lauantai 3. maaliskuuta 2012

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

Tämä vuonna 1928 ilmestynyt Aino Kallaksen 76-sivuinen  pienoisromaani on paljon kokoaan suurempi; myös romaanin alkuhistoriaan sisältyy tavallista suurempi annos sekä romantiikkaa että varsinkin dramatiikkaa. Vuonna 1916 Aino Kallas oli ryhtynyt suomentamaan August Kitzbergin näytelmää Libahunt, Ihmissusi, samana vuonna hän tapasi Eino Leinon. Kirjallisuushistoria pitää toteennäytettynä, että Sudenmorsiamen innoituksen lähteenä olisi ollut Kallaksen lähes hulluutta hipova rakkaus Eino Leinoon.

Sudenmorsian, Kallaksen lumoavan kaunis proosaballadi ja 1600-luvun jyhkeää arkaaista suomen kieltä tavoitteleva pastissi, alkaa Ruotsinvallan ja Jakob de la Gardien aikaan: Kirjoitettiin Anno 1650, ja maa hänen asukkainensa lepäsi nyt Ruotsin rakkaassa rauhassa. Niin lepää myös Viron Hiiumaan Kassarin saari, jonka rannalla nuori metsänvartija Priidik näkee ensimmäisen kerran tulevan vaimonsa, Aalon, rakastuu päätäpahkaa, ja Ruotsin rakas rauha on kummaltakin kadotettu. Kassarin saaren kuvaus on kuitenkin vielä lähes lyyrinen rastaan rinnan värisine taivaankaarineen ja hellettä hengittävine rantoineen. Aalon ja Priidikin tarinan käynnistyessä lukijaa kohtaa tässä idyllisessä maisemassa suvisen lampaanpeson myötä myös Aino Kallaksen vankka folkloristiikan tuntemus, joka ryydittää Sudenmorsiamen kohtalokkaan tarinan kulkua pitkin sen matkaa.

Kohtalokkaat, tummat sävyt hiipivät kuin varkain tarinaan, kun Priidik havaitsee lempeäluonteisen nuoren piikaisen ulkomuodossa varottavat merkit, punaiset hiukset, suonsilmien kaltaiset vetävät ja vajottavat silmät sekä noidanluomaksi kutsutun luomen, yöperhosen siiven muotoisen. Ilmiselvistä noidan merkeistä huolimatta ihana piikainen paistaa Priidikin silmiin toisten vaimonpuolten seasta niinkuin rannan katajapehkojen keskeltä punainen orjanruusu. Niinpä hullaantunut metsänvartija kovettaa korvansa varoituksilta ja astuu avoimin silmin suoraan loukkuun.

Kun Kassarin saaren idyllistä on kulunut puolitoista ajastaikaa, ja kun pariskunnalle on syntynyt esikoinen, Piretiksi kastettu tyttölapsi, pidetään Suurmõisassa kevään korvalla suuret sudenajot. Niitä katsomaan saapuu myös Aalo aavistamatta paulaa, kuin hänen polullensa asetettu oli. Metsänvartija Priidikin vaimo on nyt rikkaan talon emäntä, juhla-asussaan kaunis kuin nuori naarashirvi. Kuvatessaan Aalon "täyttä pitoasua" Aino Kallas yltää folklorististen yksityiskohtien tarkkuudessa vähintäänkin samaan kuin myöhempinä aikoina vaikkapa Sofi Oksanen v. 2008 ilmestyneessä romaanissaan Puhdistus kuvatessaan virolaisia perinteisiä vaatteita ja tekstiilejä. Aalon leveähihaisen nutun alla on lampaanruskea hame, alhaalta poikkiraitainen ja yltympäri laskostettu. Uumilla kilisevät vaskiset, rahoista kootut vyötäisketjut, ja kupeella riippuu puukko tinaisine tuppineen.

Sudenajon ollessa käynnissä Aalo, nuori naarashirvi, tapaa ensi kerran kohtalonsa, suden joka on iso ja väkevä metsänpeto, korkia jalvoiltansa, ja sen ruho pitkä ja harmaa, kuono terävä, ja otsa leviä, ja sen vinot ja villit silmät täynnä korven vihaa. Kahdesti susi kutsuu Aaloa kanssaan suolle, ja toisen kutsun jälkeen Aaloon menee Daimoni, Diabolus sylvarum, Metsän ja Suden Henki, peloton, voiman ja vapauden henki, ja hän alkaa ikävöidä suolle ja susien seuraan. Näin Aalon, metsänvartija Priidikin vihityn vaimon, elämään astuu luvattoman, kielletyn rakkauden huuma, "Surmaava Eros", kuten Aino Kallas sitä itse nimitti - Eroksesta tulee Thanatos, kuoleman demoni.

Kuvatessaan Aalon heräämistä vapauteen Kallas rakentaa upean kohtauksen, eräänlaisen Aalon kohtalonsinfonian. Sen alkupuolen pianissimossa soljuvat herkät melodiat katkeavat äkkiä hurjan crescendo-myrskyn nousuun, ensin suden kategoriseen imperatiiviin ja lopulta Aalon itsensä villiin ja riemulliseen suden ulvontaan. Juhannusillan seesteinen idylli - mettiäiset mesipuissaan lepäämässä, käsikivi, kangaspuut ja kalaverkot seipäissänsä nukkumassa - pakenee, kun suden kategorinen imperatiivi vaatii Aaloa oman heimonsa luokse. Suden huudossa piilee yksilön vapauden velvollisuuseettinen, moraalinen velvoite: Aalo, Aalo - piikaiseni Aalo - tuletkos sudeksi suolle! Kallas ei kirjoita tämän kutsuhuudon perään kysymysmerkkiä vaan velvoitetta osoittavan huutomerkin: Vapaus huutaa/käskee! Suden kategorinen imperatiivi tulee Aalon alitajunnasta, ID-osastosta, ja sudenmorsiamena hän haluaa olla omaehtoinen tekijä, ei jatkuvasti kontrolloitu ihmisnaaras. Hänessä heräävät jopa kaikkinaiset suden himot ja halut, veren villiys ja raatelemisen riemu, kun hän liittyy susien seuraan ja kun toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensä tervehtivät.

Aino Kallas on istuttanut romaaniinsa upealla tavalla erään 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun molemmin puolin tehdyn vallankuumouksellisen löydön tulkinnan. Aalo kuvaa omaa tilaansa tavalla. joka on kuin suoraan Sigmund Freudilta, jonka suuria oivalluksia oli ihmisen tiedostamattoman piilotajunnan merkityksen löytäminen: Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan, konsa yö on läsnä, ja vain korvessa minulla on vapaus ja riemu ratki. Freud sijoitti piilotajunnan, Idin, ihmismielen alimpaan, pimeimpään osaan, joka hänen käsityksensä mukaan oli  "eläin ihmisessä". Tätä ihmiseläintä on vaikeaa, lähes mahdotonta, käsitellä tietoisella tasolla, joten vaikeiden asioiden ilmaiseminen tapahtuu myyttien kautta. Juuri tähän myyttiseen ihmiseläimeen, Libahuntiin - Ihmissuteen - kietoutuu Aino Kallaksen kirjoittama tarina Sudenmorsian.

Näin ihmisnaaras Aalo suostuu vaistojensa ja viettiensä vietäväksi, sillä hän on syönyt Pahan Tiedon puusta ja tullut vääjäämättä tietoiseksi omasta seksuaalisuudestaan. Aalon vapautta leimaa kuitenkin myös Luojan säätämä ikuinen viha suden ja ihmisen välille. Symbolisella tasolla susi edustaa seksuaalisesti vapaata ihmistä, jonka vastapoolina toimii sovinnaisuuden kireisiin sääntöihin sitoutunut yhteiskunta: vapaa "susi" ja alistava ja alistettu yhteiskunta asettuvat Aalon maailmassa vastakkain. Siitä yhteiskunnasta Aalo tahtoo eroon, sillä kun veressä kuplii kultainen riemu ja vapauden autuus, on hekumakin arvaamaton, autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahduKuvaus susi-Aalon hekuman huipussa tuntemasta hurmiosta sisältää uskonnollisia vivahteita, sillä Kallaksen kirjoittamassa korkeassa veisussa on panteistisia vaikutteita: Aalo sulautuu yhdeksi ympäröivän luonnon kanssa - Ja niin hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriän kosteudeksi.

Kuvaavaa aikakaudelle, jolloin Kallas kirjoitti Sudenmorsiamen, oli luovan naisen pakottaminen yhteen ainoaan rooliin - äitiyden ja vaimon rooliin. Tuo rooli oli kuitenkin liian pieni sekä Aino Kallakselle että Aalolle, sillä kumpikin heistä haluaa enemmän, tosiasiassa kumpikin haluaa kaiken, "sudeksi" muuttuneen naisen lailla, josta on koitunut sangen ankara vitsaus, koska he ahneudessansa ahmatin lailla raatelivat enemmän kuin syödä jaksoivat. Traaginen on sellaisen naisen kokema ristiriita, naisen, joka on paitsi luova taiteilija myös äiti. Sudenmorsiamen tavoin tämä kaksijakoinen nainen on myös seksuaalinen äiti - ajatus joka oli kavahduttava ja groteski Kallaksen teoksen ilmestymisaikaan. Näin Aalosta, Sudenmorsiamesta, tulee kirkonkirouksen alainen henkipatto, jonka kuka tahansa saa ilman rangaistusta ampua, sillä hän oli sekä lain että kirkon suojaa vailla.

Erilaisuuden hyväksyminen on ollut aina vaikeaa sovinnaiselle yhteiskunnalle riippumatta siitä, millä vuosituhannella tai -sadalla eletään. Niin myös metsänvartija Priidik, joka edustaa 1600-luvun establishmentia, ajaa Aalon talostaan metsiin siskojensa ja veljiensä susien tykö. Kuvion traagisuudesta huolimatta 2000-luvun lukija ei voi olla itsekseen hymyilemättä, kun paljastuu, että "susien" joukossa juoksee useita Aalon aiemmin ihmishahmossa tuntemia henkilöitä, dissidenttejä, joita kaikkia ilmeisesti yhdistää halu kapinoida ahdasmielistä yhteisöä vastaan.

Kuitenkin kontrolliyhteiskunta, jossa etenkin naiset ovat innolla vahtimassa toisiaan, saavuttaa kirjan lopussa voiton, joka traagisuudessaan kohoaa kreikkalaisen murhenäytelmän mittoihin. Viimeisillään Priidikistä raskaana oleva Aalo kapuaa Priidikin talon saunan lauteille synnyttämään, mutta saa kimppuunsa kylän akat, tuomitsevaa keskiluokkaista yhteiskuntaa edustavan koikkuvan korppiparven. Kallaksen kuvaus joukkopsykoosin synnystä on huikeaa luettavaa, joka puistattaa myös meidän aikamme lukijaa, juutalaisvainojen, Stalinin terrorin ja MacCarthyismin parkkiinnuttamaa kyynikkoa.

Kronikoitsija  - Aino Kallaksen sivupersoona - lopettaa tarinan sudenmorsiamesta sanoihin Homo homini lupus: ihminen on ihmiselle susi. Lukija jää miettimään, mikä on "ihminen" ja mikä on "susi". Olisiko niin, että ihminen on myös sudelle susi, jolloin viimeiseksi kysymysmerkiksi jää: mikä lopulta on susi ihmiselle? Kallaksen pienestä romaanista avautuu myös laaja ekologinen näkökulma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti