torstai 1. toukokuuta 2014

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa (2009; suomeksi 2010)

Mikäli romaani - perinteisen käsityksen mukaisesti - määrittyy anatomialtaan sellaiseksi, että sen etukannen ja takakannen väliin jää pino papereita, joissa sijaitsevat romaanin "alku", "keskikohta" ja "loppu", Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa ei ole romaani. Kuitenkin, ennen kuin kaikkitietävä kirjallisuuskriitikko ehtii teroittaa kynänsä teilatakseen Astvatsaturovin paperipinon, tämän kaoottisen paperiläjän laatija riisuu kriitikon aseista vetäisemällä teoksensa toisen osan alkuun tunnustuksen: kaltaiseni kirjalliset laiskimukset välttelevät romaanien ja pienoisromaanien kirjoittamista. Tämä johtuu hänen käsityksensä mukaan siitä, ettei häneltä luonnistu yksinkertaisinkaan juoni. Asia saa vielä tomeramman vahvistuksen pari sivua myöhemmin kerrotussa episodissa, kun moskovalaisen kustantamon pulska kirjallinen daami kertoo Astvatsaturoville, ettei tämän teksti ole proosaa, vaan "sirpaleita katkelmista".  Te, hyvä ystävä, jatkaa daami, ette osaa rakentaa juonta, hyppelette sinne tänne vailla järjen häivää, kertoilette kaikenlaisia typeryyksiä ja tongitte turhanpäiväisiä pikkuasioita, kuten, anteeksi vain, sontiainen paskassa. Lopuksi kirjallinen daami komentaa Andrein tutkimaan ympäristöään, sillä tärkeintä kirjailijalle on ihminen, henkilöhahmo.

Oppi lankeaa ilmeisen hyvään maahan, sillä Andrei alkaa tutkia ympäristöään, ihmisiä, henkilöhahmoja, ja varsinkin omaa itseään. Lopputuloksena syntyy omaelämäkerta, tyyliltään yhtä rehevä kuin moskovalaisen kustantamon pulska kirjallinen daami - Ihmiset alastomuudessa. Juonettoman juonen lisäksi kirjassa rönsyilee myös koristekasvi nimeltä "absurdi", joka puhkeaa täyteen loistoon jo heti kirjan nimessä. Ymmärtääkseen kirjan nimeen kätkeytyvän symboliikan lukijan pitää olla tavanomaista vinksahtaneempi bibliopaatti - sillä mitään symboliikkaa ei tosiasiassa ole. On vain tarina venäläisessä kulttuuri-instituutissa 1970-luvulla opiskelleesta vietnamilaisesta kirjailijasta, jolle oli näytetty taidekirjassa olevia kuvia ja opetettu mm. ilmaisu "nainen sinisissä". Samainen opiskelija oli tällöin ollut väsäämässä käsikirjoitusta amerikkalaisista sotilaista, jotka raiskasivat nuoren naisen hyökätessään vietnamilaiseen kylään. Ponteva (ja innolla uusia asioita opiskeleva) vietnamilaisopiskelija laati manuskriptiinsä tekstin: Amerikkalaiset raiskaajat raiskaavat vietnamilaista naista alastomuudessa. Nainen alastomuudessa kutsuu apua.

Toisin kuin vietnamilaisopiskelijan pieleen mennyt yritys kuvata "naista alastomuudessa", alastomuudella sinänsä on Astvatsaturovin kirjassa hyvin vahva symbolimerkitys metaforana. Yksinäinen ihminen on täysin suojaton, täysin alaston. Yksinäisellä ihmisellä ei ole yhtään mitään paitsi kokemus omasta toiseudestaan, omasta paljaasta alastomuudestaan. Yksinäinen ihminen on täysin suojaton. Erityisesti jos hän on pieni ihminen. Seitsenvuotias lapsi, olkoon hän nimeltään vaikka Andrei Astvatsaturov, on "alastomuudessaan" silkkaa rumuutta, silkkaa häpeää ja nöyryyttävää alistumista. Niinpä 1970-luvun brezneviläisen jähmettyneisyyden ajan absurdius saa kirjassa arvoisensa kertojan pienestä Andreista, joka lapsuudesta asti tuntee olevansa keinotekoinen, kuin lelu, jolla ihmiset leikkivät väärin. Nöyryytys kasvaa seitsenvuotiaan Andrein mielessä konkreettiseksi kokemukseksi ennen kouluvuoden alkua tapahtuvassa terveystarkastuksessa, jossa lapsi pakotetaan sohvalle vatsalleen, alushousut nykäistään nilkkoihin ja terveydenhoitajan hakiessa gammaglobuliiniruiskua alaston lapsi makaa takapuoli kohti kattoa luokkatoverien katseet niskassaan. Alastomana ja pilkalle alistettuna. Suojattomana ja yksinäisenä.

Lopulta yksinäisen pienen Andrein elämään ilmestyy ystävä, Misa Starostin, vaaleatukkainen, laiha ja lyhytkasvuinen poika, joka on Andrei Astvatsaturovin lailla absoluuttisen oppimiskyvytön. Kuitenkin elämä järjestää kohtalot niin, että post-brezneviläisellä ajalla Andrei opettaa yliopistossa kirjallisuutta ja Misa istuu kovennettua rangaistussiirtolassa, vaikka kummatkin pojat olivat syntyneet opettajiksi. Ratkaisevaksi eroksi Andrei Astvatsaturov arvelee sitä, että Misa ei tarvinnut opettajia, ja vaikka Andreikaan ei heitä omalla tavallaan tarvinnut, Misa oli hänelle välttämättömyys. Sillä siinä missä Andrei pelkäsi kaikkea, Misa ei pelännyt mitään. Tai ketään. 

Misasta tuli myös Andrein opettaja, joka eritoten ja säännöllisesti paitsi rikastutti Andrein sanavarastoa myös avasi tälle uusia elämänalueita. Niinpä Misan valistustehtävä kattoi myös alueita, joilla on kosketuspintaa kirjan tärkeään metaforaan, alastomuuteen. Päivänä muutamana Misa Starostin tuo kouluun näytille nipun pieniä mustavalkoisia valokuvia - kirjan sivuilla tapahtumasta kertoo Andrein äiti: Starostin, se huligaani oli tuonut kouluun pornografiaa. Aitoa. Tuonut ja näytellyt kavereilleen. Seuraavalla viikolla luokassa pidetään pioneeriosaston neuvoston kokous, jossa Stavrostin erotetaan avoimella äänestyksellä. Misan ja Andrein tiet eroavat lopullisesti, kun Misa sijoitetaan miliisin lastenkotiin törkeän huligaanisuuden takia. Misa-episodin lopuksi Andrei kirjoittaa koskettavan muistopuheen entiselle luokkatoverilleen ja opettajalleen: Muistelen silloin tällöin Misa Starostinia, kun juopottelen. Mutta juon nykyisin hyvin harvoin. Alkoholista tulee minulle pää kipeäksi.

Misa Starostin muodostaa ensimäisen osasen siinä värikylläisessä palapelissä, jonka Astvatsaturov kokoaa kirjallisen moskovalaisdaamin kehotuksesta. Astvatsaturovin omaan elämään yleensä mitä omalaatuisimmin tavoin liittyneitä, mitä omalaatuisimpia henkilöitä tulee ja menee riemunkirjavana ja astvatsaturovilaisen sirpaleisena kavalkadina. Kirjan anti-romaanimaisuus korostuu yhtä jalkaa Andrein tunteman toiseuden/alastomuuden kanssa, mutta samalla sivullisuuden melankoliaan yhdistyy lähes paradoksaalisesti myös rajaton luovuus ja koomisuuden taju. Astvatsaturov vetelee leveällä pensselillä kuvia vuosituhannen vaihteen venäläisestä intelligentsijasta, liioittelee, parodioi, pilkkaa, hirnuu ja virnuilee. Kuitenkin tekstiin, joka juuri ja juuri pysyy hyvän maun rajoissa, sisältyy implisiittisesti ajatus, ettei se esitä todellisuutta sellaisenaan.

Kokemus toiseudesta astuu Andrein elämään hänen kouluvuosiensa alussa isän motkottaessa hänelle surkeasta edistymisestä: Jos jatkat tähän malliin, laitamme sinut paimeneksi. Sinulle soveltuu pukille puhuminen ja hevonpaskan lapiointi. Ei tullut Andreista paimenta, sillä kuten hän itse kirjassaan kertoo, kuka olisi hänet huolinut, kun hänen "viides kohtansa", passiin merkitty etninen alkuperä, oli mikä oli? Missä olette nähneet juutalaisen paimenen? Kuitenkin hän (toisella yrittämällä) päätyy Leningradin yliopiston filologiseen tiedekuntaan, jonne vuonna 1986 oli juutalaisen yhtä hankala päästä kuin paimeneksi. Yliopistoon pääsyn myötä Andrein opintomenestys lähtee kulkemaan täysin toiseen suuntaan, sillä aikaisemmista ajoista poiketen hän alkaa ajatella ja mietiskellä sekä siinä sivussa rupeaa - "erilaisena" - vetämään puoleensa värikkäitä persoonallisuuksia. Juutalainen muistamisperinne saa täysin uuden luonteen Astvatsaturovin "omaelämäkerrassa", sillä vaikuttaa siltä, että kirjailija ponnistelee, ei saadakseen ilmaisunsa muistuttamaan todellisuutta mahdollisimman paljon, vaan niin vähän kuin mahdollista.

Tässä omaelämäkerrallisessa "todellisuudessa" tapahtumat kiertyvät aina tietyn henkilön ympärille, oman elämänsä sankariksi pyrkivän Andrei Astvatsaturovin keskipistettä kiertämään. Niinpä Andrei ei keri auki kokemuksiaan löytääkseen uusia näkökulmia ympäröivään maailmaan, vaan muistot avautuvat hänen oman egonsa ympärille; jopa hänen lapsena kokemansa itseinho on vaarassa paljastua pelkäksi narsismiksi, ylikehittyneeksi itsereflektioksi. Mutta: on kirjoitettava kirjoja itsestä. Jos ei kirjoja, niin edes artikkeleita. Ja hyvässä lykyssä sitä äkkiä huomaakin olevansa rikastunut. Sitä istutaan kalliissa ravintolassa, edessä pöydällä lautasellinen kilpikonnankeittoa ja ympärillä läheisemmät ystävät, sinun omat statistisi: kaksi menestynyttä kirjailijaa, kuuluisa journalisti, rikas kustantaja korvakoru korvassaan, elokuvaohjaaja sekä rakastajattaresi. Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa on "minä"-romaani.

Kun Andrein lähipiiri kaikessa alastomuudessaan joutuu/pääsee omaelämäkerturin luupin alle, tuloksena syntyy tekstiä, joka ei salaa mitään - eikä armahda ketään. Iltana muutamana, kun bilehile Irena yrittää houkutella opiskelijaelämään jo jotenkuten integroituneen Andrein seuralaisekseen illanistujaisiin kutsumattomana vieraana, Andrei yrittää kiemurrella pois tilanteesta, koska paikalla on varmaan joukko puolisivistyneitä ja ylimielisiä typeryksiä, jotka kuvittelevat olevansa boheemeja. Kuka mitäkin kuvittelee - siitä saadaan esimerkki ajalta, jolloin Andrein opiskeluvuodet ovat jo takana päin ja hän opettaa yliopistossa kirjallisuutta. Päivänä muutamana omituinen olento, jossain määrin naista muistuttava, möläyttää ilmoille mielipiteensä siitä, että suotta Astvatsaturov päästetään opettamaan  "sellaisia kuin me". Astvatsaturov silmäilee naista huolellisesti päästä jalkoihin ja tulee siihen tulokseen, että häntä, Astvatsaturovia, ei tosiaankaan pitäisi päästää lähelle "sellaisia kuin hän" - ja jatkaa hyvin muotoillulla pisteliäällä ivalla:  karikatyyri kirjassa on täysin hyväksyttävä asia. Mutta kun luonto kokeilee kykyjään kyseisessä lajityypissä, ei enää naurata.

Andrein omaan menneisyyteen kuuluu - ennen opettajan uraa - vaihe, jota hän itse kutsuu hippikaudekseen: hän kuljeskelee risoissa farkuissa, tukka olkapäillä roikkuen, polkupyöräsilmälaseissa kuin John Lennon. Korvassa törröttää hakaneula, viittauksena julkeasti riekkuvaan punkiin. Opiskelukavereihin kuuluu Zenja Gibailova, joka pakottaa Andrein tuntikausiksi kuuntelemaan kirjoittamiaan, pituudeltaan varsin mittavia runoja, joita hän onnistuu sepittämään vuorokaudessa kuudesta seitsemään. Runot ovat plagiaatteja vanhoista venäläisistä romanttisista runoista tai kansanlauluista. Joukossa on myös runosarja Portugalista, joka mitä ilmeisimmin on aitoa Zenja Gibailovaa - hyvin lahjakkaan runoilijan tuotantoa, sellaista jota Andrei ei vielä tänä päivänäkään kykenisi sepittämään:

                                   Sikarin savu. Apea kiilto.
                                   Apea kiilto, kuunvalon piirto.
                                   Punastuksen kirjava viilto,
                                   Ilman ystävää, rauhaton kierto.

Vaikka Andrei ei tule koskaan pääsemään Zenja Gibailovan tasolle runoilijana, hänen on kuitenkin saatava aikaiseksi lopputyö, jota hän alkaa puurtaa runoilja Thomas Eliotin tuotannosta. Samaan aikaan samalla vuosikurssilla oleva Ilja Uteh kirjoittaa tupakka-askien tekstien semiotiikasta artikkelin, joka herättää valtaisaa kiinnostusta Pietarin etnologis-strukturalistisissä piireissä. Saatuaan tietää asiasta Andrei tulee surulliseksi; hän kokee kateuden epämiellyttävän tunteen ja tajuaa, että hänen on suuntauduttava johonkin elävämpään. Tai epätavallisempaan. Siihen, mikä on käsillä ja mistä ei puhuta, kuten Marcel Mauss, joka aikoinaan kirjoitti esseen sylkemisestä. Tai Michel Foucault, joka kirjoitti hulluuden historian ja sai seuraajakseen jonkun toisen ranskalaisen, joka kirjoitti kirjan nimeltä Ulosteiden historia. Joten miksi ei ajattelisi jotakin samantapaista, esimerkiksi vessoja. Tulevan maisterin mielestä vessat eivät missään nimessä ole huonompi aihe kuin ulosteet vaan jopa parempi; lisäksi niillä kaikilla on oma poliittinen ohjelmansa.

Niinpä kirjoitettavaksi tulevan artikkelin dispositio pyrähtää lentoon kuin ns. varpusparvi: on patrioottivessoja, liberaalivessoja, vasemmistoradikaalivessoja sekä oligarkkivessoja. Ikimuistoisin on kuitenkin krimiläinen vessa tyyppiä huussi, jonka kuvailussa Astvatsaturov yltää korkeimpiin sfääreihin ja porautuu naturalistisuudessaan suoraan selkäytimeen - ja hajuhermoihin - muuntaessaan nenän limakalvoille saapuvien molekyylien viestit unohtumattomaksi kaunokirjalliseksi elämykseksi. Sen lisäksi vessalla on sielu sekä ihan oma runous: Vessa yrittää keskustella kanssanne, avata sielunsa teille, ja vessan sisin sielu löytyy tietenkin vessanseinien teksteistä.

Andreista alkavat 90-luvun vessanseinäkirjoitukset vaikuttaa hyvin lupaavalta aiheelta, ja hän paneutuu ponnekkaasti kenttätyöhön, alkaa kerätä materiaalia. Aisteihin voimallisesti vetoavan materiaalin tarkempi analysointi näillä sivuilla lienee kuitenkin parasta jättää asiantuntevimpiin käsiin; ehkä riittänee pieni maininta erään vessanseinäkirjoituksen aiheuttamasta isänmaallisten tunteiden tulvahduksesta Andrein sielussa. Tukholmassa ollessaan Andrei poikkeaa vessaan kaupungintalolla, juuri siihen taloon, jossa jaetaan Nobelin palkinnot. Vessassa hän havaitsee seinäkirjoituksen "Zenit - mestarit", parin sanan hutaisten raapustetun kirjoituksen, joka sisältää kokoaan paljon suuremman ajatuksen. Olkoon Nobel palkintojen palkinto, mutta venäläisen ihmisen, varsinkaan Pietarista kotoisin olevan, ei tulisi edes Tukholman kaupungintalon vessassa unohtaa pääasiaa: ei ole tärkeää, että yläpuolella seisovat Eliot, Faulkner, Thomas Mann ja Henri Bergson. Tärkeää on se, että Pietarissa on jalkapalloseura Zenit. Vessanseinäkirjoituksista laadittua artikkelia ei Andrei Astvatsaturov koskaan tullut kirjoittaneeksi.

Vaikka artikkeli jääkin kirjoittamatta, elämässään Andrei kuitenkin tuntuu juuttuneen jonkinlaiseen anaalivaiheeseen; häntä ilmiselvästi fasinoivat määrätynlaiset ruumiineritteet sekä varsinkin niihin liittyvä sanasto. Aivan huikea on tässä katsannossa Andrein magnum opus, eepos, sankaritaru, jonka kirjoitettuaan kirjoittaja pääsisi kiitämään pitkin aikakauden väylää purjeet täynnä tuulta ja taskut täynnä rahaa. Vaikka eepoksella on oma Ithakansa ja Odysseuksensa, se on nimeltään "Pasin tie" - koska se kuulostaa modernilta, konseptuaaliselta ja moskovalaiselta. Eepoksen tapahtumat sijoittuvat Venäjälle runsaan meteoriittisateen langetessa planeetta Maahan jonkin komeetan räjähdettyä. Samalla hetkellä syntyvien pienokaisten sielut täyttyvät yli-inhimillisellä loisteella. Yksi näistä radioaktiivisen komeetan kosmiselle hyvyydelle altistuneista on nimeltään Kolja Koshin. Kolja jättää kaiken ja lähtee kulkemaan, läpi sumun, pakkasen ja pyryn, kaupunkien, kirkkojen ja kapakoiden, etsien taivaansinistä jokea. Joki löytyy, ja Koljan täyttää ilo ja rauha ja vapaus. Hän unohtaa kaiken, kuka ja mistä on; hän unohtaa jopa nimensä. Rajattoman toivon hellyttämä Kolja huikkaa avaruuteen: "Kerropas nimeni!" ja tavut palaavat hänen luokseen raikuvana kaikuna PAS-PAS-PAS. Samassa metsästä ilmestyy nuori metsästäjätär, joka kristallikellona helkkyen vastaa; KA-KA-KA, "minä olen Ka!" Seuraa kahden sydämen - ja nimen - yhdistyminen rakkauskohtauksessa.

Ote romaanista "Pasin tie" osoittaa, miten säälimättömästi Andrei Astvatsaturov tekee pilkkaa kirjailija Andrei Astvatsaturovista. Samanlaista säälimätöntä kirjailijaan/kirjailijoihin kohdistuvaa pilkkaa voi nähdä myös Astavatsaturovin tavasta kohdella ilmiötä nimeltä name-dropping. Pitkin ja poikin maailmansivua on kirjailijoita, joiden tekstit vilisevät intertekstuaalisuutta, määrätynlaista suhdetta erilaisten tekstien välillä. Tekstissään kirjailija voi viitata vaikkapa Raamattuun, joku toinen taas saattaa heittää kehiin vaikkapa dekadentin kirjallisuuden uljaimman henkilöhahmon duc Jean des Esseintes'in nimen (kuten Astvatsaturov tässä kirjassa). Joissakin kirjailijoissa sitkeästi pesivä intertekstuaalisuuden viljely on toki joskus yhtä taajaa kuin väsyttävääkin: on itsestäänselvyys, että kirjallisuudessa kirjallisuus on aina läsnä; intertekstuaalisuuden alleviivatulla läsnäololla ei sen sijaan useinkaan ole merkittävää arvoa. Intertekstuaalisuus ei voi - eikä saa - olla itsetarkoitus, vaan sillä pitää olla tekstissä selväpiirteinen funktio. Taitavasti käytetty intertekstuaalisuus on tällöin tekstistä löytyvä lisäbonus, jonka oivaltaminen on lukijalle riemastuttava kokemus.

Kirjailija Andrei Astvatsaturovin antiromaanissa Ihmiset alastomuudessa intertekstuaaliset nimet ja käsitteet putoilevat taajaan kuin meteoriitit taivaalta "Pasin tiessä". Niinpä kirjan sivuilla - ja usein hyvin odottamattomissa yhteyksissä - tanssivat iloista ripaskaa lordi Byron, Jacques Derrida, James Joyce, Arthur Rimbaud, Giambattista Vico, Oswald Spengler, Martin Heidegger ja monet muut. Epätoivoisen lukijan alkaessa vähitellen kyllästyä nimien heittelyyn kirjailija Astvatsaturovin onnistuu nousta kuiville intertekstuaalisuuden syvyyksistä, ja hän pulpahtaa pintaan suussaan erittäin kuuluisa ja äveriäs belgialainen kirjailija N.N. N.N.:n  alta paljastuu aikoinaan kulttimaineeseen noussut belgialaiskirjailija Michel Houellebecq, ja Andrei Astvatsaturovista puolestaan sukeutuu piukka ikonoklasti, joka kertoo Houellebecqistä astvatsaturovilaisen seksuaalisviritteisen "totuuden".

Ennen loppumistaan kirja korostaa kuulumistaan vanhaan venäläiseen kirjallisuustraditioon - tosin kieli poskessa - seuraamalla jalanjälkiä, joita vanhat klassikot, esimerkkeinä mm. Mihail Lermontov ja Aleksandr Puskin, ovat jättäneet jälkeensä. Astvatsaturovin romaanin grande finale on perinteinen ja perivenäläinen kaksintaistelu, johon Andrei joutuu tahtomattaan. Sekundantikseen hän pyytää kovanyrkkisen Mitja Gomelskin, jonka ansiosta ottelu päättyy 2-0. Nyrkkitappelun lisäksi unohtumaton on myös Mitjan tapahtumien päätteeksi antama hyväntahtoinen neuvo silmälasit säpäleinä maassa retkottavalle Andreille: Fiksaa himaläjään tanko ja pumppaa, hitto vie, katoavainen on sinun kroppasi! Hanki voimaa! Sitten sinun ei tarvitse pelätä ketään.

Kaksintaistelukohtauksen myötä Andrei Astvatsaturov jättää jäähyväiset niin kirjansa monenkirjavalle henkilö-  kuin lukijaryppäällekin. Viestinsä loppuun hänen voi hyvin kuvitella tempaisevan yhden nykyisin niin muodikkaista lyhenteistä, LOL. Andrein ollessa kyseessä se ei kuitenkaan tarkoita "Lots of Love" vaan "Laughing Out Loud".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti