Michel Houellebecq: Maasto ja kartta (2010; suomennos 2013)

Ranskalla on vahva maine maana, joka tuottaa kaikille taiteenaloille ns. l'enfant terrible -ilmiöitä. Vuosikymmenien, ehkä vuosisatojen, ajan ranskalaistaiteilijat ovat harrastaneet toimintaa, joka on perustunut porvarien ärsyttämiseen - épater le bourgeois. Tällä ja viime vuosisadalla myös kirjallisuuden piirissä mellastaneiden kauhukakaroiden lista on pitkä, alkaen André Gidestä ja Jean Cocteausta ja ulottuen Claude Simoniin ja Jean-Marie Le Clésioon. Porvarien ärsyttämisen ohessa on kuitenkin myös kirjoitettu sekä kirjallisuuden historiassa paikkansa lunastaneita mestariteoksia että saatu hienoja kirjallisuuspalkintoja. Tähän joukkoon lukeutuu myös Michel Houellebecq, joka aikansa elämöityään puolijulkeiden aihepiirien kimpussa kirjoitti vuonna 2010 mestarillisen tilinteon ja yhteiskuntakritiikin omasta ajastamme, Maasto ja kartta -romaanin. Samana vuonna kirja palkittiin Ranskan tärkeimmällä kirjallisuuden kunnianosoituksella, Prix Goncourt -palkinnolla.

Mitään varsinaista ns. "juonta" ei Maasto ja kartta -teoksessa ole. Kirja on barokkisen ylitsevuotava, eräänlainen tulivuorenpurkaus, joka lumivyöryyn ja pyörremyrskyyn yhdistyneenä möyrii ranskalaisessa sielunmaisemassa. Sen monien teemojen ja ajatuskulkujen joukosta löytyy punaisia lankoja, joita voisi luonnehtia eräänlaisiksi johtoteemoiksi. Näistä johtoteemoista eräs tärkeimmistä keskittyy selvittämään sitä ikuisuuskysymystä, miten taideteoksen ns. "arvo" loppujen lopuksi määrittyy. Tämän ohella myös lukuisat muut aihepiirit saavat perinpohjaisen käsittelyn Houellebecqin gargantuamaisessa romaanissa. Niinpä kirjan arkkitehtuuri rakentuu vähin erin mahtavaksi kokonaisuudeksi erillisistä osakomponenteista, taiteilijoista, taiteesta, arkkitehtuurista, maaseudusta, identiteetistä, vanhuudesta ja yksinäisyydestä. Edelleen samaisten punaisten lankojen vyyhtiin kietoutuu niin ikään myös eräs nykyisin muodissa oleva kirjoittamisen tapa, postmodernistinen faktio - fiktion ja faktan sekoittaminen - jota Houellebecq toteuttaa kirjan loppupuolelle sijoittuvassa murhatarinassa.

Meikäläisissä piireissä pankki- ja talousmies Björn Wahlroos on keväällä 2012 ilmestyneessä kirjassaan Markkinat ja demokratia - loppu enemmistön tyrannialle esittänyt hintamekanismin olevan ainoa tapa määritellä laatua niin taiteessa kuin kulttuurissa ylipäätään - mitä enemmän ostajia sitä laadukkaampi teos. Avainasemassa ovat taiteilijan ns. brändin lisäksi myös mielikuvat ja spekulaatiot kyseisen huomiotalouden valokeilassa patsastelevan taiteilijan arvonkehityksestä. Kun taiteen laatua ei pysty kvantitatiivisin menetelmin mittaamaan, arvon ainoaksi mittariksi käteen jää vain - hinta.

Maasto ja kartta -romaanissa tämä filosofia kertautuu lähes sen ensi sivuilta sen viimeiseen. Houellebecq piirtää muutamalla vedolla kirjan loppupuolella esimerkin taiteen kaupallisesta arvosta ja hinnan muodostumisen salaisista mekanismeista, kun teoksen päähenkilö, Jed Martin -niminen taidemaalari ja hänen galleristinsa keskustelevat taidemarkkinoiden tilasta, joka oli jokseenkin mielipuolinen. Monet asiantuntijat olivat uskoneet, että kiihkein keinottelukausi oli jo ohi ja seuraisi rauhallisempi jakso, jossa markkinat kasvaisivat hitaasti ja säännöllisesti normaalivauhtia, eräät olivat jopa ennustaneet, että taiteesta tulisi varma sijoituskohde; mutta he olivat väärässä. "Varmoja kohteita ei enää ole", oli Financial Timesin pääkirjoituksesta saatu äskettäin lukea, ja taiteella keinottelu oli muuttunut entistä kiihkeämmäksi, sekasortoisemmaksi ja silmittömämmäksi [...] On siis vain hyväksyttävä markkinavoimien kaikkivoipaisuus sekä niiden yhtä salakavala kuin järkkymätönkin tapa hallita koko kulttuurista kenttää. Valta turmelee, ja finanssimaailman häikäilemättömyyteen yhdistyneenä se ei pelkästään turmele vaan se myös tuhoaa.

Kirjan monilukuisesta henkilöjoukosta päähenkilöksi nousee Jed Martin, joka kertojan mukaan omisti koko elämänsä taiteelle, maailman representaatioille, joissa ihmiset eivät kuitenkaan voisi elää. Jed aloittaa opinnot Pariisin Beaux-arts -taidekoulussa, jossa pian vaihtaa piirtämisen valokuvaukseen mutta jossa opinnot taiteen alasta riippumatta ovat yhtä kaikki puhtaasti kirjallisia ja teoreettisia. Niinpä Jed Martin ei ole koskaan nuoren elämänsä aikana tullut pohtineeksi kapitalismin syvintä mysteeriä, hinnan muodostumisen salaisuutta. Käytyään kovan koulun, yrityksen ja erehdyksen oppilaitoksen, hän lopulta selvittää oman markkinahintansa taitelijana. Taiteilun välikappaleeksi ilmestyy kuin jumalaisen näyn kautta Michelinin tiekartta Creusen ja Haute Viennen alueelta - se on täynnä tunnetta ja merkitystä; siitä löytyy nykyajan syvin olemus, maailman tieteellinen ja tekninen tallentaminen sekoittuneena animaalisen elämän olennaisimpaan osaan. Jed Martin ostaa kaikki Pariisista löytämänsä Michelinin kartat, valokuvaa ne, joskus satelliittivalokuvina, ja - taidekriitikkojen mukaan - yhdistää näin kokonaisuuteen näkökulman Jumalan perspektiiviin, tekee valinnan mystisen maailmanyhteyden ja rationaalisen teologian välillä. Michelinin maantiekartoista inspiraationsa ammentaneet kuvat myyvät kuin häkää: 40 x 60 -kokoisesta suurennoksesta Jed Martin nettoaa kaksituhatta euroa kappaleelta. Jed Martin on selvittänyt oman markkinahintansa.

Surrealistinen, lähes absurdi oivallus Michelinin maantiekarttojen hyödyntämisestä taidemateriaalina tuo Jedin elämään paitsi varallisuutta myös venäläiskaunotar Olgan. Olga on ehdottomasti kaunein nainen, jonka Jed Martin, yksinäinen, angstinen, rakkautta ja läheisyyttä pelkäävä antisankari-taiteilija on koskaan nähnyt: nainen vastasi täydellisesti slaavilaista kauneusihannetta sellaisena kuin mallitoimistot ja lehdet sitä olivat levittäneet Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisenä aikana. Kun lämmin slaavilaisuus kohtaa kalsean analyyttisen gallialaisuuden, kuvio on jo valmiiksi tuhoon tuomittu. Olga katoaa vähin äänin Venäjälle ja Jed Martin lähtee täysin uuteen suuntaan, hahmottamaan suhteellista ja dialektista kuvaa talouden toiminnasta kokonaisuutena. Hän viettää seitsemän vuotta maalaamalla huomattavan uran luoneita henkilöitä kuudessakymmenessäviidessä taulussaan, joista muodostuu hänen Yksinkertaisten ammattien sarjansa. Tähän sarjaan kuuluu myös hänen parhaimpana teoksenaan pidetty maalaus Bill Gates ja Steve Jobs keskustelevat tietotekniikan tulevaisuudesta. Toisin kuin valokuvatuissa Michelinin maantiekartoissa Jed haluaa maalauksillaan osoittaa, kuinka ihmisen todellinen ja paljain sisin paljastuu symbolien ja todellisuuden kohtaamisessa.

Sekä sisimpänsä paljastaneet suurliikemiehet että taiteenkeräilijät riehaantuvat; "kaikki" himoitsevat näitä maalauksia omikseen, ja kysynnän ja tarjonnan rautaisten lakien määritellessä hinnan Jedistä tulee upporikas - taulujen keskihinta kun pyörii viidensadantuhannen euron paikkeilla. Sekin on vasta alkua, sillä taidemarkkinoita pitkään hallinneilla, planeetan rikkaimmilla liikemiehillä on nyt ensimmäisen kerran tilaisuus ostaa taulu, joka on paitsi viimeistä huutoa taiderintamalla, myös esittää heitä itseään. Liikemiehet ja teollisuusjohtajat, kaikki äkki-, uus- ja vanhan rahan rikkaat haluavat Jedin maalaavan muotokuvansa. Ja jokainen tarjoaa miljoona euroa - vähintään.

Aletaan saapua perimmäisten kysymysten äärelle: toisen kitsch on toisen taidetta - ja päinvastoin. Kuva saattaa myös kääntyä kitschiksi, jos sen on tehnyt joku ei-kuuluisa nobody. Lopullisen ratkaisun saaminen edellyttää näin ollen määrittelyä siitä, mikä loppujen lopuksi on olemisen tapa taiteessa. Kun Bill Gates ja Steve Jobs keskustelevat kuuluisassa maalauksessa, alanimeltään Palo Alton keskustelu, Jed Martin on maalannut miesten takana olevan maisemaikkunan taakse lähes epätodellisen smaragdinvihreän niityn. Taustalla Tyyni valtameri vyöryttää loppumattomia kullanruskeita maininkejaan. Kaukana nurmikentällä pikkutytöt heittelevät frisbeetä.  Ilta on päättymässä suurenmoiseen auringonlaskuun, jonka Martin on halunnut esittää liki epätodellisena, Pohjois-Kalifornian oranssinhehkuisessa loistossaan, ja yö laskeutuu maailman kehittyneimmän seudun ylle [...] Jokainen itse päättäköön, onko kyseessä kitsch vai suurenmoinen klassikkomaalaus, Michelangelon Sikstiiniläiskappeliin luomien taideteosten veroinen.

Analogiana maalaustaiteesta löytyvän olemisen tavalle lukija saattaa havaita Houellebecqin Maasto ja kartta -romaanissa samanlaisen tilanteen ilmenevän niin ikään myös sanataiteen parissa. Tuotemerkkien ylenpalttinen runsaus Houellebecqin tekstissä on ilmeisen harkittu tyylikeino, ja jollei kyseessä olisi takuuvarma taideromaani, Houellebecqiä voisi epäillä sortumisesta toisen tyyppiseen kitschiin, tuhdisti kaupallisuudelta haiskahtavaan tuotesijoitteluun. Jo heti romaanin ensimmäisellä sivulla päästään asiaan: Jed Martin on maalaamassa taulua, jossa Damien Hirst ja Jeff Koons sopivat taidemarkkinoiden jakamisesta. Pöydällä oleviin sokeroituihin hedelmiin ei kumpikaan kiinnitä mitään huomiota, mutta Hirst joi Budweiser Lightia. Taidemarkkinoita keskenään jakavat miehet istuvat huoneessa, jonka sisustus on saanut innoituksensa saksalaisessa luksuslehdessä olleesta Abu Dhabin Emirates-hotellin mainoskuvasta. Kevytoluesta ja hotelleista siirrytään kameroihin, joiden esittelyt ovat yhtä puuduttavia kuin niiden listat ovat pitkiä: Jed Martinilla on elämänsä eri vaiheissa Rodenstock Apo-Sironar, Nikon D3X, Samsung ZRTAV2, Manfrotton statiivi, Panasonicin puoliammattilaisvideokamera. Tarinaan aikanaan ilmestyvällä Houellebecqilla on puolestaan menopelinään SUV Lexus RX 350. Myös maailman nopein - ja kallein - auto Bugatti Veyron 16.4 pistäytyy Maastossa ja kartassa. Romaanihenkilö Houellebecq herkistyy kyyneliin kertoessaan tuotteista, jotka ovat jättäneett häneen lähtemättömän jäljen: Paraboot Marche -kengistä, Canon Libris -tietokonetulostinyhdistelmästä, Camel Legend -päällystakista.

Eräänlaisena tuotesijoitteluna voi ymmärtää myös romaanihenkilö Michel Houellebecqin tunkeutumisen Maasto ja kartta -romaaniin: tämä ilmestyy kuvioihin, kun Jed Martin tarvitsee näyttelyjulkaisun kirjoittajaa. Kun luetteloteksti on tehnyt tehtävänsä, myös tuotemerkki/romaanihenkilö Michel Houellebecq katoaa kuvioista - kirjailija Michel Houellebecq surmaa hänet. Jäljelle jää vain Jed Martinin Houellebecqista maalaama muotokuva, jonka arvo - siis se rahassa mitattava arvo - nousee tähtitieteelliseen 12 miljoonaan euroon. Kuinka monta Houellebecqia yhteen romaaniin mahtuu?

Niinpä Michel Houellebecqista tulee romaanin loppuosassa eräänlainen leikkikalu kirjailija Michel Houellebecqin leikitellessä paljon käytetyllä postmodernistisella tempulla: hän sijoittaa oman itsensä romaanin juonikuvioon ja haluaa tämän kautta ikään kuin tutkia faktan ja fiktion väistä eroa. Samalla hän asettaa kysymyksenalaiseksi tuon eron absoluuttisen olemassaolon: saavatko ihmiset ylipäätään lainkaan suoraa tietoa objektiivisesta todellisuudesta vai hyväksyvätkö he ns. tietona yhteiskunnassa vallalla olevat käsitykset, ihmismielen erilaiset tuotteet? Koska joka tapauksessa me kaikki konstruoimme itse oman todellisuutemme, mitään todellista eroa ei siten voi olla olemassa; on vain maailma, joka muodostuu useasta rinnakkaisesta todellisuudesta.

Tähän ajatukseen viittaa myös kirjan nimi, Maasto ja kartta. Koska kartta ei ole yhtä kuin maasto, jää ihmiselle kärjistetysti ilmaisten kaksi tapaa kohdata elämä: uskoa kaiken tai epäillä kaikkea. Kuitenkin mielessä kannattaa pitää ihmisiin sisäänrakennettu ominaisuus, jonka kautta eri ihmiset kokevat saman tilanteen eri tavoin - onhan heillä maailman tappiin asti hallussaan erilaiset kartat. Tässä toistuukin eräällä tavalla vanha zen-viisaus sormesta, joka osoittaa kuuta, mutta ei ole kuu. Koska mikään malli, joka osoittaa luontoon, ei ole luonto itse, on Jed Martinin sanoin turha etsiä merkityksiä sieltä missä niitä ei ole. Parasta on ehkä - ainakin semantiikan nimissä - sen sijaan pitää mielessä Ludwig Wittgensteinin Tractatuksen loppulauselma: Siitä mistä ei voi puhua on vaiettava.