torstai 1. tammikuuta 2015


                      A.S. Byatt: Ragnarök jumalten tuho (2011; suomennos 2013)

Maa järkkyi ja vavahteli, aurinko meni mustaksi kuin suruvaate, ja kuu muuttui kauttaaltaan verenpunaiseksi. Taivaan tähdet putosivat maahan [...] Taivas hävisi näkyvistä kuin kirja, joka kääritään kokoon, ja kaikki vuoret ja saaret siirtyivät paikaltaan [...] Salamat leimusivat, ukkonen jylisi, ja tuli niin ankara järistys, ettei sellaista ole ollut koko sinä aikana, jonka ihminen on ollut maan päällä.

[...] ja maailman valo meni sekaisin, se kävi mustaksi ja hehkuvan valkoiseksi, hornanpimeäksi ja tulenpunaiseksi. [...] valo alkoi kirvota tähdistä, ne putosivat kuin loppuun palaneet kynttilät tai sammuneet ilotulitusraketit ja ropisivat palavaan, kiehuvaan maahan. [...] Jäljellä oli enää musta liemi, jonka tasainen pinta välkkyi niiden pienten, kalpeiden valopisteiden kajossa, jotka vielä kiiluivat tähtien rei'issä.

Kahta profeetallista näkyä, samankaltaista hurjuudessaan ja kuvailun jylhyydessä, erottaa toisistaan yli tuhannen vuoden aikajänne. Edellinen on katkelma Johanneksen ilmestyskirjasta, joka todennäköisesti kirjoitettiin Vähässä-Aasiassa 90-luvulla jaa. Jälkimmäinen on englantilaisen kirjailija Antonia Susan Byattin versioima ote Islannin kuuluisimman runoilijan, Snorri Sturlusonin Edda-runoelman proosamuunnelmasta, jonka islantilaisskaldi kirjoitti 1220-luvulla Islannissa. Molempien teema on sama, apokalyptinen maailmanlopun taistelu, jossa niin maailma kuin kaikki sitä asuttavat elolliset tuhoutuvat.

Sekä Johanneksen ilmestyskirja, alkuperäinen Edda-runoelma mutta myös A.S.Byattin rekonstruktio viime mainitusta ovat ravistuttavaa luettavaa, joka kaiken loppumisen ja menettämisen aiheuttamasta kauhusta huolimatta tarjoaa upean näkemyksen maailmanlopussa saapuvasta jumalten hämärästä, ragnarökistä. Ennen kaiken lopullista loppua Byattin teksti lähes juopuu omasta taidokkuudestaan, kuten vaikkapa kirjailijan kuvaillessa meressä temmeltävää makrilliparvea: Veden halki syöksyvä makrilliparvi oli kuin yksi suunnaton otus, jolla oli valtava vatsa, se kuohui ja vääntelehti ja kääntelehti vihreänä, vaaleanpunaisena, indigonsinisenä ja teräksenharmaana. Silloin kun kaikki on Eddan kuvailemassa maailmassa vielä hyvin, se on värien valtakunta: on tulipunaista, gagaatinmustaa, rubiininpunaista, voinkeltaista, liidunvalkoista - lukija vaeltaa värien keskellä kuin ohikulkija, joka pimeällä ja märällä kadulla tuijottaa ikkunasta kirkkaasti valaistuun aarrekammioon.

Runsaan värien käytön lisäksi Byatt on pehmentänyt kerrottavakseen tullutta tarinaa myös liittämällä siihen lyyrisen kehyskertomuksen Laihasta lapsesta, hänestä itsestään 1930-luvun Englannissa. Kun toinen maailmansota syttyy, Laiha lapsi on kolmivuotias. Sheffieldin teräskaupungissa vietetty rikinkatkuinen - ja epäterveellinen - varhaislapsuus savuavien tehtaanpiippujen varjossa päättyy, kun lapsi äiteineen siirretään sodan jaloista Englannin maaseudulle. Siellä Byattin taaksepäin katsova silmä näkee myyttisen kadotetun paratiisin viisivuotiaan kulkiessa kahden mailin koulumatkansa pitkin kevätesikkojen, leinikkien, tuhatkaunojen ja virnojen peittämiä niittyjä, ohi pensasaitojen, jotka pursuivat kukkia ja sitten marjoja: oratuomea, orapihlajaa, koiranruusuja, siellä täällä saarnipuukin noenmustine silmuineen.

Viisivuotias saa uskonnonopetusta keskiviikkoisin lähikirkossa, jossa kiltti kirkkoherra kertoo Jeesuksesta, kiltistä, lauhkeasta ja lempeästä. Kirkkoherra näyttää myös kuvia, joista yhdessä Jeesus saarnaa söpöistä eläimistä koostuvalle seurakunnalle, kaniineille, peuranvasoille ja oraville ja joista jokainen on todentuntuisempi kuin jumalainen ihmishahmo. Laiha lapsi yritti tuntea jotakin katsoessaan kuvaa, mutta ei onnistunut. Sen sijaan Laiha lapsi tietää - vaikka ei tiedä tietävänsä, että aikuisten maailmaa varjostaa pelko lähestyvästä tuhosta. Että sen maailman, jonka vanhemmat ihmiset tuntevat, loppu on käsillä.

Pian Laiha lapsi löytää äitinsä vanhan tenttikirjan, jota tämä on opiskeluaikoinaan käyttänyt apuna valmistautuessaan skandinaavisten muinaiskielten tenttiin - kirja on Asgård ja jumalat, jykevä, vihreisiin kansiin sidottu teos, täynnä salaperäisiä teräskaiverruksia susista, vellovista vesistä, maagisista ja mahtavista olennoista. Laiha lapsi alkaa tuntea kuuluvansa samaan kansaan kuin pohjoiset kansat, sillä hän itsekin on pohjoisen väkeä, kotoisin seuduilta, joilla aikoinaan lienee sijainnut norjalaisten soturikuninkaiden Jorvik. Lapsi tempautuu mukaan kirjan tapahtumiin intohimoisesti, ja yhtä intohimoisesti hän tutkii kirjan vanhahtavaa, taidokasta kuvitusta.

Eräs Asgård ja jumalat -teoksen teräspiirroksista kiehtoo aivan erityisesti lapsen mielikuvitusta, kuva, joka esittää Riesengebirgen kalliomöhkäleitä, kivenjärkäleitä, joilla on piirteettömät päät ja kädettömät kädentapaiset. Riesengebirgen - Jättiläisvuoriston - kiviset jättiläiset herättävät lapsessa halun kirjoittaa; vaikka ne näyttävät maailmasta sen pelottavan puolen, ne täyttävät sen myös räjähtävällä energialla ja voimalla. 

Vuoren muodottomuus muuttuu eläviksi kasvoiksi katsojan silmässä, samoin niittykävelyllä kaukaa siintävä pensas tai puupölkky on hetken ajan ärisevä koira, riippuva puunoksa muuttuu kiiltäväsilmäiseksi käärmeeksi. Lapsi kohtaa uudenlaisen kokemuksen, tunteen siitä, että kykenee luomaan maagisia olentoja, jättiläisiä ja jumalia. Joskus hän näkee peilistään kivijättiläisten kasvottomat kasvot, niiden muodottomat kasvot tiiraillessaan itseään kaasunaamarinsa kuonon takaa ilmahälytysharjoituksissa.

Ex nihilo nihil fit  -  Laiha sota-ajan lapsi, joka on juuri löytänyt oman kykynsä luoda mielikuvituksensa kautta maailmoja, alkaa pohtia, miten tyhjästä voi syntyä jotakin. Mitä Asgård-tarinoiden alussa oli, kysyy Laiha lapsi ja etsii vastauksen äidin vanhasta tenttikirjasta:

                                                         Aikojen alussa
                                                         ei ollut mitään, ei hiekkaa, ei vettä,
                                                         ei viileää merta,
                                                         ei maata ollut
                                                         ei taivasta yllä;
                                                         oli suunnaton kita,
                                                         ei kasvanut ruoho. 

Tyhjyydessä kelluvasta suunnattomasta kidasta, Ginnungagapista, syntyvät vähin erin jättiläisten lisäksi myös jumalat, joista Odin, jumalten kuningas, luo maailman. Skandinaavisen mytologian mukaan maailma jakautuu yhdeksään maailmaan, joista Midgård, "Keskipiha", sijaitsee keskimmäisenä ja jota ihmiset asuttavat. Sen yläpuolella on jumalten, aasojen, asuinpaikka Asgård. Midgårdin ja Asgårdin ulkopuolella on Utgård, ulkopuoli, missä jättiläiset ja pahuuden henget väijyvät ja saalistavat.

Jumalat loivat myös auringon ja kuun, joiden kintereillä juoksevat sudet kita auki taivaankappaleiden kantapäitä näykkien, koskaan lepäämättä tai väsymättä. Mytologia ei kerro, kuka sudet loi; ne vain ilmestyivät ärisevinä jostakin ja ovat osa ajan kiertokulkua. Koska maailma oli alunperin luotu Ginnungagapissa muodostuneen jättiläisen kallon sisälle, siellä ovat olleet myös mielensisäiset sudet aina taivaallisen kulkueen alusta asti. Nykyajan psykoanalyyttiseen tulkitsemiseen tottuneen ihmisen silmät ovat näkevinään nämä mielensisäiset sudet arkkityyppisinä kollektiivisen piilotajunnan välittäminä symboleina, jotka mielellään pesiytyvät myytteihin, satuihin ja kansanperinteeseen. Ragnarökissä esiintyvät symboliset sudet voidaan näin nähdä osana jatkumoa, jonka eräs virstanpylväs löytyy lähes seitsemänsataa vuotta myöhemmin Sigmund Freudin ja Carl Jungin ID-osastolta.

Jumalten  asuinsijakseen rakentama Asgård on kaunis. On kultaisia lautasia herkkujen syömiseen ja kultapikareita siman juomista varten. On kultakiekkoja heitettäväksi ja kullasta veistettyjä pelinappuloita, joilla pelata tammi- ja shakkipelejä. Asgårdin jumalaiset asujat tekevät toisilleen kepposia ja riitelevät. He haastavat Utgårdin jättiläiset, palaavat takaisin herkkujensa ja kultalautastensa luo ja laulavat omaa ylistystään. He elävät ja juhlivat kuin jumalat, he taistelevat ja metelöivät, sillä Asgårdissa on onni saada kuolla leikeissä - taisteluissa - joka päivä, ja herätä illaksi jälleen eloon juhlimaan. Byatt luonnehtii aasoja "yksioikoisiksi olennoiksi", jotka keskittyvät taisteluihin ja ruokaan - he ovat Riesengebirgen piirteettömien kivijättiläisten kaltaisia, sillä heidän sisäistä elämäänsä ei kuvata millään tavalla. Laihan lapsen määrittelyn mukaan he eivät olleet "henkilöhahmoja", joiden tekemisiin olisi voinut eläytyä oman mielikuvituksensa voimin.

Odin, jumalten valtias, asuu Valhallassa, Asgårdin valtavassa juhlasalissa, jossa on kultakilvistä tehty katto ja viisisataa ovea. Seuranaan Odinilla on taisteluissa kuolleita sotureita, jotka valkyriat ovat myrskytuulella ratsastaen kantaneet Valhallaan jatkamaan pitkät päivät pääksytysten juhlimista villisikapaistin ja siman vauhdittamina. Yksisilmäinen Odin on tämän riekkuvaisen metsästysseurueen jumala, hurjan ajojoukon keskipiste, jonka kohortit ratsastavat yli taivaan koskaan uupumatta, koskaan pysähtymättä, torvet räikkyen tuulessa, kaviot jytisten. Laiha lapsi miettii Odinia kyyristellessään kotinsa portaidenaluskomerossa kuuntelemassa taivaalta vyöryvää ääntä, pommien etäistä ujellusta, potkurien jyrinää, yläpuolella häälyvää ukkosta. Odinin, sodan jumalan, tarina on hyvä tarina, siinä on merkitystä, siinä on pelkoa ja vaaraa ja hallitsemattomia asioita. Päiväsaikaan aurinkoiset pellot. Öisin tuhoa enteilevä surina taivaalla.

Vaikka Laiha lapsi onkin vankasti sitä mieltä, että Asgårdin jumalten tekemisiin ei pysty eläytymään oman mielikuvituksensa kannattelemana, esittelee Snorri Sturluson heidät enisijaisesti kuitenkin juuri heidän tekemisiensä, heidän tekojensa kautta. Sanat, joilla Sturluson - ja Byatt hänen jälkeensä - kertovat teoista ja tapahtumista ovat mestarillisesti konstruoituja ja suorastaan nujertavia intohimoisessa suggestiivisuudessaan. 

Jotakin kuitenkin puuttuu: tekojen liikkeellepaneva, alitajunnasta kumpuava voiman alkulähde ja teon motiivin tarkempi analysointi jää sivurooliin. Niinpä Odinilla on tieto voimista, jotka sitovat asioita yhteen, ja riimuista joilla näitä voimia luetaan ja hallitaan kuin myös siitä, miten näitä voimia käytetään. Hänen kostonsa on kauhea, ja hänelle toimitetut uhrit ovat kauheita. Mutta sitä kysymystä, jonka jo viisivuotias Laiha lapsi osaa kysyä ja johon hän haluaisi saada vastauksen, ei Ragnarökissä koskaan kysytä: miksi? Miksi jumala toimii siten kuin toimii? 

Eräänlainen vastaus löytyy kullanhohtoisen, heleän Baldurin, valon jumalan ja Odinin ja Frigg-jumalattaren vaaleahiuksisen ja sinisilmäisen pojan kohtalosta. Baldurista, muodoltaan kauniista ja luonteeltaan rakastettavasta, säteilee kirkasta valoa koko ympäristöön. Kaikki rakastavat Balduria - hän on ilmiselvästi aivan liian hyvä ollakseen totta, joten hänen kohtalokseen tulee kuolla nuorena, säteilevän kauniina.

Baldurin kuolema muodostaa ensimmäisen lenkin ketjussa, joka johtaa kaikkien jumalien kuolemaan ragnarökissä, jumalten tuhossa. Kohtalokkaaksi muodostuvat tapahtumat saavat alkunsa Baldurin unista, joissa hän näkee oman kuolemansa ja joutuu syvän masennuksen valtaan. Hänen äitinsä, jumalatar Frigg yrittää mitätöidä enneunien kantaman viestin ja lähtee vannottamaan kaikkia olentoja maan päällä, ilmassa ja valtameressä, etteivät ne koskaan vahingoittaisi Balduria. Kaikki mahdolliset olennot antavat lupauksensa, joista muodostuu tarinassa eräänlainen suuri, kirjailtu kuvakudos, joka peittää maan pinnan ja jonka nurjalla puolella risteilevät monimutkaisesti yhteen punotut langat. Kaikki mahdolliset olennot paitsi yksi, misteli. Valhallan länsipuolelle saapuessaan matkan ponnistuksista uupunut Frigg tuskin huomaa saarnipuuhun kietoutunutta, lähes hengetöntä loiskasvia, joka kaiken lisäksi on aivan liian nuori lupaamaan yhtään mitään.

Frigg palaa palatsiinsa Fensaliriin, ja siellä alkavat mahtavat kemut: jumalat juhlistavat taistellen ja huutaen maan, ilman, tulen, veden ja niillä elävien olentojen yhteenkuuluvuutta. Keskipisteenä on kaunis Baldur, joka ylpeänä saavuttamastaan haavoittumattomuudesta seisoo lauhkeana saadessaan niskaansa aseryöpyn keppejä, sauvoja, kiviä, kirveenteriä, veitsiä, tikareita, miekkoja, keihäitä ja lopulta myös Thorin ukkosvasaran. Kaikki aseet kaartavat kauniisti takaisin heittäjilleen. Se oli paras leikki mitä koskaan oli keksitty. Jumalat nauroivat ja hymyilivät ja heittivät heittämistään.

Juhliin saapuu myös Loki, temppuja täynnä oleva kaaoksen ja valeasujen asiantuntija, joka myös on jumalista modernein, lähes nykyihmisen kaltainen, monikasvoisuudessaan kompleksinen ja ristiriitainen juonittelija, ja nykylukijan silmissä ehkä tarun kiintoisin hahmo: Hän oli kaunis [...] mutta hänen kauneuttaan oli vaikea tavoittaa tai nähdä, sillä hän tuikki, häilähteli, suli ja sekottui alati, hänellä oli muodottoman liekin muoto, hän oli kieppuvien neulojen nauha putouksen muodottomassa vesimassassa. Hän oli näkymätön tuuli, joka juoksutti pilviä kumpuina ja nauhoina. [...] Loki oli ilkamoiva ja vaarallinen, ei hyvä eikä paha.  Mutta... kompleksisuudessaan hän on myös ulkopuolinen ja ylettömyyksiin taipuvainen.

Juhliin saapuessaan Lokilla on mukanaan mistelistä muovaamansa teräväkärkinen heittokeihäs, ja mielessään juoni, silkasta pahanteon ilosta punottu, jolla hän tietää pystyvänsä lopettamaan jumalten riemuhuudot, kertaheitolla. Kateellinen Loki paikallistaa yleisen riemun keskeltä sokean Hödurin, Friggin toisen pojan, jonka hän viekoittelee leikkiin mukaan. Hän asettaa peitsen sokean käteen, asettaa omat sormensa tämän sormien päälle, ohjaa käsivarren heittosentoon: "No niin. Heitä nyt." Mistelikeihäs osuu Baldurin rintaan ja lävistää hänet. Baldur kaatuu, veri purskahtaa. Äkillisessä hiljaisuudessa Hödur hamuilee Lokia; Hödurin korvan juuressa inisee sääski. Valeasujen asiantuntija, muodonmuuttaja oli poissa. Nyt Asgårdissa on tapahtunut jotakin, josta ei tarvitse kysyä: miksi?

Kaikesta pullistelustaan huolimatta Asgårdin jumalat ovat pelokkaita jumalia, jotka ovat pelänneet maailman luomisesta lähtien. Ilmassa on alituista tuhon odotusta sekä Asgårdissa lukuisia puolustusmuureja ja vartijoita vahdissa. Suloinen Idun, tarun mukaan Asgårdin väen ikuisen nuoruuden jumalatar, katoaa, ja häntä etsimään lähetetty korppi palaa jumalten asuinsijoille mukanaan huonoja uutisia: taivas on vajoamassa Ginnungagapiin, jättiläiskitaan, ja sen myötä myös maailma on hajoamassa. Lopulta Idun löytyy luolasta, vuolaasti itkemässä peilien kaltaisia kyyneliä, joista jumalat näkevät omat huolestuneet kasvonsa. Kaikki oli yhtä aikaa tahmean verkkaista ja nopeutettua, kaikki syöksyi kohti jotakin loppua.

Jumalat tiesivät ja Odin tiesi, että suden aika oli koittamassa; tulisi vielä yksi mahtava susi, Managarm, joka joisi kuolevien sydänveret, ahmaisisi taivaankappaleet. Auringon lämpö ja valo menisivät sijoiltaan ja nousisi rajuja tuulia, jotka raivoaisivat kaikkialla ja hävittäisivät metsät ja ihmisten asumukset, pellot ja tasangot. Aallot pieksisivät rannikot mureniksi, ja asioiden vakaa järjestys järkkyisi. Ragnarökin lopullisuus ja peruuttamattomuus olisi kauhistuttava.

Vaikka jumalat tietävät ja Odin tietää, mitä on tulossa, he kaikki sulkevat silmänsä, ehkä tyhmyyttään, ehkä laiskuuttaan. Ragnarök raivoaa jo nurkan takana, mutta jumalat eivät osaa keksiä, miten sen voisi torjua. Asgårdin asukkaat ovat ahneita ja huvittelunhaluisia, he pitävät taisteluista ja metsästyksestä. He osaavat kuolla urhoollisesti, ei luoda parempaa maailmaa. He ja heidän maailmansa ovat pahoja; myös tarina on aina ollut olemassa, ja sen henkilöt ovat aina tienneet sen.

Se alkaa hitaasti. Vaikka taivaalla vielä kumottaa syyskuun valtava punainen täysikuu, pelloille sataa lunta ja vesilätäköiden pinta jäätyy öisin. Talvi ei taitu. Ruoka alkaa loppua. Ulkona jatkuvassa hämärässä sudet ulvoivat ja tassuttelivat. Ne olivat nälkäisiä ja vihaisia. Talvi venyy toiseksi vuodeksi ja kolmanneksi. Jään alla maa kiehuu ja sudet ulvovat entistä kovemmin, metsän sudet, hangella tassuttelevat sudet, verihampaiset sudet, mielensisäiset sudet. On Tuulen aika, Suden aika, aika ennen Maailman hajoamista.

Meri on basaltinmusta ja sitä peittää kuohuva vaahto, jäänvihreä ja majoneesimainen. Korkeat vesimuurit nousevat nousemistaan ja rysähtävät muiden vesimuurien päälle maailman murenevilla rannikoilla. Idässä lasketaan vesille laiva, aavelaiva, luunvärinen ja kalmanharmaa, ikään kuin kaikki vedessä kelluva, lahoamaton ja hajoamaton roska olisi hyytynyt ja takertunut tähän uhkaavana kohoavaan alukseen. Laivan nimi on Naglfar.

Maailman valo menee sekaisin, se muuttuu mustaksi ja hehkuvan valkeaksi, hornanpimeäksi ja tulenpunaiseksi. Sudet repivät auringon ja kuun sekä päivän ja yön kappaleiksi. Jumalat kuolevat, yksi toisensa jälkeen: Odin kuolee, Thor kuolee myrkkyvirtaan, Loki kuolee taisteltuaan tuhoon tuomitun rämäpäisyydellä ja innolla. Frigg kuolee, roihahtaa tuleen ja käpristyy tuhkaksi taivaalta lankeavan tuhkan joukkoon. Jumalten asuinsijat luhistuvat tuliseen järveen.

Aikanaan liekitkin kuolevat ja jäljelle jää lopulta vain kaiken loppu, musta liemi, jonka laineilla keinahtelee muutama kultainen shakkinappula.

Kirjansa viimeisillä sivuilla Byatt hahmottelee näkemyksensä oman aikamme ragnarökistä. Myös 2000-luvulla juhlitaan, ja tämän maailmanajan kuolemantanssissa pyörivät jumaliksi itsensä korottaneet ihmiset. Asgårdin rajallisiin ja tyhmiin jumaliin verraten nykyjumalat ovat paitsi teknologisessa älykkyydessään jo lähes jumalan kaltaisia myös ylivertaisen ahneita. Kun ahneuteen liittyy yletön välinpitämättömyys - myös nykyjumalat tietävät, mitä on tulossa, mutta eivät välitä - he jouduttavat omaa tuhoansa alati kiihtyvällä vauhdilla. Niinpä nykyisistä Midgårdin asukkaista suuri osa kuluttaa elämänsä eristettynä omaan pieneen mukavuuskuplaansa, silmät karulta totuudelta suljettuina.

Nykyajan ragnarök kiertyy ilmastonmuutoksena maapallon ympärille kuin Ragnarökin myyttinen Jörmungandr-käärme, joka tappaa enemmän kuin tarvitsee ja joka kasvaa kasvamistaan, jäiseltä navalta toiselle ja kuumien, auringon korventamien valtamerten halki. Se ui jäätikköhyllyjen alla. [...] Se makasi mudassa ja tuijotti ylös katsellen ihmisten hahmoja, jotka kaatoivat veteen myrkkyä niin että kalat haukkoivat henkeään, jäykistyivät ja nousivat pintaan kellumaan. Jörmungandr vahingoittaa kuivien maiden ekosysteemiä ja synnyttää aavikoitumista, jolloin maaperän heikentyessä kasvavat ihmislaumat joutuvat etsimään elantoaan muualta. Se piiskaa hännällään maata ja merta ja nostattaa trooppisia hirmumyrskyjä, jotka tuhoavat laajoja alueita maan tasalle ja saavat aikaan tappavia maanvyörymiä. Jörmungandrin jäljiltä maailmaan jää tuhoavaa kuivuutta yhdessä paikoin sekä rankkasateita ja mutavyötyjä toisaalla.

Idässä vesille lasketun aavelaiva Naglfarin, luunvärisen ja kalmanharmaan, Byatt näkee Tyynellämerellä kellon lailla pyörivänä kelluvana jätepyörteenä, alati kasvavana, lähes mantereen kokoisena kaatopaikkana. Se liikkuu kuin ilman talutushihnaa sinne tänne säntäilevä holtiton jättiläsmäinen eläin, joka on saanut alkunsa mereen kaadetuista jätteistä: jalkapalloista ja lego-palikoista ostoskasseihin, savukkeensytyttimistä autonrenkaisiin ja hammasharjoihin, varvastossuista ja muovipulloista tietokoneennäyttöihin.

Samassa piiritanssissa, jätepyörteessä, pyörivät kaikki meren eliöt, meren jättiläisistä sen pienimpiin mikro-organismeihin, ja ne kaikki nielevät muovien hajoamisesta syntyneiden myrkyllisten kemikaalien terästämää jätesoppaa. Ragnarökin seuraava vaihe tapahtuu kuitenkin maailman ihmisväestön parissa: ihmiset syövät kaloja, jotka ovat syöneet kaloja, jotka ovat syöneet myrkyn kyllästämää muovia - näin ihmiset syövät loppujen lopuksi omia myrkyllisiä jätteitään. Ihmisistä, jotka ovat syytäneet meriin romunsa ja roskansa, muodostuu kuolettavan ketjun ensimmäinen lenkki; ihmisistä muodostuu myös ravintoketjun viimeinen lenkki, se joka joutuu kokemaan tekojensa kohtalokkaat seuraukset. Ragnarök...

                                                         This in the way the world ends
                                                         This is the way the world ends
                                                         This is the way the world ends
                                                         Not with a bang but a whimper.
                                                         T.S.Eliot


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti