tiistai 1. huhtikuuta 2014

Marina Lewycka: Meidät kaikki on tehty liimasta (2009; suomeksi 2011)

Kun kirjoja kuluttava yleisö oli aikoinaan tuudittautunut siihen uskoon, että kirjallisuuden maailmassa kaikki oli kirjoitettu, luettu ja koettu moneen kertaan eikä mitään uutta voinut enää olla olemassa, ilmestyi 1990-luvun loppupuolella kehiin uusi ilmiö, jolle jossakin vaiheessa keksittiin nimi chick literature, lyhyesti chick lit. Lajityypille on hankalaa keksiä suomenkielistä vastinetta, varsinkin kun alkuperäiseen englanninkieliseen nimeen liittyy epäsuorasti ilmaistu, implisiittinen arvoarvostelma. Onko siis kyseessä kirjallisuus, jota chicks - tyttelit, mimmit, pimut - kirjoittelevat kaltaisilleen ja jossa sanataiteen lähtöosoite sekä sen kohderyhmä kuuluvat samaan, sosiologisin ja fysiologisin perustein määriteltävissä olevaan ryhmään?

Lajityypin tematiikka on sen sijaan helpompi määritellä, sillä teemat kiertyvät aina saman keskustan ympärille, ihmissuhteiden keskinäisten strategioiden loputtoman kiehtovaan peliin. Niinpä mimmikirjallisuuden pääasiallisin kuluttajaryhmä lienevätkin ihmissuhteiden erikoistuntijat, naiset. Kuitenkin chick litin peruskuvio - boy-meets-girl-ja-mitä-siitä-sitten-seuraa - esiintyy myös vaikkapa William Shakespearen Romeossa ja Juliassa tai Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanissa. 

Näistä kahdesta kirjallisesta virtuoosista kuitenkin vain jälkimmäisen voi sanoa olevan eräänlainen chick litin esivanhempi, isoisoisoäiti, jonka romaaneissa romanttinen yleisviritys ja onnellinen loppu ovat eräänlaisia tavaramerkkejä. Kuitenkin Austenille niin tyypillinen yhteiskunnallinen aspekti hienovaraisen yhteiskuntakritiikin muodossa puuttuu tyystin useimmista 1990-luvun loppupuolen jälkeen kirjoitetuista mimmiromaaneista. Yhtä kaikki, olipa kyseessä sitten Jane Austenin romaanit tai jokin oman aikamme tyypillisistä tyttelitarinoista, sama ihana unelma kummissakin toteutuu, enemmin tai myöhemmin: "Someday My Prince Will Come..."

Romaanillaan Meidät kaikki on tehty liimasta (2009) Marina Lewycka on puolimatkassa Jane Austenin ja chick litin välillä. Jo kirjan nimi herättää epätyttömäisiä, ehkä suorastaan morbideja, ihmiskunnan pimeimpiin hetkiin liittyviä konnotaatioita; myöhemmin tosin käy ilmi, että kyseessä on kuitenkin vain omalaatuinen metafora. Niin tai näin, kirja oli suorastaan pakko lukea, jos ei muuten, niin ainakin jo pelkästään sen provokatorisen nimen takia.

Kirjan kertoja-minä, Georgina Sinclair, on tyypilliseksi chick-hahmoksi iältään hieman yläkanttiin, mikäli pitää lähtökohtana kaikkien tytsyköiden kantaäitiä, Ylpeyden ja ennakkoluulon eräänlaista proto-mimmiä, Elizabeth Bennetiä. Lewyckan kirjan alkusivuilla neljäkymmentä-ja-risat-vuotias Georgina käy läpi pienimuotoista varhaisen keski-iän kriisiä sen jälkeen kun on heivannut aviomiehensä Ripin (virallinen nimi Euripides) pihalle tämän kieltäydyttyä osoittamasta tarvittavaa mielenkiintoa hammasharjanpidikkeen proppaamiseen kylppärin seinään. Kuten asiaan kuuluu, Georginan kiukku Ripiä kohtaan alkaa pikku hiljaa hyhmettyä samassa tahdissa kuin hammasharjapidikkeen merkitys maailmankaikkeudessa vähin erin kutistuu järjellisiin mittoihin. Georgina on kuitenkin ehtinyt Ripin ohella paiskata pihalle myös Ripin tavarat, muun sälän joukossa esimerkiksi venäläiset klassiset vinyylilevyt. Myös Rip itse on ennättänyt muuttaa kovalla äänellä lesbovitsejä suoltavan squash-kaverinsa Puntti-Peten kämppään.

