tiistai 2. huhtikuuta 2013

                    

                              Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä (2008, suom. 2011)

                       "Kun talo on valmis, tulee kuolema" (kiinalainen sananlasku)

Jenny Erpenbeckin romaanissa Kodin ikävä  "talon" rakentaminen kestää kauan - paljon enemmän kuin 50.000 vuotta, sillä ennen kuin varsinaista "taloa" päästään rakentamaan, on saatava aikaan maapohja, jolle se rakennetaan ja joka tosiasiassa on erottamaton osa "taloa". Tämä pohja, Boden, syntyy aionien loputtomassa kiertokulussa, niiden syntyessä ja kuollessa. Maapohjaan syntyy myös järvi: Nyt järvenpinta peilautuisi aikansa taivaaseen brandenburgilaisten kukkuloiden välissä, makaisi tyynenä tammien, leppien ja mäntyjen keskellä, jotka taas olivat alkaneet kasvaa, paljon myöhemmin se saisi jopa nimen ihmisiltä, sitten kun ihmisiä olisi [...]

Kuin silmukoita luoden "aika" sitoo paikan omaan paikkaansa, omaan maapohjaansa Schäferbergin puolivälissä, järven rannalla sijaitsevalle palstalle, joka on Klaran, Wurrachin tyttären perintöosuus. Kaikella ja kaikilla on oma paikkansa, niityn vadelmapensaista ison tammen alla olevaan auringonläikkään ja veneellään rantaan saapuvaan kalastajapoikaan. Kun Klara Wurrachin paikka maailmassa ja Schäferbergin kukkulalla luisuu jonnekin horisontin tuolle puolen eikä isä-Wurrach enää jaksa puolustautua käyttäytymisen maailmasta luisuneen henkilön mahdollista hyökkäystä vastaan, hän lohkoo Klaran perintöosuuden kolmeen osaan ja myy osat kolmelle ostajalle. Teen ja kahvin maahantuoja on kotoisin an der Oderista, Gubenista tulee verkatehtailija ja Berliinistä arkkitehti.

Jääkausien jälkeen tapahtunut genesis, maailmanluominen, viedään päätökseen Brandenburgin Scharmützel-järven maisemissa, ja sen suorittaa Puutarhuri, jonka nimeä sen enempää kuin alkuperäistä kotipaikkaakaan ei kukaan tiedä. Hän tuntuu kasvaneen maaperässä aina, juurtuneena aikojen alusta lähtien metsänrajassa sijaitsevaan hylättyyn metsästysmajaan. Hänen tehtäväkseen on annettu metsän muuttaminen puutarhaksi - on taltutettava erämaa ja annettava sen törmätä kulttuuriin. Puutarhuri on sekä romaanin itseoikeutettu päähenkilö että eräässä mielessä myös "talon" tarinan kertoja, lähes puhumaton mutta sitäkin enemmän myyttinen hahmo, jonka jatkuvassa läsnäolossa peilautuvat tarinan muiden henkilöhahmojen kohtalot ja elämäntarinat.

Puutarhurin kautta ajan kulumisen illuusio konkretisoituu: Niin vierivät vuodet ja ovat kuin yksi vuosi - aika kuluu eikä kuitenkaan kulu, sillä "kuluminen" ja "ei-kuluminen" näyttäytyvät toistona, ajan iättömyys jatkumona. Tässä jatkumossa puutarhuri kastelee pensaita ja kukkia kaksi kertaa päivässä, kerran varhain aamulla, kerran hämärän laskeutuessa. Hän kerää kuivat oksat, jotka myrskyt ovat katkoneet, sahaa ne pieniksi, hakkaa haloiksi ja pinoaa halot puuliiteriin. Syksyn lopulla hän tyhjentää talon vesiputket ja sulkee päähanan - nämä ovat sirpaleita ajan ikuisesta kiertokulusta, zeniläisestä ympyrästä, ilman alkua, ilman loppua. Ajan ympyrässä ei ole menneisyyttä, nykyisyyttä tai tulevaisuutta, ei mitään "ennen" tai "jälkeen", on vain "tässä" ja "nyt". Ei merkitse mitään, jos ei tiedä, onko saksan kielessä aikamuotoa, joka onnistuu jollakin tempulla tekemään menneisyydestä tulevaisuuden. Tai päinvastoin.

Scharmützel-järven rannan taloa ja sen kylkiäiseksi kasvanutta venevajaa asuttaneiden ihmisten joukosta nousee kaksi ylitse muiden: Berliinistä kotoisin oleva arkkitehti ja Gubenista tullut verkatehtailija. Näiden kahden miehen ja heidän läheistensä kohtaloiden kautta Erpenbeck kuvaa Saksan 1900-luvun historian kahta traagista ääripäätä.

Talon rakentamisen aloittaa mies, jonka nimi jää arvoitukseksi - Erpenbeckin tarinassa hän personifioituu ammattinsa kautta, hän on Arkkitehti. Ensimmäisen kerran hän ilmestyy kirjan sivuille ensimmäisen maailmansodan aikaan, kun pommilastinsa Pariisiin pudottanut zeppelin saa osuman ja putoaa belgialaisen kylän navetan katolle. Ensimmäisen maailmansodan opetus Arkkitehdille on pitää hyökätessä aurinko takanaan - toisen maailmansodan aikana hän on jo liian vanha taistelemaan, hyökkäämään ja pitämään auringon takanaan. Ennen toista maailmanpaloa hänestä on sen sijaan tullut etevä arkkitehti, niin taitava, että kuuluu Adolf Hitlerin visioimaan Germania-projektiin, joka Albert Speerin johdolla oli laatimassa megalomaanisia suunnitelmia uudesta maailmanpääkaupungista Germaniasta. Eräällä Berliinin ympäristöön tekemällään retkellä maatessaan ruohikossa ison, kimmeltävän järven rannalla tulevan vaimonsa kanssa Arkkitehti sanoo yhtäkkiä:  Täällä olisi hyvä elää, vai mitä?

Kauppakirja allekirjoitetaan, talon rakentaminen alkaa, ja arkkitehdin ammatti on antaa asettumiselle runko - se  joka rakentaa, liimaa kerta kaikkiaan elämänsä maahan. On harmaakiviä, ruokoja, seudun materiaaleja: talon tulee näyttää siltä kuin se olisi kasvanut maahan ja maisemaan, että se olisi kuin elävä olento. Arkkitehti osallistuu itse piipun muuraukseen; hän on aina tullut hyvin toimeen työmiesten ja talonpoikien kanssa. Talosta tulee yhdistelmä teutonista rustiikkia ja arkkitehdin vaimon unelmia: vaimon huoneen edessä olevaan parvekeristikkoon mies taotti raudasta pikkulinnun, piilotti kaksoisoven taakse vaimonsa vaatehuoneen, joka aukesi salaisella mekanismilla. Värillisistä pullonpohjalasisista pienistä ikkunaruuduista lankeaa keskipäivälläkin valon sijaan puolivarjo, arkkitehdin itsensä suunnittelemista nahkanojatuoleista avautuu näkymä auringonlaskuun järvelle, on kaakeliuuni ja sen edessä penkki, jossa saattaa lepäillä talvisen luisteluretken jälkeen. Koti. Talo, kolmas iho lihan ja vaatteiden jälkeen. Kotipaikka. Maa ja maapohja - Boden.

Arthur, verkatehtailija ja Ludwigin isä ostaa vuonna 1935 osan Klara Wurrachin entisestä perinnöstä, rantapalstan, jolle rakennetaan laituri ja rantamaja. Arthur katsoo auringossa kimaltelevaa Brandenburgin Scharmützel-järveä ja sanoo Ludwigille, ainoalle pojalleen: Koti. Tämä on sinun perintösi. Sekä Arthur että Ludwig kuuluvat perheeseen ja sukuun, jonka jäsenet ovat ainoat romaanissa nimeltä mainitut: Hermine, Arthur, Ludwig, Anna, Elisabeth, Ernst, Doris, Elliot ja pikku-Elisabeth. Nimet muodostavat ketjun, josta puolestaan kasvaa kaddish, surevan rukous, jota toistetaan kirjassa liturgiana kolme kertaa kahdentoista sivun mittaisen luvun aikana. Suvun isovanhemmat, gubenilainen verkatehtailija Arthur sekä hänen vaimonsa Hermine jälkeläisineen ovat juutalaisia.

Näin hiipii pahan aavistus kuin varkain maisemaan, jossa vielä viipyilee lempeys ja jossa ranta työntyy käden lailla veteen kuin nuori koira. Naapuritontilla on kuitenkin jo viuhketta, on maanmittareita, työmiehiä ja berliiniläinen Arkkitehti leveissä polvipituisissa knickerbocker-housuissaan. Tervehditään. Heil, sanoo Arkkitehti. Jonkin ajan kuluttua kuuluu, kuinka kivet kirskahtavat, naapuritontilla kaivetaan rakennusmonttua: Heil. Kun Arthur haluaa istuttaa poikansa tontille pajun, Ludwig sanoo isälleen: Katsotaan nyt ensin, miten käy. Naapuritontilla muurauslastat kopsaavat tiiliskiviä vasten:  Heil. Ludwigin tuleva vaimo, Anna, ei halua muuta kuin laiturin ja rantamajan, kertoo Ludwig isälleen, verkatehtailijalle ja lisää: Katsotaan sen jälkeen mitä tehdään. Sitten kolkuttavat kirvesmiesten työkalut; kattotuoli on melkein valmis: Heil. Naapuritontilla tehdään rukokattoa, ja Arthur, isä, sanoo: Voisi sopia teidänkin rantamajaan. Katsotaan, sanoo Ludwig.

Verkatehtailijan suvun kohtalon kautta Erpenbeck kuvaa saksalaisen historiankirjoituksen ajanjaksoa, jolloin sanaan Boden liitetään sana Blut. Näin syntyy kokonainen ideologia, Blut und Boden, jonka seurauksena juutalaiset karkoitetaan verenperintönsä takia saksalaiselta maapohjalta, ja miljoonat heistä tuhoutuvat.

Vuoden 1936 maaliskuussa Ludwig ja hänen tuleva vaimonsa Anna ovat sekä katsoneet että nähneet tarpeeksi, jättävät Saksan ja muuttavat Kapkaupunkiin. Myös isovanhemmat Arthur ja Hermine käyvät vuonna 1937 kahden viikon vierailulla etelä-Afrikassa mutta matkustavat kuitenkin takaisin Gubeniin. Maastamuuttoa he alkavat järjestellä vuonna 1939 ja joutuvat myymään Ludwigin perintöosan laitureineen ja rantamajoineen naapurin Arkkitehdille. Rautainen rengas juutalaisyhteisön ympärillä kiristyy, maastamuutto tulee mahdottomaksi. Arthur ja Hermine kaasutetaan, Ernst, Ludwigin lanko, saa pakkotyömaalla pilkkukuumetartunnan ja kuolee. Doriksen ja hänen äitinsä Elisabethin kohtalo Varsovan ghetossa on kuin maalaus, jossa tummat, mykät värisävyt muodostavat epämääräisiä, häilyviä hahmoja, joiden toivottomuus on niin syvää, että niiden ääriviivat sulavat taustaan. Heidän kuolemansa on hahmoton: vuonna 1942 Elisabeth kuolee nimeämättömän kuoleman tarjoiltuaan ateriaksi rannekellon vaihdossa saamiaan perunoita, viimeisen aterian, jonka elämässään söisi. Doris, Ernstin ja Elisabethin tytär kaksitoista vuotta kotoisin Gubenista, piiloutuu määrittelemättömäksi ajaksi ahtaaseen ja pimeään vaatekomeroon, löydetään ja ammutaan kaksituntisen junamatkan päätteeksi auschwitziläisen montun reunalle.

Talon historiassa jää toisen maailmansodan aika viitteiden varaan; tiedetään että Saksaan kylvetään pommeja, elintarvikkeista on huutava pula, nälkä muuttaa saksalaiset ensin laihoiksi ja sitten luiseviksi, Wehrmachtin kuudes armeija kärsii murskaavan tappion Stalingradissa, venäläiset marssivat Puolaa kohti, Ranskan Normandiassa liittoutuneet suorittavat maihinnousun. Arkkitehdin elämästä suodattuu vain vähäisiä tiedonmuruja: hän lopettaa toimistonsa Berliinissä, pakkaa suunnitelmansa ja hankkii papereilleen tulenkestävän kätkön. Mies itse piilottelee Berliinissä ahtaassa kellarissa sortuneiden talojen ja raunioihin hautautuneiden vainajien sekamelskassa. Sota-ajan kaoottisen tilanteen Erpenbeck kuvaa Arkkitehdin vaimon kautta, joka talon salahuoneeseen piiloutuneena kohtaa neuvostosotilaan venäläisten joukkojen vallattua talon ja puutarhan. Kohtaaminen on yhtä kaoottinen ja mielipuolinen kuin itse sotakin: kaikki on viimein nitistetty, kuolema, nuoruus ja vanhuuskin; kaiken mikä oli ja minkä tuleman piti, voi hyvillä mielin unohtaa, ei ole mitään, ei yhtään mitään, paitsi väsynyt hengitys, se leijuu suiden välillä rippeenä jostakin [...] Viimeinen huuto on yksi ja sama joka kielellä.

Hirvittävä kohtaus punasotilaan ja Arkkitehdin vaimon välillä kohoaa talon tarinassa eräänlaiseksi kulminaatiopisteeksi; talo on valmis, kuolema voi tulla. Sienet, home ja näädät valtaavat talon, sadevesiputket ovat täynnä juuria, ruokokatto lahonnut. Ennen Scharmützel-järvellä sijainneen, rakkaudella rakennetun talon lopullista kuolemaa - purkutyötä - siinä on ehtinyt asua vielä koko joukko muitakin ihmisiä: on Moskovasta palaava kommunistikirjailija, on ihmisiä, joita rintama on siirrellyt sodan aikana kuin pitkää dominopalikoiden riviä. On sodan jälkeen kotikonnuiltaan karkotettu brandenburgilainen, joka Preussin kadottua maailmankartalta palaa vanhaan, nyt itä-Saksassa sijaitsevaan kotiinsa, on Berliinin muurin murtumisen jälkeen alivuokralaiseksi tullut purjehtimista rakastava pariskunta. Kuitenkin nämä henkilöt jäävät tarinan kulussa vain epäselviksi kuvajaisiksi, jotka häilyvät varjomaisina kuin hahmot platonilaisen luolan seinällä.

Kirjan rakenne ei ole yksinkertainen sen enempää kuin selkeäkään, vaan se vaatii lukijalta sekä herpautumatonta kiinnostusta että keskittymistä. Erpenbeckin kirja ei ole ns. lukuromaani, jonka voi ahnehtia yhdellä istumalla, ihastellen sen helppolukuisuutta. Romaaniin kirjoitetut sanat kätkevät sisäänsä paljon enemmän kuin ensi silmäyksellä havaitsee; myös symboliikan tulkitsemisen taiteenlaji vaatii työläästi oivallettavia tulkintoja. Kaikki tämä vaivannäkö palkitsee lukijan kuitenkin moninkertaisesti. Erpenbeckin kirjalle on tunnusomaista, että se synnyttää enemmän kysymyksiä kuin mihin se pystyy vastaamaan. Ehkä tämä onkin hyvän kirjallisuuden eräs ominaispiirre.

Jenny Erpenbeckin Kodin ikävä on tällä hetkellä tietyssä mielessä myös hyvin ajankohtainen romaani: tänä vuonna, vuonna 2013, tulee tasan 80 vuotta siitä, kun natsipuolue Saksassa nousi valtaan ja aloitti hirvittävän ajanjakson ihmiskunnan historiassa. Edelleen kysellään, miten tuo kaikki oli ylipäätään mahdollista. Vaikka keskitysleireistä elossa selvinneiden joukko harvenee vuosi vuodelta, tuhoamisleirien uhrien kohtalo ei saisi koskaan unohtua. Kodin ikävän kaltaiset romaanit ovat olemassa, jotta ihmiskunta ei unohtaisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti