Jos niljakas James Bond, naisia left, right and center kaatava ja ravistettuja martineita latkiva MI6:n salainen agentti, alkaa kyllästyttää/naurattaa, kannattaa seuraavaksi hankkiutua 1870-luvun Bulgariaan Erast Fandorinin seuraan. Venäjän-Turkin sodan (1877-1878) aikana Venäjän armeijassa toimii kaiken todennäköisyyden mukaan myyrä, joka heittää kapuloita venäläisten etenemisen tielle. Hätiin huudetaan ns. "diplomaattiosaston" nimineuvos Erast Fandorin, joka James Bondin tavoin on "salainen agentti", mutta toisin kuin yksiviivainen ja narsistinen Bond, Erast on hillitty ja hallittu, pidättyvä ja moraalisesti moitteeton, eräänlainen anti-Bond. Se ei kuitenkaan estä Fandorinia olemasta henkeen ja vereen asti pesunkestävä agentti, terävä-älyinen ja hötkyilemätön, loppuun asti isänmaan asialla.
Boris Akuninin Turkkilaiselle gambiitille valitsema taustakulissi, Bulgarian vapautussota, tarjoaa suomalaisille lukijoille mielenkiintoisen lisäbonuksen tsaari Aleksanteri II:n armeijaan kuuluneen suomalaisen kaartinpataljoonan kautta, joka kävi kärsimässä vilua ja nälkää Balkanin vuorilla turkkilaisia vastaan taistellessa. Kuitenkin taustakulissi on vain taustakulissi, sillä kirjan varsinainen valokeila - kunnon agenttiromaanin tavoin - kohdistuu kutkuttavan herkulliseen tyyppivalikoimaan, jonka lennokkaita vaiheita seurataan sekä rintaman tuntumassa sijaitsevan kansainvälisen pressiklubin kirjeenvaihtajien että esikunnan upseerien kautta. Shown varastaa kuitenkin Varvara Suvorova - Varja - nuori naishenkilö, jonka elämänvaiheet voi jakaa kolmeen jaksoon: Varja on hameeseen pukeutunut riiviö, Jumalan lähettämä rangaistus, puolihullu nihilisti. Turkkilaisessa gambiitissa nämä kolme vaihetta ovat selvästi näkysällä, ja useimmiten yhtäaikaisesti. Kirjan alussa riiviö-Jumalanrangaistus-nihilisti on matkalla Pietarista Bukarestin kautta sulhasensa luo Bulgarian sotanäyttämölle, jonne niin ikään junamatkalla olleet upseerit ja virkamiehet ovat miltei tappaneet toisensa lyhyttukkaisen, paperosseja polttelevan neidin tummanruskeiden silmien tähden. Akuninin tarinasta kasvaakin vähitellen Erään Naisen Muotokuva, tsaarinajan eräänlainen The Portrait of a Lady.
Ladyn ja salaisen agentin tiet kohtaavat jossakin Tonavan etelärannalla olevassa kapakassa, jonne petollinen paikallisopas on ladyn jättänyt varastettuaan ensin tämän matkatavarat ja jossa tämän ei-niin-kovin-piilevä feminismi saa ensimmäisen, ankaran kolauksen. Balkanilaiskapakassa likaiset miehenköriläät latkivat kannukaupalla punaviiniä ja nauraa hohottavat kaiken aikaa samalla, kun tuijottavat tahmean saaliinhimoisesti omaisuutensa menettänyttä naisparkaa. Ennen kuin ladyn balkanilaisseikkailu ehtii saada traagisen lopun, epätoivoiseksi muuttunut Varja näkee, kuinka deus ex machina Erast Fandorinin muodossa laskeutuu hänen pöytäänsä. Varja näkee kalpeat ja lumivalkeista ohimoista huolimatta hyvin nuoret, melkein poikamaiset kasvot, kylmät vaaleansiniset silmät, ohuet viikset ja vakavan suun. Mies, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin kapakan renttuporukka, kertoo olevansa serbialainen vapaaehtoinen, palaamassa turkkilaisten vankeudesta. Tervemenoa sliipattu James Bond teräskuorisine Rolexeineen, aurinkolaseineen, timanttikoristeisine kalvosinnappeineen ja bikinipimuineen; tervetuloa Erast Fandorin, diplomaattiviraston kolmannen osaston agentti ja 21-vuotias Wunderkind, joka aamuisin pynttäytyy typerään raidalliseen voimistelupukuun harrastamaan englantilaista voimistelua!
Typerän englantilaisen voimistelun lisäksi Erastilla on toinenkin säännöllinen harrastus, iltojen viettäminen rintaman tuntumassa sijaitsevalla pressiklubilla, jossa myös Varjalla samoin kuin päämajoitusalueelle akkreditoiduilla lehtimiehillä on tapana kokoontua. Tupakansavulta, vahakynttilöiltä ja partavedeltä lemuavasta klubista Varja löytää aluksi kaksi nenälasein varustettua naistakin, jotka kuitenkin katoavat romaanin sivuilta nimettömyyden hämärään aurinkokuningattaren lailla loistavan Varjan ottaessa tilan haltuunsa. Boris Akunin piirtää vauhdikkaan kuvan pressiklubin kansainvälisestä kirjeenvaihtajagalleriasta, josta nousevat esiin Seamus Laughlin, knalliin ja pitkään redingoteen verhoutunut irlantilainen herrahenkilö sekä kirjeenvaihtaja n:o 32, La Revue parisiennen valttiässä Charles d'Hevrais, kyömynenineen ja pienine punertavine pujopartoineen. Ja kumpikin yhtä kuolettavasti ihastuneena aurinkokuningattaren vastustamattomaan viehätysvoimaan.
Varjan taivaita hipova charmi valloittaa salamasodan nopeudella kirjeenvaihtajaherrojen lisäksi myös sotaherroja, joista Boris Akunin marssittaa niin siviili- kuin sotanäyttämöllekin vaikuttavan valikoiman sekä venäläisiä että Venäjän liittolaisupseereja. Ensimmäiseksi lukija tutustuu nuoreen, ilosilmäiseen ja kuolettavan komeaan kenraalimajuri Michel Soboleviin, jonka habituksen ydin vertautuu hänen Varjalle lähettämiin purppuranpunaisiin ruusuihin: Varjan teltan täytti väkevä, rasvainen tuoksu. Varjaa piirittää myös husaarirykmentin ratsumestari (kreivi) Ippolit Zurov kauniine ja ah niin häpeilemättömine silmineen - hurmaavista silmistään huolimatta kreivi on jo ensimmäisenä työpäivänään Venäjän Turkin suurlähettilään palveluksessa ehtinyt aiheuttaa kansainvälisen selkkauksen ja diplomaattisten noottien vaihdon. Diplomatiasta ei sen sijaan ole puutetta, kun näyttämölle astuu tumma ja tulinen Romanian ruhtinaan henkilökohtainen edustaja eversti Lucan (polveutuu roomalaisesta legaatista Lucan Mauricius Tulluksesta) ennennäkemättömän häikäisevässä univormussaan ja Varjan nähtyään huudahtaa: Sammuttakaa kynttilät! Emme enää tarvitse niitä - aurinko on noussut!
Kun Varjan ympärillä pyörii tämän sorttinen sotataidon häikäisevä virtuoosikonstellaatio, hänen niinsanotun sulhasensa, varjomaisen Petja Jablokovin varjomaisuus entisestään vain korostuu. Petja, jonka status - sulhanen? - toveri? - mies? - on epäselvä, ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, kun odotettu sota slaaviveljien vapauttamiseksi alkaa. Petjan taistelukokemus jää kuitenkin erinomaisen vähäiseksi, koska häntä ei huolita jalkaväkeen lättäjalkaisuutensa takia. Petjasta, matemaatikosta, tulee ylipäällikön esikunnan salakirjoituksen asiantuntija, joka kuitenkin suhmuroi omat mahdollisuutensa eikä onnistu edes ottamaan itseään hengiltä. Mikään ei tunnu onnistuvan Petja-ressukalta, johon verrattuna jopa anti-sankari Erast Fandorin on todellinen hengen heeros, armeijan muista heeroksista puhumattakaan.
Varja, joka vastoin yleisesti tunnettua naisten olomuotoa - pitkä palmikko ja lyhyt järki - on lyhyttukkaisena (ja paperosseja polttavana) valinnut itselleen roolin, johon hänen on 1800-luvun loppupuolta elävänä naisena mahdotonta mahtua. Hän on jo neljätoistavuotiaana protofeministinä tajunnut, että kaikki kiinnostava kuuluu miehille, kun taas naiset vain synnyttävät ja ompelevat. Niinpä Varja suorittaa muutamia tutustumiskäyntejä eri ammatteihin; hän pyörtyy synnyttäjän jalkoihin kätilökurssilla, vaihtaa telegrafiakurssille, ja eräänä Venäjän ensimmäisistä sähköttäjistä huomaa viran sietämättömän ikävystyttäväksi. Opetettuaan lyhyen aikaa pietarilaisen opiskelijan Petja Jablokovin kanssa talonpoikien lapsia hän opiskelee pikakirjoittajaksi sekä viettää Petjan kanssa toverillista (platonista ja tylsää) yhteiselämää: illalla he lukivat, joivat teetä ja keskustelivat yhteisessä olohuoneessaan.
Jo Balkanin-seikkailunsa alkumetreillä bulgarialaiseksi talonpojaksi naamioitunut Varja huomaa, ettei valepuku ole lainkaan hassumpi; se on käytännöllinen ja omalla tavallaan vaikuttava. Varjan riemuksi siihen kuuluvat roimahousut muistuttavat kaiken lisäksi niitä kuuluisia "bloomerseja", joita englantilaiset suffragetit Amelia Bloomer etunenässä käyttivät taistellessaan naisten viktorianaikaista typerää ja nöyryyttävää pukeutumista vastaan. Vaikka Varjan housurooli päättyy hänen saapuessaan eturintaman tuntumaan, jolloin bloomersit/roimahousut vaihtuvat konventionaaliseen pukeutumiseen, hänessä varhain herännyt tiedostava feministi jatkaa taistelua muilla rintamilla. Niinpä pressiklubi saa kuulla tiukan vaatimuksen myös naisille kuuluvasta äänioikeudesta; viinalle ja eau de colognelle lemuavalle ja sormessaan kohtalaisen kokoisen kivenmurikan suuruista briljanttia kantavalle eversti Lucanille hän täräyttää ärhäkkäästi: Pietarissa nykyaikaisten naisten kättä ei ole tapana suudella. Ratsumestari (ja kreivi) Zuroville, joka tarjoaa armollisesti itseään Varjalle tämän kompromettoituneesta maineesta huolimatta, nykyaikainen - ja kiukkuinen - pietarilaisnainen tiuskaisee: Minä kuulun ja tulen aina kuulumaan vain itselleni. Kaiken kaikkiaan Varjan mielestä nainen on homo sapiensin täysiarvoinen alalaji (sic), koska hän on kehittyneempi, hienojakoisempi ja monimutkaisempi.
Kuitenkin Boris Akunin tuo - ehkä kieli poskessa - esiin Varjasta myös toisen puolen, perusnaisen, joka nauttii sydämensä pohjasta uudesta kiinnostavasta elämästään ja siitä huumaavasta tunteesta, ettei hänellä vielä kertaakaan ole ollut yhtä aikaa näin paljon ihailijoita. Rikkaruohona tunkee naisen alhainen luonne kaikesta tukahduttamisesta huolimatta esiin typerästä, turhamaisesta sydämestä. Paha juttu, toruu Varja itseään.
Turhamaisuus on sen sijaan kaukana tällä Balkanin rintamalohkolla vaikuttavista muista naisista, paronitar Breiskajan johtaman sanitääriosaston laupeudensisarista, joista Varja sen enempää kuin herrat upseerit tai kirjeenvaihtajatkaan eivät ole kiinnostuneita. Sisaret ovat herttaisia ja auttavaisia mutta jo iäkkäitä - yli 35-vuotiaita - ja pitkästyttäviä naisia, joihin itseään peilatessaan Varja paljastaa paljon luonteestaan. Hän ikävystyy kuoliaaksi, jos joutuu vastoin tahtoaan teltassaan kuuntelemaan, kun laupeudensisaret, nuo hyväntahtoiset mutta hiukan rajoittuneet ihmiset, pohtivat kuka lääkäreistä on kullannuppu ja kuka äkäpussi ja oliko yksikätinen luutnantti Strumpf teltasta kuusitoista kosinut Nastja Prjanishnikovaa. Ilmiselvästi kenttäsairaalan johtajattaren, paronitar Vreiskajan sanat olivat niin ikään kaikuneet kuuroille korville, kun hän oli varoittanut Varjaa pysymään kaukana miehistä, joissa taistelun ja voiton kiihdyttämänä pääsee valloilleen atavistinen alkukantaisuus, ja he kaikki muuttuvat barbaareiksi. Ei Varja halunnut pysytellä kaukana miehistä, kaikista näistä fandorineista, laughlineista, d'hevrais'eista, soboleveista, zuroveista, lucaneista - ei, hän vain halusi hallita heitä. Ja varsinkin Erast Fandorinia.
Tummakatseisen ja charmantisti harmaantuneen salaisen poliisin agentin Erast Fandorinin eetos hipoo miltei anakronismin rajoja hänen paukutellessaan mielipiteitään isoista asioista, sodasta ja demokratiasta. Erastin ajatukset Venäjän salaisesta palvelusta kuin myös hänen horjumaton lojaliteettinsa isänmaata ja sen virallista politiikkaa kohtaan kaikuvat nykylukijan korvissa vähintäänkin tutuilta. Varjan suureksi tyrmistykseksi hän kertoo olevansa demokratian vastustaja, koska - hän jatkaa - ihmiset ovat alun alkaen eriarvoisia, eikä sille voi mitään. Tykitys ei suinkaan lopu tähän vaan Erastin vankkumattoman mielipiteen mukaan demokraattisuuden periaate loukkaa niiden oikeuksia, jotka ovat älykkäämpiä, lahjakkaampia ja uutterampia. Nämä valioyksilöt jotuvat ilman omaa syytään riippuvaisiksi tyhmien, lahjattomien ja laiskojen typerästä tahdosta, koska tällaiset ihmiset muodostavat yhteiskunnassa aina enemmistön. Ensin meidän kaikkien on luovuttava sikailusta ja ansaittava oikeus käyttää kansalaisen nimeä, ja vasta sen jälkeen voidaan puhua parlamentista. Julistus saa Varjan lisäksi häkellyksiin myös lukijan, joka alkaa arvuutella, puhuuko tässä KGB:n entinen agentti Vladimir Putin diplomaattiviraston kolmannen osaston agentin Erast Fandorinin suulla.
Koska täysverisen agentin Erast Fandorinin elämä kuuluu vain Venäjän pyhälle isänmaalle, romaani loppuu niin kuin agenttiromaanin kuuluukin loppua: kun myyrän henkilöys lopulta paljastuu, kelpo vakoojan työ on tehty ja Erast Fandorin ratsastaa kohti uusia seikkailuja isänmaan asialla. Varja sen sijaan jää värjyen seisomaan asemalaiturille ja ehtii vasta viime hetkellä hypätä jo liikkeellä olevaan junaan, jossa odottaa hänen kohtalonsa Petja Jablokovin hahmossa.
Kun suomalainen pataljoona palasi Balkanilta toukokuussa 1878, kaikkialla Euroopassa tiedettiin, että siemenet uudelle sodalle oli jo kylvetty. Sota on kauhean inhottava asia. Siinä ei ole syyttömiä eikä syyllisiä. Hyviä ja huonoja taas on kummallakin puolella. Hyvät vain yleensä tapetaan ensiksi (Erast Fandorin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti