torstai 1. joulukuuta 2011

Graham Greene: Isä Don Quijote

Jos Graham Greenen romaania Isä Quijote (1982) luonnehtisi epiteeteillä uskonnollinen ja humoristinen teos, tulisiko luoneeksi oksymoronin, kirjallisuustieteeseen kuuluvan ilmaisun, jossa kahden käsitteen välillä on suora ristiriita? Edellä mainitun teoksen ollessa kyseessä ristiriita ei kuitenkaan ole niin kiveenhakatun ilmeinen kuin vaikkapa oksymoronin klassisissa esimerkeissä "mykkä huuto", "naisen logiikka" tai "businessetiikka". On sitten kyseessä oksymoron tai ei, kirjasta löytyy yhtäkaikki runsain mitoin sekä uskontoa että huumoria. Nämä elementit viettävät kuitenkin niin rauhanomaista rinnakkaiseloa, että tuskin edes herkkähipiäisinkään lukija tuntee itseään loukatuksi sen enempää huumorin kuin uskonnonkaan takia.

Sen lisäksi, että Isä Quijote on sekä uskonnollinen että humoristinen romaani, se on myös eräänlainen On the Road -kertomus, filosofinen ja uskontofilosofinen keskustelu- ja aateromaani, katolinen mysteerikertomus ja lopulta myös taidokas pastissi suuresta klassikkoromaanista, Miguel de Cervantesin kirjasta Mielevä hidalgo don Quijote Manchalainen. Vaikka Greenen don Quijote kulkee mielevän (ja melkoisen tärähtäneen) hidalgon jalanjäljissä, kirja oikeaoppisen pastissin tavoin ei kuitenkaan pyri pilkkaamaan jäljittelynsä kohdetta, vaan on sen kunnioittava ja selväpiirteinen mukaelma - siirrettynä runsaat 350 vuotta ajassa eteenpäin.

Greenen romaanin päähenkilöt ovat kumpikin yhteiskunnan ns. ylärakenteen hylkäämiä: nimihenkilö isä Quijote on vaatimaton kyläpappi ja antaumuksellinen katolinen El Toboson peräkylästä, Toledosta, Madridin läheltä. Hän on eräs niistä, joita tavataan kutsua Jumalan hulluiksi, viaton yksinkertainen olento, joka fiktiota ja faktaa sekoittamalla alkaa uskoa polveutuvansa suoraan alenevassa polvessa kuuluisasta Surullisen Hahmon Ritarista. Manchan fiktiivisen don Quijoten tavoin myös El Toboson kyläpapilla on oma aseenkantajansa, Sancho Panzansa. Tämä on vaaleilla saman yhteisön pormestarin paikalta pudotettu Enrique Zanchas, peräkylän lukenein mies, antaumuksellinen ateisti ja kommunisti, jota isä Quijote kutsuu Sanchoksi ja jonka kanssa hän nautinnokseen väittelee milloin missäkin peräkylän kadunkulmassa.

Kommunistin ja katolisen papin kohtaamisessa nousee esiin kirjan eetos, joka Aristoteleen, mutta ilmiselvästi myös Greenen mukaan syntyy sen perusteella, mitä puhuja sanoo. Sillä, mitä lukijat ajattelevat puhujan - papin tai kommunistin - henkilöstä tai luonteesta ennen kuin tämä alkaa puhua, on toisarvoinen merkitys. Niinpä romaanin nimihenkilö, isä Quijote, on alkuun kuvattu yksinkertaiseksi, höpsähtäneeksi mieheksi, tuppukylän pappiparaksi. Mutta kun indoktrinoituneen, järjestelmän rattaissa parkkiintuneen kommunistin kanssa käydyt uskonnollis-filosofiset väittelyt lähtevät Greenen romaanissa kunnolla käyntiin, pikku pappiparka osoittautuu todelliseksi älyniekaksi, sanansäilän taiturimaiseksi käyttäjäksi, joka pitää pintansa kuin David aikoinaan Goljatia vastaan.

Tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin, kun kaksikko huomaa olevansa loman tarpeessa - entinen pornestari haluaa nuolla haavojaan hävittyään vaalit ja kyläpappi palveltuaan liian monta vuotta vaatimatonta seurakuntaansa ja sen lähes lukutaidottomia maajusseja. Niinpä päätetään lähteä matkalle, joka - kuinkas muuten! - seurailee suuren hidalgon jalanjälkiä: Madridiin, Segoviaan, Arévaloon, Salamancaan, Valladolidiin ja Leóniin. Kolmantena kahden ystävyksen seurueessa seikkailee Rocinante, isä Quijoten vanhuudenheikko ja romuttamolle kypsä Seat 850, manchalaisen hidalgon hevoskaakin kaima ja ilmiselvä kaksoisveli, jota pappi puhuttelee ja kohtelee kuin elävää olentoa. Rocinanten verkkaisessa kyydissä kohtaavat katolisuus, humanismi ja kommunismi; lukijan tehtäväksi jää arvioida, kuka mitäkin suuntausta romaanin monipolvisessa tour de forcessa milloinkin edustaa ja kuka väittelyistä kulloinkin selviää voittajana. Aina asia ei suinkaan ole ns. kirkossa kuulutettu, joten matkan todellinen voittaja saattaa olla raihnas Rocinante kaikessa hitaudessaan. Sillä Greenen mukaan hitaus on voima, jonka olemme menettäneet, ja suihkumoottorit ovat vain liikemiehiä varten.

Kolmen ystävyksen nostalgiaa tihkuvan matkan kautta Greene peilaa kaipuutaan vanhoihin hyviin aikoihin, aikaan ennen kuin maailmasta tuli automatisoitu, tietokoneistettu, nopea ja poroporvarillinen, tylsä ja itseään monistava globaalikylä. Isä Quijoten, ex-pormestari Sanchon ja Rocinanten maailma on 1970-luvun Generalissimo Francon jälkeinen Espanja, jossa ihminen puhuu paitsi Jumalan ja ihmisen kanssa myös autoksi naamioituneen hevosen kanssa. Se on myös yksinkertaisten ilojen maailma, jossa kaksi kiistakumppania istuu aterialle nauttimaan makkarasta, juustosta, viinistä ja keskustelusta. Se on myös maailma, jossa tapahtuu ihmeitä, kuten vaikkapa silloin, kun tavallinen, halpa viini personifioituu: Viini on elävä olento niin kuin kukka tai lintu. Ei se ole ihmisen tekemää - sitä voi vain auttaa elämään... Kahden kreikkalaisen filosofin tapaan kaksikko argumentoi, väittelee, kyseenalaistaa toisensa näkökulmia ja uskonkappaleita. Heidän välillään vallitsee katsantojen erilaisuudesta huolimatta niin suuri luottamus, että keskustelun skaala voi ulottua syvällisesti henkilökohtaisiin elämän perusongelmiin: uskoon, epäilyyn ja pelkoon.

Näin isä Quijoten ja ex-pormestarin henkilöhahmot tarjoavat Greenelle alustan, jolla hän käsittelee kahden suuren uskonnon - kristinuskon ja kommunismia - välisiä laajoja ja vaikeita kysymyksiä. Jänne ulottuu kolminaisuusopista, seksuaalisuudesta ja Paavin Kuurian vilpillisyydestä Staliniin, kommunististen diktaattorien pelolla hallitsemiin poliisivaltioihin ja Politbyroohon. Uhreja on kaatunut läjäpäin molemmissa järjestelmissä, mutta kuten pappi ja kommunisti toteavat, jäljellä on ainakin yksi katolinen Kuuriasta huolimatta ja yksi kommunisti Politbyroosta huolimatta. Filosofi-papin ja filosofi-kommunistin keskustelujen myötä peribrittiläinen kuivahko huumori muuttuu usein sarjaksi ilotulitusraketteja, jotka komeasti paukahtaen sinkoutuvat taivaalle teologis-ideologisen väittelyn tuoksinassa.

Lopulta kirjan tärkeimmäksi filosofis-teologiseksi kulminaatiopisteeksi, johon papin ja entisen pormestarin väittelyt usein päätyvät ja päättyvät, nousee kysymys uskosta ja sen olemuksesta. Asian tekee monimutkaiseksi se, että riitapukarit ovat kumpikin omalla tahollaan hartaita uskovia: toinen uskoo pyhään katoliseen kirkkoon ja toinen kominterniin. Monimutkaisuutta lisää edelleen se, että tarkastellessaan kumpaakin uskontoa järjen näkökulmasta, kumpikin mies tulee samaan lopputulokseen, on hyväksyttävä jotakin, jonka todellista olomuotoa ei tunne. Uskoa enemmän heitä yhdistääkin epäily, sillä synnynnäistähän epäileminen on ja siten jotakin ihmiselle luontaisesti kuuluvaa: dubitare humanum est. Kirjan neljännessä luvussa käydään aiheesta ensimmäinen keskustelu, joka toistuu erilaisin variaatioin teoksen mittaan. Kaverusten ollessa matkalla Francon aikana salaisen poliisin suosimaan ravintola Botiniin (Saalis), isä Quijote esittää toverilleen toivomuksen: Toivoisin että tekin - ystäväni - joskus epäilisitte. Epäileminen on inhimillistä. Tähän Sancho toteaa lakonisesti, että hän koettaa olla epäilemättä. Voi, niinhän minäkin teen. Niin minäkin. Siinä olemme varmasti samanlaisia, vastaa pappi.

Kysymys uskon olemuksesta saa lopullisen vastauksen kirjan viimeisessä luvussa, Oseran luostarissa, jonne kaksikko päätyy jouduttuaan auto-onnettomuuteen Guardiaa paetessaan. Pahoin loukkaantunut ja puoleksi tajuton, jonkinlaisessa tietoisuuden ja tiedottomuuden välitilassa, isä Quijote suorittaa luostarin kirkossa ehkä omalaatuisimman maailmakirjallisuudessa kuvatun messun, jota nykykielen terminologiaa käyttäen voisi kutsua virtuaaliseksi. Alttarilla ei ole ehtoollisleipää, ei öylättilautasta, olemattomassa kalkissa on olematonta viiniä. Olemattoman leivän ja viinin siunattuaan isä Quijote pyytää ehtoollisvieraaksi ystävänsä Sanchon - compañeron - ja yhdessä he nauttivat ehtoollisen: näkymättömät viini ja leipä tulevat tosiksi, ne ovat mitä niiden uskoo olevan. Samalla päättyy isä Quijoten maanpäällinen uni: hän kuolee alttarin edessä polvillaan olevan Sanchon syliin. Sillä kuten Pedro Calderon De la Barca on kirjoittanut, elämähän on vain unta - la vida es sueño.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti