tiistai 1. lokakuuta 2013

Vigdís Grimsdóttir: Nimeni on Isbjörg. Olen leijona (1989, suomeksi 1992)

Islanti - satujen saari. Muinainen myyttinen Ultima Thule, Odinin, Thorin ja Freyan maa. Valtamerellä kaukana pohjoisessa oleva saari, jolla kesäisin aurinko ei laske lainkaan ja talvella taivas loimuaa revontulten värejä. Maaperä syöksee sisuksistaan kiehuvaa laavaa, ja geysireistä purkautuu tulikuumaa vettä ja rikkihöyryjä. Se on tulen sekä jään maa, missä tulivuoret ja jäätiköt sijaitsevat toinen toistensa lomassa. Sitä asuttavat väkivahvat miehet, jotka purjehtivat omia reittejään sekä kauniit ja voimakkaat naiset, sinisilmäiset ja vaaleahiuksiset, jotka miestensä poissaollessa ovat oppineet raivokkaan itsenäisiksi. Se on saagojen maa, jossa kieli syntyi kerran runojen kehdossa.

Sitten tuli Isbjörg, Jäävuori, ja löi idyllin säpäleiksi.

Isbjörg syntyy maahan, jonka asukkaat, islantilaiset, eivät Gudmundur Sveissonin, Isbjörgin isän mukaan ole oppineet ihmisten tavoille vaan ovat edelleenkin yhtä sottaisia luonnostaan kuin islantilaiset muinaisaikoina, jolloin syljeskeltiin turvekammien lattioille ja nuoltiin oman nenän alustat. Ennen Isbjörgin syntymää hänen äitinsä näkee enneunen täynnä jääpalasia olevasta vauvansängystä, jossa hirmuisessa kylmyydessä, jäiden seassa, räpistelee lapsi. Syntyy pieni, mustatukkainen ja tärisevä tyttö, Jäävuori, Isbjörg. Myöhemmin Jäävuoren vanhemmat teroittavat tytölle, ettei saa kertoa kenellekään, miksi hänen nimensä on Isbjörg. Ja vieläkin myöhemmin, Isbjörgin aloitettua koulun, lapset nauravat tytölle hänen oudon nimensä takia: Nauru vyöryy takanani. Poraa minuun reiän. Irvistän lisää. Minä olen Isbjörg. Vahva. Ruma. Lihava. Hyvin pian pieni Isbjörg huomaa, että kauniit lapset ystävystyvät pikemmin ja useamman kanssa kuin muut - mitä kauniimpi joku on, sitä helpommin häneltä käy kaikki. Ehkä tämä oli ensimmäinen elämän lainalaisuus, jonka huomasin. Isbjörg, musta ja ruma ja lihava ja kävelee lampsimalla.

Grimsdóttirin kirja kertoo islantilaisten perinteiden mukaisesti saagan, Isbjörgin saagan, oudolla tavalla runollisen, mutta samalla myös rujon ja pelottavan. Saagan ulkoiset tapahtumat näytellään karuissa puitteissa, kylmässä maisemassa, jossa ihmiset kaipaavat, surevat ja menettävät toisiaan erilaisten kohtaloiden kurimuksessa. Sen sisäiset tapahtumat vyöryvät hurjalla intensiteetillä Isbjörgin pään sisällä, väkivaltaisina ja välillä täysin hahmottomina. Tietyllä tavalla Grimsdóttir liittyy vanhaan kirjalliseen traditioon, jonka kuuluisimpina esimerkkeinä mainitaan usein sisarukset Charlotte ja Emily Brontë. Viktoriaanisen ajan Englannissa naiskirjailijat joutuivat valitsemaan naishahmonsa kahdesta kategoriasta: naiset olivat joko enkeleitä tai hirviöitä. Tämä puolestaan johtui mieskirjailijoiden taipumuksesta pakottaa omien romaaniensa naishahmot jyrkkään dikotomiaan: yhtäällä leijuivat puhtaat, enkelimäiset olennot, toisaalla riehuivat kapinalliset, ruokkoamattomat hullut.

Viktoriaaniset ruokkoamattomat hullut oli piilotettu katseiden ulottumattomiin ullakoille, Grimsdóttirin saagassa Isbjörg, leijona, naaraskettu, noita ja helvetin narttu istuu eristettynä vihreäksi maalattuun, kuoliaaksi siivottuun selliin. Isbjörg tietää muistuttavansa satujen pahaa tyttöä, jonka päässä äänet puhuvat ja josta tulee leijona, lintu, susi, kala, hyeena tai Isbjörg tilanteen mukaan ja sen myötä, miltä minusta itsestäni tuntuu. Isbjörgin kertomus on kuin sairauskertomus, joka muistuttaa raiteiltaan mennyttä tajunnanvirtaa, jossa lauseet ovat katkonaisia ja koostuvat usein vain yhdestä sanasta. Isbjörgin saaga on sirpaloitunut kertomus, joka kuvastelee sirpaloitunutta mieltä eikä edes yritä selittää ihmismielen jylhää mysteeriä. Näin Isbjörgissä ruumiillistuu vanha traditio, "The Madwoman in the Attic" -syndrooma - ullakko on vain vaihtunut modernin ajan steriiliin vankilaselliin.

Grimsdóttir on rakentanut tarinansa kahdestatoista luvusta - hetkestä - joiden aikana Isbjörg kertoo saagansa puolustusasianajajalleen, Pétur Péturssonille. Ensimmäisellä hetkellä he tapaavat Isbjörgin sellissä, jossa tämä ennen oikeusavustajansa saapumista kuulee korvissaan loputtoman, vaikeroivan laulun:
                                                                   Silmä
                                                                   silmästä
                                                                   hampaasta
                                                                   hampaasta
Säkeistö on ikivanhaa, tuhansia vuosia sitten laadittua tekstiä, jossa Isbjörg on muuttanut yhden sanan. Ensimmäiseksi teksti kirjoitettiin Hammurabin lakiin, sitten Vanhaan testamenttiin ja vielä roomalaiseen oikeuteen. Tulkinta on alkuperälähteiden moninaisuudesta huolimatta erittäin yksiselitteinen ja -mielinen: rikollisen tulee saada samanlainen rangaistus kuin minkä hän on aiheuttanut uhrilleen. Isbjörgin tekemän muutoksen myötä laista tulee vieläkin julmempi: silmä hampaasta. Kun on lukenut kaiken, mitä Isbjörgillä on sanottavanaan ja päässyt Kahdennentoista hetken loppuun, asia on selvä: uhreja on yksi ja syyllisiä kymmenittäin.

Elämäni laulu on kovaääninen. Ahnas. Se kirskuu. Isbjörgin laulun alussa lauletaan äidistä Thórhildur Geirsdóttirista, joka oli ujo, sisäänpäinkääntynyt lapsi, syrjäänvetäytyvä. Hän eli omassa maailmassaan, joka vuosien myötä katosi niin kuin lapsikin. Jäljelle jäi Thórhildur Geirsdóttir, josta oli ikävää olla olemassa. Joka vanheni nopeammin kuin muut ja kadotti elämänilonsa tullessaan tuntemaan oman voimattomuutensa. Josta tulee osa Isbjörgin tarinaa, koska hän on osa Isbjörgiä. Hänen kätensä ovat aina kylmät eikä hän koskaan kysy tyttäreltään, mitä tämä toivoisi itselleen. Äitiin liittyy ensimmäinen niistä Isbjörgin kuvitelmista, joista ajan myötä kasvaa harhojen pimeä kummitushuone. Kun Isbjörg niin toivoo, välinpitämätön ja kylmäkiskoinen äiti putoaa syvään ja mustaan käärmekuoppaan, jossa käärmeet repivät häntä, ruiskuttavat verta kidastaan. Kukaan ei voi auttaa käärmekuoppaan pudonnutta äitiä. Se puistattaa minua. Olen hirveän peloissani. Paha.

Äiti on siivoojana valkoisessa sairaalassa, jossa ihmiset hänen mielestään pitävät häntä jonkun lattialuutun sijaisena tai luudan lähisukulaisena. Gudmundur Sveinsson, Thórhildurin aviomies, varmana kuin kallio poliittisessa vakaumuksessaan, julistaa ettei vaimoa katsota kuin luuttua tai luutaa - sinä olet joko luuttu tai luuta näiden ihmisten silmissä -  ja koska Thórhildur on niin kova työntekijä, on pikku juttu puristaa hänestä viimeinenkin veripisara. Nöyrä mieli on juuri sitä, mitä ne haluavatkin, he tarvitsevat sinun kaltaisiasi ihmisiä.

Gudmundur Sveinsson, vakaumuksellinen vasemmistolainen, Isbjörgin isä. Isä on iloluonteinen mies. Iso. Ja hytkyy kauttaaltaan kun nauraa. Hän on komea mies. Vahva ja harteva. Otsa ajatusten rypistämä. Paljon mustaa parranjuurta. Terävät ruskeat silmät. Myös Gudmundur on ollut ruma lapsi, niin ruma, että äiti hänet synnytettyään ei avannut silmiään kuin vasta seuraavana päivänä. Ja kuitenkin hän näki pojassaan kaikkea hyvää ja erinomaista. Poika rakasti äitiään ja kirosi päivän, jolloin tämä kuoli. Ei itkenyt sitä, jäi yksikseen. Yksin Gudmundur oli vielä aikuisenakin, Thórhildurin aviomiehenä ja Isbjörgin isänä. Hän on maanis-depressiivinen ja vetäytyy yksinäisyyteen neljänä päivänä kuukaudessa, ei halua ketään lähelleen, kukaan ei voi häntä auttaa. Gudmundur itkee maailman tähden, ja Islannin. Hän on tulla hulluksi ajatellessaan epäoikeudenmukaisuutta, joka tässä harvaan asutussa maassa vallitsee. Hän työntää lautasensa luotaan illallispöydässä, sillä hänen omatuntonsa ei salli hänen syödä, kun puoli maailmaa tekee kuolemaa.

Gudmunder on tuhannen ammatin mies: hän on ollut troolarilla, valintamyymälän lähettinä, rakennusmiehenä, ahtaajana, puotipuksuna, prässääjänä kemiallisessa pesulassa, kalan fileeraajana, sairaala-apulaisena ja nyt hän ajaa saippua-autoa. Hän kuljettaa saippuaa Islannin hienoimpiin kylpyhuoneisiin, paneloituihin, joissa on peilejä katossa. Hän ripustaa hopeasäiliöitä niille tehtyihin telineisiin. Hän vie vaimonsa ja tyttärensä kävelylle alueelle, joka on täynnä vastakohtaisuuksia. Laatikkotalot ovat täynnä orjien lokeroita; kadun toisella puolen on suuria taloja kuumine ammeineen, kultaisine altaineen, maalausten takana olevine kassakaappeineen. Vaimolleen ja tyttärelleen hän teroittaa, että se joka pystyy olemaan yksin, pärjää omin neuvoin. Gudmundurin maailmantuska on kuitenkin niin rajua, että Isbjörgin ollessa kahdeksanvuotias Gudmundurin yksin pärjääminen päättyy. Neljäs päivä ei pääty koskaan eikä viides ala ikinä.

Samalla päättyy myös Thórhildurin elämän polku sellaisena kuin hän on sen tähän asti kulkenut: hänestä tulee nainen, joka kävellä tikuttaa tyttärensä vieressä ja itkee joka päivä todellisuuden orjuudessa. Isbjörgistä, tyttärestä, on tullut taakka ja äitinsä toiveiden telki, joka estää äidin unelman toteutumisen, unelman pitkästä kävelystä Gudmundur Sveissonin kanssa jossakin huolettomassa maailmassa, missä toiveet toteutuvat toivomatta. Unelmiensa maailmassa hän heräisi joka aamu täyteläiseen ruusujen tuoksuun ja lintujen lempeään viserrykseen. Venyttelisi ja iloitsisi uudesta elämästään ilman tytärtään Isbjörgiä. Hän olisi vapaa. Isän kanssa.

Isbjörgistä tulee puu, joka isä oli ennen, puu jota vasten Thórhildur nojautuu, kun hän istuu tyttärensä sylissä jakkaralla. Isbjörg on nyt Thórhildurin ystävätär, johon hän voi luottaa ja jolle voi kertoa kaiken. Kuitenkin puu ravistaa oksiaan ja Thórhildur, nyt ystävättärestä äidiksi muuttuneena, putoaa maahan. Hänen on pakko päättää itse, nouseeko hän jaloilleen vai lähteekö Luojansa luo. Thórhildurin hiljaisuus seuraa Isbjörgiä ovesta ulos; Isbjörg tietää että tämä on hänen elämänsä uuden jakson ensimmäinen päivä. Vastedes hän kulkee toisin kuin tähän asti.

Koulun pihalle kuljettuaan Isbjörg näkee koreja heittelevän hikisen miehen, kompastuu tämän jalkoihin ja juoksee nauraen niityn yli. Mies on ruma mutta hänen silmänsä ovat lempeät ja niissä on tuskaa. Isbjörgin tulee yhtäkkiä sääli miestä. Tule, niin juostaan yhdessä, mies sanoo ja yhdessä he juoksevat pyöräkorjaamon työkaluvajaan. Isbjörg on yksitoistavuotias. Myöhemmin hän sanoo miehelle: Nyt minusta on tullut aikuinen - Niin, prinsessa, tämä vastaa ja ristii kätensä rinnalleen. Isbjörgistä tuntuu, että on olemassa jotakin sellaista kuin pitäminen: hän pitää tästä rumasta miehestä, joka on tehnyt hänestä aikuisen ja viimeistellyt tekonsa kutsumalla häntä prinsessaksi.

Kotiin tultuaan Isbjörg tajuaa, että kaikki on nyt toisin. Olen uusi. Vihitty. Aikuinen. Kotona häntä odottaa yllätys, äidin kirje, jossa tämä kertoo luovuttaneensa. Kirjeen mukaan häntä ei kannattaisi etsiä. Silloin Isbjörgin sisällä alkaa jokin pieni kirkua ja kasvaa, kunnes siitä on tullut niin suuri ja lihava, että se räjähtää. Se on vihaa. Minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. He unohtivat minut. Minä rakastin heitä. Kuitenkin samalla Isbjörg myös oivaltaa, että hänellä itsellään on toinen, elävä maailma, ja että kaikelle on syynsä. Isbjörgin vallassa ei kuitenkaan ole ymmärtää tai eritellä näitä syitä. Silloin ovikello soi. Thórhildur seisoo oviaukossa suonet sinisinä ja tukka hapsottaen. Hän on lähtenyt pois meren luota ja jättäessään meren taakseen hän on jättänyt myös Gudmunderin ja rakkauden. Hän ei pystynyt hukuttautumaan, ei ole uskaltanut, koska ei tiennyt tapaisiko hän Gudmunderia ollenkaan.

Lääkäri sanoo, että Thórhildurilla on vaikea henkinen kriisi ja varaa hänelle paikan sairaalasta. Isbjörg lähetetään Hafnarfjörduriin Thórhildurin sisaren perheeseen, johon kuuluvat Thrúdur Geirsdóttir, tämän aviomies Haraldur Haraldsson sekä heidän poikansa Vilhjálmur Haraldsson. Hafnarfjördurin väessä Vigdís Grimsdóttir on piirtänyt riemastuttavan kuvan perheestä, joka on tehnyt sovinnaisuudesta hyveen. Kun Isbjörg taloon tultuaan katsoo oviaukossa seisovaa pariskuntaa, joka tulee mullistamaan hänen elämänkatsomuksensa ja muuttamaan hänet toisenlaiseksi tytöksi kuin hän on tähän asti ollut, hän näkee heidän lisäksensä myös itsensä. Siinä itkua nieleskellen seisoo yksitoistavuotias neiti nokkava, jolla on säälittävä ulkoasu ja iso ruumis, joka tarvitsee kaikkea muuta kuin mitä se on tähän asti saanut.

Hafnarfjördurin perhe sen sijaan yhdistää elämänsä juomalla kaakaota iltaisin keittiön pöydän ääressä, sillä kahvin juominen on Thrúdurin ja Haraldurin mielestä todiste moraalisesta rappiosta. Kaakaon juomisen lomassa he puhelevat kuluneesta päivästä; seuraavan päivä tulee olla menneen päivän hedelmä, sen tulee olla parempi, rehellisempi, puhdas ja viaton. He ovat rehellisiä toisilleen ja tunnustavat  virheensä ja yrittävät vastedes tehdä parhaansa. Heillä ei ole mitään kätkettävää, ei mitään salaisuuksia. Thrúdur Geirsdóttirin mielestä maailmasta ei puutu muuta kuin rakkautta ja lempeyttä, ja hyvyys värjää maailman pehmeän siniseksi, samalla värillä kuin Thrúdurin sielun ja sen hyvyyden. Isbjörg sen sijaan tuntee toisen todellisuuden, maailman pahuuden, itsekkyyden ja epäoikeudenmukaisuuden.  Minusta tuntuu, että maailma tarvitsee jotakin aivan muuta eikä tälle puutteenalaiselle maailmalle tekisi ainakaan pahaa saada happoa silmiinsä. Sillä tavalla voisi ehkä kirkastua totuus. Kaikessa hirviömäisessä erinomaisuudessaan Hafnarfjördurin perheen tarina on niin kiehtova yksityiskohdissaan, että siinä olisi ollut aineksia vaikka kokonaisen uuden romaanin rakennuspuiksi.

Isbjörg ei kuitenkaan saata ymmärtää näitä ihmisiä, sillä hän on muuttunut, ja siitä muutokseta tulee ikuinen. Hän näkee, ettei hänen tuntemastaan elämästä voisi koskaan tulla vaahtoista vettä hyvin peseytyneiden kylpyammeeseen. Ja hän tietää, ettei elämä muuttaisi koskaan suuntaansa, vaikka puhtaat ihmiset höpisisivät hyväntahtoisuudesta ja hyvistä tavoista. Sillä Isbjörg vihaa. Kun äiti lopulta palaa sairaalasta kotiin, Isbjörg poistuu hafnarfjördurilaisten elämästä. Kuitenkin hän onnistuu, ikään kuin läksiäislahjaksi, naarmuttamaan leijonankynsillään hieman heidän moraalista kiiltelevää kilpeään - hän viettelee kymmenvuotiaan Vilhjálmurin, joka kantaa Isbjörgin muistoa sielussaan loppuelämänsä.

Thórhildur palaa kotiin, menee entiseen työpaikkaansa kuuraamaan lattioita. Isbjörg, nyt 15-vuotias, menee kouluun isälle annetun lupauksen mukaan. Yhtälö ei toimi. Ja minä menen kouluun. Hän tekee kahdeksantuntista työpäiväänsä. Sairaalassa. Ei ole voimia työskennellä pidempään. Lääkkeet. Kamppailee pitääkseen kaiken uomissaan. Ja se onnistuu. Avulla, josta hän ei tiedä. Josta hän ei saa koskaan tietää. Ja hänen on hyvä olla. Ja minulle on ilon päivä se, jona keksin keinon päästää meidät pälkähästä.

Mihin aikaan sinä tulit kotiin viime yönä, äiti kysyy herättäessään Isbjörgiä aamulla kouluun. Isbjörg on ollut ystävien kanssa, yksinäisten ystäviensä kanssa, kadun ja yksinäisyyden nälkiintyneiden susien kanssa. Hänestä on tullut viisitoistavuotiaana prostituoitu, joka tapaa henkensä pitimiksi rehellisiä työtätekeviä miehiä kerran viikossa. Seuraavana vuonna, lukion ensimmäisellä luokalla, tumma ja kaunis Isbjörg tutustuu lehti-ilmoituksen välityksellä lakimieheen, kuusissakymmenissä olevaan, komeaan ja ikäisekseen hyväkuntoiseen - kuten hänen ikäisistään miehistä mielellään sanotaan. Itsesyytös herää Isbjörgissä, hän näkee isän mielessään sellaisena kuin tämä seisoi Isbjörgin vuoteen äärellä tytön ollessa lapsi. Mutta isä ei kuulu hänelle enää, hän on kuollut. Isbjörg, leijona, syöksyy syytöksen kimppuun ja raatelee sen kappaleiksi. Voittaa sen, sillä nyt Isbjörg tietää, kuka hän on ja mitä hän haluaa. Kuitenkin hän kertoo puolustusasianajajalleen, että se mitä Pétur Pétursson kutsuu prostituutioksi, selvittää vain itsensä. Se ei selitä mitään muuta. Älä teeskentele yrittäväsi ymmärtää sitä, mitä halveksit, hän tokaisee asianajajalle.

Lakimiehestä, siitä hyväkuntoisesta, Isbjörg luulee saavansa rehdin kumppanin, jonka ansiosta hän voisi lopettaa irtokeikkojen tekemisen ja aina tarjolla olemisen. Isbjörg on suunnitellut elämänsä - ajan mittaan hän lopettaisi suhteen miehen kanssa; hänestä tulisi työtätekevä nainen, itsenäinen ja riippumaton, jolla olisi oma, menneisyyteen kuuluva salaisuutensa. Lukion jälkeen hän kirjoittaa ylioppilaaksi, ja kirjoitukset menevät niin kuin toivottiinkin, hyvin. Mies on kuitenkin suunnitellut aivan toisenlaisen tulevaisuuden, sillä hän on se joka määrää, joka tarttuu Isbjörgin tukkaan, joka repii ja vääntää, joka rankaisee ja satuttaa. Haluatko, että näytän sinulle, kuka sinä olet ja mikä sinä tulet aina olemaan?

Isbjörg tappaa miehen.

Kuka tappoi Isbjörgin? Tappoiko hänet lakimies, joka esti häntä itsenäistymästä, ryhtymästä rehelliseksi työtä tekeväksi ihmiseksi? Rakastumasta ja tulemasta normaaliksi? Vai oliko se isä, joka ei halunnut kasvattaa lastaan valheessa vaan omien demoniensa riivaamana pakotti hänet tutustumaan totuuteen, oli se sitten miten hirveä tahansa? Tai äiti, joka katsoi Isbjörgiä mahoilla silmillään, joita mitkään tunneailahdukset eivät liikuttaneet ja jotka näkivät tyttären pelkkänä oman elämänsä varjona? Oliko Isbjörgin tuhoutumisessa osuutensa myös leikkipuiston miehellä, joka ei ollut mikään prinssi vaan uhkaili 11-vuotiasta tyttöä: Jos sinä kerrot tästä jollekin, niin saat tuntea sen nahoissasi. Nujersivatko hänet lukion tytöt, jotka olivat toisenlaisia ja jotka vaihtoivat paikkaa, kun Isbjörg tuli lähelle ja joiden kotien pianot, marmoripöydät, persialaiset matot, kristallikruunut ja sohvakalustot saivat hänet tuntemaan häpeää? Vai oliko se epäoikeudenmukainen yhteiskunta, jossa kaikille olisi pitänyt olla tarjolla kylliksi, mutta joka piti huolen siitä, että osa eli jatkuvasti nälkäpalkalla? Ehkä se oli näistä kukin erikseen ja kaikki yhdessä - niin että uhreja syntyi yksi, mutta syyllisiä kymmenittäin.

Islanti, uljaiden miesten ja vahvojen naisten maa. Islanti - satujen saari.

2 kommenttia:

  1. Underbart fascinerande iakttagelser av en likaså fascinerande isländsk saga.
    Maria har en fenomenal förmåga att leta reda på superba ordvalörer - på finska.

    anser läsare vid sydkusten (med rötter i bibelbältet)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kära/käre läsare vid sydkusten!
      Det glädje mig oerhört mycket att få ett meddelande från någon, som faktiskt läser mina litteratur"essäer". Ett stort tack för de positiva orden! - Litteraturen är ett ytterst värdefullt medel att bemöta svåra psykologiska problem, såsom Vigdís Grimsdóttir hänvisar in sin saga.
      Vänliga hälsningar och allt väl
      önskar Maria

      Poista