Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2009)

Kun urakoi Jonas Jonassonin kirjaa satavuotiaasta, joka syntymäpäivänään karkaa vanhainkodista ja aloittaa kaikkinaista inhimillistä ymmärrystä pakenevan seikkailun, saa kaupanpäällisiksi vielä rinnakkaiskertomuksen, jossa laitetaan 1900-luvun maailmanhistoria laakista uusiksi. Lähihistoria valottuu täysin uudella tavalla uusien hätkähdyttävien näkökulmien ja uusien uskomattomien tulkintojen kautta. Mutta kuten monet historian tutkijat ovat todenneet, historiahan on ennen kaikkea tulkintojen tiede.

Uudelleen kirjoitetun maailmanhistorian myötä kirjan kuvioihin hivuttautuu vielä toinenkin rakennuspalikka, tuhti annos déja vu -ilmiötä: tämähän on tuttua, ennen nähtyä ja aiemmin koettua. Satavuotiaaksi varttunut Allan Karlsson on milloin minkin kohtalon oikusta liikkunut monisyisen elämänsä aikana samoissa piireissä kuin maailmanhistoriaa luoneet miehet/naiset, ja historia on useinkin saanut odottamattomat käänteensä juuri Allan Karlssonin puuttuessa peliin. Sanalla sanoen, iki-huoleton Allan Karlsson on Forrest Gumpin henkinen kaksoisveli - hän on yhtä naiivi, yhtä hyväntahtoinen ja vilpitön, ja yhtä valmis auttamaan, oli avun tarpeessa sitten Churchill, Stalin, Maon kolmas vaimo tai norsu nimeltä Sonja. Sen lisäksi hän on kaikkialla, missä jotakin tapahtuu, aina yhtä läsnäolevana kuin Forrest Gump aikoinaan. Allan Karlssonista kirjan kirjoittanut entinen ruotsalaistoimittaja Jonas Jonasson on niin ikään myös itse erittäin hyvässä seurassa, sillä totesihan jo Egon Friedell aikoinaan Uuden ajan kulttuurihistoriassaan, että kirjailijat varastavat kaiken aikaa kaikkea mahdollista paitsi toisiltaan myös muiden taiteen alojen harjoittajilta, tunkiot pohjia myöten kaapien.

Lajityypiltään kirjaa voisi parhaiten luonnehtia pähkähulluksi "matkalla"-romaaniksi, jonka rakennusaineina ovat riehakas hevosenleikki ja myöhemmin myös räyhäkäs ja remuisa huumori. Hauskuus ratkeaa kuitenkin lähes ylilyönneiksi ja halpahintaiseksi poskensoitoksi varsinkin sen jälkeen, kun satavuotias Allan on sekaantunut Never Again -jengiin: meno ja meteli ovat kuin Spike Jonesin soittamassa Beethovenin Kuutamosonaatissa. Kaiken kaikkiaan sekä Allanin henkilöhistorian että maailmanhistorian kulku on niin hurjaa, että hitaan sorttisen suomalaislukijan on vaikea perässä pysyä - vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittäisi pariin, kolmeenkin Allan Karlssonista kertovaan veijariromaaniin, jotka mieluiten lukisi yksi kerrallaan eikä kaikkia yhtä aikaa.

Allanin pakomatka omista 100-vuotissyntymäpäivistään sörmlantilaisen Malmköpingin vanhainkodista johonkin suuntaan, mihin tahansa, on tuskin ennättänyt pälkähtää hänen päähänsä, kun hän jo avaa ikkunan ja kapuaa ulos kukkapenkkiin - tästä alkaa matka, joka Allanin omien sanojen mukaan ei määräydy kohteen, lähtöajan tai hinnan perusteella ja on räätälintyönä tehty miehelle, jonka elämän perusfilosofian voi kiteyttää lauseeseen: On niin kuin on ja käy niin kuin käy.

Jo Allanin elämäntaipaleen alussa sekä oli että kävi. Oli isä, joka lähti tekemään vallankumousta Nikolai II:n Venäjälle ja jolle kävi samalla tavalla kuin Nikolaille, jolloin olosuhteiden pakosta isätön Allan oli juoksupoikana Nitroglycerin AB:n tehtailla ja jolta tsupparinuransa ansiosta 13-vuotiaana kävi kuin tyhjää vain paukkujen tekeminen nitoglyseriinistä, selluloosanitraatista, ammoniumnitraatista, natriumnitraatista ja yhdestä jos toisestakin paukahtavasta ja räiskivästä aineesta. Räjähteistä tuli Allanin juttu.

Räjähteet lennättävät parikymppistä Allania sittemmin pitkin ja poikin 1900-luvun maailmanhistoriaa samalla, kun Yxhultin torpanpoika keräilee kokoelmiinsa maailman mahtimiehiä kuin tavallinen rahvas postimerkkejä. Kansainväisen uransa alkajaisiksi Allan törmää Espanjan sisällissodassa hääräävään pieneen prenikkamieheen, generalissimo Francoon, ja tästä tapaamisesta tuleekin eräänlainen alkuräjähdys Allanin monivivahteiselle räjähdysaine-ekspertin uralle. Maailmanhistorian tapahtumat ja merkkihenkilöt vyöryvät kirjan sivuilla sellaisella vauhdilla, että kuohuvan vuosisadan seitsemänkymmentäkuusi vuotta katoavat kuin pommin sinkoamana jonnekin ulkoavaruuden taakse. Julkimoiden lista on yhtä pitkä kuin vaikuttavakin: atomifyysikko Julius Robert Oppenheimer, Harry S. Truman, Winston Churchill, Josef Vissarionovitsh Stalin, Nikita Sergejevitsh Hrustsev, Mao Tse-Tung, Charles de Gaulle, Lyndon B. Johnson, Richard Nixon jne. jne. Kaikkein hellyttävin on kuitenkin Herbert Einstein, Albert Einsteinin avioton ja saapastakin tyhmempi nuorempi veli, seikka joka saattaa hyvinkin selittää häneen kohdistuvan ylenpalttisen hellyyden tunteet. Kuuluisuusryppäästä poiketen Herbert on myös täysin fiktiivinen henkilö.

Julkimoiden vanavedessä Allan Karlsson vaeltaa lähes maapallon joka kolkassa: hän seilaa Maon (kolmannen) vaimon kanssa jokiveneessä Jangtse-joella, puolittaa hanslankarina atomeja Los Alamosissa fyysikkojen kanssa, lentää Irakista Lontooseen Churchillin kanssa - Mukavaa että herra Churchill on tyytyväinen, sanoo Allan vieressään istuvalle Churchillille, jonka auton hän on hetkeä aikaisemmin räjäyttänyt kappaleiksi. Ja hyvinvoivan näköinen, hän jatkaa rakastettavaan tyyliinsä. Allan syö päivällistä Stalinin ja marsalkka Berijan kanssa Kremlissä: lohenmätiä, silliä, suolakurkkua, lihasalaattia, grillattuja kasviksia, borssikeittoa, pelmeneitä, blinejä ja kaviaaria, purotaimenta, kääryleitä, lampaankyljyksiä ja piirakoita. Pjongjangissa lohduton nuoriherra Kim Jong Il itkee Allanin sylissä kuultuaan, että Stalin-setä on kuollut - eletään vuotta 1953. Pariisissa, Élysée-palatsissa vuonna 1968 Allan paljastaa de Gaullelle, että tämän sisäasiainministeriössä toimii vakooja, ja on siitä hyvästä vähällä tulla palkituksi Ordre du Méritellä. SALT-sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa Moskovassa Allan Karlsson ja Richard Milhous Nixon juovat sopimuksen päälle kahvit ja konjakit - Allan tuplana.

Näiden trotyylinhajuisten pidempikestoisten seikkailujen lisäksi Jonasson sommittelee kirjaansa myös joitakuita lyhyitä, eräänlaisella kameo-tekniikalla toteutettuja mutta reaalihistoriaan liittyviä pikkuepisodeja. Eräältä Allanin isän petrogradilaiselta tuttavalta, Carlilta, jota myös "Fabbeksi" kutsutaan, isäukko oli pelissä voittanut emalisen pääsiäismunan - "Fabbe"  ei paljoa muuta tehnytkään kuin tuollaisia munia sen lisäksi että joi, turinoi ja pelasi korttia Allanin isän kanssa. Carl Fabergén lisäksi Allanin isän myötä kertomukseen saapuu myös uppsalalainen rotubiologi Bernhard Lundborg, ilmeisen fiktiivinen henkilö, joskin tämän edustama eugeniikka oli sen aikaisessa maailmassa totisinta totta. Lundborgin haaviin jouduttuaan Allan pakkosterilisoidaan eugeenisin ja sosiaalisin perustein, onhan Allan ilmiselvästi jälkeenjäänyt ja liiaksi isäänsä tullut, jotta Ruotsin valtio voisi sallia Karlssonin suvun jatkumisen. Irakin salaisen poliisin kynsissä Allan vihjaa, että hänellä on ollut sormensa pelissä, kun Glenn Milleriä kuljettanut US Army Forcen lentokone katosi Englannin kanaalin yläpuolella: Tapauksen piti näyttää lentoturmalta, ja siinä minä onnistuin. Pidin huolen siitä, että molemmat moottorit syttyivät tuleen ja kone putosi. Kukaan ei nähnyt Milleriä sen jälkeen. Natsiloikkari sai ansionsa mukaan - Oliko Glenn Miller natsi? ällisteli poliisipäällikkö.

Lopullisesti Allan Karlsson tulee jalastaan naulatuksi kiinni nykyhetkeen, kun hän sekaantuu satavuotissyntymäpäivänään Never Again -jengiin. Kuitenkaan Allanin reaaliaikaankaan sidotusta elämästä ei vauhtia puutu, vaikka lähinnä puhtaasti fyysisistä syistä johtuen elämä ei enää ole niin maailmoja syleilevän ekspansiivista kuin hänen elämöidessään maailmanhistorian parissa. Jos Allanilta itseltään olisi kysytty hänen preferenssejään, niin vastaus olisi takuuvarmasti ollut, että mieluummin vaikka puoli tusinaa rikollisjengejä kuin yksi tasaisen äkäinen ylihoitaja Alice, jolla kaiken lisäksi oli todistetusti vielä kuudes aisti hallussaan - minne Allan viinansa kätkikin, Alice löysi ne. Niinpä kiivettyään vanhainkodin ikkunasta orvokkipenkkiin Allan vilkaisee vielä kerran paikkaa, jonka oli vielä hetki sitten luullut jäävän hänen viimeiseksi asunnokseen maan päällä. Sitten hän totesi itsekseen, että kuolisi varmaan joskus toiste jossakin muualla.  Ihan kelvokkaasti ajateltu.

Allanin elämä - ja matka - jatkuu aina vain poskettomammissa merkeissä, kun ihmiset, eläimet ja ruotsalaiset maalaismaisemat vilistävät tuhatta ja sataa itsensä suorastaan voipuneeksi tuntevan lukijaparan aivoissa. Kun ollaan vielä lähtökuopissa, Allan varastaa vahingossa matkalaukun, joka sisältää viisikymmentä miljoonaa kruunua. Matkalaukun todellinen vaikkakin väliaikainen haltija, jengiläinen Pultti, työnnetään pakastimeen, josta unohtuu pakastusohjelma päälle. Ajetaan kalmo mukana vuoden 1954 resiinalla, kalmon pää pönkitettynä harjanvarrella ja aurinkolasit silmillä, ostetaan hopeanvärinen Mercedes vuosimallia 1988 sekä sen kuljettaja, löydetään tiuhaan kiroileva punatukkainen ja uhkeapovinen nainen, tämän saksanpaimenkoira ja norsu. Houkutellaan jengiläinen Hinkki liukastumaan norsunläjään ja sen jälkeen norsu istumaan Hinkin päälle, romutetaan muutamat Mustangit ja Bemarit, saadaan Djiboutista ja Riiasta faksit, jotka vahvistavat, että Pultti (Djiboutissa) ja Hinkki (Riiassa) ovat kuolleet. Lennetään viisi tonnia painavan norsun kanssa Azerbaidzanista ostetulla suihkukoneella Balille juomaan päivänvarjodrinkkejä päivänvarjona alla. Ja...ja...ja...

Kaiken koohotuksen ja sekoilun seasta saattaa voipunut lukijaparka ehkä kuitenkin löytää myös jonkinlaisen "sanoman", kun sen sijaan ns. "moraalista" ei kannata juuri paljoa tässä yhteydessä puhua. Jos matkalaukussa on viisikymmentä miljoonaa kruunua, on kaikki, myös moraali, ostettavissa. Lentomatkalla Baliin Allan ei turhaan lausu nimeään: Olen Mr Sata Tuhatta Dollars. Kun lennonjohto kuitenkin vielä nikottelee, muuttuu nimi muotoon:  Etunimeni on Kaksisataa Tuhatta, ja Allan (sekä sekalainen seurakunta norsuineen) toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi.

Romaanin "sanomana" taasen saattaa olla Jonassonin halu nostaa esiin erilaisia ajatuksia ja oivalluksia käsitteestä, josta puhuessamme käytämme sanaa "vanhuus". Kukapa meistä ei haluaisi Allanin tavoin kiivetä ikkunasta ulos orvokkipenkkiin ja muuttaa elämänsä laakista? Päästä eroon maailman kaikista ylihoitajista, jotka aina tietävät, mihin vanhukset ovat piilottaneet ylihoitajien heiltä kieltämät asiat? Syödä aamuisin tarjotun puuron sijasta hirvipaistia ja palan painikkeeksi ryyppyjä jotka virvoittaisivat kroppaa? Istua aurinkotuolissa päivänvarjon alla paperivarjolla koristettu drinkki kädessä? Jos se onnistuu Allanilta, niin miksi se ei onnistuisi sinulta, minulta, Hentun Liisalta, Puntun Paavolta, Juorkunan Jussilta, Kapakka-Lassilta ja Mylläri-Matilta? Kiivetään kaikki ulos ikkunasta!