Mary Shelley: Frankenstein (1818; suomeksi 2005)
Eräs jälkijäristyksiltään tavanomaista voimakkaammaksi osoittautunut kirjailijakokous pidettiin vuoden 1816 kesällä Sveitsin Genève-järven rannalla Villa Diodatissa. Paikalla olivat aikansa kirjallisen tähtitaivaan säkenöivimmät kiintotähdet George Gordon Noel (lordi Byron), Percy Bysshe Shelley sekä tämän puoliso Mary Shelley Woolstonecraft. Kirjailijatapaamisen kulissit olivat ainutkertaiset: kesäkuun sää oli kylmä ja sateinen, salamoiden tiuhaa välähtelyä säesti alati Alpeilta vyöryvän ukkosen kumea jyrinä. Koska purjehtiminen Genève-järvellä osoittautui jatkuvasti mahdottomaksi, innoitti kynttilöin valaistu, hämärään vajonnut Villa Diodati kauhuromanttisine ympäristöineen lordi Byronin eräänä iltana ehdottamaan kirjallista ajankulua: jokaisen läsnäolijan tulisi kirjoittaa oma kauhutarinansa. Ajoitus oli täydellinen, sillä vuonna 1816 Euroopassa elettiin romantiikan kulttuurikauden huippua.
Tärkeintä oli tunne. Se antoi matkasauvan aitoon esteettiseen kokemukseen, jonka ensisijaisena lähteenä oli luonto kaikessa mahtavuudessaan, mutta johon sisältyi myös pelkoa ja kauhun sekaista kunnioitusta. Mahtava luonto oli romantiikan käsityksen mukaan paitsi pelon ja painajaisten maailma myös yliluonnollisten olentojen tyyssija. Näiden olentojen kautta ja välityksellä ihminen pyrki kohti rajatonta, kohti sielun salattuja syvyyksiä, kohti sitä neroa, joka jokaisessa ihmisyksilössä uinui piilossa. Tähän pyrkivät myös Percy Shelley ja lordi Byron, joiden korkealentoista keskustelua elämän luomisen mahdollisuuksista Mary Shelley innokkaana kuunteli, siihen kuitenkaan itse osallistumatta. Hieman myöhemmin tuosta keskustelusta syntyi eräs niin kutsutun goottikirjallisuuden hienoimmista teoksista.
Mary Shelleyn vuonna 1816 Villa Diodatissa kirjoittama kauhutarina, romaani Frankenstein; or The Modern Prometheus, julkaistiin vuonna 1818 ilman kirjailijan nimeä viidensadan kappaleen painoksena ja Percy Bysshe Shelleyn kirjoittamalla esipuheella varustettuna. Teoksen vastaanotto oli vaihtelevaista, osa kriitikoista kiitteli, osa sivuutti romaanin pelkällä olankohautuksella. Mitä enemmän aikaa julkaisuajankohdasta on kulunut, sen vuolaammin Shelleyn kertomusta on kiitelty. Todellinen hehkutus alkoi sen jälkeen, kun tultiin oivaltamaan ne monet tulkinnat, jotka sitovat Frankensteinin tiiviisti nykyaikaan ja sen moniin ongelmiin.
Teoksen ydinajatus asettuu tarjolle sen kaksoisnimen jälkimmäisessä osassa "or The Modern Prometheus", jolla Shelley liittää romaaninsa tiiviisti antiikin mytologian Prometeukseen. Titaaneihin kuulunut Prometeus täytti Olympoksen jumalten käskyn luoda ihminen maasta ja vedestä, mutta ei malttanut lopettaa askareitaan siihen. Jumalten tyrmistykseksi innokas titaani myös varasti Hefaistokselta tulen ja jumalatar Ateenalta viisauden. Rosvouksen seurauksena jumalten kosto, nemesis, oli säälimätön, sillä röyhkeä titaani oli syyllistynyt ennenkuulumattomaan hybrikseen. Eikä tässä vielä kaikki, sillä luomistyönsä ohessa hän oli myös opettanut maasta ja vedestä luomansa olennon käyttämään Hefaistokselta ja Ateenalta varastamiaan taitoja. Näin syntyi tiede, syntyi kulttuuri.
Kun on jonkin matkaa lukenut kertomusta Frankensteinista eli uudesta Prometeuksesta, alkaa miettiä Shelleyn kertomuksen problematiikkaa, syyllisyyden ja syyttömyyden tuskaa. On totta, että Frankenstein on eräässä mielessä prometeaaninen sankari, joka varastaa tulen - tieteen ja kulttuurin - jumalilta, mutta hänen uhmassaan on läsnä myös vahva halu haastaa jumalat, asettua jumalaksi jumalten paikalle: raivaan uusia teitä, tutkin tuntemattomia voimia ja paljastan maailmalle luomisen syvimmät mysteerit. Hybriksessään hän luo ihmisen, omaksi kuvakseen hän tämän luo, kaltaisekseen. Riemullisen voiman euforiassa kaikki tuntuu mahdolliselta; elämä ja kuolema ovat vain rajoja, joiden läpi on murtauduttava, ja uusi ihminen - onnellinen ja erinomainen - tulisi tätä uutta prometeusta siunaamaan luojanaan ja alkulähteenään. Yksikään isä ei voisi vaatia lapseltaan suurempaa kiitollisuutta kuin minä luomiltani uusilta ihmisiltä.
Luomistyötään myöhemmin kuvatessaan Frankenstein kertoo, kuinka hänen "puuhansa" tuntuivat usein kuvottavilta, mutta kuinka rajaton kunnianhimo yhdistyneenä yhtä rajattomaan vallantunteeseen ajoi häntä eteenpäin. Hän kerää luita ruumishuoneilta, tutkii epäpyhin sormin ihmisruumiin suunnattomia salaisuuksia. Eräänä synkkänä marraskuun yönä Frankenstein kokoaa ympärilleen tarpeelliset välineet ja sytyttää elämän kipinän kuolleista ruumiinosista koottuun, elottomana makaavaan ruumiiseen. Ruumiin himmeän kellervät silmät avautuvat, se hengittää raskaasti ja kouristuksenomainen värinä vavahduttaa sen raajoja. Loppuun palaneen kynttilän viimeisissä välähdyksissä Frankenstein näkee luomansa uuden ihmisen.
Victor Frankensteinin ensimmäinen kohtaaminen luomansa kanssa on puistattava: itsensä jumalaksi korottanut pystyy tuskin kuvailemaan tunteitaan; hän säntää suinpäin pakoon - kasvot, jotka hän näkee, herättävät kauhun, jota yksikään kuolevainen ei voi kestää: Olin katsellut häntä keskeneräisenä; silloin hän oli ruma; mutta kun nuo lihakset ja nivelet saivat liikkumiskyvyn, tuloksena oli olento jollaista ei edes Dante olisi pystynyt keksimään. Jättimäinen pettymys tekee Frankensteinista oman lapsensa kylmäverisesti hylkäävän hirviön. Kun muotopuoli hylkiölapsi herää yksin jätettynä tajuamaan petetyksi tulemisensa valtavuuden, myös hänestä tulee hirviö.
Frankensteinin ja hänen luomansa Olennon välille rakentuu pirullinen paradoksi: Frankenstein luo jotakin, joka kaikessa rujoudessaankin on kuitenkin elämää; Olento, tajutessaan rujoutensa kaikkien vihaamana hirviönä, tuhoaa sitä. Kirjan viimeisille sivuille Shelley on kirjoittanut Olennolle pitkän puolustuspuheen, jossa tämä kertoo, kuinka hänen ns. elämänsä alussa myös hänen sydämensä oli herkkä rakkaudelle ja ystävyydelle, mutta kun kärsimykset - hänen luojansa puoskaroinnin hänelle tuottamat - pakottivat minut pahuuteen ja vihaan, sydämeni ei kestänyt muutosta kärsimättä uskomattomia tuskia. [...] Onko vain minua pidettävä väärintekijänä, kun koko ihmiskunta rikkoo minua vastaan? Kysymys syyllisyydestä ei useinkaan ole yksiselitteinen, sen enempää kuin sekään, kumpaa romaanin päähenkilöä kohtaan lukija tuntee suurinta myötätuntoa.
Frankenstein tuntuu kuitenkin tajunneen luomistyönsä mukanaan tuomat ongelmat kaikessa kauheudessaan viimeistään silloin, kun Olento pyytää häntä luomaan naisen, jonka kanssa voisi elää ja jolta saisi myötätuntoa. Nainen, joka samoine puutteineen ja heikkouksineen olisi samaa heimoa kuin Olento, yhtä ruma ja kauhistuttava, ei voisi kieltää toiselta samankaltaiselta Olennolta itseään.
Aikana, jolloin negatiivinen eugeniikka tuskin edes vielä potkiskeli kapaloissaan, Frankenstein tiedemiehenä kuitenkin oivaltaa Olennon naispuolisen kumppanin luomisesta syntyvät ongelmat, jotka kulminoituvat Olennon sanoihin hän ei voisi kieltää minulta itseään. Taustalla häilyy varhaisella nupullaan olevan eugeniikan lisäksi naispuolisen hirviön seksuaalisuus, jota Frankenstein tuntuu kavahtavan vähintään yhtä paljon kuin tämän kykyä tuottaa uusia, Olennon kaltaisia jälkeläisiä. Ei riitä, että maan päälle sikiäisi paholaisten heimo, vaan myös Pandoran lipas olisi avattu ammolleen: kahden ihmisen kaltaisen tasa-arvoinen sekä yhteiskunnan kahleista ja konventioista vapaa suhde, jossa Frankensteinin luomasta nais-Olennosta kaiken lisäksi tulisi ajatteleva järjellä varustettu olento. Elämästä tulisi sietämättömän pelottavaa.
Frankenstein kieltäytyy, hylkää jälleen luomansa sekä tuhoaa onnen, johon Olento on pyrkinyt. Olennolle jää vain viimeinen uhkaus ja kosto: Minä lähden, mutta muista että minä olen läsnä hääyönäsi.
Frankensteinin morsian on Elizabeth Lavenza, orpotyttö, jonka Frankensteinin vanhemmat ovat ottaneet kasvatikseen ja joka on annettu Frankensteinille lahjaksi jo pikkulapsena: näin Elizabeth esineellistyy samalla hetkellä, kun hän ilmestyy kertomukseen. Elizabethin myötä Shelley tuokin romaaniin uuden sivujuonteen, jossa hän peilaa 1800-luvun alun käsitystä naisesta ja naisen paikasta yhteiskunnassa. Vaikka kuningatar Victorian hallituskauteen oli Frankensteinin ilmestyessä aikaa vielä reippaasti parikymmentä vuotta, on naisen paikka frankensteinerilaisessa yhteiskunnassa hyvin samankaltainen kuin keskiluokkaisen naisen viktoriaanisuuden kukoistuskaudella. Hän on enkelimäinen olento, jota alistetaan ylistämällä: nöyrä mutta alati viehättävä, suloinen, itsensä uhraava, hurskas ja aviomiehelleen täydellisen omistautunut. Hänen pyhimysmäinen sielunsa säteilee kuin alttarilamppu. Hän on kodin enkeli.
Kodin enkeli on myös passiivinen nainen, avuton ja ikuinen neitsyt. Kun Olento toteuttaa tappouhkauksensa Elizabethin ja Frankensteinin hääyönä morsiuskamarissa, jonne sulhasmies on lähettänyt muutamaa tuntia aiemmin vihityn aviovaimonsa yksin, kuva häävuoteelle paiskatusta, verettömin käsivarsin ja kauhun vääristämin kasvoin elottomana makaavasta neitsyestä menee suoraa päätä goottiestetiikan peruskuvastoon.
Lopulta kolmiodraamaan Frankenstein-Olento-Elizabeth saattaa kätkeytyä jälleen uusi paradoksi, jossa kaikilla sen osapuolilla on oma roolinsa: Elizabeth kuolee, ennen kuin hän kokee esiviktoriaanisella kaudella eläneen naisen olemisen oikeuden, lapsen synnyttämisen. Luonnonjärjestykseen kuuluva reproduktiivinen kyky on kuitenkin siirtynyt hänen tulevalle aviopuolisolleen Frankensteinille, joka eräänlaisen parthenogenesiksen kautta ja ilman naisen osallisuutta asiaan synnyttää. Syntyy hirviö. Olento-hirviön lopullisen ja traagisuudessaan taivaita hipovan kohtalon kirjailijatar sen sijaan verhoaa runolliseen metaforaan: hän katosi pimeään ja etäisyyteen.
Me, jotka olemme tulleet maailmaan hyvän matkaa Olennon "etäisyyteen" katoamisen jälkeen, pystymme oman aikamme ihmisinä tulkitsemaan kolkon metaforan merkityksen ehkä monipuolisemmin kuin Shelleyn aikalaiset. Romaanissaan Mary Shelley antaa tuomionsa kohdata ankarana kaikkia kolmiodraaman osapuolia, sillä jokainen heistä joutuu luopumaan jostakin korvaamattomasta: Elizabeth nuoresta elämästään, Frankenstein kunnianhimoisesta unelmastaan ja vihattu Olento alkuperäisestä viattomuudestaan. Vaikka Olennon katoaminen pimeyteen vertautuu lähes syntymättä jäämiseen, on Frankensteinin taakka kuitenkin ehkä vähintään yhtä raskas kantaa: hän on itse avannut kammoamansa Pandoran lippaan ja päästänyt valloilleen luonnonvoimat ja modernin biologian pelottavat mahdollisuudet.
Victor Frankensteinin aikana luonnontieteilijöillä oli jo jotakuinkin selvä käsitys ihmisruumiin fysiologiasta ja anatomiasta mutta ennenkaikkea kuitenkin "elämänvoimasta", jota vielä Shelleyn aikaan uskottiin olevan orgaanisissa aineissa. Frankensteinissa sen nimihenkilö, joka aikaisemmin oli innokkaana tutkinut alkemistien kirjoituksia ohjataan Ingolstadtin yliopistossa opiskelemaan "luonnonfilosofiaa", silloisen aikakauden modernia kemiaa. Sen jälkeen mikään ei ole enää entisen kaltaista.
Kuunnellessaan professorien luentoja nuori Victor tajuaa aiemmin ihailemiensa Paracelsuksen ja Albertus Magnuksen opit primitiivisiksi; hän näkee huikaisevan valon kuin salamanvälähdyksenä, joka halkaisee maailman kahtia, uuteen ja vanhaan: uuden ajan luonnonfilosofit tunkeutuvat luonnon salaisuuksiin ja osoittavat miten se toimii piilossa ihmissilmältä. He kohoavat taivaisiin; he ovat selvittäneet verenkierron ja hengittämämme ilman luonteen. He ovat hankkineet uusia ja miltei rajattomia kykyjä; he pystyvät hallitsemaan taivaan salamat, jäljittelemään maanjäristyksiä ja jopa pilkkaamaan näkymätöntä maailmaa sen omilla varjoilla. "Elämänvoima" joutaa tunkiolle alkemistien seuraksi.
Käännynnäiset ovat usein omaksumansa uuden opin hurmahenkisimpiä toteuttajia, niin myös nuori Victor, jonka avoimeen mieleen ihmeellinen, uuden kemian oppi lankeaa kuin kevätsade kuivaan maaperään. Frankenstein, megalomaanisessa hurmiossaan, vannoo raivaavansa uusia teitä, tutkivansa tuntemattomia voimia ja paljastavansa hämmentyneelle - ja hämmentyvälle - maailmalle luomisen syvimmät mysteerit.
Oma hämmentynyt nykymaailmamme on käynyt varsinkin viimeisen satavuotisjakson aikana dialogia Mary Shelleyn romaanin kanssa tieteen rajoista: voiko tieteellä ylipäätään olettaa olevan rajoja? Pitäisikö niitä olla? Jos rajoja ryhdytään vetämään, kuka ne määrittelee?
Frankensteinin tapauksessa rajat ilmeisesti ylitettiin, mutta tieteellisessä katsannossa Olennon luominen, yhtä kaikki, oli valtava tieteellinen saavutus. Tai ainakin oli niin kauan kun Olento makasi leikkauspöydällä kokoonkursittuna velttona hahmona. Mutta sitten: hänen silmänsä [...] tuijottivat minua. Hänen suunsa avautui ja hän mumisi kurkustaan joitakin epäselviä korahduksia [...] toinen käsi ojentui eteenpäin ilmeisesti pidättääkseen minua [...] Sinä hetkenä Victor Frankenstein tajuaa, että hänen luomansa Olento on itsenäinen yksilö, jota hän ei pysty kaikkivaltiaana Luojana hallitsemaan. Frankenstein tajuaa myös, ettei hän niin tahtoessaan pysty peruuttamaan tieteellistä koettaan, että häneltä puuttuu siihen tarvittava tieto-taito. Pandoran lipas on auennut. Peruuttamattomasti.
Pandoran lipas on ammollaan ja sen myötä tuomiopäivän pasuunat ovat alkaneet pauhata. Frankensteinin kädenjälkeä on nähty ydinvoimaan perustuvassa tuhoamisteknologiassa, rokotuksissa, geenimanipulaatiossa, kemiallisessa ja bakteerisodankäynnissä, ehkäisypillereissä, kloonatuissa lampaissa...vain muutamia poimintoja metrien pituiselta listalta. Yhtä suureen intoon ovat yltäneet kuitenkin myös profrankensteineriaanit, jotka ovat nostaneet keskusteluun modernin biologisen ja geneettisen tutkimuksen valtavat mahdollisuudet - tosin sillä edellytyksellä, että tiedemiehet ja tutkijat tunnistavat vastuunsa, joka ulottuu myös meidän jälkeemme tulevien sukupolvien siunaukseksi - tai sitten kiroukseksi. Profrankensteineriaanisen siunauksen puolesta puhuvat suuntaavat valokeilan vaikkapa monien entisten aikojen tappavien tautien kukistajiksi osoittautuneisiin niin lääketieteen kuin myös modernin fysiikan, kemian ja teknologian sovelluksiin. Siinä maisemassa on prometeaaninen tiedon etsintä varmasti lunastanut olemassaolon oikeutuksensa.
Tärkeintä oli tunne. Se antoi matkasauvan aitoon esteettiseen kokemukseen, jonka ensisijaisena lähteenä oli luonto kaikessa mahtavuudessaan, mutta johon sisältyi myös pelkoa ja kauhun sekaista kunnioitusta. Mahtava luonto oli romantiikan käsityksen mukaan paitsi pelon ja painajaisten maailma myös yliluonnollisten olentojen tyyssija. Näiden olentojen kautta ja välityksellä ihminen pyrki kohti rajatonta, kohti sielun salattuja syvyyksiä, kohti sitä neroa, joka jokaisessa ihmisyksilössä uinui piilossa. Tähän pyrkivät myös Percy Shelley ja lordi Byron, joiden korkealentoista keskustelua elämän luomisen mahdollisuuksista Mary Shelley innokkaana kuunteli, siihen kuitenkaan itse osallistumatta. Hieman myöhemmin tuosta keskustelusta syntyi eräs niin kutsutun goottikirjallisuuden hienoimmista teoksista.
Mary Shelleyn vuonna 1816 Villa Diodatissa kirjoittama kauhutarina, romaani Frankenstein; or The Modern Prometheus, julkaistiin vuonna 1818 ilman kirjailijan nimeä viidensadan kappaleen painoksena ja Percy Bysshe Shelleyn kirjoittamalla esipuheella varustettuna. Teoksen vastaanotto oli vaihtelevaista, osa kriitikoista kiitteli, osa sivuutti romaanin pelkällä olankohautuksella. Mitä enemmän aikaa julkaisuajankohdasta on kulunut, sen vuolaammin Shelleyn kertomusta on kiitelty. Todellinen hehkutus alkoi sen jälkeen, kun tultiin oivaltamaan ne monet tulkinnat, jotka sitovat Frankensteinin tiiviisti nykyaikaan ja sen moniin ongelmiin.
Teoksen ydinajatus asettuu tarjolle sen kaksoisnimen jälkimmäisessä osassa "or The Modern Prometheus", jolla Shelley liittää romaaninsa tiiviisti antiikin mytologian Prometeukseen. Titaaneihin kuulunut Prometeus täytti Olympoksen jumalten käskyn luoda ihminen maasta ja vedestä, mutta ei malttanut lopettaa askareitaan siihen. Jumalten tyrmistykseksi innokas titaani myös varasti Hefaistokselta tulen ja jumalatar Ateenalta viisauden. Rosvouksen seurauksena jumalten kosto, nemesis, oli säälimätön, sillä röyhkeä titaani oli syyllistynyt ennenkuulumattomaan hybrikseen. Eikä tässä vielä kaikki, sillä luomistyönsä ohessa hän oli myös opettanut maasta ja vedestä luomansa olennon käyttämään Hefaistokselta ja Ateenalta varastamiaan taitoja. Näin syntyi tiede, syntyi kulttuuri.
Kun on jonkin matkaa lukenut kertomusta Frankensteinista eli uudesta Prometeuksesta, alkaa miettiä Shelleyn kertomuksen problematiikkaa, syyllisyyden ja syyttömyyden tuskaa. On totta, että Frankenstein on eräässä mielessä prometeaaninen sankari, joka varastaa tulen - tieteen ja kulttuurin - jumalilta, mutta hänen uhmassaan on läsnä myös vahva halu haastaa jumalat, asettua jumalaksi jumalten paikalle: raivaan uusia teitä, tutkin tuntemattomia voimia ja paljastan maailmalle luomisen syvimmät mysteerit. Hybriksessään hän luo ihmisen, omaksi kuvakseen hän tämän luo, kaltaisekseen. Riemullisen voiman euforiassa kaikki tuntuu mahdolliselta; elämä ja kuolema ovat vain rajoja, joiden läpi on murtauduttava, ja uusi ihminen - onnellinen ja erinomainen - tulisi tätä uutta prometeusta siunaamaan luojanaan ja alkulähteenään. Yksikään isä ei voisi vaatia lapseltaan suurempaa kiitollisuutta kuin minä luomiltani uusilta ihmisiltä.
Luomistyötään myöhemmin kuvatessaan Frankenstein kertoo, kuinka hänen "puuhansa" tuntuivat usein kuvottavilta, mutta kuinka rajaton kunnianhimo yhdistyneenä yhtä rajattomaan vallantunteeseen ajoi häntä eteenpäin. Hän kerää luita ruumishuoneilta, tutkii epäpyhin sormin ihmisruumiin suunnattomia salaisuuksia. Eräänä synkkänä marraskuun yönä Frankenstein kokoaa ympärilleen tarpeelliset välineet ja sytyttää elämän kipinän kuolleista ruumiinosista koottuun, elottomana makaavaan ruumiiseen. Ruumiin himmeän kellervät silmät avautuvat, se hengittää raskaasti ja kouristuksenomainen värinä vavahduttaa sen raajoja. Loppuun palaneen kynttilän viimeisissä välähdyksissä Frankenstein näkee luomansa uuden ihmisen.
Victor Frankensteinin ensimmäinen kohtaaminen luomansa kanssa on puistattava: itsensä jumalaksi korottanut pystyy tuskin kuvailemaan tunteitaan; hän säntää suinpäin pakoon - kasvot, jotka hän näkee, herättävät kauhun, jota yksikään kuolevainen ei voi kestää: Olin katsellut häntä keskeneräisenä; silloin hän oli ruma; mutta kun nuo lihakset ja nivelet saivat liikkumiskyvyn, tuloksena oli olento jollaista ei edes Dante olisi pystynyt keksimään. Jättimäinen pettymys tekee Frankensteinista oman lapsensa kylmäverisesti hylkäävän hirviön. Kun muotopuoli hylkiölapsi herää yksin jätettynä tajuamaan petetyksi tulemisensa valtavuuden, myös hänestä tulee hirviö.
Frankensteinin ja hänen luomansa Olennon välille rakentuu pirullinen paradoksi: Frankenstein luo jotakin, joka kaikessa rujoudessaankin on kuitenkin elämää; Olento, tajutessaan rujoutensa kaikkien vihaamana hirviönä, tuhoaa sitä. Kirjan viimeisille sivuille Shelley on kirjoittanut Olennolle pitkän puolustuspuheen, jossa tämä kertoo, kuinka hänen ns. elämänsä alussa myös hänen sydämensä oli herkkä rakkaudelle ja ystävyydelle, mutta kun kärsimykset - hänen luojansa puoskaroinnin hänelle tuottamat - pakottivat minut pahuuteen ja vihaan, sydämeni ei kestänyt muutosta kärsimättä uskomattomia tuskia. [...] Onko vain minua pidettävä väärintekijänä, kun koko ihmiskunta rikkoo minua vastaan? Kysymys syyllisyydestä ei useinkaan ole yksiselitteinen, sen enempää kuin sekään, kumpaa romaanin päähenkilöä kohtaan lukija tuntee suurinta myötätuntoa.
Frankenstein tuntuu kuitenkin tajunneen luomistyönsä mukanaan tuomat ongelmat kaikessa kauheudessaan viimeistään silloin, kun Olento pyytää häntä luomaan naisen, jonka kanssa voisi elää ja jolta saisi myötätuntoa. Nainen, joka samoine puutteineen ja heikkouksineen olisi samaa heimoa kuin Olento, yhtä ruma ja kauhistuttava, ei voisi kieltää toiselta samankaltaiselta Olennolta itseään.
Aikana, jolloin negatiivinen eugeniikka tuskin edes vielä potkiskeli kapaloissaan, Frankenstein tiedemiehenä kuitenkin oivaltaa Olennon naispuolisen kumppanin luomisesta syntyvät ongelmat, jotka kulminoituvat Olennon sanoihin hän ei voisi kieltää minulta itseään. Taustalla häilyy varhaisella nupullaan olevan eugeniikan lisäksi naispuolisen hirviön seksuaalisuus, jota Frankenstein tuntuu kavahtavan vähintään yhtä paljon kuin tämän kykyä tuottaa uusia, Olennon kaltaisia jälkeläisiä. Ei riitä, että maan päälle sikiäisi paholaisten heimo, vaan myös Pandoran lipas olisi avattu ammolleen: kahden ihmisen kaltaisen tasa-arvoinen sekä yhteiskunnan kahleista ja konventioista vapaa suhde, jossa Frankensteinin luomasta nais-Olennosta kaiken lisäksi tulisi ajatteleva järjellä varustettu olento. Elämästä tulisi sietämättömän pelottavaa.
Frankenstein kieltäytyy, hylkää jälleen luomansa sekä tuhoaa onnen, johon Olento on pyrkinyt. Olennolle jää vain viimeinen uhkaus ja kosto: Minä lähden, mutta muista että minä olen läsnä hääyönäsi.
Frankensteinin morsian on Elizabeth Lavenza, orpotyttö, jonka Frankensteinin vanhemmat ovat ottaneet kasvatikseen ja joka on annettu Frankensteinille lahjaksi jo pikkulapsena: näin Elizabeth esineellistyy samalla hetkellä, kun hän ilmestyy kertomukseen. Elizabethin myötä Shelley tuokin romaaniin uuden sivujuonteen, jossa hän peilaa 1800-luvun alun käsitystä naisesta ja naisen paikasta yhteiskunnassa. Vaikka kuningatar Victorian hallituskauteen oli Frankensteinin ilmestyessä aikaa vielä reippaasti parikymmentä vuotta, on naisen paikka frankensteinerilaisessa yhteiskunnassa hyvin samankaltainen kuin keskiluokkaisen naisen viktoriaanisuuden kukoistuskaudella. Hän on enkelimäinen olento, jota alistetaan ylistämällä: nöyrä mutta alati viehättävä, suloinen, itsensä uhraava, hurskas ja aviomiehelleen täydellisen omistautunut. Hänen pyhimysmäinen sielunsa säteilee kuin alttarilamppu. Hän on kodin enkeli.
Kodin enkeli on myös passiivinen nainen, avuton ja ikuinen neitsyt. Kun Olento toteuttaa tappouhkauksensa Elizabethin ja Frankensteinin hääyönä morsiuskamarissa, jonne sulhasmies on lähettänyt muutamaa tuntia aiemmin vihityn aviovaimonsa yksin, kuva häävuoteelle paiskatusta, verettömin käsivarsin ja kauhun vääristämin kasvoin elottomana makaavasta neitsyestä menee suoraa päätä goottiestetiikan peruskuvastoon.
Lopulta kolmiodraamaan Frankenstein-Olento-Elizabeth saattaa kätkeytyä jälleen uusi paradoksi, jossa kaikilla sen osapuolilla on oma roolinsa: Elizabeth kuolee, ennen kuin hän kokee esiviktoriaanisella kaudella eläneen naisen olemisen oikeuden, lapsen synnyttämisen. Luonnonjärjestykseen kuuluva reproduktiivinen kyky on kuitenkin siirtynyt hänen tulevalle aviopuolisolleen Frankensteinille, joka eräänlaisen parthenogenesiksen kautta ja ilman naisen osallisuutta asiaan synnyttää. Syntyy hirviö. Olento-hirviön lopullisen ja traagisuudessaan taivaita hipovan kohtalon kirjailijatar sen sijaan verhoaa runolliseen metaforaan: hän katosi pimeään ja etäisyyteen.
Me, jotka olemme tulleet maailmaan hyvän matkaa Olennon "etäisyyteen" katoamisen jälkeen, pystymme oman aikamme ihmisinä tulkitsemaan kolkon metaforan merkityksen ehkä monipuolisemmin kuin Shelleyn aikalaiset. Romaanissaan Mary Shelley antaa tuomionsa kohdata ankarana kaikkia kolmiodraaman osapuolia, sillä jokainen heistä joutuu luopumaan jostakin korvaamattomasta: Elizabeth nuoresta elämästään, Frankenstein kunnianhimoisesta unelmastaan ja vihattu Olento alkuperäisestä viattomuudestaan. Vaikka Olennon katoaminen pimeyteen vertautuu lähes syntymättä jäämiseen, on Frankensteinin taakka kuitenkin ehkä vähintään yhtä raskas kantaa: hän on itse avannut kammoamansa Pandoran lippaan ja päästänyt valloilleen luonnonvoimat ja modernin biologian pelottavat mahdollisuudet.
Victor Frankensteinin aikana luonnontieteilijöillä oli jo jotakuinkin selvä käsitys ihmisruumiin fysiologiasta ja anatomiasta mutta ennenkaikkea kuitenkin "elämänvoimasta", jota vielä Shelleyn aikaan uskottiin olevan orgaanisissa aineissa. Frankensteinissa sen nimihenkilö, joka aikaisemmin oli innokkaana tutkinut alkemistien kirjoituksia ohjataan Ingolstadtin yliopistossa opiskelemaan "luonnonfilosofiaa", silloisen aikakauden modernia kemiaa. Sen jälkeen mikään ei ole enää entisen kaltaista.
Kuunnellessaan professorien luentoja nuori Victor tajuaa aiemmin ihailemiensa Paracelsuksen ja Albertus Magnuksen opit primitiivisiksi; hän näkee huikaisevan valon kuin salamanvälähdyksenä, joka halkaisee maailman kahtia, uuteen ja vanhaan: uuden ajan luonnonfilosofit tunkeutuvat luonnon salaisuuksiin ja osoittavat miten se toimii piilossa ihmissilmältä. He kohoavat taivaisiin; he ovat selvittäneet verenkierron ja hengittämämme ilman luonteen. He ovat hankkineet uusia ja miltei rajattomia kykyjä; he pystyvät hallitsemaan taivaan salamat, jäljittelemään maanjäristyksiä ja jopa pilkkaamaan näkymätöntä maailmaa sen omilla varjoilla. "Elämänvoima" joutaa tunkiolle alkemistien seuraksi.
Käännynnäiset ovat usein omaksumansa uuden opin hurmahenkisimpiä toteuttajia, niin myös nuori Victor, jonka avoimeen mieleen ihmeellinen, uuden kemian oppi lankeaa kuin kevätsade kuivaan maaperään. Frankenstein, megalomaanisessa hurmiossaan, vannoo raivaavansa uusia teitä, tutkivansa tuntemattomia voimia ja paljastavansa hämmentyneelle - ja hämmentyvälle - maailmalle luomisen syvimmät mysteerit.
Oma hämmentynyt nykymaailmamme on käynyt varsinkin viimeisen satavuotisjakson aikana dialogia Mary Shelleyn romaanin kanssa tieteen rajoista: voiko tieteellä ylipäätään olettaa olevan rajoja? Pitäisikö niitä olla? Jos rajoja ryhdytään vetämään, kuka ne määrittelee?
Frankensteinin tapauksessa rajat ilmeisesti ylitettiin, mutta tieteellisessä katsannossa Olennon luominen, yhtä kaikki, oli valtava tieteellinen saavutus. Tai ainakin oli niin kauan kun Olento makasi leikkauspöydällä kokoonkursittuna velttona hahmona. Mutta sitten: hänen silmänsä [...] tuijottivat minua. Hänen suunsa avautui ja hän mumisi kurkustaan joitakin epäselviä korahduksia [...] toinen käsi ojentui eteenpäin ilmeisesti pidättääkseen minua [...] Sinä hetkenä Victor Frankenstein tajuaa, että hänen luomansa Olento on itsenäinen yksilö, jota hän ei pysty kaikkivaltiaana Luojana hallitsemaan. Frankenstein tajuaa myös, ettei hän niin tahtoessaan pysty peruuttamaan tieteellistä koettaan, että häneltä puuttuu siihen tarvittava tieto-taito. Pandoran lipas on auennut. Peruuttamattomasti.
Pandoran lipas on ammollaan ja sen myötä tuomiopäivän pasuunat ovat alkaneet pauhata. Frankensteinin kädenjälkeä on nähty ydinvoimaan perustuvassa tuhoamisteknologiassa, rokotuksissa, geenimanipulaatiossa, kemiallisessa ja bakteerisodankäynnissä, ehkäisypillereissä, kloonatuissa lampaissa...vain muutamia poimintoja metrien pituiselta listalta. Yhtä suureen intoon ovat yltäneet kuitenkin myös profrankensteineriaanit, jotka ovat nostaneet keskusteluun modernin biologisen ja geneettisen tutkimuksen valtavat mahdollisuudet - tosin sillä edellytyksellä, että tiedemiehet ja tutkijat tunnistavat vastuunsa, joka ulottuu myös meidän jälkeemme tulevien sukupolvien siunaukseksi - tai sitten kiroukseksi. Profrankensteineriaanisen siunauksen puolesta puhuvat suuntaavat valokeilan vaikkapa monien entisten aikojen tappavien tautien kukistajiksi osoittautuneisiin niin lääketieteen kuin myös modernin fysiikan, kemian ja teknologian sovelluksiin. Siinä maisemassa on prometeaaninen tiedon etsintä varmasti lunastanut olemassaolon oikeutuksensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti