Charlotte Brontë: Professori (1857)

Charlotte Brontën vuonna 1857 postuumisti julkaistu romaani Professori kätki ilmestymisvuonnaan sisäänsä herkullisen nimien ja identiteettien sekamelskan: romaanin oli kirjoittanut Currer Bell -niminen henkilö, jonka etunimestä ei varmuudella pystynyt päättelemään, oliko kirjoittaja mies vai nainen. Mystillinen romaani määrittyi lajityypiltään omaelämäkerraksi, jonka puolestaan oli kirjoittanut mies, fiktiivinen William Crimsworth, viktoriaaniseen tyyliin poloinen orporaukka, epäsäätyisen avioliiton hedelmänä syntynyt ja jalosukuisen enonsa hyljeksimä. Kaiken tämän kaunokirjallisen sumutuksen ja harhaanjohtamisen takaa löytyy Charlotte Brontë, kirjallisesti lahjakas nainen, joka onnettomuudekseen sattui syntymään ja elämään (1816-1854) aikana, jolloin Brittiläinen Imperiumi pullisteli voimainsa tunnossa, jolloin miehet olivat rautaa ja naisen paikka kotona. Niinpä myös kirjoittavaa naista vihlaisivat kipeästi aikakauden ennakkoluulot, mikäli hän ei pysynyt ruodussa vaan uskaltautui julkaisemaan tuotoksiaan kodin ulkopuolisessa maailmassa: yritelmät tuomittiin miehissä, ja kirjailijattaria verrattiin takajaloillaan kävelevään koiraan; askare ei sujunut hyvin mutta oli hassunkurista seurattavaa. "Currer Bell" antaakin Professori-romaanissaan (ehkä sarkastinen pilke silmäkulmassa) erään sen henkilöistä julistaa, ettei etenkään kirjallinen kunnianhimo ole tunne, jota tulisi vaalia naisen mielessä.

Kaikki Brontën kirjoittavat siskokset, Charlotte, Emily ja Anne, eivät koskaan kieltäneet kirjallista lahjakkuuttaan; sen sijaan - ollakseen vertautumatta hupaisaan kahdella jalalla kävelevään koiraan - he ottivat kirjallisiksi salanimikseen maskuliinisiltä vaikuttavat nimet Currer, Ellis ja Acton Bell. "Currer Belliä" ei miehekkäältä kalskahtava pseudonyymi kuitenkaan suojannut kirvelevältä pettymykseltä, sillä kustantaja toisensa jälkeen hylkäsi Professorin. Lopulta kirjalijatar hautasi hiljaisuuteen ensimmäisen kaunokirjallisen lapsensa, joten romaani koki uudelleen syntymisensä vasta Charlotte Brontën kuoleman jälkeen.

Tätä roolileikkiä Charlotte Brontë on jatkanut William Crimsworthin omaelämäkerrassa, jonka hän nykyfraseologiaa käyttäen kirjoitti ns. miesnäkökulmasta ja sai tällä tavoin oivallisen alustan sukupuoliroolien tutkimiselle. Samalla Brontë sitoo tarinansa kuitenkin tiukasti kiinni myös sen ajalliseen, 1800-luvun puolivälin kontekstiin sekä esittää oman kirjallisen credonsa elämäänsä tilittävän William Crimsworthin suulla: Romaanikirjailijoiden ei tulisi koskaan antaa itsensä väsyä todellisen elämän tutkailuun. Todellista elämämän tutkailua siunaantuikin tulevan kirjailijan osalle kukkuramitoin Charlotten matkustettua Brysseliin opiskelemaan pensionaatti Hegerissä, jonka johtajaan Constantin Hegeriin nuori Charlotte rakastui erittäin syvästi ja erittäin yksipuolisesti.

Brysselissä saamiaan todellisen elämän tutkailun hedelmiä Charlotte käytti tarinaan Williamista, joka Englannissa kokemiensa vastoinkäymisten jälkeen saapuu Brysseliin koettamaan onneaan tyttökoulun englannin opettajana. Myös William rakastuu, syvästi - ja lopulta myös vastakaikua saaden - koulun oppilas-opettajaan Frances Henriin. William, mies jolla itseymmärryksensä mukaan on säännönmukainen elämä ja rationaalinen järki, torjuu koulun petollisen (ja katolisen) johtajattaren Zoraïde Reuterin asettamat lemmenansat, jättää paikkansa, saa uuden, paremmin tuottavan opettajanpestin ja voittaa lopulta omakseen hyveellisen protestantin, sveitsiläis-englantilaisen Francesin. William voittaa myös sosiaalisen alemmuudentunteensa ja kiipeää ahkeruuden ja itsekurin kautta taloudelliseen vakauteen ja onneen. Kysymys siitä, elävätkö Frances ja William onnellisina elämänsä loppuun asti, jää sen sijaan jotakuinkin hämärän peittoon.

Asiaa hieman kärjistäen Professoria voisi luonnehtia kertomukseksi kirjoittamisesta, samalla kun sen toiseksi johtoteemaksi nousee seksuaalisuus - 1800-luvun ahdasmielistä ja kaksinaismoralistista taustaa vasten Charlotten valinta tuntuu yllättävän modernilta, jopa postmodernilta. Mies (William), jonka on luonut romaaneja kirjoittava nainen (Charlotte), luo puolestaan rakastamansa naisen (Frances) kirjoittamalla hänet oman mielensä mukaiseksi omaelämäkerrassaan. Näin William itse kertoo luomistyöstään: Kun ensi kertaa näin hänet (Francesin), hänen kasvonsa olivat valottomat, hänen hipiänsä väritön. Hän näytti ihmiseltä, jolla ei ollut minkäänlaisia ilonlähteitä, ei onnen varastoa koko maailmassa. Kun William sitten heilauttaa taikasauvaansa, alakuloisesta ja kelmeästä surusilmästä sukeutuu kukkeahipiäinen, kiinteä (sic) ja elegantti sulotar, jonka suuria, pähkinänruskeita silmiä varjostavat pitkät silkkiripset. Charlotte Brontë/William Crimsworth on tehnyt tempun, jota jopa Pygmalionkin kadehtisi!

Williamin luomistyö saa loppusilauksen hänen kirjoittamassaan (ja editoimassaan) omaelämäkerrassa, mutta tosiasiassa tuo luomistyö on alkanut jo brysseliläiskoulun kolkossa luokkahuoneessa. Williamin taikasauva on lyijykynä, jolla hän kirjoittelee ohjeita Francesin harjoituskirjan marginaaliin; näin Williamin lyijykynästä tulee sekä vallankäytön että luomisen väline. Francesista taasen  tulee kahdesti luotu: ensin luokkahuoneessa tietämättömyydestä sivistyksen piiriin nostettu pitsinkorjauksen opettaja ja sitten vielä uudelleen päivitetty versio Williamin omaelämäkerrassa. Kun Frances huudahtaa Williamille tämän erityisesti rakastamalla, palvovalla äänensävyllä "Mon maître, mon maître!", hänen tulisi tosiasiassa kohdistaa sanansa Williamin sijasta tämän kynälle. Näin Charlotte Brontën Professorissa luoma viktoriaaninen mies toteuttaa vallankäyttöä kirjoittamisen ja kirjoittamisvälineiden kautta, jolloin seksuaalisen hallinnan ja kirjoittamisaktin välille syntyy selvä yhteys.

Mikäli tämä olisi Professorin koko totuus, lukukokemus olisi yhtä puiseva kuin William Crimsworthin luonnekuva. Mutta - Charlotte Brontë esittelee lukijoille toisenkin miespuolisen päähenkilön, Yorke Hunsdenin, itsevarman viktoriaanin, joka alunperin on kotoisin Williamin yhtä lyhyeltä kuin epäonnistuneeltakin liikemiesuralta. Hunsdenista kehkeytyy ajan mittaan Williamin paras ystävä, siitäkin huolimatta, että hän tuntuu olevan Williamin täydellinen vastakohta. Ajalliseen kontekstiin sijoitettuna Yorke on suorastaan rämäkkä nuori mies, jolta täydellisesti puuttuvat sekä viktoriaaninen teennäisyys että kaikkinainen sovinnaisuus. Hän on tasavaltainen olematta kuitenkaan suoraan vallankumouksellinen; Williamin luonnehdinnan mukaan hän on "tasavaltainen lordinvihaaja", ja oman itseymmärryksensä mukaisesti hänenlaisensa universaalin patriootin kotimaa on koko maailma.

Yorke Husdenin kapinallisuus yleisesti hyväksyttyjä viktoriaanisia etikettitapoja kohtaan paljastuu myös hänen käsityksessään naisista. Nähtyään Williamin äidistä maalatun muotokuvan hän töksäyttää, etteivät kasvot ole kauniit, mutta sellaiset, jotka tuntuvat ajattelevan - sellaisen naisen kanssa voisi keskustella muistakin aiheista kuin puvuista, vierailuista ja kohteliaisuuksista. Francesissa Yorke kohtaa juuri sellaisen naisen - Francesin ja Williamin avioliiton tultua solmituksi. Nämä kaksi tuntevat toisiinsa selvästi lievää jykevämpää tykövetoa, ja pedantti ja mestaroiva William Crimsworth jää ilmeisesti soittamaan toista viulua. Hän on ehkä joinakin valoisimpina hetkinään saattanut aavistella jotakin, koska ns. omaelämäkerrasta löytyy kohta, jossa William joutuu todistamaan Francesissa tapahtuneen muutoksen tämän keskustellessa Yorke Hunsdenin kanssa. Francesin otsa kirkastuu, hänen silmänsä alkavat säihkyä, kalpea hipiä muuttuu lämpimäksi ja läpikuultavaksi - William on (tietämättään) kuvaillut rakastuneen naisen. Hunsden on lopullisesti myyty mies, kun hän keskustelun tuoksinassa kuulee, miten sana "helvetti" helähtää Francesin huulilta. Sovinnaisuuden rajojen ylittäminen sitoo tasavaltaisen lordinvihaajan ja entisen pitsinkorjauksen opettajattaren tiukasti yhteen.

William Crimsworthin ns. omaelämäkerran kiinnostavimmat osuudet muodostuvat ehkä niistä elämänvaiheista, joista kertomisen hän on jättänyt joko tykkänään pois tai sivuuttanut parilla lauseella. Francesin ja Williamin hääseremonia on kaikkinensa läpihuutojuttu: kävimme läpi erään kirkollisen toimituksen, ja hän ja minä tulimme ulos avioparina. Tämän jälkeen, ilman sen kummempia kommentteja, lähes kaksitoista vuotta kiitää Williamin ohitse pölyisin, värisevin lepäämättömin siivin. Jossakin vaiheessa lukija saa kuin ohimennen tietää, että avioliiton kolmantena vuonna Francesille on syntynyt Victor, "Francesin oma poika", kuten William jossakin sivulauseessa asiaa luonnehtii. Tässä vaiheessa lukijan aivoissa alkaa raksuttaa kysymys siitä, mikä oikeastaan on Williamin ja Victorin suhde - kuka loppujen lopuksi on "Francesin oman pojan" isä?

Omaelämäkerta on kirjallisena lajityyppinä ongelmallinen, koska se nojaa puhtaasti omaelämäkerran kirjoittajan subjektiiviseen ymmärrykseen kerrottaviksi tulevista asioista. Oman elämänsä kertoja on vapaa manipuloimaan tekstiä haluamallaan tavalla, vaikkapa olemalla kertomatta tapahtumista, jotka hänelle itselleen ovat epäedullisia. Tähän Brontë viittaa suoraan kertoessaan William Crimsworthin ensimmäisistä näköhavainnoista hänen saavuttuuaan Zoraïde Reuterin tyttökouluun. Luokkahuoneessa on mustaksi maalattu taulu, opettajanpöydällä lojuu valkea liitu vieressään märkä sieni, joka sallisi minun pyyhkiä merkinnät.

Kirjan viimeisillä sivuilla Charlotte Brontë vie Williamin ja Francesin viettämään eräänlaisia eläkevuosia maalaukselliseen taloon Englantiin. Mukana seuraa tietenkin Victor, ja naapurissa asuu, kukapa muu kuin Yorke Hunsden. Kaikki neljä viettävät idyllistä elämää tehden yhdessä kävelyretkiä metsässä, satakielen laulaessa, joen soljuessa lempeästi leppien siimeksessä ja etäisen kirkon malmikellojen kumajoidessa. Idyllin rikkoo kuitenkin romaanin erinomaisen enigmaattinen loppu, joka antaa aavistaa, että "märälle sienelle" on löytynyt töitä.

Johdantona toimii episodi, johon liittyy Yorke Hunsdenin Victorille lahjoittama mastiffinpentu ja jolle poika antaa nimen Yorke. Pojasta ja koira-Yorkesta tulee erottamattomat. Kun William sitten ampuu mahdollisen vesikauhutartunnan saaneen koira-Yorkin, lukija alkaa pohtia, tapahtuuko tässä transferenssi, jonka avulla William siirtää ihmis-Yorkia kohtaan tuntemansa vihantunteet koira-Yorkiin. Yhtä kaikki, tämän tapahtuman jälkeen Victorissa alkaa aina vain enemmän ilmetä hunsdenmaisia piirteitä, sähköisen kiihkon voimaa, hurjaa kapinaa pettymystä, epäonnea, surua tai epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Loppujen lopuksi Crimsworthin omaelämäkerran päättää kuitenkin seesteinen kuva Hunsdenista ja Victorista: Hunsden on istahtanut pyökin alle ja hänen kätensä lepää pojan kauluksella; "Francesin poika" nojaa Hunsdenin polveen tai lepää vasten tämän polvea.

Charlotte Brontën romaanista aukeaa viktoriaanisen ajan englantilaiseen kulttuurihistoriaan monia näkökulmia: osansa saavat niin kouluolot ja niiden mahdollistamat valtasuhteet kuin anglikaanisen/protestanttisen kirkon ja paavin istuimen väliset ristiriidat, niin viktoriaanien suhden rahaan kuin raaka rasismikin Williamin heitellessä mielipiteitään belgialaisista, flaameista tai ranskalaisista. Kaikkein voimakkaimmin esiin tulee ehkä kuitenkin Charlotte Brontën kuvaamana se, minkälaisena miehen ja naisen välinen valtasuhde käsitettiin viktoriaanisena aikana. Asian tekee kaksinverroin mielenkiintoisemmaksi kirjailijan valitsema kuvakulma, naisen näkemys siitä, millaisena mies näkee maailman ja miten hän siitä kirjoittaa. Lukijassa herää vielä vihonviimeinen kysymys: onko Charlotte Brontë ahdasmielisyyden ja tekopyhyyden aikakaudella ollut tarpeeksi julkea kirjoittaakseen ensimmäisestä kirjastaan satiirin, joka kyseenalaistaa maskuliinisuuden kanonisoidun aseman viktoriaanisessa yhteiskunnassa?