Jonathan Fallan vuonna 2001 ilmestynyt esikoisteos Siniset unikot sijoittuu samaan seikkailuromaani-genreen kuin vaikkapa Alexandre Dumas'n Monte Criston kreivi, Robert Louis Stevensonin Aarresaari tai Anthony Hope Hawkinsin Zendan vanki. Viime mainitut kolme klassikkoa ilmestyivät jo 1800-luvulla, mutta myös Fallan 2000-luvulla kirjoitetussa ja 1900-luvun puoliväliin sijoittuvassa seikkailussa ovat kaikki hyväksi koetut ja koetellut osaset kohdallaan: tarjolla on ruutia, räminää ja (laimeahkoa) rakkauttakin. Fallan kirjoittaman esikoisromaanin sijoittaminen klassisten seikkailuromaanien joukkoon ei kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä Siniset unikot on paitsi huikea seikkailu myös eräänlainen silminnäkijän kuvaus yli kuudenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista Tiibetistä, maailman katolta.
Fallan tarinan taustakulissina toimii Jyekon kylä Itä-Tiibetin syrjäisessä Khamin maakunnassa, josta ei ollut vuosikausiin tullut verotuloja pääkaupunkiin. Pientä kylää ympäröivät hajallaan sijaitsevat, surkeat vihannestarhat sekä tuulen tuivertamat pihta- ja lehtikuusirykelmät, joiden juuret työntyvät kivenlohkareiden alle suojaan myrskytuulilta. Puiden takana näköpiirissä on vähäisiä ohraviljelmiä penkereillä, joilta vuosisatojen kuluessa on louhittu tonneittain kiveä. Maailman katolla kasvukausi jää säälittävän lyhyeksi; syyskuussa ruoho lakastuu, yöt kylmenevät ja lokakuun tullen jää valtaa alaa. Myrskytuulet pyyhkivät tuntikausia kerrallaan Jyekon kujia, joille sataa lumikiteitä kuin hiekanmurusia.
Maailman katolla naiset ovat tuimia ja jääräpäisiä pragmaatikkoja, jotka naivat neljä veljestä yhdellä kertaa ja pitävät komentoa talossa. Miehet ovat pitkiä, usein yli kaksimetrisiä kotkamaisine kasvoineen ja pään päälle taiteltuine pitkine hiuksineen. Maisemassa vaeltaa ryysyihin pukeutuneita pyhiinvaeltajia, ruutia ostamaan tulleita metsästäjiä, säkkikankaan riekaleihin kääriytyneitä rikollisia, joiden jalat ovat kahleissa ja kädet amputoitu. Kirjasta rakentuu kuva yhteiskunnasta, joka sinnittelee eloonjäämisen äärirajoilla, joka ei omista mitään ja jolta virkamiehet eivät edes kovalla yrittämisellä pysty nyhtämään minkäänlaisia verotuloja pääkaupunkiin.
Tämän näyttämöllepanon Falla on rakentanut aivan kirjan alkusivuille alkaessaan keriä auki tarinaa lähihistorian eräästä merkittävästä poliittisesta tapahtumasta, Kiinan suorittamasta Tiibetin miehityksestä vuonna 1950. Mao Tse-tungin julistettua, että Formosan/Taiwanin lisäksi myös Tiibet tulisi vapauttaa imperialisteista, noin 40.000 kansan vapautusarmeijan sotilasta suoritti tehtävän lähes läpihuutona maassa, jossa ei tuolloin ollut ainoatakaan autoa, ei postilaitosta eikä puhelimia. Kun kommunistinen kansanarmeija suoritti läpihuutonsa Jyekossa, se tapahtui noudattaen suorastaan korostetun sivistynyttä käytöskoodia. Ainakin aluksi.
Kiinan ote Tiibetistä onkin vaihdellut: välillä varsinkin buddhalaisuus on ollut suoralla tulilinjalla, kun munkkeja on teloitettu ja luostareita tuhottu, välillä sorto on ollut lievempää laatua, kulttuurista ja taloudellista syrjintää - rautanyrkki on pidetty piilossa silkkihansikkaassa. Rautanyrkki on yhtä kaikki ollut kuitenkin aina läsnä, kuten Fallan kertomassa episodissa nuoresta tiibetiläisestä lammaspaimenesta. Kiinalaisvapautuksen alkajaisiksi paimen löytää epäonnekseen joessa kelluvan vapauttajasotilaan ruumiin. Ennen kiinalaisten toimeenpanemaa löytäjän teloitusta Falla kuvaa kidutusta, joka on sekä äärimmäisen julma että äärimmäisen kiinalainen. Kuitenkaan Fallan tarina ei ole sen enempää ylistyslaulu Tiibetin vastarintaliikkeelle kuin kiinalaisvastainen propagandakirjoituskaan - Siniset unikot on mukaansatempaava historiallinen romaani, jonka bonuksena on harvojen tuntema eksoottinen kulttuuri ja jossa faktat - niin historiaan kuin kulttuuriinkin liittyvät - ovat kohdallaan.
Maailmanhistorian lomaan Falla on sommitellut herkän rakkaustarinan, jota elävät nuoret rakastavaiset britti James Wilson ja tiibetiläinen Puton. James Wilson, Jamie, "ying-gi-li", on kuninkaallisten viestijoukkojen Skotlannin Inverkeithingistä värväämä nuorukainen, joka toisen maailmansodan aikana on radistina kiertänyt Palestiinat, Malajit ja Intiat ja lopuksi päätynyt perustamaan radioasemaa Himalajalle. Kuitenkin nuoressa sotilaassa ja radistissa on tuhdisti paperin makua ja varsinkin vanhan paperin makua, sillä britti James Wilson on kuin suoraan kopioitu brittiläisen imperiumin miehisestä romaanitraditiosta - kaikki asiaankuuluvat kliseet ovat tallella, mukaan lukien myös ns. valkoisen miehen taakka.
Myös tässä, 1950-luvun poliittisesti värittyneessä kontekstissa, toteutuu ikiaikainen boy-meets-girl -asetelma. Kohtalo heittää radistin tielle nuoren lesken, Putonin, joka tapaturmassa vaikeasti vammauduttuaan leimautuu jyekolaisten silmissä pahan onnen tuojaksi. Kyläyhteisössä sekä Jamie että Puton tuntevat itsensä ulkopuolisiksi, "toisiksi", ja kun kiinalaiset ryhtyvät vapauttamaan kylää, toiseuden taakan raskauttamat kaksi yksinäistä ja erilaista löytää toisensa. Jamien ja Putonin kaunis - ja kielletty - rakkaustarina on maalattu lyyrisin sävyin, mutta kauniit sävyt eivät kuitenkaan pysty peittämään sitä tosiseikkaa, että Fallan romaanin heikoin osa löytyy sen henkilökuvauksesta. Sekä Jamie että Puton jäävät henkilöinä lähes pelkiksi luonnoksiksi - lukija pysähtyy miettimään, onko vaikkapa luonnehdinta Putonista hänen vammansa kautta Fallan harkittu ratkaisu. Puton katoaa tarinasta kuin hiljalleen haalistuva painokuva, ja lukijan muistijälki tiibetiläislesken olemuksesta ehkä muodostuu kiinalaiskapteenin sanoista: Hänellä on hienot piirteet. Hänen vammansa melkein pukee häntä. Tiibetiläinen pateettisuus lisää hänen vetovoimaansa.
Kolmantena jäsenenä toiseuden kerhossa on kylän buddhalaisluostarin munkki Khenpo Nima, pitkä ja vankkarakenteinen mies, jolla on paljaaksi ajeltu pää sekä vakaat mielipiteet väkivallattomuudesta ja elämän pyhyydestä. Kerronnan edetessä alkaa vaikuttaa aina vain enemmän siltä, että tarinan todellinen päähenkilö on Khenpo Nima, jonka huumorintaju samoin kuin humaani käsitys elämästä ja vähäisimpienkin luomakunnan jäsenten oikeudesta olemassaoloon tuo vääjäämättä mieleen ehkä myös Fallan ajatuksissa olleen esikuvan, Dalai-laman. Kohtalonyhteys toteutuu myös molempien lamojen joutuessa huomaamaan oman maailmansa säröilevän ja rusentuvan. Kun Jamie valitsee peruuttamattoman ja lopullisen väkivallan tien, eroavat britin ja munkin tiet. Viimeisessä valonkajossa Jamies näkee muista erillään seisovan Khenpo Niman siluetissa jotakin perin juurin murheellista - eivätkä he puhuneet toisilleen enää koskaan.
Romaanilla on taustakuvanaan ikivanha ja silti aina yhtä nuori ja lumoavan kaunis panoraama, Himalajan vuoristo, jonka toistuva kuvaus erilaisissa tilanteissa ja sävyissä on Fallan romaanin ehdottomia huippukohtia: Jamien mielestä Keski-Tiibetin jylhä vuoristo näyttää aivan taivaan vuorilta, jäänsinisen seinämän häälyessä eteerisenä pilvien yllä. Parikymmentä uhkeaa, lumiviuhkan verhoamaa huippua, tuhat valkoista keihäänkärkeä osoittamassa taivasta kohti. Aurinko kimmelsi jäällä kuin se olisi ollut terävän veitsen hohtava terä. Jos Jamien ja Putonin rakkaustarina esittäytyykin laimeahkossa valossa, hyvin pian käy selväksi, mihin Jamien todellinen, intohimoinen rakkaus kohdistuu. Kun Skotlannin pehmeästi kumpuilevien vaarojen maisemista kotoisin oleva nuori mies joutuu Himalajan lumopiiriin, hän tuntee kasvavansa pituutta, ja hänen tajuntansa laajenee. Kyseessä on kaikkinielevä, raju tunne.
Sen sijaan itse Tiibetiin Jamie kehittää rakkaus-viha -suhteen. Hän tajuaa maan suunnattoman takapajuisuuden ja alkaa kyynisyyden syvimpinä hetkinä vakuuttua jopa siitä, että aimo annos Kiinaa voisi olla maalle hyväksi. Kun Kiina hyökkää Tiibetiin, maan pääkaupungista Lhasasta käy käsky kaksinkertaistaa polttouhrit ja rukousten määrät. Jyekossa rukousliput liehuvat kilpaa tuulihevosten kanssa, rukousmyllyt ja -rummut pyörivät taukoamatta, miehet kumartuvat tämän tästä painamaan veistettyä puupölkkyä veteen - painamaan virtaan Buddhan kuvia. Samanaikaisesti Tiibet on yhtä kaikki myös maa, jossa ylimielisen kotoperäisen maaherran yrittäessä paeta maasta runsas ryöstösaalis mukanaan hän saa silmillensä vantteran ja vihaisen tiibetiläisen naislauman, jonka viehätysvoima on samaa luokkaa kuin jakilla. Hevosensa rytäkässä kadottanut arrogantti ylimys kompuroi siniset kaavunhelmat pöllähdellen rinnettä alas lumipallojen lennellessä ja naisten pilkkahuudot korvissaan kaikuen. Ennen lopullista eroaan Jamiesta myös paikalla ollut ja maaherran alennustilan nähnyt Khenpo Nima intoutuu ällistyneenä tokaisemaan: Jestas sentään. Enpä olisi uskonut, että noin voi käydä.
Vastarinnasta huolimatta maa, jonka vuorilla kasvaa sinisiä unikkoja, unikkoja joiden väkevä sini sädehtii vesipisaroiden alta kuin pienet safiirikorut, on rukousmyllyineen ja tuulihevosineen tuomittu häviämään kivääreille. Myös Jamie ja Puton ovat tuomitut, Puton tuntemattomaan tulevaisuuteen ja Jamie maanpakoon Intiaan. Mukanaan Jamie vie muiston, sinisen unikon, johon sisältyy kokonainen maailma: Tiibet sinisen eri sävyinä hohtavine vuorineen sekä Puton, rampa, koditon ja vihattu tiibetiläisleski, joka valloittaa "ying-gi-lin" sydämen.
Goethen Väriopin mukaan keltaisessa on aina valoa läsnä. Sinisessä sen sijaan on aina mukana myös rahtunen pimeyttä. On myös sanottu, että ratkaisevaa on tajuta inhimillisen olemassaolon suuri arvo sekä tilaisuudet ja mahdollisuudet, jotka lyhyt elämämme meille suo. Vain meillä ihmisillä on kyky muuttaa elämäämme (Dalai-lama). Sitä yrittivät niin James Wilson kuin leski Putonkin, Himalajan sinisten unikkojen kukkiessa ja aavistamatta, että unikkojen huikeaan sineen kätkeytyy myös aina rahtunen pimeyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti