torstai 2. tammikuuta 2014

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö (2006; suomeksi 2010)

Perulainen Mario Vargas Llosa (s. 1936) julkaisi vuonna 2006 romaanin, jonka nimi Travesuras de la niña mala suomeksi suoraan käännettynä kuuluisi "Tuhman tytön elkeet". Kirjan luettuaan hämmentynyt lukija alkaa mielessään pohtia, piiloutuuko kirjan alkuperäiseen espanjankieliseen nimeen understatement, vähättely, vai hyperbola, tahallinen liioittelu. Mitä romaanissa vähätellään, mitä siinä liioitellaan? Vai vähätelläänkö siinä liioittelemalla ja liioitellaanko vähättelemällä?

Kertomuksen kuvio on omalaatuinen. Tarina tuhmasta tytöstä alkaa Perussa, Mirafloresin puutarhojen, puistojen ja uimarantojen täyttämällä Liman eliittialueella vuonna 1950, jolloin miehet olivat miehiä ja naisten paikka kotona. Roolit olivat selväpiirteisesti määriteltyjä: miehet edustivat machismoa, miesten ylivaltaa; naiset kauneutta ja submissiota, alistumista. Vargas Llosa kääntää tämän ikiaikojen latinostereotypian päälaelleen: nyt naisesta tulee subjekti, joka saa ja osaa tehdä asioita ja miehestä objekti, naisen tekojen enemmän tai vähemmän submissiivinen kohde, jolle asiat vain tapahtuvat.

Vuoden 1950 eteläamerikkalaisen sukupuoli-identiteetin paikalleen jämähtäneeseen museoon ilmestyy Lily-nimisenä kirjan tuhatkasvoinen nainen, jonka nimi ja identiteetti muuttuvat nopeammin kuin tuuli vaihtaa suuntaa. Hiljaiseloa vuosikausia nautiskelleen Mirafloresin karnevaalijuhlissa ja muotitanssi mambon iskiessä pyörremyrskyn lailla nuorisoon Lily ilmestyy Ricardo Somorcurcion, tarinan kertojan, elämään. Kun Lily tanssii - vetkutteli vyötäröään, vilautteli polviaan ja olkapäitään - Ricardo rakastuu päätäpahkaa vaaleaan virvatuleen, jonka silmät ovat tumman hunajan väriset ja vartalo kuin mambon tahdissa huojuva ruo'onkorsi.

Vuosien kuluttua Ricardo tapaa uudestaan tytön, jota ei ole koskaan pystynyt unohtamaan. Mamboa aistillisesti tanssineesta hunajasilmästä on nyt kuoriutunut esiin nainen, joka on kuin suoraan klassisesta film noir -kuvastosta. Samalla Vargas Llosan romanttinen satu muuttuu ilkeäksi; siitä tulee kertomus, johon paha haltiatar on nakannut padallisen myrkkyä, kun prinssi Rohkea on lammasmainen antisankari ja Lily legendaarisiin mittoihin yltävä femme fatale. Toisaalta tämän uuden asetelman voisi tulkita myös Vargas Llosan yrityksenä paiskata historian roskakoriin kirjallisuuden temppuvalikoimaan kuulunut stereotyyppinen latinomacho-klisee ja esitellä sen tilalle Uusi Miehinen Mystiikka, jossa miehestä löytyy myös herkkää femininisyyttä.

Oli miten oli - Lily todistaa kädestä pitäen, että nainen on vahva yksinään ja mies - ainakin Ricardon hahmossa - on olemassa vain seksiä varten. Ricardosta tuleekin vastoin kaikkia machotraditioita naisen seksuaaliobjekti, joka Lilyn, Tuhman tytön, käsittelyssä kadottaa toistuvasti mieheytensä. Kun Lilyn päämäärä tyypillisenä film noir -naishahmona on saada valtaa, itsenäisyyttä ja rahaa, Ricardo kärvistelee riittämättömyytensä ikeessä. Moraalisesti arveluttava mutta mielenkiintoinen Lily paljastaa korttinsa heti tarinan alussa määritellessään suhteensa umpirakastuneeseen ja naiiviin Ricardoon: Miten sinisilmäinen ja täynnä harhakuvitelmia sinä oletkaan (...) Minä eläisin ikuisesti vain sellaisen miehen kanssa, joka on hyvin rikas ja mahtava. Sellaista sinusta ei tule koskaan.

Ricardo ei omasta mielestäänkään täytä ns. miehen mittoja, sillä hän ei ole dominoiva, kova, menestyksekäs eikä jahtaa naisia. Hän on perin kaukana erään espanjalaisen työtoverinsa esittämästä "miten-naista-tulee-kohdella" -teesistä: Kisko naista hiuksista ja kellistä hänet nurin sängynpeitteelle. Pane hänet sitten näkemään kaikki taivaankannen tähdet siinä silmänräpäyksessä. Ricardo sen sijaan on perulaismiehen kirjoittaman ns. rakkaustarinan epäsankari, säälittävä, tylsänoloinen reppana, joka tyytyy siihen mitä on saavuttanut ja jota dominoiva butch-tyyppinen nainen potkii päähän aamusta iltaan. Lily ja Ricardo, tämän kolmekymmentävuotta kestävän riivauksen ns. rakastavaiset, kutsuvat toisiaan nimellä Tuhma tyttö ja Kiltti poika, joiden tuhmuus (Lily) ja kiltteys (Ricardo) kasvavat kaiken uskottavuuden ylittäviin mittasuhteisiin.

Lilyn ja Ricardon lievästi sanoen omalaatuinen rakkaustarina näytellään film noir -genreen kuuluvissa kulisseissa, urbaanissa ympäristössä. Los Angelesin, San Franciscon tai Chicagon mustien ja sateisten öiden sijasta Tuhman tytön taustakulisseina ovat paradoksaalisesti valoisat ja kauniit kaupunkimaisemat, jotka ikään kuin korostavat synkän ja ilottoman lemmenparin surkeata, tuhoon tuomittua rakkautta. Aivan romaanin alussa Vargas Llosa esittelee Liman, Perun pääkaupungin ja sen viisikymmenlukulaisen eleganssin: on puutarhoja pelargoneineen, sitruspuineen, ihmeköynnöksineen. Kuusama ja muratti kiipeilivät terasseille, joilla naapurit istuivat keinutuoleissaan ja odottivat illan tuloa juoruillen ja jasmiinin tuoksua nuuhkien. Lima esittäytyy kirjailijan kuvauksessa paratiisina, tosin jo kadotettuna ja nostalgisena haavekuvana, jossa kaksi paratiisin lasta kohtasi eikä vielä aavistanut, että siinä kohtauksessa tuhmuus tapasi kiltteyden ensi kerran.

Molemmat entiset paratiisin lapset törmäävät toisiinsa seuraavan kerran Pariisissa, joka 1960-luvun alkupuolella elää Kuuban vallankumouksen hurmoksessa. Lilystä on tullut Arlette, Kuubaan sotilaskoulutettavaksi lähetettävä sissi in spe, mutta temput, ne tuhman tytön "elkeet",  ovat edelleenkin entiset. Arlette ja Ricardo viettävät eräänlaisen lemmenyön pariisilaisessa hotellinrähjässä; Arlette pysyy jäälohkareena ja suhtautuu rakkaudesta puolipökerryksissä olevaan kosiskelijaansa ja tämän rakkaudentunnustuksiin kuin villakoiraansa taputtava emäntä - ainoa kieli, jota Lily/Arlette ymmärtää, on raha. Villakoiraa muistuttavalla Ricardolla on kuitenkin sydämessään myös toinen suuri rakkaus, Pariisi, valon kaupunki, joka hotellin kattoikkunasta katsottuna näyttää hohtavan samaa valoa kuin Luxembourgin puiston syvänvihreät puut.

Arlette katoaa Pariisin kattojen alta Kuubaan ja ryhtyy kiihkeään suhteeseen suuren vallankumouksellisen komentajan Chacónin kanssa. Comandanten ja kauniin revolucionarian suhde loppuu lyhyeen ja Pariisiin palaa Mme Arnoux, Ranskan Kuuban lähetystön asiainhoitaja monsieur Robert Arnoux'n rouva. Madame, joka on kuin suoraan Voguesta - savuke pitkässä norsunluisessa imukkeessa, keltaisine kävelypukuineen, valkoisine kenkineen - tyrmää Ricardon, Unescolle työskentelevän lepsunvaatimattoman tulkin varovaiset ehdotukset suhteen uudelleen aloittamisesta: Nyt on jo liian myöhäistä, kiltti poika. Mitä ihmettä Unescon mitätön kääntäjä voisi merkitä ranskalaisen diplomaatin vaimolle? Ranskalainen diplomaattikaan ei pitkään merkitse mitään, sillä Lily/Arlette/Mme Arnoux tyhjentää miehensä sveitsiläisessä pankissa olevan tilin ja karistaa valon kaupungin tomut nylonsukkiin verhoilluista jaloistaan.

Romaanin antisankari, kiltti poika Ricardo, uurastaa paitsi tulkkina myös kääntäjänä Pariisissa, jossa hän on nyt syventynyt venäjän opintoihin pystyäkseen tulkkaamaan ja kääntämään myös Tolstoin ja Dostojevskin kielellä; kuitenkin elämä on tylsää ja tapahtumaköyhää, se tuntuu olevan jossakin toisaalla. Pakopaikaksi elämän tylsyydestä löytyy "swinging London", johon hän onnistuu tutustumaan viikonloppureissuilla erään maanmiehensä siivellä. Nyt Ricardo pääsee tekemään asioita, joista hän ei tunnista omaa olemustaan: tanssin ilman kenkiä kuin pyörällä päästäni, poltin ruohoa tai pureskelin meskaliinin siemeniä. Lupaavasti virinneen hippielämän ja Make love, not war -filosofian katkaisee kuitenkin tuhman tytön äkkinäinen ilmestyminen kuvioihin Newmarketin hevosparatiisissa otetussa valokuvassa. Ricardon on pakko päästä Newmarketiin, kumpuilevassa maastossa sijaitsevien kauniiden talojen, hienojen tallien ja upeiden valmennuskenttien maisemiin. Hänen on pakko saada nähdä tuhma tyttö uudelleen.

Suihkuseurapiirien kutsuilla Ricardo tapaa - jälleen kerran - pakkomielteisen rakkautensa Lilyn/Arletten/Mme Arnoux'n, nykyisen Mrs Richardsonin. Myös Mr Richardson häilyy jossakin taustalla täyttämässä jatkuvasti laseja Dom Pérignon -pulloista; hän on hyvin rikas mies, joka kuluttaa osan ajastaan liikeasioissa Aasiassa, mutta jonka elämän tärkein sisältö ja intohimo on kilpahevoset. Ricardo ja tuhma tyttö uusivat entisen ns. rakkaussuhteensa Mrs Richardsonin vakuuttaessa, ettei koskaan ole rakastanut ketään, että on aina valehdellut kaikille miehilleen, Ricardo mukaanluettuna. Vaikka tuhma tyttö on nyt tahollaan naimisissa rikkaan ja mahtavan miehen kanssa, myös tällä järjestelyllä on vähemmän svengaava puolensa: minulla on turvallisuutta ja voin ostaa itselleni kaiken haluamani, mutta minun on pakko elää Newmarketissa ja puhua koko ajan hevosista.

Ricardon ja Mrs Richardsonin tapaillessa salaa bloomsburylaisessa luksushotelli Russellissa nousee film noirista tuttu femme fatale jälleen pintaan tuhman tytön ehdottaessa Ricardolle Mr Richardsonin tappamista: Voisitko tehdä sen puolestani? Tarjoan sinulle kymmenen prosenttia hänen perinnöstään. Se on paljon rahaa. Ricardon riivatun rakkauden kohde on vakuuttunut, että elämä on viidakko, jossa vain ilkeimmät pärjäävät; niinpä hän on valmis kaikkeen, jottei häntä nujerrettaisi vaan reitti vieläkin korkeammalle olisi selvä. Äveriäällä Mr Richardsonilla ei ole kuitenkaan pienintäkään aikomusta tulla murhatuksi vaan hän jatkaa menestyksekkäitä liiketoimiaan Kaukoidässä, Indonesiassa, Koreassa, Taiwanissa, Japanissa. Näillä matkoilla Mrs Richardson on usein mukana ostamassa itselleen vaatteita tai koriste-esineitä kotiinsa sekä solmimassa tulevaisuudessa ehkä hyödyllisiksi osoittautuvia suhteita.

Koska Mr Richardsonia ei saada hengiltä, Lily/Arlette/MmeArnoux/Mrs Richardson päättää erota miehestään. Kaikki sujuu alkuun hyvin, mutta äkkiä tuhman tytön menneisyys tekee tepposet: aikaisempi avioliitto ranskalaisen diplomaatin kanssa pulpahtaa esiin, ja nykyinen Gibraltarissa solmittu "avioliitto" newmarketilaisen hevosmiehen kanssa mitätöityy automaattisesti. Tuhman tytön avioero Mr Richardsonista on täydellinen katastrofi, Mrs Richardsonin rahat katoavat oikeudenkäynteihin ja asianajajiin. Niinpä myös entinen Mrs Richardson päättää kadota - jonnekin - ja soittaa Ricardolle jäähyväispuhelun Charles de gaullen uudelta lentokentältä. Ricardo, joka aina vain ja edelleenkin rakastaa kaikesta sydämestään "tuhmaa tyttöään", tekee kuitenkin päätöksen - kuten monilla edellisilläkin kerroilla - että vihdoinkin nyt, kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä, rakastuisi johonkin vähemmän karkailevaan ja monimutkaiseen naiseen.

Tuhma tyttö palaa kuitenkin takaisin kuin väärä raha. Erään työtoverinsa Tokiosta lähettämästä kirjeestä Ricardo löytää mystisen jälkikirjoituksen "Terveisiä tuhmalta tytöltä". Odottamattoman viestin saatuaan Ricardosta tuntuu kuin hän olisi päässyt neljä vuotta kestäneestä epämääräisen kadotuksen tilasta, jossa hän on elänyt de Gaullen lentokentältä soitetun puhelun jälkeen. Kuin ihmeen kautta Ricardolle, joka terveiset saatuaan elää kuin kissa pistoksissa, järjestyy tulkkaustoimeksianto konferenssissa Seoulissa, josta käsin hän voi jatkaa matkaa Tokioon. Tarinan kulissit siirtyvät nyt Euroopan valoisista ja kauniista maisemista täysin erilaisiin tokiolaisiin kaupunkinäkymiin, jotka kuitenkin istuvat tarinankulun suorastaan patologiseen viritykseen vähintään yhtä hyvin kuin pimeät ja sateiset yöt film noirin kuvastoon. Bussinkuljettajilla, lipunmyyjillä ja usein kävelijöilläkin on suusuojukset ja koko Tokio vaikuttaa sairaalalta; kaikkialla vallitsee pikkutarkka ja sairaalloinen siisteys, myös aerodynaamisessa metrossa.

Tuhma tyttö on nyt Kuriko, jota kauempaa katsoen luulisi hennoksi ja hiljaiseksi pikku-japanittareksi. Hän on laihtunut ja hänen silmänsä ovat väsähtäneet. Mutta kukaan tässä maailmassa ei olisi uskonut, että hän oli jo yli neljänkymmenen, sillä entisessä tuhmassa tytössä riittää vielä virtaa: hänen japanilainen herransa, san Fukuda, on yakuza, japanilainen kovanluokan gangsteri. Fukudan terrorisoimana Lilyn/Arletten/MmeArnoux´n/Mrs Richardsonin/Kurikon elämässä koittaa takaisinmaksun aika, sillä pian hän tajuaa joutuneensa nyt itse outoon tilanteeseen: En tiedä, tunnenko minä rakkautta Fukudaa kohtaan. Mutta en ole koskaan elämässäni ollut yhtä riippuvainen kenestäkään. Totuus on, että hän voi tehdä minulle ihan mitä ikinä haluaa.

Näin Kuriko saa rangaistuksensa film noirin vankkoja perinteitä noudattaen. Kun nainen on vahva ja röyhkeä ja tietää, mitä haluaa, hänen osalleen lankeaa lopulta ansaittu kosto - ja korkojen kanssa. Kurikon tapauksessa rangaistus on ironisuudessaan vielä tavallistakin viiltävämpi, sillä Fukudan käsittelyssä hänestä tulee eräänlainen vääristynyt valokuva Ricardosta, miehestä, jota tuhma tyttö on halveksinut vuosien ajan mutta joka on jaksanut rakastaa naista vilpittömästi vuosikymmenestä toiseen. Niinpä Kurikosta tulee nyt Ricardon lailla vapaaehtoinen uhri, joka sietää kaiken ja tietää mitä tekee: kutsuttiin sitä sitten vaikka kieroutuneeksi rakkaudeksi, epänormaaliksi intohimoksi (...) tai yksinkertaisesti alistumiseksi musertavan voimakkaalle henkilölle, jota ei pysty vastustamaan millään tavalla. Kun Kurikosta tulee loppuunkäytetty, Fukuda viskaa hänet syrjään kuin kapisen koiran. Kapinen koira puree kuitenkin vielä tässäkin vaiheessa, puree kipeästi, sillä kertoessaan tarinaansa Ricardolle tuhma tyttö tokaisee japanilaisgangsterin olleen Ricardon täydellinen vastakohta: siksi Fukuda on rikas ja mahtava ja sinä tulet aina olemaan pelkkä surkimus.

Kirjan loppuosa, noin parisensataa sivua, kuvaa tuhman tytön vähittäistä matkaa kesytetyksi, entiseksi femme fataleksi, jonka edelleen harrastamat katoamis-, takaisinpalaamis- ja muut tutuiksi tulleet "elkeet" alkavat jatkuvasti toistuessaan olla puuduttavan yksitoikkoista luettavaa. Viimeistään nyt käy kuitenkin selvääkin selvemmäksi, että kohtalokas nainen on kaikkien seikkailuidensa ja tekemiensä temppujen jälkeen joutunut maksamaan täyden ja loppuun asti ulosmitatun hinnan kapinoinnistaan yleisesti hyväksyttyjä normeja vastaan. Tuhman tytön aikoinaan huikean arvokas pääoma - hänen kauniit kasvonsa ja uskomaton vartalonsa - tuhotaan viimeistä piirtoa myöten; hän vaikuttaa ruumiilta, jollaisia näkee keskitysleireiltä otetuissa valokuvissa. Lilyn/Arletten/Mme Arnoux´n/Mrs Richardsonin/gangsteriheila Kurikon omien sanojen mukaan hänet on leikattu, hänen sisältään on kaikki revitty irti. Siinä missä kohtalokkaat film noir -kaunottaret kokivat dramaattisen tuhonsa salamoiden leiskuessa ja ukkosen jylistessä, tuhman tytön elämä ei kulminoidu komeaan jyrähdykseen vaan hiipuu vaimeaan vikinään, not with a bang but with a whimper.

Kun Mario Vargas Llosalle vuonna 2010 myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto, perusteena ei arvatenkaan käytetty "Tuhman tytön elkeitä". Tässä romaanissaan kirjailijan tarkoituksena lienee ollut tutkia rakkauden merkitystä ja sen perimmäistä olemusta, kuten käy ilmi erään Ricardon Pariisinnaapurin, Elena Gravoskin sanoista sen jälkeen, kun Ricardo on kertonut hänelle tuhmasta tytöstä: Tiedätkö, että se on ihmeellinen rakkauskertomus. Sillä sitähän se on pohjimmiltaan. Ihmeellinen rakkauskertomus.

Lukijaparka ihmettelee ihmettelemästä päästyään, missä se "ihmeellisyys" oikein luuraa, kun Ricardon ja Lilyn (monine sivupersoonineen) suhde tuntuu tylsistyttävän paikalleen pysähtyneeltä ja samaa kaavaa loputtomasti toistavalta. Rakkaussuhteelta puuttuu syvyyttä ja tulkinnallisuutta, ja vaikka tämä ns. rakkaus kirjan alkusivuilla vaikuttaa nuorteudessaan suorastaan raikkaalta ja vivahteikkaalta, siitä tulee loppua kohden pelkkä koreaan paperiin kääritty paketti - sisältönä mitä lienee. Myös Ricardo yltyy ihmettelemään samaa asiaa jo aivan kirjan alussa kuvaillessaan tuhman tytön antamia ohjeita rakastelulle: hän puhui niin viileästi, ettei hän vaikuttanut ollenkaan rakastelevalta naiselta vaan lääkäriltä, joka muotoilee teknistä, nautinnotonta kuvausta.

Romaanin rakastelukohtaukset ovat suorasukaisia, jopa siinä määrin, että lukijan mieleen nousee epäilys niiden olevan noir-tradition mukaisen nyhverömiehen päiväunia, jatkuvasti samanlaisina toistuvia jankutuksia, jotka lopulta kääntyvät itseään vastaan - niistä alkaa tulla itsensä parodioita. Kun kouluissa aikoinaan opetettiin, kuinka ainekirjoitus laaditaan, eräs perussäännöistä kuului "jos haluat ikävystyttää, kerro kaikki". Tämä osan-kertomatta-jättämisen -hyve puuttuu Vargas Llosalta; hän kertoo kaiken juurta jaksain. Ja moneen kertaan. Lukijan osaksi jää ikävystyminen, sillä vanhan psykologisen totuuden mukaan voimakkainkin tunne latistuu toistuessaan. Kun Ricardon massiivinen hormonaalinen häiriö lopulta päättyy, päättyy myös Mario Vargas Llosan kertomus - ehkä onnellisesti, sillä onhan hän lopulta saanut tuhmalta tytöltä jotakin, ainakin aiheen romaaniin - eikö totta, kiltti poika? Vähättelyäkö vai liioittelua?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti