torstai 13. lokakuuta 2011

Riikka Ala-Harja: Kanaria

On houkuttelevaa ajatella, että tämän kirjan päähenkilö olisi Tuoli. Oikeaoppisen päähenkilön tapaan Tuoli ilmestyy kertomukseen heti sen alussa, tarkasti ottaen sivulla 14. Päähenkilöksi sen fyysinen olomuoto on vähintäänkin vaatimaton; ei se ruma ole mutta ei mitenkään kauniskaan. Mutta - siinä on harvinaisen hyvä istua, koska siinä on hyvä muotoilu. Jos esineessä sen sijaan on huono muotoilu, se kaikkitietävien design-asiantuntijoiden mukaan tekee esineestä häirikön, joka haittaa arkista elämää ja rasittaa ympäristöä. Kun on lukenut Ala-Harjan Kanarian loppuun, on vakuuttunut siitä, että lähes kaikilla muilla sen henkilöhahmoilla on epäonnistunut, huono muotoilu, joka tekee heistä häiriköitä ja sen lisäksi kertoo myös - edelleen design-asiantuntijoiden mukaan - yhteisön henkisestä tilasta.

Vaikka lähes kaikki kirjan päähenkilöt ovat raiteiltaan pudonneita enemmän tai vähemmän kummajaisia, tämän häiriköiksi muotoiltujen porukan ehdoton primus inter pares on entinen telakkajohtaja ja nykyinen Kanarian suomalaisseurakunnan nokkamies Jori Nyman. Nymanin rengin, Mikko Linnan, kirjan alussa löytämä täydellisesti muotoiltu tuoli vertautuu isännän haluun tehdä ympärillään olevista ihmisistä Nyman-design -tuotteita, jotka tyydyttäisivät hänen makuaan: pohjatonta halua valtaan ja muiden hallitsemiseen. Nymania riivaa ikäänkuin käänteinen sisäistetty herruus, oman kaikkivoipaisuutensa sisäistäminen. Tämän hän ymmärtää myös sosiaalisena suhteena, jolloin valta siirtyy muilta yksilöiltä hänelle; hänestä tulee oman sosiaalisen kontekstinsa yliminä. Muotoilu-metaforaa käyttäen voisikin luonnehtia Kanarian olevan kertomus Nymanin yrityksestä luoda täydellinen tuoteperhe, täydellisesti muotoiltu "designed by Nyman product".

Eräs kirjan avainhenkilöistä on Nymanin viinaan ja syöpään kuollut vaimo Silja, jonka kautta Ala-Harjan kirjasta nousee esiin eräänlainen moderni Erään avioliiton anatomia. Annikki Kariniemen romaanin (1968) tavoin myös Ala-Harjan kirjassa on kyse taiteilijan ajautumisesta tuhoon rääväsuisen ja väkivaltaisen miehen käsittelyssä -"Nymanin kanssa kaikki tulee hulluksi", Mikon sanoja lainaten. Niinpä edeltäjänsä Anni(ki)n tavoin myös Siljan tilanne johtaa hänet mielisairauden partaalle. Silja on ollut lahjakas design-taiteilija, joka vaatimattomista oloista ("maatiaisperheestä", kuten Nyman asian ilmaisee) on taistellut itsensä Ateneumiin. Hän on ennättänyt suunnitella yhden tuolin, kertomuksen alussa Mikko Linnan löytämän täydellisesti muotoillun huonekalun. Täydellisen tuolin innostuttamana on suunnittelutoimistosta ensi alkuun soiteltu kymmeniä kertoja, mutta kun Nyman on tokaissut, että Silja Nyman ei tee enää alan töitä, ovat puhelut loppuneet. Miksi tavata muotoilijanplanttuja kun sai kohdata teollisuuden kermaa minun rinnallani? kysyy Nyman puoleksi itseltään, puoleksi lukijalta. Niin miksi todellakaan? - kun minimalistista koulukuntaa ja yksinkertaista tyylikkyyttä puolustanut vaimo pääsee avioliitossa Nymanin kanssa lähelle täydellisyyttä vaatteiden silittämisessä ja saa säännöllisesti hoitaa miehensä ihonpuhdistuksen puristamalla Ateneumissa opitulla kädentaidollaan miehensä ihohuokosiin kerääntyneen moskan. Ja kun lyönnitkään eivät aina osu naamalle vaan niiden jäljet pystyy helposti piilottamaan.

Mikko Linnan elämänkohtalot kietoutuvat niin ikään Tuolin ympärille kreikkalaisen tragedian jylhällä vääjäämättömyydellä. Muotoiluinstituutin käyneelle Mikolle eivät puusepän hommat riitä vaan hän haluaa jotakin isompaa, tuolin suunnitteluun liittyvää. Niinpä nuorimies hakee Taideteollisen kalustesuunnitteluun mielessään muotoilijagurut, huonekaluvalmistajat ja Milanon messut. Kohtalon ensimmäinen julma isku kohtaa Mikkoa, kun hän on pääsyt pääsykokeissa jo kalkkiviivoille, mutta raakataan lopulta joukosta ulos. Seuraavaksi Mikon elämään astuu Nemesis Nymanin hahmossa. Nyman pestaa nuoren miehen, jonka on aikoinaan telakalla oppinut tuntemaan hujoppina, joka ei aio kannella puuttuvista suojakaiteista tai liian nuorella teetettävistä töistä. Nyt pesti tarkoittaa metallirunkoisen uima-altaan rakentamista Nymanin huvilalle Kanarialle. Tässä vaiheessa Mikko Linnan elämä alkaa yhä vain enemmän kietoutua Tuolin ympärille samassa tahdissa kuin hänen tragediansa alkaa kypsyä.

Aivan huikea on Ala-Harjan ratkaisu antaa kuolleen Siljan ja sekaisin menossa olevan Mikon kohdata. Ensi kohtaaminen tapahtuu Nymanin ja Mikon väistämättömän välirikon tapahduttua, jolloin Mikko puhuttelee Siljaa ensimmäisen kerran: Me ei olla orjia, me ei olla piikoja, ei renkejä. Me ei olla huonosti toimivia niin kuin melkein kaikki maailman tuolit. Pian tämän jälkeen Silja tekee pesänsä Mikon pään sisään ja käy sieltä dialogia loisisäntänsä kanssa. Tuloksena on hieno lisä kirjallisuuden käsitteeseen "sisäinen monologi". Monologi saavuttaa uuden tason, kun Silja ja Mikko alkavat suunnitella yhteistä tuolia, tosiasiassa kokonaista tuoteperhettä. Sen lisäksi he ryyppäävät yhdessä, nukkuvat vierekkäin ja yhdessä he myös tanssivat diskossa: Basso jymisee, tiskijukka vaihtaa kappaletta, Siljan tukka kieppuu. Mikon jalat veivaavat, hiki virtaa. Viimein Mikon jo hauraaksi käynyt mielenterveys räjähtää kappaleiksi hänen jouduttuaan koiran raatelemaksi tomaattiviljelyksillä, jonne hän on Nymanin käskystä ja Siljan kanssa murtautunut. Jälleen kerran hän tuntee, miten hänet raakataan joukosta pois: Aidan takaa tarkkailit, kun rakki raateli toisella puolella. Kreivittärenä kyttäsit, hymyilit vain. Myös Mikko joutuu kokemaan omalla kohdallaan todeksi sisäistetyn herruuden, kun Silja hänen päässään lausuu viimeiset, lopulliset sanansa: Ei sinusta ole mihinkään.

Ala-Harjan kauhukabinetin kaksi tervejärkisintä henkilöä ovat kummatkin naisia: turistipappi Taru Holm ja netistä Kanarialle vaimoksi ostettu malilainen Dior. Ala-Harjan romaanissa talvipastori Holm on päässyt Kanarialle edustamaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, jonka palvelijana hänen on toimitettava vihkiminen vaikka vesirajassa paljain jaloin, jos asiakas niin tahtoo. Tervejärkisenä Holm näkee maailman ja varsinkin paratiisisaari Kanarian hulluuden ja käy Jaakobin painia oman uskonsa kanssa: Puen ylleni alban ja siunaan kaiken mikä liikkuu ja siunaan kaiken mikä ei liiku.

Diorin kautta Ala-Harja tulee sivunneeksi kahta tärkeää aihepiiriä: ihmiskauppaa ja identiteettiä. Nymanin mielestä kanarialainen jätehuolto toimii hyvin: meri kuljettaa siihen kipatut roskat Afrikkaan ja tuo afrikkalaiset pikkupaateilla takaisin; edellisellä viikollakin parikymmentä mustaa ruumista retkotti nylkyrihinnalla maksetun merimatkan jälkeen rantahiekalla, auringonottajien seassa. Hyvintoimiva jätehuolto toimi kuitenkin hyvin ja poisti ruumiit välittömästi. Näin kysymys identiteetistä kytkeytyy elimellisesti ihmiskauppaan, kun "toiset ihmiset" määritellään yhden ja saman identiteetin, afrikkalaisuuden - tai kauppatavaran - kautta; "toisista" tulee yhden ainoan identiteetin kautta esineellistetty objekti. Kun tämä ostettu objekti-hyödyke on sitten aikanaan emotionaalisesti käytetty loppuun, se on helppo vaihtaa toiseen. Tämän kohtalon kokee myös malilainen Dior. Kirjan alussa Dior edustaa Nymanille eräänlaista mustaa Venusta, tyttöä jossa on toivo ja joka muotoilultaan on äärimmäisen esteettinen ja ergonominen. Ergonominen musta Venus muuttuu kirjan viimeisellä sivulla loppuunkäytetyksi kulutushyödykkeeksi, entiseksi design-esineeksi, joka nyt joutaa jätehuollon poiskorjaamaksi.

Design-tuotteesta syntyy ajan mittaan klassikko, koska siinä on käytetty materiaaleja, jotka ikääntyvät kauniilla tavalla. Nähtäväksi jää, onko Ala-Harja materiaalivalinnoillaan luonut aikaa kestävän design-tuotteen, joka ansaitsisi klassikon nimen vai hajoaako se osiinsa kuten Siljan tuoli Mikon käsittelyssä.