lauantai 3. marraskuuta 2012

                           Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä (2011)

Kun ajattelee suomalaista rikoskirjallisuutta, mieleen saattaa ensimmäiseksi tulla vaikkapa Mika Waltarin kirjoittama ja klassikon statuksen saanut komisario Palmu -kolmikko, Matti Yrjänä Joensuun luoma sarja ihmistä syvästi ymmärtävästä vanhempi konstaapeli Harjunpäästä tai Eppu Nuotion dekkareiden tummaihoinen naistoimittaja Pii Marin, joka ratkoo murhia ja muita rikoksia kolmen kirjan verran lounaissuomalaisessa pikkukaupungissa. Myös näiden kirjailijoiden ns. siviiliammatit ovat tiedossa: Waltari oli kokopäivätoiminen ja kutsumukselleen perinpohjaisesti omistautunut ammattikirjailija; ennen kokopäiväiseksi kirjalijaksi ryhtymistään Joensuu oli rikostutkijan työssään uskollinen puurtaja. Lounaissaaristossa Hiittisten saarella asuva Nuotio on näyttelijä-ohjaaja sekä Unicefin Hyvän tahdon lähettiläs. Kaikilla mainituilla oli/on siis varsin maalliset siviiliammatit.

Niinpä kun ajattelee suomalaista rikoskirjallisuutta, johon waltarit, joensuut ja nuotiot istuvat luontevasti kuin hansikas käteen, pomppaa Metropoliitta Panteleimonin nimi murhamysteeriksi luonnehditun romaanin kansilehdeltä silmille kuin vieteriukko laatikostaan. Perinteisesti meikäläiset kirkonmiehet ovat tosin kirjoittaneet saarnojen lisäksi paljonkin kirjallisuutta, filosofisia pohdiskeluja, virsiä, runoja, hartauskirjoja sekä myös muutamia romaaneja esimerkkinä vaikkapa Jaakko Haavion vahvasti vakaumuksellinen Siionin vanki. Mutta metropoliitta Panteleimon on - yhtä kaikki - dekkarinsa myötä todellinen outolintu paitsi suomalaisessa ns. pappisgenressä myös suomalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Romaanin takakansi luonnehtii Panteleimonin Murha kirkonkylässä -dekkaria "nostalgiseksi rikosromaaniksi". Luonnehdinta on osuva, sillä kirjassa kuvatut tapahtumat kuuluvat viattomuuden aikaan, maahan ja yhteiskuntaan, joita ei enää pitkiin aikoihin ole ollut olemassa. Kirjan Lintukoto on pieni, turvallinen ja kotoisa Koskijärven kirkonkylä, jossa aamuvarhaisella maitoauto kolistelee sillan yli ja muutamaa tovia myöhemmin samaa siltaa pitkin jytyyttää kaupunkiin menevä linjuri. Nuorisoseuran talolla esitetään Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämää Kulkurin valssia ja Valssirinteen lavalla valssataan lauantaiehtoisin. On elokuun loppupuoli 1950-luvun lopulla, sodan loppumisesta on runsas vuosikymmen ja luovutetuilta alueilta lähtemään joutuneet siirtokarjalaiset on vaihtelevalla menestyksellä asutettu. Metropoliitta luo vivahteikkaan retromaailman, joka tuoksuu rukiintähkiltä ja viljakuhilailta kuin suomalainen elokuva parhaimpina Niskavuori-aikoinaan.

Tunnelma on hehkeimmillään, kun sillan alapuolelta löytyy jotakin, joka räjäyttää idyllin: ...mies kasvot alaspäin ja kädet ristinmuotoiseksi levitettynä...Näkyi aivan selvästi, kuinka valkoisen paidan kaulus punersi hyytyneestä verestä. Viehättävä mennyt maailma muuttuu hetkessä henkirikoksen näyttämöksi. Kuitenkin rikosromaaniksi Panteleimonin dekkari on sangen puhdashenkinen viritelmä, sillä siitä ovat kaukana nykyajan kovaksikeitetyille jännitysromaaneille luonteenomaiset rakennusaineet, raaka väkivalta ja sen kylkiäisenä versova yhtä raaka seksi. Metropoliitan kertomus kulkee klassisen - ja nykyajan näkövinkkelistä katsoen myös hieman vanhanaikaisen ja verkkaisen - salapoliisiromaanin jalanjäljissä. Kaikki on puhtoista kuin oman äidin pesemä paita ja verkkaista kuin kaurapuuron syöminen sunnuntaiaamuna.

Tapahtumapaikka on suljettu tila, idyllisen pieni ja sisäänpäinlämpiävä maalaiskylä, jossa asuu herkullinen valikoima vanhanaikaiselle salapoliisiromaanille luonteenomaisia stereotyyppejä. On hidasjärkinen kyläpoliisi Aulis Urhonen, on kylän kaikkitietävä puhelinkeskuksen hoitaja neiti Impi Kyyhkynen, on Kristian Berg, Koskijärven kartanon rappioaatelinen, on rehevä vaaleaverikkö Marketta Ronkainen, joka omistaa matkustajakoti-kahvila Herkku-Nurkan lisäksi myös "menneisyyden". Mutta on myös siirtolaismummo Akuliina Mikkinen, jonka nuoruudesta Karjalan kunnailla löytyy väkevä romanssi rajantakaisen shemeikan kanssa, taattuun Juhani Aho -tyyliin. Kun kyläläisiin tutustuu tarkemmin, huomaa että lähes jokaisella heistä kolisevat enemmän tai vähemmän piilotetut luurangot kaapeissa. Tarinan viimeisellä kolmanneksella metropoliitta lisää vielä pökköä pesään rakentamalla jokaisen luvun loppuun koukun, ns. cliffhangerin, joka pakottaa lukijan kääntämään sivua vikkelään, jotta saisi tietää whodunnit.

Eräällä tasolla dekkari on riipaiseva kuvaus siitä, mitä siirtokarjalaiset joutuivat kokemaan, kun he hävityn sodan sekasortoisissa oloissa pakenivat omilta mailtaan kantaväestön keskelle. Tulivat nuo karjalaiset tänne ja niille ruvettiin jakamaan valmista peltoa ilmaiseksi. Tähän on saatu suurella vaivalla pellot ja rakennukset ja nyt niitä sitten jakelemaan, toisten omaisuutta. Sellaista vääryyttä. Olisivat karjalaiset pysyneet omilla konnuillaan, kun kerta sitä kotiseuturakkautta julistavat. Taikka olisi heidät viety idemmäksi aroille. Ukrainassa on hyvää viljelysmaata. Mitä niitä tänne vieraisiin oloihin. Kun Mikkisiltä kuolee perheenjäsen, lähtee kylän luterilainen pappi toisuskoisten kotiin surunvalittelukäynnille. Mikkisten pihassa kirkkoherra näkee - hätkähtäen - Suomen lipun pihalla puolitangossa. Lähes itseään toruen hän ajattelee:  Niin, suomalaisiahan he ovat, tietysti. Keitäs muita. Pois lähtiessään hänellä on pappilaan viemisinä piirakkapaketti; surutalossa kirkkoherra oli pistänyt poskeensa kahdeksan kappaletta samaa tavaraa.

Kirjan romanttisin henkilö, Tauno Palon tyylinen ensirakastaja, on Mikkisen mummon poika Valde (Vladimir) Mikkinen, melkoinen hulivili, naisten mies ja tunnettu juoppo, sanalla sanoen sellainen renttu, johon naiset aina rakastuvat. Hän on sodassa ollut kaukopartiomiehiä, mutta ei koskaan oikein ollut malttanut kasvaa aikuiseksi. Hänelle ovat menettäneet sydämensä lähes kaikki Koskijärven kylän naiset - niin vapaat kuin varatutkin - alkaen poliisi Urhosen Elisabet-vaimosta, joka on kadottanut itsensä Valden tummiin silmiin. Kirkkoherran Raakel-rouva on pystynyt vain vaivoin pitämään näppinsä erossa miehestä, jota hän kertoo rakastaneensa. Sodan jälkeen nuorisokerhoa pitäneen, nykyisin puhelinkeskusta hoitavan siveydensipuli Impi Kyyhkysen silmä on aikoinaan levännyt komeassa ja aina siististi pukeutuneessa suoraselkäisessä nuorukaisessa. Herkku-Nurkan jo hieman eltaantunut vaalea viettelys kertoo olleensa Valden kanssa "sillä tavalla", varsinkin kun Valde oli alkanut haastella yhteisestä tulevaisuudesta.

Tässä Panteleimon ehkä peilaa sotienjälkeisessä Suomessa vallinnutta tilannetta, kun lukuisat aviovaimot olivat miestensä kaaduttua jääneet leskiksi. Kun näiden miesten lukumäärään lisätään talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa kaatuneet naimattomat miehet, nousee kaatuneiden yhteismäärä yli 72.000 mieheen. Nämä miehet olivat lopullisesti poissa sodanjälkeisiltä avioliittomarkkinoilta, jolloin syntyi useisiin tuhansiin nouseva naisten "ylijäämä", joka jo pelkästään demografisista syistä oli tuomittu jäämään ilman aviopuolisoa; heistä tuli - kuten aikakausi heitä vähemmän hienotunteisesti nimitti - "ylijäämänaisia". Vapaista miehistä taisteltiin siis verissä päin, ja näin ollen myös rakastettavilla rentuilla oli kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti hyvät markkinat. Tällaisen jämänaisen Panteleimon on luonnostellut Irja Pirskasessa, Pirskasten mahtitalon naimattomassa tyttäressä, Valdeen sokeasti rakastuneessa ja omaa kotia, miestä ja lapsia kaihoavassa. Nyt Irjan ainoa miessuhde on kirjahyllyssä kehyksissä oleva "Erkki", äidin kehittelemässä tarinassa juuri valmistumassa oleva insinööri. Hyvän koulutuksen saanut Irja on pian 30-vuotias ja "Erkistään" ja äitinsä neuvoista huolimatta yhä yksin: Miehelle pitää olla hyvä ja hellä, kun se on tarjolla. Ei niitä muuten kiinni saa.

Sodan jättämät traumat pulpahtelevat pintaan niin ikään myös eräissä muissa Panteleimonin luomissa henkilökuvissa. Muutos on iskenyt rajusti Koskijärven kartanon Bergin suvun laajoihin peltoviljelyksiin ja metsäomaisuuteen, kun suurin osa Koskijärven kartanon maista pakkolunastettiin ja jaettiin pitäjään muuttaneille evakoille. Kartanonherra Kristian Berg, sukunsa viimeinen, on pahasti alkoholisoitunut, muistoissa elävä, rappion runtelema mies. Häneen niveltyy kirjan varsinaisesta juonikuviosta jotakuinkin irrallaan oleva episodi, joka takautumana siirtää tapahtumat sotanäyttämölle, asemasodan aikoihin. Samassa komppaniassa isädeprivaatiosta kärsivän nuoren Bergin kanssa palvelee päällikkönä mies, josta myöhemmin tulee Koskijärven nimismiespiirin esimies, nimismies Felix Kurki. Sodassa Berg löytää kapteeni Kurjesta kaipaamansa miehen mallin ja Kurki saa nuoresta Kristianista taistelulähetin, johon hänen homoseksuaaliset taipumuksensa kohdistuvat paikallaan polkevan asemasodan aikana. Sodanaikainen kokemus traumatisoi molemmat miehet; toinen heistä tuhoutuu peruuttamattomasti ja toisesta tulee hermonsa menettänyt sadisti.

Vanhanaikaisen, kunnon dekkarin tyyliin Panteleimonin tarina päättyy kuitenkin onnellisissa merkeissä. Kun amatöörisalapoliisi on ratkaissut murhaajan henkilöllisyyden ja tätä on kohdannut jumalten oikeamielinen tuomio, kirjoittaa poliisin rouva Elisabet Urhonen ystävättärelleen kirjeen. Kirjeessään hitaansorttisen kyläpoliisin pirtsakka parempi puolisko tekee juurta jaksain selkoa jutun muiden osapuolten myöhemmistä kohtaloista. On erottu onnellisesti ja avioiduttu vieläkin onnellisemmin, on myyty metsää, on lähdetty etelänmatkalle - ja pojat ovat olleet poikia. Ja niin hyvä, lämmin ja hellä on nyt mieli jokaisen.

Whodunnit - se jääköön vielä kertomatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti