevan kerrotuksi.

                              Charlotte Brontë: Professori (1857)

Charlotte Brontën vuonna 1857 postuumisti julkaistu romaani Professori kätki ilmestymisvuonnaan sisäänsä herkullisen nimien ja identiteettien sekamelskan: romaanin oli kirjoittanut Currer Bell -niminen henkilö, jonka etunimestä ei varmuudella pystynyt päättelemään, oliko kirjoittaja mies vai nainen. Mystillinen romaani määrittyi lajityypiltään omaelämäkerraksi, jonka puolestaan oli kirjoittanut mies, fiktiivinen William Crimsworth, viktoriaaniseen tyyliin poloinen orporaukka, epäsäätyisen avioliiton hedelmänä syntynyt ja jalosukuisen enonsa hyljeksimä. Kaiken tämän kaunokirjallisen sumutuksen ja harhaanjohtamisen takaa löytyy Charlotte Brontë, kirjallisesti lahjakas nainen, joka onnettomuudekseen sattui syntymään ja elämään (1816-1854) aikana, jolloin Brittiläinen Imperiumi pullisteli voimainsa tunnossa, jolloin miehet olivat rautaa ja naisen paikka kotona. Niinpä myös kirjoittavaa naista vihlaisivat kipeästi aikakauden ennakkoluulot, mikäli hän ei pysynyt ruodussa vaan uskaltautui julkaisemaan tuotoksiaan kodin ulkopuolisessa maailmassa: yritelmät tuomittiin miehissä, ja kirjailijattaria verrattiin takajaloillaan kävelevään koiraan; askare ei sujunut hyvin mutta oli hassunkurista seurattavaa. "Currer Bell" antaakin Professori-romaanissaan (ehkä sarkastinen pilke silmäkulmassa) erään sen henkilöistä julistaa, ettei etenkään kirjallinen kunnianhimo ole tunne, jota tulisi vaalia naisen mielessä.

Kaikki Brontën kirjoittavat siskokset, Charlotte, Emily ja Anne, eivät koskaan kieltäneet kirjallista lahjakkuuttaan; sen sijaan - ollakseen vertautumatta hupaisaan kahdella jalalla kävelevään koiraan - he ottivat kirjallisiksi salanimikseen maskuliinisiltä vaikuttavat nimet Currer, Ellis ja Acton Bell. "Currer Belliä" ei miehekkäältä kalskahtava pseudonyymi kuitenkaan suojannut kirvelevältä pettymykseltä, sillä kustantaja toisensa jälkeen hylkäsi Professorin. Lopulta kirjalijatar hautasi hiljaisuuteen ensimmäisen kaunokirjallisen lapsensa, joten romaani koki uudelleen syntymisensä vasta Charlotte Brontën kuoleman jälkeen.

Tätä roolileikkiä Charlotte Brontë on jatkanut William Crimsworthin omaelämäkerrassa, jonka hän nykyfraseologiaa käyttäen kirjoitti ns. miesnäkökulmasta ja sai tällä tavoin oivallisen alustan sukupuoliroolien tutkimiselle. Samalla Brontë sitoo tarinansa kuitenkin tiukasti kiinni myös sen ajalliseen, 1800-luvun puolivälin kontekstiin sekä esittää oman kirjallisen credonsa elämäänsä tilittävän William Crimsworthin suulla: Romaanikirjailijoiden ei tulisi koskaan antaa itsensä väsyä todellisen elämän tutkailuun. Todellista elämämän tutkailua siunaantuikin tulevan kirjailijan osalle kukkuramitoin Charlotten matkustettua Brysseliin opiskelemaan pensionaatti Hegerissä, jonka johtajaan Constantin Hegeriin nuori Charlotte rakastui erittäin syvästi ja erittäin yksipuolisesti.

Brysselissä saamiaan todellisen elämän tutkailun hedelmiä Charlotte käytti tarinaan Williamista, joka Englannissa kokemiensa vastoinkäymisten jälkeen saapuu Brysseliin koettamaan onneaan tyttökoulun englannin opettajana. Myös William rakastuu, syvästi - ja lopulta myös vastakaikua saaden - koulun oppilas-opettajaan Frances Henriin. William, mies jolla itseymmärryksensä mukaan on säännönmukainen elämä ja rationaalinen järki, torjuu koulun petollisen (ja katolisen) johtajattaren Zoraïde Reuterin asettamat lemmenansat, jättää paikkansa, saa uuden, paremmin tuottavan opettajanpestin ja voittaa lopulta omakseen hyveellisen protestantin, sveitsiläis-englantilaisen Francesin. William voittaa myös sosiaalisen alemmuudentunteensa ja kiipeää ahkeruuden ja itsekurin kautta taloudelliseen vakauteen ja onneen. Kysymys siitä, elävätkö Frances ja William onnellisina elämänsä loppuun asti, jää sen sijaan jotakuinkin hämärän peittoon.

Asiaa hieman kärjistäen Professoria voisi luonnehtia kertomukseksi kirjoittamisesta, samalla kun sen toiseksi johtoteemaksi nousee seksuaalisuus - 1800-luvun ahdasmielistä ja kaksinaismoralistista taustaa vasten Charlotten valinta tuntuu yllättävän modernilta, jopa postmodernilta. Mies (William), jonka on luonut romaaneja kirjoittava nainen (Charlotte), luo puolestaan rakastamansa naisen (Frances) kirjoittamalla hänet oman mielensä mukaiseksi omaelämäkerrassaan. Näin William itse kertoo luomistyöstään: Kun ensi kertaa näin hänet (Francesin), hänen kasvonsa olivat valottomat, hänen hipiänsä väritön. Hän näytti ihmiseltä, jolla ei ollut minkäänlaisia ilonlähteitä, ei onnen varastoa koko maailmassa. Kun William sitten heilauttaa taikasauvaansa, alakuloisesta ja kelmeästä surusilmästä sukeutuu kukkeahipiäinen, kiinteä (sic) ja elegantti sulotar, jonka suuria, pähkinänruskeita silmiä varjostavat pitkät silkkiripset. Charlotte Brontë/William Crimsworth on tehnyt tempun, jota jopa Pygmalionkin kadehtisi!

Williamin luomistyö saa loppusilauksen hänen kirjoittamassaan (ja editoimassaan) omaelämäkerrassa, mutta tosiasiassa tuo luomistyö on alkanut jo brysseliläiskoulun kolkossa luokkahuoneessa. Williamin taikasauva on lyijykynä, jolla hän kirjoittelee ohjeita Francesin harjoituskirjan marginaaliin; näin Williamin lyijykynästä tulee sekä vallankäytön että luomisen väline. Francesista taasen  tulee kahdesti luotu: ensin luokkahuoneessa tietämättömyydestä sivistyksen piiriin nostettu pitsinkorjauksen opettaja ja sitten vielä uudelleen päivitetty versio Williamin omaelämäkerrassa. Kun Frances huudahtaa Williamille tämän erityisesti rakastamalla, palvovalla äänensävyllä "Mon maître, mon maître!", hänen tulisi tosiasiassa kohdistaa sanansa Williamin sijasta tämän kynälle. Näin Charlotte Brontën Professorissa luoma viktoriaaninen mies toteuttaa vallankäyttöä kirjoittamisen ja kirjoittamisvälineiden kautta, jolloin seksuaalisen hallinnan ja kirjoittamisaktin välille syntyy selvä yhteys.

Mikäli tämä olisi Professorin koko totuus, lukukokemus olisi yhtä puiseva kuin William Crimsworthin luonnekuva. Mutta - Charlotte Brontë esittelee lukijoille toisenkin miespuolisen päähenkilön, Yorke Hunsdenin, itsevarman viktoriaanin, joka alunperin on kotoisin Williamin yhtä lyhyeltä kuin epäonnistuneeltakin liikemiesuralta. Hunsdenista kehkeytyy ajan mittaan Williamin paras ystävä, siitäkin huolimatta, että hän tuntuu olevan Williamin täydellinen vastakohta. Ajalliseen kontekstiin sijoitettuna Yorke on suorastaan rämäkkä nuori mies, jolta täydellisesti puuttuvat sekä viktoriaaninen teennäisyys että kaikkinainen sovinnaisuus. Hän on tasavaltainen olematta kuitenkaan suoraan vallankumouksellinen; Williamin luonnehdinnan mukaan hän on "tasavaltainen lordinvihaaja", ja oman itseymmärryksensä mukaisesti hänenlaisensa universaalin patriootin kotimaa on koko maailma.

Yorke Husdenin kapinallisuus yleisesti hyväksyttyjä viktoriaanisia etikettitapoja kohtaan paljastuu myös hänen käsityksessään naisista. Nähtyään Williamin äidistä maalatun muotokuvan hän töksäyttää, etteivät kasvot ole kauniit, mutta sellaiset, jotka tuntuvat ajattelevan - sellaisen naisen kanssa voisi keskustella muistakin aiheista kuin puvuista, vierailuista ja kohteliaisuuksista. Francesissa Yorke kohtaa juuri sellaisen naisen - Francesin ja Williamin avioliiton tultua solmituksi. Nämä kaksi tuntevat toisiinsa selvästi lievää jykevämpää tykövetoa, ja pedantti ja mestaroiva William Crimsworth jää ilmeisesti soittamaan toista viulua. Hän on ehkä joinakin valoisimpina hetkinään saattanut aavistella jotakin, koska ns. omaelämäkerrasta löytyy kohta, jossa William joutuu todistamaan Francesissa tapahtuneen muutoksen tämän keskustellessa Yorke Hunsdenin kanssa. Francesin otsa kirkastuu, hänen silmänsä alkavat säihkyä, kalpea hipiä muuttuu lämpimäksi ja läpikuultavaksi - William on (tietämättään) kuvaillut rakastuneen naisen. Hunsden on lopullisesti myyty mies, kun hän keskustelun tuoksinassa kuulee, miten sana "helvetti" helähtää Francesin huulilta. Sovinnaisuuden rajojen ylittäminen sitoo tasavaltaisen lordinvihaajan ja entisen pitsinkorjauksen opettajattaren tiukasti yhteen.

William Crimsworthin ns. omaelämäkerran kiinnostavimmat osuudet muodostuvat ehkä niistä elämänvaiheista, joista kertomisen hän on jättänyt joko tykkänään pois tai sivuuttanut parilla lauseella. Francesin ja Williamin hääseremonia on kaikkinensa läpihuutojuttu: kävimme läpi erään kirkollisen toimituksen, ja hän ja minä tulimme ulos avioparina. Tämän jälkeen, ilman sen kummempia kommentteja, lähes kaksitoista vuotta kiitää Williamin ohitse pölyisin, värisevin lepäämättömin siivin. Jossakin vaiheessa lukija saa kuin ohimennen tietää, että avioliiton kolmantena vuonna Francesille on syntynyt Victor, "Francesin oma poika", kuten William jossakin sivulauseessa asiaa luonnehtii. Tässä vaiheessa lukijan aivoissa alkaa raksuttaa kysymys siitä, mikä oikeastaan on Williamin ja Victorin suhde - kuka loppujen lopuksi on "Francesin oman pojan" isä?

Omaelämäkerta on kirjallisena lajityyppinä ongelmallinen, koska se nojaa puhtaasti omaelämäkerran kirjoittajan subjektiiviseen ymmärrykseen kerrottaviksi tulevista asioista. Oman elämänsä kertoja on vapaa manipuloimaan tekstiä haluamallaan tavalla, vaikkapa olemalla kertomatta tapahtumista, jotka hänelle itselleen ovat epäedullisia. Tähän Brontë viittaa suoraan kertoessaan William Crimsworthin ensimmäisistä näköhavainnoista hänen saavuttuuaan Zoraïde Reuterin tyttökouluun. Luokkahuoneessa on mustaksi maalattu taulu, opettajanpöydällä lojuu valkea liitu vieressään märkä sieni, joka sallisi minun pyyhkiä merkinnät.

Kirjan viimeisillä sivuilla Charlotte Brontë vie Williamin ja Francesin viettämään eräänlaisia eläkevuosia maalaukselliseen taloon Englantiin. Mukana seuraa tietenkin Victor, ja naapurissa asuu, kukapa muu kuin Yorke Hunsden. Kaikki neljä viettävät idyllistä elämää tehden yhdessä kävelyretkiä metsässä, satakielen laulaessa, joen soljuessa lempeästi leppien siimeksessä ja etäisen kirkon malmikellojen kumajoidessa. Idyllin rikkoo kuitenkin romaanin erinomaisen enigmaattinen loppu, joka antaa aavistaa, että "märälle sienelle" on löytynyt töitä.

Johdantona toimii episodi, johon liittyy Yorke Hunsdenin Victorille lahjoittama mastiffinpentu ja jolle poika antaa nimen Yorke. Pojasta ja koira-Yorkesta tulee erottamattomat. Kun William sitten ampuu mahdollisen vesikauhutartunnan saaneen koira-Yorkin, lukija alkaa pohtia, tapahtuuko tässä transferenssi, jonka avulla William siirtää ihmis-Yorkia kohtaan tuntemansa vihantunteet koira-Yorkiin. Yhtä kaikki, tämän tapahtuman jälkeen Victorissa alkaa aina vain enemmän ilmetä hunsdenmaisia piirteitä, sähköisen kiihkon voimaa, hurjaa kapinaa pettymystä, epäonnea, surua tai epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Loppujen lopuksi Crimsworthin omaelämäkerran päättää kuitenkin seesteinen kuva Hunsdenista ja Victorista: Hunsden on istahtanut pyökin alle ja hänen kätensä lepää pojan kauluksella; "Francesin poika" nojaa Hunsdenin polveen tai lepää vasten tämän polvea.

Charlotte Brontën romaanista aukeaa viktoriaanisen ajan englantilaiseen kulttuurihistoriaan monia näkökulmia: osansa saavat niin kouluolot ja niiden mahdollistamat valtasuhteet kuin anglikaanisen/protestanttisen kirkon ja paavin istuimen väliset ristiriidat, niin viktoriaanien suhden rahaan kuin raaka rasismikin Williamin heitellessä mielipiteitään belgialaisista, flaameista tai ranskalaisista. Kaikkein voimakkaimmin esiin tulee ehkä kuitenkin Charlotte Brontën kuvaamana se, minkälaisena miehen ja naisen välinen valtasuhde käsitettiin viktoriaanisena aikana. Asian tekee kaksinverroin mielenkiintoisemmaksi kirjailijan valitsema kuvakulma, naisen näkemys siitä, millaisena mies näkee maailman ja miten hän siitä kirjoittaa. Lukijassa herää vielä vihonviimeinen kysymys: onko Charlotte Brontë ahdasmielisyyden ja tekopyhyyden aikakaudella ollut tarpeeksi julkea kirjoittaakseen ensimmäisestä kirjastaan satiirin, joka kyseenalaistaa maskuliinisuuden kanonisoidun aseman viktoriaanisessa yhteiskunnassa?