Viivi Luik: Varjoteatteri (2010)

Talomme rauhallisen, hienon Queen's Gaten varrella on suuri ja kaunis. Tähän saakka en ole nähnyt yhtään komeampaa porraskäytävää kuin meidän. Queen's Gatella ei saa olla puoteja eikä liikehuoneistoja, eikä yksikään bussi kulje sitä pitkin. Talo on ostettu eräältä rikkaalta, Intiassa palvelleelta majuri Davidsonilta elikkä oikeammin hänen leskeltään - lainaus on Aino Kallaksen päiväkirjamerkintä tammikuulta 1922, jolloin hän oli juuri saapunut Lontooseen Oskar Kallaksen, itsenäisen Viron Iso-Britannian lähettilään puolisona ja ihaili residenssin ruokasaleja, talvipuutarhoja, tanssisalin marmoripylväitä, parvekkeita ja kattoterasseja.

Paljon ehti virrata vettä sekä Thamesissa että Tiberissä, ennen kuin eräs toinen kirjallisesti lahjakas Viron suurlähettilään puoliso kirjoittaa Roomassa muisteloitaan residenssin hankkimisesta uudelleen itsenäistyneelle Viron valtiolle: Ruokasalin täyttivät valtavan suuret ruskeat astiakaapit, lentokentän kokoinen ruokapöytä ja niin monet tuolit, ettei kukaan tiennyt niiden lukumäärää. Vihreät, aivan kuin sammalella peitetyt tuolit täyttivät kaikki nurkat ja seinävieret. Asunnon, jonka hallitsevat värit ovat vihreä ja ruskea, täyttävät myös kaikenkokoiset peilit, pienet, suuret, himmeät, kirkkaat, kaikilla seinillä. Vihreänruskeasta signora Rauschealta vuokratusta residenssistä kirjoittaa Viivi Luik, joka pitkän hakemisen jälkeen lopulta löytää puolisonsa, Roomaan akkreditoidun Jaak Jõeruudan kanssa soveliaan paikan Viron lähetystölle ja sen kanssa saman katon alla olevalle kodilleen.

Karu todellisuus - nuoren valtion erittäin rajalliset mahdollisuudet loistokkaaseen edustamiseen ulkomailla - kohtaa kuitenkin pian sekä Lontoosta mutta varsinkin Roomasta kirjoittavaa suurlähettilään puolisoa. Vuoden 1922 loppupuolella Aino Kallas joutuu toteamaan, että suurlähettiläspari ei pysty tulemaan toimeen nykyisellä palkallaan, kassa on tyhjä. Mitä tästä tulee, en tiedä, hän päiväkirjassaan kirjoittaa lähes epätoivoisena kiristyvästä taloudellisesta tilanteesta. Viron valtion, joka 2000-luvulla on Roomassa ottanut Jaak Jõeruudan hahmon, on näytettävä että kaikki on mitä mainioimmassa kunnossa, Viron valtion taivaalla pelkkiä poutapilviä eikä huomisesta huolen häivää. Totuus on kuitenkin tyystin toisenlainen: Viron valtion sydän hakkasi öisin yksinäisyyden, köyhyyden ja väsymyksen takia. Nieltyjen kyyneleiden katkeruudesta saattoi jotain tietää vain Viron valtion päänalunen. Roomassa on eteen auennut sama nöyryyttävä tilanne kuin mikä kohtasi Viron lähettiläsparia Lontoossa lähes yhdeksänkymmentä vuotta aiemmin: lähettiläs on erinomaisen vähine rahoineen joutunut erittäin rikkaiden ihmisten joukkoon.

Suurien ja rikkaiden maiden lähettiläillä on yllään palvelustyttöjen silittämät paidat, joita he vaihtavat pari, kolme kertaa päivässä; kotona ollessaan he istuvat palmuin katetuilla terasseillaan viinilaseja kohotellen, eivätkä pienet ja köyhät valtiot köyhine lähettiläineen voineet juuri vähempää kiinnostaa. Ei mitään uutta auringon alla... Jako, joka Rooman imperiumin valtakaudella tehtiin Alppien "tällä puolen" olevan Gallia Cisalpinan ja Alppien "tuolla puolen" olevan Gallia Transalpinan välillä, tuntuu aina vain jatkuvan. Vaikka Gallia kiehtovine historioineen on jäänyt elämään vain historiassa, on Alppien tuolla puolen oleva maailma yhä edelleenkin barbaarien maita, kummallisia seutuja, joissa sataa jatkuvasti lunta, joissa syödään rasvaa ja läskiä, rakennetaan kirkkoja puusta, pidetään puukkoa saappaanvarressa, ei osata punoa sofistikoituja juonia eikä ymmärretä bella figuran päälle. Vanhat kulttuuriset ja mentaaliset jakolinjat ovat edelleen voimissaan ja voivat hyvin pohjoisen ja etelän välillä.

Viivi Luikin Varjoteatteria voi lukea monella tavalla: matkakertomuksena, elämäkertana, pitkänä proosarunona, tajunnan virta -romaanina. Eräs lähestymistapa olisi tutkia sitä, millaisena pohjoisen ihminen, "sieltä ylhäältä", pohjoisesta ulottuvuudesta tuleva entisten barbaarien jälkeläinen, näkee "Alppien tällä puolen" olevat ihmiset, italialaiset.

Heti Roomaan asetuttuaan Luik huomaa, kuinka valtavan suuret luokkaerot vallitsevat edelleenkin la bella e dolce Italiassa, ja kuinka lukemattomille ihmisille Italia ei ole sen enempää bella kuin dolcekaan. Viivi Luikin mielestä luokkaerot ovat niin jättimäiset, ettei sitä Alppien pohjoispuolella pysty edes kuvittelemaan. Italiasssa elämä rakennetaan kahden peruspilarin varaan, vallan ja varallisuuden. Kuolemaakin kauheampi kohtalo on menettää molemmat, varsinkin jos kauheuden kruunaa vielä tämän hirvittävän salaisuuden paljastuminen. Näin on vuosituhansien ajan ollut ja tulee aina olemaan: Ei ole suurta eroa, antaako kuljettaa itsensä kokoukseen kantotuolissa vai ajetaanko sinne Mersulla, soitetaanko kännykällä vai lähetetäänkö orja viemään sanaa, jos aiheena on valta ja varallisuus ja kauhean salaisuuden peittäminen.

Niinpä tärkeää on ostaa oikeita eli oikean hintaisia vaatteita, asua hyvässä osoitteessa, käydä hyvää koulua, kuulua oikeaan tennisklubiin. Lounasajan tulee olla kolme tuntia kestävä pyhä toimitus, jonka aikana ei saa soittaa, tulla, syntyä eikä kuolla. Kaikki on säädyn mukaista ja huippukallista nimenomaan siksi, että kuka tahansa ei pääsisi lähelle eikä sisälle. Joskus ulkopuolinen, vaikkapa pohjoismainen barbaari, jolta totaalisesti puuttuu roomalainen finessien taju, saattaa erehtyä tekemään virhearvioinnin. Tällainen läheltä-piti -tilanne kohtaa Viron valtiota, kun huoneistoa etsittäessä tavataan vuokranantaja in spe, maalauksellisessa asennossa urheiluautonsa vieressä seisova, ylipitkiin leopardikuvioisiin saappaisiin verhoutunut signora. Rouvan ryntäitä koristaa vaaleanpunaisena kiiltelevä muovinen sydämenmuotoinen rintakoru, jollaisia löytää joka supermarketin krääsäosastolta muutamalla liiralla. Äkkinäisen on näin ollen mahdotonta määritellä varmasti, mistä yhteiskuntaluokasta rouva on kotoisin, koska samanlaisia koruja myydään myös Via Condottin hienostokadulla, tähtitieteellisillä hinnoilla. Missä tahansa saattaa anteeksiantamattoman kardinaalivirheen tekemisen vaara vaania asiaan vihkiytymätöntä.

Urheiluauto, leopardipöksyt ja oikeasta paikasta ostettu sydänkoru luovat yhdessä täydellisen kokonaisuuden nimeltä bella figura. Käsite sulkee sisäänsä kokonaisen elämänfilosofian, italialaisen tyylin, rakentamisen. "Olkoon muu miten on, tärkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tämä lause on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään sisään syntymästä saakka. Sen ydintä on esittäminen - se miltä näyttää, miten sopii esittämäänsä karaktääriin, miten tekee parhaan mahdollisen vaikutuksen kaikkiin ja kaikkeen. Huippuunsa harkittujen asukokonaisuuksien lisäksi bella figuraan kuuluvat kultivoituneet käytöstavat, aistikas ja rakastettava kanssakäyminen ihmisten kanssa kaikissa sosiaalisissa tilanteissa. Kaikki on toisin kuin pohjolassa, barbaarien maailmassa, jossa ei osata edes lompakkoa varastaa niin että se olisi hienoa taidetta eikä typerä rikos. Hieno varkaus sen sijaan, se on kuin balettia, jossa tärkeää on täsmällinen ja harkittu liike - varkauden bella figura.

Jollakin kummallisella tavalla tämä filosofia - hyvän vaikutelman filosofia - on myös erittäin demokraattinen, sillä se ei tunne luokkarajoja muutoin niin luokkatietoisessa Italiassa. Viivi Luik kertoo demokratian hengessä etenevän esimerkin ajalta, jolloin Italiassakin käytettiin vielä lankapuhelimia. Lopulta, viikkojen odottamisen jälkeen Viron residenssiin saapuu puhelinasentaja kuin suoraan jostakin etruskien hautakammiosta esiin astuneena. Yllään nuorukaisella on ryppyinen kevyt savunharmaa takki, jonka väri ja  kangas kertovat, että kyseessä on kalliista liikkeestä hankittu kallis ostos. Kengät on sävytetty takin väriin, kaulassa kimaltelee medaljonki. Asennusta varten etruski pyytää talon rouvalta haarukan, ei asennusta varten, vaan koska sellaisen pyytäminen tekisi rouvaan ammatillisen vaikutuksen ja edesauttaisi bella figuran esittämistä. Niinpä ei ihmetytä, kun seuraavaksi residenssiin saapuva, äänieristeitä portieren kanssa tarkistamaan tullut asiantuntija kantaa tärkeän näköisenä kädessään pientä, todennäköisesti tyhjää nahkalaukkua - luodakseen bella figuran takia hyvän vaikutelman. Laukkua heilutteleva asiantuntija ja portiere eivät suinkaan astu proosalliseen eteiseen vaan suorittavat sisääntulon teatterilavalle ja ovat samanaikaisesti sekä näyttelijöitä että katsojia. Mielessään he taputtivat itselleen myrskyisästi.

Bella figuran ominta aluetta voisi luonnehtia Tyttöjen valtakunnaksi. Viivi Luikin mukaan Tyttöjen valtakunnan tyypillisiä kansalaisia ovat Italian salaiset, näkymättömät, kulisseissa juonivat kummisedät ja pelottavat bisneshait, jotka perimmäiseltä perusolemukseltaan kuitenkin ovat tyttöjä, hemmoteltuja, nirsoja, herkästi loukkaantuvia. Tyttöjen valtakunnassa eivät mitkään säännöt tai sopimukset päde, vaan tätä seurapeliä pelataan kohteliaisuuksilla, pienillä lahjoilla, teeskentelyllä ja elegantilla julkeudella. Joka ei tunne tyttöjä, ei ymmärrä Italiaa. Vaikuttaa myös siltä, että usko italialaisiin (sanan alkuperäisessä merkityksessä)  tyttöihin on kadonnut jonnekin renessanssin tuolle puolen, ja samalla heistä on tullut tunnistamattomia. Viivi Luik kertoo tytöstä, joka vastusti vanhempien ikiaikaista valtaa iskemällä veitsen suoraan äitinsä valtimoon, ja koko Italian suureksi hämmästykseksi alkoi saada vankilaan kannustuskirjeitä toisilta tytöiltä, jotka kokivat tämän "Chiara X:n" esikuvakseen. "Chiara X" löi paitsi veitsellä äitiään valtimoon myös kerralla säpäleiksi kuvan madonnamaisesta perhetytöstä, joka kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä ynnä tulevaa aviopuolisoaan, jotta kauan eläisi ja menestyisi maan päällä.

Niinpä italialaiset alkavat kauhukseen huomata, että ennen niin hypernaisellisilla tytöillä on metallirengas nenässä, nahkahousut jalassa, raskastekoiset saappaat ja veitsi, jos ei ehkä ihan saappaanvarressa niin taskussa ainakin. Jos vielä haluttiin nähdä hyvä italialainen tyttö, oli katse  käännettävä poikiin ja miehiin, nuorukaisiin, jotka arvostavat hoidettuja käsiä ja huolellisesti valittuja värejä, hajuvesiä ja hienoa räätälintyötä. Päärautatieaseman lippumyymälästä Viivi Luik löytää tyypillisen keimailevan miespuolisen tytön ihailemasta omaa manikyyriään yllään himmeitä, murrettuja värejä toistavia asusteita, joiden aistikkuus tuntuu ylittävän jopa niiden tähtitieteellisen hinnan. Miesten valtakunnat, ne alkavat vasta Alppien pohjoispuolelta, jossa tytötkin ovat miehiä. Siellä ehkä saa, jos huonosti käy, puukon rintaansa, mutta ei siinä kähinässä kukaan ajattele, minkälaisen vaikutelman se jättää ja onko puukkoa pidellyt käsi ollut hoidettu tai kädenliike tarpeeksi elegantti.

Kaikki nämä ihmiset, kummisedät, tyttö-pojat, poika-tytöt, elegantit vanhat rouvat ja herrat, vertautuvat Viivi Luikin mielessä teatterilavasteisiin Rooman näyttämökuvassa, sillä kirjan todellinen päähenkilö kuitenkin on Rooma, se ikuinen, jonne kaikki tiet vievät. Se on Varjoteatteri, jossa vanhat, upeat rakennukset ottavat pohjolasta tulleet entiset barbaarit melkein hengiltä. Kuitenkin Roomalla on varjoteatterin tavoin myös oma varjoinen puolensa. Enin osa Italian rumimpien paikkojen taloista on rakennettu Roomaan Suuren Rumuuden Vuosikymmenellä, kuusikymmenluvulla, jonka aikana halvat betonista ja lasista rakennetut järkäleet tuovat Viivi Luikin mieleen neuvosto-Moskovan muotimateriaalit, asbestin, silikaatin ja eterniitin. Arkkitehtuurin bella figura tuntui kuusikymmenluvulla unohtuneen jonnekin historian hämärään - mutta onneksi vain hetkeksi, sillä onhan vuosikymmen tai pari vain silmänräpäys Rooman historiassa. Asian ytimen tavoittaa roomalaisen virasto X:n virkamies X todetessaan joskus 2000-luvun alussa:  Me olemme hoitaneet näitä asioita täällä jo kaksituhattaseitsemänsataakuusikymmentäneljä vuotta. Me tiedämme, miten näitä asioita hoidetaan.

Roomassa teatteri statisteineen ja lavasteineen on kaikkialla. Sinne saattaa mennä milloin mieli vain halajaa. Se on Varjoteatteri ja kappale, jota esitetään, on varjoineen ja valoineen sinun oma elämäsi.