sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

                                          Karin Fossum: Murtuma ( 2006)

Karin Fossumin vuonna 2006 julkaisema postmoderni romaani Murtuma peilaa erästä elämän suurista kysymyksistä: mikä on tämän elämäksi kutsutun ilmiön todellinen luonne, missä kulkee mielikuvan ja todellisuuden raja? Onko sitä rajaa loppujen lopuksi edes olemassa? Tutkailunsa oheistuotteena Fossum tulee luoneeksi kirjallisuutta, jota kutsutaan metafiktioksi. Tämä kirjallisuuden laji pyrkii sanataiteen perinteisen tarkoituksen, kuvitteellisen illuusion aikaan saamisen sijasta keskittämään lukijan huomion tarinan totuuteen sekä tuon totuuden rajautumiseen fiktion ja todellisuuden välille. Niinpä kun Murtuman romaanihenkilö Alvar Eide tietää olevansa pelkkä hahmo kertomuksen sivuilla, tapahtuu suorastaan brechtiläinen vieraannuttaminen: fiktio tietoisesti pohtii itseään - Alvar pistäytyy kirjailijan luona analysoimassa tarinaansa, varsinkin silloin, kun asiat eivät suju hänen haluamallaan tavalla.

Vaikka Alvar Eide kertomuksessa kapeutuukin pelkäksi fiktioksi, kirjailija yhtä kaikki korostaa vahvasti henkilökuvauksen merkitystä teoksessaan; Fossum antaa romaanilleen uskottavat ja psykologisesti suorastaan ravisuttavat henkilöt. Kuitenkin Murtuma - kirja, romaani, sanataideteos - on itsessään tilanteen todellinen päähenkilö, sen subjekti: se haluaa syntyä, tulla kirjoitetuksi.

Tässä prosessissa kirjailija toimii agenttina kirjaamassa muistiin tapahtumia: minä olen se joka kertoo, minä olen kirjailija. Alvar Eiden osalle lopulta tulee toimiminen pelkkänä objektina, olla se josta kirjoitetaan ja jolla ei ole suurtakaan sananvaltaa oman kohtalonsa muovaamisessa. Alun alkaen hän on pelkkä tyhjiö, ja tyhjyyden pelko, aristoteelinen horror vacui, saa Alvar Eiden rukoilemaan kirjailijaa täyttämään tyhjyyden, kertomaan hänen tarinansa, antamaan hänelle elämän - mitä se sitten onkin. Tokihan Alvar saa elämän, mutta hän saa jotakin muutakin, jotakin mitä hän ei yksinäisessä itseriittoisuudessaan ole edes osannut ajatella. Hän saa tytön, 16-vuotiaan narkkarin, tarinansa katalysaattorin ja sen ehkä tärkeimmän elementin. Jäljelle vielä jäänyttä lukijan roolia analysoidessaan kirjailija lausuu credonsa, johon kiteytyy eräs postmodernin ja samalla myös metafiktion ydinolemuksista: Monet lukijat ovat myös kertojia, he lisäilevät asioita ja täydentävät kuvaa, he ajattelevat omilla aivoillaan.

Kirjailijan luoma Alvar Eiden henkilöhahmo - kuva - on niin kokonaiseksi laadittu, että siihen on lukijalla tuskin mitään lisättävää. Keski-ikäinen Alvar on tunteikas, ujo, vähäpuheinen, vaaleaihoinen ja ohuthiuksinen 42-vuotias mies, joka ei ole koskaan herättänyt huomiota, joka ei eroitu tapetista, joka ei ole koskaan tehnyt mitään suurta, ei saavuttanut mitään, mutta joka oman luonnehdintansa mukaan on pohjimmiltaan kuitenkin hyvä ihminen. Sillä Alvar haluaa olla hyvä, elää oman kotinsa, "kotipesän", muodostamassa kuplassa, jossa hän osaa nautiskella omasta hyvyydestään ja oman mukavuusalueensa yksinäisyydestä jopa jouluna - hänestä on mukavaa hyvän ihmisen tavoin kuunnella joululauluja radiosta ja katsella ikkunastaan kaupungin kimallusta. Idylli ja kupla saa kuitenkin särön, murtuman, kirjailijan pahaenteisistä sanoista: hyvät eivät pääse pisimmälle tässä maailmassa. Sen totuuden Alvar oppii katkerasti tuntemaan omalla kohdallaan kirjan edetessä kohti loppuaan. Entinen hyvä ihminen, Alvar Eide, on muuttunut - myös omasta mielestään - teennäiseksi ja raukkamaiseksi pelkuriksi, pelkäksi vätykseksi, väistelijäksi ja raukaksi.

Alvar Eiden Suuri Murtuma astuu näyttämölle Tytön hahmossa, narkkarina, joka käyttää paitsi heroiinia myös Alvaria ja on väärinkäyttäjä sanan jokaisessa merkityksessä ja vivahteessa. Näin "murtumasta" tulee vähitellen hirvittäviin mittoihin kasvava metafora Tytön ja Alvarin väliselle tuhoavalle riippuvuussuhteelle. Tytön identiteetti on yhtä häilyvä kuin hänen nimiensä kirjo: yhtenä hetkenä hän on Lindys, toisena Rikke, Ella Margrete, Linda, Britt tai Philippa. Koska identiteetti vaatii oman paikan määrittämistä, tietoa siitä, kuka ja missä on, jää Tytön rooli tarinassa joltisenkin symboliseksi. Sillä, että Lindys-Rikke-Ella jne. todellisuudessa on Katrine Kjelland 16 v. Bragernesistä, ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole mitään merkitystä, koska hän ei konventionaalisen identiteettikäsityksen mukaisesti ole "vapauteen tuomittu", ts. vastuussa omasta kohtalostaan. Katrine Kjelland 16 v. on artifakti, objekti, jonka kirjailija on luonut tulevaa käyttöä varten ja jolla hän korostaa kirjoittamansa tekstin puhtaasti fiktiivistä luonnetta - "tuleva käyttö" on sekä Alvar Eiden kuvan terävöittäminen että hänen lopullisen kohtalonsa sinetöiminen. Näin varsinkin silloin, kun ihminen, artifakti, eräänlaisena "Tyttönä" harhailee sinne tänne etsien identiteettiään ja kiinnekohtaa elämäänsä. Onko illuusio "minuudesta" lopultakin vain samanlainen harha kuin kuvitelma siitä, että tekomme ovat ns. oman tahtomme sanelemia?

Alvar Eiden elämän toisen murtuman muodostaa hänen työpaikalleen, taidegalleriaan, hankittu maalaus, "Murtuma". Maalaus esittää suurta siltaa, joka katoaa sumuiseen pimeyteen. Se ei kuitenkaan ole pelkkä silta, vaan aloitettu rakennelma, joka on murskattu keskeltä pohjattoman rotkon yläpuolelle. Hyvin nopeasti Alvarissa kehittyy voimakas riippuvuussuhde maalaukseen, koska se on minun kuvani, tätä minä olen etsinyt, tämä on minun. Mistään Alvar ei enää kuitenkaan voi kategorisesti sanoa "tämä on minun", sillä toinen riippuvuussuhde, murtuma, hotkaisee toisen, ja sen jälkeen mikään ei enää ole niin kuin ennen.

Kirjan loppu ei kuitenkaan ole lohduton, sillä jo romaanin alussa kirjailija kertoo, että vaikka hän tarinaa kirjoittaessaan on ikään kuin virran vietävänä, hänellä - kuten muillakin ihmisillä - on työkaluja, taito puuttua tapahtumiin ja muuttaa niiden kulkua. Tapahtumia kuvatessaan ja niitä muuttaessaan kirjailija, tässä tapauksessa postmoderni kirjailija, tutkii perusteellisesti niitä rooleja, joita eivät ainoastaan romaanihenkilöt vaan yhtä lailla myös kirjailijat ja lukijat pitävät hallussaan. Kirjailija ei anna lukijan unohtaa, että hän on lukemassa fiktiivistä teosta, ja että myös kirjailijan elämä on elämää kaikkien niiden kautta, joista hän kirjoittaa. Kun Alvar Eiden tarina on tullut kirjoitetuksi, kirjailija seisoo oman onnensa nojaan hylättynä, keskellä tyhjää huonetta. Hän kuulee vain oman sydämensä sykkeen, sillä hänellä ei enää ole toista kohtaloa, josta ottaa tukea. Ovi sulkeutuu, tulee aivan hiljaista, kirjailija on joutunut todellisuuteen, jota tuskin pystyy kestämään.

Mutta sitten - kirjailijan katsoessa ulos ikkunasta hän näkee, että hänen ovensa edessä pihalla seisoo jo pitkä jono ihmisiä odottamassa: naisia, lapsia, miehiä. He kaikki haluavat elämän, he haluavat tarinansa tulevan kerrotuksi.

2 kommenttia:

  1. OhuthiuksinenOhenevatko hiuksesi? Ei hätää! Viviere tarjoaa ratkaisun, joka varmasti sopii sinulle. Ohuet hiukset Ohuthiuksinen, Hiustenlähtö.






    VastaaPoista
  2. Ohuthiuksinen

    Vivieres kasviperäisellä puuvillakuidulla voit helposti saada paksummat hiukset tai piilottaa hetkessä juurikasvun. Harvahiuksinen hanki paksummat hiukset tai piilota

    to get more - http://www.viviere.fi/ohuet-hiukset/


    VastaaPoista