Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies (1979; suomeksi 1983)

Eräs fiktiivinen kirjailija, Silas Flannery, kirjoittaa päiväkirjassaan, ettei romaania kirjoitettaessa mikään ole parempi kuin perinteinen aloitus - kuten vaikkapa Oli synkkä ja myrskyinen yö... Aloittaessaan tällaisen romaanin lukemisen lukijan päässä tapahtuu huimaava siirtymisen kokemus: onnellisena hän siirtyy maailmasta toiseen, ajasta ja tilasta toiseen aikaan ja tilaan. Lumous jatkuu, hän voi odottaa aiheelta kaikkea - eikä mitään. Kuitenkin romaanin ensimmäisen kappaleen ensimmäiseltä lauseelta ikään kuin lahjaksi saadulla lumouksella on ikävänä tapana haihtua, eikä sitä enää ehkä koskaan tavoita tarinan kulkiessa eteenpäin omaa järkkymätöntä rataansa. Niinpä päiväkirjaansa kirjoittava Silas Flannery haluaisikin kirjoittaa kirjan, joka olisi pelkkää alkua, pelkkää lumousta ja joka kertomansa tarinan ajan säilyttäisi kaikki ihanan alun mahdollisuudet ja odotukset, ilman mitään kohdetta.

Juuri sellainen on italialaisen Italo Calvinon vuonna 1979 julkaisema romaani Se una notte d'iverno un viaggiatore, joka vuonna 1983 ilmestyi suomeksi nimellä Jos talviyönä matkamies. Kirja toteuttaa käytännössä Silas Flanneryn määrittelyn mukaisen rakenteellisen ratkaisun ja on samalla kuin opinnäyte postmodernista, lähes surrealistisesta romaanista - siinä sivussa se on sekä riemastuttava että myös upea lukukokemus. 

Calvinon vuonna 1979 syntyneen kirjan punaposkisin nuoruus on jäänyt taakse, mutta sen ilmestymisaikanaan nauttima kokeellisen romaanin maine ei ole vielä tänäkään päivänä täysin haihtunut. Kirjan tarjoaman riemastuttavan lukukokemuksen aallonharjalla surffaten ei kuitenkaan vielä nykyisinkään ole helppoa kirjoittaa samaan lauseeseen sanoja "postmoderni" ja "juoniseloste". Postmodernin arsenaaliin eivät kuulu ns. konventionaalisen romaanikäsityksen mukaiset elementit - kuten realistisuus vaikka vähäisenäkin, puhumattakaan jonkin sorttisesta, edes viitteellisessä lineaarisessa todellisuudessa operoivasta kokijasta/näkijästä. Kokija sirpaloituu osiin, joita ei pysty liimaamaan yksiselitteiseksi määritellyksi kokonaisuudeksi; lineaarisesta, peräkkäisestä todellisuudesta kasvaa Calvinon kynänjäljissä rinnakkaisia, keskenään sisäkkäisiä todellisuuksia.

Eräänlainen huitaistu ns. synopsis voisi olla seuraavanlainen, vaikka - aiheen erinomaisen sofistikoidusta postmodernisuudesta johtuen - vastaamatta jäävätkin kysymykset miksi, mitä, kenelle, miten. Oletettavasti tämäntyyppiset kysymykset ovat aivan liian banaaleja kysyttäväksi tällaisessa yhteydessä, joten tehtäköön sukellus suoraan asiaan: 

 

Romaanin alussa Lukija ostaa kirjan nimeltä Jos talviyönä matkamies ja alkaa lukea sitä. Hän havaitsee kirjan vialliseksi, loppuvan kesken pelkkiin valkoisiin sivuihin. Hän palaa kirjakauppaan ja ostaa - niin hän luulee - uuden virheettömän kappaleen. Kotona hän huomaa, että kannen nimeke on oikea, mutta sisältö väärä - mutta vaikka se on jokin täysin toinen tarina, hän alkaa innoissaan lukea myös tätä romaania. Vaan eipä lue kauaa, koska tämäkin juttu katkeaa kesken juuri, kun Lukija on tempautunut tarinan vietäväksi. Tätä jatkuu kirjasta ja tarinasta toiseen, ja kirjan reaalinen, tässä-ja-nyt -lukija  riemastuu: hyvä tarina on aina cool - ja tässä niitä on. Erilaisia tarinoita siunaantuu loppujen lopuksi tusinan verran, kaikki erinimisten kuvitteellisten kirjailijoiden kirjoittamaa metafiktiota. Lukemiensa tarinoiden myötä ja niiden seurauksena sen sijaan fiktiivisen Lukijan elämä alkaa olla pelkkää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, romantiikkaa kuitenkaan unohtamatta.

Tämän kaltainen rakenneratkaisu antaa Calvinolle mahdollisuuden lisätä romaaniinsa vielä toisenkin metakertomuksen tason: Silas Flanneryn valepukuun pukeutuneen kirjailija Calvinon mielipiteet kirjojen lukemisesta ja kirjoittamisesta saavat raudanlujan legitimaation. Näin Jos talviyönä matkamies -romaanin voikin nähdä kirjana kirjoista, sillä sen ehdoton päähenkilö ja sankari on Kirja. Päähenkilö/sankari on silta kuilun yllä, ja se etenee heittäen eteensä tietoja, tuntemuksia, aistimuksia luodakseen pohjan niin yksilöllisille kuin kollektiivisille myllerryksille joiden keskellä voi avata tien [...]. Kirjassa saattaa näin avautua myös erilaisia todellisuuden tasoja, jotka eriytyvät tai yhdistyvät luoden joko kaaosta tai harmoniaa. Kirja on myös kirjoittamattoman maailman vastapuoli, jonka materiaalina on se, mitä ei ole eikä voi olla ennen kuin kirja on kirjoitettu. Sen sijaan sen, mikä on jo olemasa, pitäisi tuntea epämääräisen tyhjyyden kolkon tunteen omasta epätäydellisyydestään. Kirja, kirjoittamattoman maailman vastapuoli, kirjoittaa ja luo maailmoja.

Lukeminen taas on erittäin henkilökohtainen suoritus, sillä kirjallisuus ennen kaikkea on yksinäisyyttä. Jopa kahden kesken ollessaan ihminen lukee yksin, toisen varjo pyyhkiytyy pois, kirjoitetun tekstin voima menee yksilön tuolle puolen ja lukevasta ihmisestä syntyy lukija. Hänen autonomiansa on niin täydellinen, että myös kirjan kirjoittajan varjo pyyhkiytyy pois: huomaat että kirjan lukeminen käy riippumatta siitä mitä olet odottanut tekijältä, kirja itsessään kiinnostaa sinua. Kuin varkain lukija huomaa lukemisaktin parhaimmaksi osaseksi sen, ettei vielä tiedä, mitä hänen edessään on - hän on vapaa luomaan lukemansa kirjan itse.

Calvinon tekstin huippuunsa viritetty kekseliäisyys lähes tyrmää lukijan hänen seuratessaan erilaisten romaaninalkujen piirileikkiä, jossa jokainen uusi alku edustaa eri tyylilajia ja aikakautta. Italo Calvinon romaani elää todeksi (tosin kieli poskessa) vanhan, kliseeksi muodostuneen aksiooman, jonka mukaan jokainen kirja on rakennettu toisista kirjoista. Kun lukee Calvinon romaanissaan harrastamia tyylileikkejä, tunnistettavissa olevista romaaneista peräisin olevia pastisseja, allekirjoittaa täysin sydämin joskus esitetyn väitteen kirjallisten tekstien muodostamasta verkostosta.

Näiden verkostojen merkitys syntyy aina suhteessa toisiin teksteihin: kaikki maailman tekstit ovat väittämän mukaan intertekstuaalisia. Kaunokirjalliseen keitokseensa Calvino nakkaa mausteeksi vielä rippusen pirullisuutta: kun yleismaailmalliseen intertekstuaalisuuteen läheisessä suhteessa oleva "toinen tarina" on päässyt vauhdikkaaseen vauhtiin, loppu juttu Jos talviyönä matkamies -romaanissa aina kuin seinään, äkkiä ja odottamatta. Ja tämä tapahtuu raivostuttavasti juuri silloin, kun innokas lukija alkaa hinguta lisää herkullista parodiaa, joka syntyy kirjalliseen peruskaanoniin kuuluvan sanataideteoksen kuviakumartamattomasta kierrättämisestä.

Intertekstuaalista temppuilua hyödyntäen Italo Calvino lähettää Silas Flanneryn suulla myös terveiset japanilaisille, joiden taidokkuus länsimaisten tuotteiden kopioimisessa herätti aikoinaan huolta Euroopassa. Päivänä muutamana Silas Flannery saa odottamatta vieraakseen miehen, joka huolestuneena on tullut varoittamaan tätä kirjojensa luvattomasta julkaisemisesta: hän selitti minulle, että japanilaisten taito valmistaa länsimaisten tuotteiden täydellisiä vastineita oli laajentunut kirjallisuuden alueelle. Niinpä eräänlaisena vastavetona japanilaisten toimille Calvino on sommitellut kirjaansa farssimaisen pastissiparodian Yukio Mishima -tyylisestä eroottisesta romaanista, jonka sulokas nimi Kuun valaisemalla lehtimatolla on niin ikään kuin suoraan japanilaisesta estetiikasta kopioitu.

Eräällä tasolla myös Jos talviyönä matkamies on eroottinen romaani, joka eräänlaisena alkusoittona koko tarinalle paljastaa lajityyppinsä Lukijan pohdiskellessa kirjan lukemisen aktia: Tämä kierteleminen kirjan ympärillä, se että lukee kirjan ympäriltä ennen kuin lukee itse kirjasta, kuuluu sekin osana uuden kirjan iloihin mutta niin kuin kaikilla valmistavilla nautinnoilla sillä on ihannekestonsa jos halutaan että se auttaa johdattamaan kestävämpään nautintoon, itse aktin suorittamiseen, siis kirjan lukemiseen.

"Kirja" jota Lukija onnenkantamoisen kautta päätyy "lukemaan", on Lukijatar, joka Lukijan lailla on tullut kirjakauppaan vaihtaakseen viallisen kirjan uuteen. Lukijatar, suurisilmäinen, kaunisihoinen neiti, osoittautuu hymykuoppineen magneettikentäksi, johon pahaa aavistamaton Lukija astuu. Hän astuu myös uuteen elämään ehdittyään jo luulla, että aika jolloin elämältä voi odottaa jotakin, olisi ohi. Tähän Calvino ehättääkin lisäämään, että nyt voisi ehkä sanoa Lukijan ja Lukijatar-Ludmillan tarinan alkavan, vaikkakin sen alkamisen tarkan hetken määritteleminen on mahdotonta. Kaikki on alkanut jo aikaisemmin, sillä viittaahan jokaisen romaanin ensimmäisen sivun ensimmäinen rivi johonkin, joka on jo tapahtunut kirjan ulkopuolella, kuten vaikkapa Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Kun Lukija ja Ludmilla improvisoivat ensimmäisen kohtaamisensa kesken jääneiden romaanien alkujen mylläkässä, voi tuossa kohtaamisessa lukea jo tulevan yhteiselämän käsikirjoituksen: kuinka käydään yhteiseen vuoteeseen, kuinka kumpikin sytyttää yöpöytänsä lampun, kuinka kumpikin syventyy lukemaansa kirjaan. Yölamppujen valokeiloissa tapahtuu kaksi yhdensuuntaista lukemista unen verkkaisen lähestymisen myötä. Kun sitten yöpöytien lamput on lopulta sammutettu, eri maailmoista palaavat lukijat kohtaavat salavihkaa pimeässä, missä kaikki etäisyydet pyyhkiytyvät pois.

Calvinon romaanissaan kehittelemä lukemisen ja seksin välinen analogia toimii koko romaanin ja sen rakenteen selityksenä: kaksi erilaista kertomusta muodostavat yhdessä yhden kokonaisuuden valmiiksi kirjoitetun kirjan lailla. Sen kirjan lopusta löytyy myös ihan oikea loppu - joka tässä Italo Calvinon sommittelemassa on onnellinen. Mutta ennen kuin romaanin lukija sinne asti pääsee, on Lukijan ja Ludmillan vuoro jälleen lukea; he lukevat toisiaan tekstinä, joka kuitenkin eroaa kirjoihin kirjoitetuista teksteistä - se ei ole lineaarista. Se lähtee mistä tahansa pisteestä, hyppää ylitse, toistaa, palaa taaksepäin, inttää, haarautuu yhtäaikaisiksi ja erisuuntaisiksi viesteiksi, palaa taas samansuuntaiseksi, koskettaa kyllästymisen hetkiä, kääntää sivua, löytää taas langanpään, kadottaa sen [...] Tänään te olette toistenne lukemistoja, kumpikin lukee toisestaan tämän kirjoittamattoman tarinan.

Calvinon filosofian mukaan lukemisessa ja syleilyssä onkin sama piirre: kummassakin avautuu aikoja ja avaruuksia, erilaisia todellisuuden tasoja muodostamaan omia merkityksiään ja todellisuuksiaan, jotka ovat erilaisia kuin mitattavissa oleva aika ja avaruus. Kuitenkaan Calvino ei määrittele sitä, mitkä näistä todellisuuksista olisivat todellisempia kuin toiset. Niinpä Jos talviyönä matkamies -kirjan Ludmilla saattaa olla aivan yhtä todellinen kuin Kuun valaisemalla lehtimatolla -kirjan Makiko ja Miyagi. Tai kuin Silas Flannery - tai Italo Calvino.

Niin tai näin, Italo Calvino antaa kuitenkin jonkinlaisen vastauksen todellisuuden todellisuutta koskevaan kysymykseen kirjansa lopussa, jossa puolisen tusinaa lukijaa keskustelee kirjojen lukemisen perimmäisestä merkityksestä. Seurueeseen kuuluu myös kesken loppuneiden romaanien nimistä luettelon laatinut Lukija, joka esittää listansa muille: Jos talviyönä matkamies, Malbrokin asutuksen ulkopuolella, kurkottautuessaan jyrkältä rinteeltä, pelkäämättä tuulta ja huimausta, katsoo alas tiivistyvään varjoon, solmiutuvien linjojen verkossa, ristiin menevien linjojen verkossa, kuun valaisemalla lehtimatolla, tyhjän kuopan ympärillä. Mikä tarina sen pohjalla odottaa loppuaan? hän kysyy innokkaana kuulemaan kertomuksen. - Näin on jälleen syntynyt uusi romaaninalku kuin jänis taikurin hatusta vedettynä, sillä ovathan todellisuudet - ja kirjat - universaalisia, osasia koskaan loppumattomassa jatkumossa.

Muinoin, aikana ennen metafiktiota, postmoderneja romaaneja ja surrealistisia tarinoita, romaani saattoi päättyä vain kahdella tavalla. Koettelemukset kestettyään sankari ja sankaritar joko menivät naimisiin tai kuolivat; se oli elämän jatkumisen ja kuoleman väistämättömyyden viimeinen merkitys. Italo Calvinon romaanin viimeisiltä sivulta löytyvät aviovuoteestaan Lukija sekä Ludmilla, joka sulkee kirjansa, sammuttaa lamppunsa, painaa päänsä tyynylle ja sanoo: "Sammuta sinäkin. Etkö ole jo väsynyt lukemaan?"