Lewycka suhtautuu chick litiin niin vilpittömän hyväntahtoisesti, että hän ryhtyy jokseenkin rajuun hevosenleikkiin genren kanssa esittelemällä Georginan välityksellä tyylipuhtaan esimerkin pimukirjallisuudesta. Georgy girl, wanna-be -kirjailijatar, pakertaa yksinäisinä hetkinään Rikki reväisty sydän -nimisen hömppäromaaninsa kimpussa. Vaikka Georgina on jonakin valaistumisen hetkenä tajunnut, että kustantajien jo moneen kertaan hylkäämässä romaanissa on ehkä sittenkin jokin pielessä, hän alkaa kuitenkin kirjoittaa romaaniaan jälleen kerran uusiksi. Silti tuleva menestyskirjailijatar jupisee itsekseen, että kirja on omassa genressään nappisuoritus. 

Myös naapuritalon vanhanrouvan mielestä romaani on nappisuoritus, sillä eihän muuta voi sanoa, kun tarina kertoo pelottomasta ja sisukkaasta nuoresta naisesta, joka tuntee kohtalonomaista vetoa mahtavaan mutta kolkkoon kivilinnaan ja sen asukkaaseen, komeaan, tulisieluiseen ja upporikkaaseen runoilijaan, joka rakastuukin häneen, mutta miten ollakaan, hääpäivän aattona tuupertuu äkillisen selittämättömän sairauskohtauksen kourissa maahan ja heittää henkensä, äärimmäisen murheellista, mutta pian sankarittaren sydän alkaa sykkiä kylän koulun opettajalle, ruusuköynnösten verhoamassa idyllisessä talossa asuvalle tyhjätaskulle, josta hän saa huumorintajuisen kumppanin ja taitavan rakastajan. Pankaapa paremmaksi Brontën systerit ja Jane Austen!

Edellä mainittu naapurin vanharouva saapuu Georginan elämään kuin deux ex machina -ilmiö kaivelemaan roskalavaa sekä Georginan sille lemppaamaa Ripin jäämistöä. Dyykkari, iäkäs naisihminen, lippa silmillä, luisevana kuin kapisin kujakatti, ojentaa risaisen hansikkaan verhoaman kätensä vinksahtaneen kuningattaren elkein ja esittäytyy: Rouva Naomi Shapiro. Naomissa, 96-vuotiaassa juutalaisnaisessa Lewycka on piiränyt unohtumattoman groteskin hahmon, alenevassa polvessa samaa lajia kuin alunperin Charles Dickensin luoma Fagin Carol Reedin musikaalissa Oliver! Kun Dickensin/Reedin Fagin on "ikuinen juutalainen", Lewyckan Naomi on sen lisäksi myös herkullisesti piirretty "ikuinen nainen", jonka luisevissa käsissä hansikkaiden jäännöksissä tuikkivat välkehtivät sormukset ja punaisiksi lakatut kynnet hehkuvat kirsikkaterttujen lailla.

Georgina ja Naomi ystävystyvät, ja pian Georgina saa yllättävän päivälliskutsun Kaanaahan, Naomin räjähtämispisteessä olevaan, kissoja, hometta ja kaikenkarvaista törkyä rönsyävään viktorianaikaiseen taloröttelöön. Tarinan painopiste siirtyy nyt koristeellisista erkkereistä, romaanisista kierrepylväistä, tudor-savupiipuista, goottilaisista ikkunoista ja täyskahelista Draculan tornista kokoonkursittuun kummitustaloon, tarinan keskeiseen juonielementtiin, jonka ympärille koko kertomus loppujen lopuksi rakentuu.

Talolla ja varsinkin siihen kuuluvalla tontilla olisi ottajia. Georgina ei ole ainoa, joka osaa erottaa kaiken rojun ja rappion alta kauneuden: koukerokuvioisen katon, muhkean marmoritakan, yläkerran avarat, valoisat huoneet mutta myös ison tontin keskellä Highburyä ja paljon rakennusoikeutta - moni grynderi maksaisi miljoonia. Lewycka kuvaa sydäntä kylmäävästi, kuinka kiinteistönvälittäjien kohortit yrittävät iskeä kyntensä taloon kadulla liukastuneen Naomin jouduttua murtuneine ranteineen sairaalaan. Kaksi mahtavaa - ja rahanhaistavaa - tahoa, kiinteistönvälitys ja sosiaalitoimi yhdistävät voimansa. On tarkoitus käyttää perinteistä kikkaa, dumpata mummonretale vanhainkotiin, pakottaa hänet myymään talonsa, ja onnelliseksi lopuksi kimppatiimi vanhussosiaalityöntekijä&kiinteistönvälittäjä pääsisi käärimään diilistä muhkeat voitot.

Georgina onnistuu kuitenkin heittämään kapuloita jo kohti kolkkoa kohtaloa vyörymään lähteneitä vankkureita, ja tässä askareessa hänellä on hyvänä apuna mies, jonka antamat tiedot tulevat ns. straight from the horse's mouth. Koska alusta asti lukija on ollut selvillä Georginan ominaislaadusta eräänlaisena chick lit -sankarittarena, jolla aviomiehen kadottua on haku jatkuvasti päällä, on yhtä lailla selvää, että sankaritar enemmin tai myöhemmin törmää mieheen, jonkalaiseen chick lit -tytön on tarkoitus törmätä. Georginan tapauksessa tämä mies on kiinteistönvälittäjä Mark Diabello, jonka toimenkuvaan kuuluu tietää niin kiinteistönvälityksen sudenkuopat kuin omata huomattavat rakastelutaidot. Monilahjakas kiinteistönvälittäjä, mies, jolla on tummat, kultaa tuikahtelevat merenvihreät silmät ja suudeltavat huulet täräyttää Georginan elämään mustalla, susimaisesti vaanivalla urheilu-Jaguarilla.

Kun sankaritar ja Diabello katsastavat yhdessä Naomin talon, jota paikalla aiemmin käynyt sairaalan vanhussosiaalityöntekijä oli verrannut Kalkutan mustaan tyrmään, hurmaava Diabello kuiskaa käheällä äänellään suoraan Georginan hormoneille, että voisi itsekin asua tällaisessa talossa: Luonnetta. Sitä tässä on. Ja se on perin harvinaista nykyisillä asuntomarkkinoilla. Kuten mimmikirjallisuuteen kuuluu, kohta ollaan kuiskimassa jo jotakin ihan muuta - Mark ja Georgina etenevät vaiheesta toiseen hämmästyttävän notkeasti, huippuluokan Jaguarin huippuöljytyllä tarkkuudella; lopulta ajetaan kiihdytysajo, kahden auton kilpailu siitä, kumpi pääsee nopeimmin lähdöstä maaliin. Mies suoritti kaikki vaiheet kuin puuhailisi auton kimpussa ohjekirja kädessä, nainen antautui osaansa mimmikirjallisuuden sääntöjen mukaisesti kuin sadantuhannen kilometrin huoltoon kärrätty Ford Fiesta.

Aikansa Markin kanssa vehdattuaan Georgina osoittaa huomattavaa huomiokykyä tajutessaan, ettei kyseessä ole syvällinen ihmissuhde. Ehkä oivalluksen syntymistä avittaa myös se, että Mark Diabellon sänkyhommissa käyttämä apuvälinearsenaali alkaa etoa Georginaa. Ehkä myös Markin kirjoittama runo on liikaa nykyaikaiselle mimmisankarittarelle, joka saattaa olla romanttinen höpsö, mutta pystyy kuitenkin näkemään eron Mark Diabellon ja vaikkapa John Donnen välillä:

                                        Läpi kaupunkimme katujen kun kuljin,
                                        huolten taakan sydämmeeni suljin,
                                        kas silloin sut kohdata sain,
                                        pisarat satehen kutreillas, armahain.
                                        (Mark Diabello) 
 
Kun Georgina ja Rip loikoilivat aikojen alussa sylikkäin opiskelijakämpän seslongilla, Rip kurkotti korkeasta hyllystään kirjan, koirankorville luetun niteen, ja luki John Donnen runon "Auringonnousu":

                                        Hän on kaikki maat,
                                        minä prinssit kaikki.
                                        Eikä muuta mitään ole.
                                        (John Donne)

Kirjan alkupuolella Mark on saapunut lähes fanfaarit soiden Lewyckan tarinaan; kirjan loppupuolella hän poistuu tarinasta vähintään yhtä dramaattisesti ambulanssin kyydissä ja sireenien ulvoessa, näyttämönä Georginan aito suuri rakkaus, Naomin talo Kaanaa. Talossa on tapahtunut suurenluokan vesivahinko, ja kun Mark osuu paikalle kauppakirjat mielessään, talon yläkerrasta alkaa kuulua jyrinää, yksi vettyneistä holvikaaria kannattavista kipsisistä olkakivistä alkaa luhistua, koko rakennelma murtuu ja mätkähtää Mark Diabellon niskaan: tavattoman hieno rakennustaiteellinen yksityiskohta iski kiinteistönvälittäjältä tajun kankaalle.

Lähes siitä lähtien, kun hammasharjapidikkeen merkitys maailmankaikkeudessa oli kirkastunut Georginalle, on ollut selvää, että ulos heitetty Rip, ainoa mies, jota Georgy-girl on elämässään rakastanut, palaa takaisin entistä ehompana ja rakkaampana. Ennen kuin kirjailijatar kuitenkaan päästää Ripin takaisin Georginan elämään, lukijalle esitellään Markin lisäksi myös eräs toinen mies, joka on päässyt/joutunut Georginan hakulaitteen radioaalloille. Hän on Nathan, eräs kertomuksen tärkeistä elementeistä, jonka kautta avautuu yllättävä näkökulma romaanin omalaatuiseen nimeen.

Hömppäromaanin ohessa Georgina on vuosikaudet kirjoittanut etätyönä myös asiaproosaa verkkojulkaisuun nimeltä Nykyajan kiinnitysaineet, jonka pomo Nathan on kännyköitse tapahtuneessa rekrytointitilanteessa vakuuttanut Georginalle, että liimaan tykästyy ajan mittaan. Näin käy myös uunituoreelle ammattijulkaisun toimittajattarelle, joskin hän ajan mittaan tykästyy vähintäänkin yhtä paljon myös pomoonsa tai oikeammin tämän ääneen. Puhelinkeskustelujen perusteella Georgina kuvittelee Nathanin miehiseksi mieheksi sarvisankaisine älykkösilmälaseineen ja seksikkäine labratakkeineen. Lisäksi namupala-ääni asustelee vanhan isänsä kanssa - miten kultaista ja huomaavaista. Kun Georgina sitten saa firman toimistopäälliköltä kutsun liimabileisiin, oma pullo mukaan ja tanssikengät jalkaan, hän uskoo löytäneensä ratkaisun kaikkiin ongelmiin.

Nathan osoittautuu mieheksi, jolla on sarvisankaiset lasit. Sen lisäksi hänellä on tummat hiukset, korkea otsa ja henkevä olemus. Leukaa peittää muodikas parin päivän sänki, jossa häivähtää charmikas aavistus harmaata. Pippaloita varten hän on pukeutunut yönsiniseen silkkipaitaan, joka korostaa silmien syvää sinistä. Älykkötyyppinen mies on kertakaikkiaan aivan liian hyvä ollakseen totta - ja onkin. Myöhemmin, messumatkalla, älykkökeskustelun lomassa, Nathan paljastaa olevansa esimerkki itseään inhoavasta juutalaishomosta, väläyttää älykkäänseksikkään hymyn ja kohentaa jumalaiselle nenänvarrelle valahtaneita silmälasejaan. Homo. Voi harmi!

Vaikka Nathan kadotetaankin potentiaalisena sulhaskandidaattina, hänen kauttaan selviää yhteys romaanin hätkähdyttävään metaforaan, liimaan. Kaiken ytimessä on kemia, polymerisaatio, jossa molekyyli tarraa kahteen vieruskaveriinsa ja ne yhdessä muodostavat ketjun. Jutun juju on siinä, että minkä polymerisaatio on yhdistänyt, älköön ihminen erottako. Molekyylit ovat erottamattomat, yhteen kuuluvat ja samaan alustaan liimautuneet kuin simpukat. Kun Georgina kirjoittaa tiukkaa myyntikirjallisuutta liimoista, hänen ajatuksensa - kuinka ollakaan - karkaavat simpukoihin, joiden kelpasi olla ja elää, sen kun nipistivät puoliskonsa kiinni ja vetäytyivät ikiomaan helmiäismaailmaansa, kaksi kuoren puoliskoa toisiinsa ja alustaansa lujasti, kestävästi kiinnitettyinä. Tekstiä kuin suoraan Rikki reväistystä sydämestä.

Älykkö-  ja epä-älykkömiestensä kanssa koheltaessaan Georgina tuntee itsensä tuomituksi ikuisesti atomia vailla olevaksi elektroniksi, joka etsii toista atomia saadakseen tältä sopivan elektronin. Kuin ihmeen kautta sellainen toinen atomi löytyy odottamattomasta paikasta ja odottamattomassa olomuodossa. Kyseessä ei ole Mark Diabellon  kaltainen Susi Hukkanen tai Nathanin lajia oleva samettisilmä menestyvän firman johdossa, vaan rautakaupasta löytyvä lyhyt ja vanttera, nappisilmäinen, karvanaamainen ja hyvinhoidetun hamsterin näköinen heppu, joka saapuu Georginan toimeksiannosta polkupyörällä korjaushommiin Naomin taloröttelöön. Herra Alista tulee varsin pian korvaamaton "fiksauttaja" juutalaisrouvan hajoamistilassa olevaan taloon. "Oikein hyvä paki", Naomi kehuu aavistamatta, että Mustafa al-Ali on palestiinalainen.

Ei kulu kuin ohikiitävä hetki, ja taloröttelö tuntuu olevan täynnä arabeja; alkuperäisen al-Alin lisäksi paikalla huseeraavat al-Alin veljenpoika Ismael ja tämän ystävä Nabil, nuoria, salskeita ja häkellyttävän komeita kuin Arabian Lawrence -elokuvan statistit. Myös siihen - Arabian Lawrence - elokuvaan - loppuu Georginan tietämys kyseisen ongelma-alueen lähihistoriasta, johon niin Naomin alias Ella Wechslerin, Mustafa al-Alin kuin tarinaan pian ilmestyvän Chaim Shapironkin menneisyys nivoutuu traagisella, joskin hivenen päälle liimatulla tavalla. Lewyckan kirjailijalaatuun ilmestyy tässä saumassa sen sijaan uusi elementti, pienimuotoinen kolpörtööri - maallikkosaarnaaja - joka tarjoilee annoksen lähi-idän lähihistoriaa kevyehkösti popularisoituna. Ja lopulta ilmestyy tarinaan myös Chaim Shapiro, uusi historiallinen havainto-objekti, talon oikean omistajan poika, uudessa Israelin valtiossa syntynyt. Hetki alkaa toistaa tuttua historiaa, sillä oitis vedetään tiukat rajalinjat, joiden yli syytökset lentelevät kuin mustat linnut: arabit odottavat, että pääsevät työntämään juutalaiset jyrkänteeltä mereen ja juutalaiset odottavat, että pääsevät rakentamaan muurin tarkastusasemineen, valtaamaan lisää maata ja perustamaan siirtokuntia. Cul-de-sac.

Rauha kahden vihollisen välillä onnistuu solmiutumaan, kun samalla hiekkalaatikolla kähinöivät pojat löytävät yhteisen kiinnostuksen aiheen:
          - Mustafa al-Ali: "Saanko kysyä mistä ostitte tuon työkalupakin?"
          - Chaim Shapiro: "B&Q:sta. Haluatteko nähdä tämän sisältä?"

Kirjan suuri sovintokohtaus näytellään puutarhajuhlissa, joissa Chaim ja Mustafa hoitelevat yhdessä grilliä Kaanaan pihalla ja väittelevät kiivaasti samalla - kuin kaksi veljestä. Kanansiivet ja lampaanlihapalaset tekevät kauppansa, ja kaikilla on niin mukavaa, että lukijakin toivoisi olevansa mukana. Mukana sen sijaan ovat Chaimin ja Mustafan lisäksi lähes kaikki kirjassa esiintyneet henkilöt, Georgina, Naomi, Ismael, Nabil, Nathan vanhan isänsä kanssa, Mark Diabello sekä Naomin hyvässä iskussa oleva kissalauma, jonka ansiokkaan toiminnan myötä myös palokunta saadaan osallistumaan juhliin. Kun kirjailijatar päästää vielä Ripinkin takaisin Georginan luokse, Happy End on niin täydellinen, ettei se siitä enää paremmaksi voi tulla. Georgina tavoittaa kirjan kieltämättä omalaatuisen ydinfilosofian kertoessaan oivaltaneensa, että kaikkia maailman asioita - valaita ja delfiinejä, palestiinalaisia ja juutalaisia, kodittomia kissoja, kärsiviä sademetsiä, jopa kivilinnoja ja kaivoskyliä - yhdistää ja pitää koossa, kiinteästi toisiinsa liittyvinä, jokin salainen voima, jota voisi nimittää vaikka liimaksi. Sillä me kaikkihan olemme liimasta tehtyjä.
                                                             

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti